Part 5

He saapuivat Antin tukkiläjälle ja alkoivat tehdä havaintojaan. Siinä näkyi tukkiläjän vieressä vielä siljo, johon Antti oli kaatunut, näkyi veripilkkuja ympärillä, ja lumi oli kovaksi tannerrettu. Muuta erinomaisempaa ei ilmennyt. Toinen poliisi huomasi kuitenkin suksenladun, joka lähti suoraan metsään. Hiihtäjällä oli ollut kiire, sillä somman jäljet olivat harvassa ja syvään painuneet. Ja kun latua miehissä tarkemmin tutkittiin, huomattiin, että suksien olas oli tehnyt leveämmän jäljen kuin Antin ja Yrjön sukset. Sitäpaitsi tiesivät toiset miehet kertoa, että Antti ja Yrjö käyttivät metsässä kulkiessaan vain toista sompasauvaa. Muuten näkyi, että latu oli aivan eilinen. Joku oli siis käynyt täällä tukkiläjällä silloin kun Antti yksin oli kuormaa purkamassa. Tukkikankea, joka vielä oli läjän päällä, tarkasteltiin ja koetettiin miettiä, olisiko se, ja millä tavoin, sittenkin voinut poukahtaa otsaan. Mutta vaikealta se tuntui selittää. Silloin huomasi Syrjänen, joka oli kävellyt tukkiläjällä, tukkien välissä uudenlaisen nahkakintaan ja harmajan vanttuun, jossa oli punainen ranne. Se oli pudonnut syvälle tukkien väliin. Kankien avulla siirrettiin tukit syrjään ja kinnas vedettiin esiin.

Se oli outo kinnas, ja siitä näkyi, ettei se ollut tukinajajan kinnas eikä työssä käytetty. Miehet tiesivät varmaan sanoa, ettei se ollut Antin eikä Yrjön kinnas.

Kokoonnuttiin miehissä kinnasta tarkastamaan.

"Täällä kintaan ranteessa on nimikirjaimet!" huudahti toinen poliiseista hyvillään. "Tässä on selvästi S.R."

"Santeri Räsänen! Se sopii! Se on selvää... epäilemättä! Pirtu-Santerin kinnas on!" huudahti Vänttinen ja riensi hänkin kinnasta tarkastamaan.

Ja kaikki olivat yksimielisiä siitä, että kinnas todella oli Pirtu-Santerin eli Santeri Räsäsen, joka kuului olevan hänen sukunimensä. Ja selitettävissä oli, miten se oli tukkien rakoon joutunut. Kiireessä se oli pudonnut kädestä, ja kun pimeä jo oli ja Santeri tietysti pelkäsi, että kodalta voisi miehiä saapua millä hetkellä hyvänsä, ei hän joutanut sitä hakemaan, vaan hiihteli pakoon, kamalan työnsä tehtyään.

Niin arvelivat miehet.

"Siinä on todistaja", puhui Vänttinen, vielä hammasta purren ja pudistaen kinnasta kädessään. "Siinä on todistaja, joka tietää... Ja Santerin päivät ovat nyt luetut."

Vänttisen kovat kasvot kävivät entistään kovemmiksi, ja silmissä leimahti semmoinen tuli, että miehiä melkein pelotti.

Ja kiireesti hän käski ajamaan takaisin puulaakin pirtille.

"Sen päivät ovat nyt luetut, vaikka minun pitäisi seisauttaa tukinajo viikkomääriksi... ja viisisataa markkaa saa palkintoa se, joka Santerin kytkee", sanoi hän.

Ja kun he pääsivät puulaakin pirtille, alkoi hän toimia ja järjestää Pirtu-Santerin kiinnipanoa.

Ja kaikki aavistivat, että kun Vänttinen tuon pään on ottanut, ajaa hän asiansa läpi vaikka kiiltävästä kalliosta.

Hän antoi määräyksiään, käski ilmoittaa palkinnosta, jonka lupasi heti käteisellä maksaa, ja ryhtyi itse järjestämään takaa-ajoa melkein kaikille ilmansuunnille.

Tukkimiehetkin innostuivat, ja paljon ilmaantui takaa-ajajia. Ja kaikille kävi selväksi, että Santerin päivät olivat luetut.

6.

Työnjohtaja Syrjänen, joka oli entinen aliupseeri ja sotaista innostusta hehkuva mies, valitsi kaksi rohkeaa nuorta tukkilaista kumppaneikseen ja lähti ajamaan Santeria takaa.

Ei ollut kenelläkään aavistusta, mihin päin Santeri oli lähtenyt. Erämaat olivat yhtä äärettömät joka haaralla, päivät lyhyitä ja pakkaset kovia. Ei ollut suuria toiveita takaa-ajajilla.

Syrjänen miehineen seurasi kuitenkin ensiksi sitä latua, jonka olivat tukkiläjältä nähneet metsään painuvan. Mutta heidän ilonsa loppui lyhyeen, sillä kilometrin päässä latu laskeusi tukkitielle ja katosi siihen. He hiihtivät ympäristöllä nähdäkseen, oliko hiihtäjä noussut uudestaan metsään, mutta semmoista suksenlatua eivät enää mistään löytäneet.

Mutta Syrjänen ymmärsi hyvin, että kauas ei Santeri pakkasyönä ollut ehtinyt. Asutuille seuduille hän ei tietenkään ensiksi uskaltautuisi, mutta ei hän myöskään pitkää aikaa tulisi toimeen paljaan taivaan alla tulipalopakkasessa.

Syrjänen oli takavuosina kerran kulkenut näitä maita Venäjän puolelta ja muisti, että ihan rajalla, Suomen puolella, korkean vaaran alla, oli pienoisen joen törmällä ollut pieni maakota, jonka poropaimenet kai olivat siihen levähdyspaikakseen tehneet. Siinä oli kiuas loukossa ja lavitsalla hyvä makuusija.

Syrjänen otaksui, että Venäjän puolelta tulevat viinakauppiaat käyttivät tätä yksinäistä kotaa yösijanaan, sillä silloin kun hänkin siitä oli osunut kulkemaan, oli kodassa vasta ollut asukas, jonka suksenlatu lähti Suomeen päin. Mutta ei ollut hänkään paikkaa merkinnyt, ei tiennyt maiden nimiä eikä varmaan muistanut, minkä näköinen se vaara oli, jonka alla kota oli ollut. Ei muistanut sitäkään, millä puolella vaaraa kota oli, oliko etelä- vai pohjoispuolella. Yksi seikka oli jäänyt mieleen. Kun he kodalta olivat lähteneet ja jälkeensä silmänneet, oli hän pannut merkille, että sen vaaran laki oli pyöreä ja että siinä kasvoi juuri laen huipussa sankkaa metsää, kun kupeet taas olivat paljaat ja puuttomat.

Mutta silloinen opas oli Syrjäselle selittänyt, että sekin vaara jo kuului Airiselän maihin. Syrjäsen muistin mukaan piti sen vaaran olla Kilpisjoelta, missä Antti oli tukkeja ajanut, suoraan itään. Hän otaksui, että Santeri hätääntyneenä oli hiihtänyt ensiksi sinne ja sieltä sitten muita seutuja toisille tukinajopaikoille. Ihmisasuntoja ei ollut näissä erämaissa.

Syrjänen miehineen varustausi matkaan. Eräältä tukinajajalta, joka asui samassa kodassa kuin Anttikin, hän sai kuulla, että samanlainen suksenlatu oli nähty etempänä metsässä. Se oli näyttänyt painuvan suoraan itään päin.

He lähtivät matkaan, ja tukkilainen lähti oppaaksi siihen paikkaan, jossa oli ladun nähnyt. Suuri oli Syrjäsen ilo, kun hän latua tarkastettuaan huomasi olaksen jäljen samanlaiseksi kuin se, jonka tukkiläjältäkin olivat nähneet lähtevän. He lähtivät sitä seuraamaan.

Viisaasti oli hiihtäjä kuitenkin koettanut peittää jälkiään, sillä yhtäkkiä latu kääntyi takaisinpäin ja laskeusi tukkitielle. -- Sitä tietä ei kuitenkaan ollut sittemmin kuljettu, ja kun se muutenkin oli vielä pehmeänlainen, näkyi latu hyvin. Erään suuren kuusen juurelta se nousi metsään ja näytti taas alkavan painua itää kohti.

Syrjänen miehineen seurasi latua, joka hetken päästä laskeusi suurelle, harvamännikköiselle jänkälle. Kun ilma oli pysynyt tyvenenä, ei latu ollut tuiskunnut umpeen. Se näkyi selvään, ja somman jäljet näkyivät täällä jänkällä vielä paremmin kuin metsässä. Takaa-ajajat jouduttivat hiihtoaan. Jänkän toiselta rannalta kohosi korkea vaara, mutta latu näytti vievän sen pohjoispuolitse loivempia maita. Syrjänen käski miesten seurata latua. Hän itse hiihtäisi suoraan vaaran laelle nähdäkseen maita ja merkitäkseen vaarojen lakia.

Oli juuri keskipäivän aika. Syrjänen arveli ehtivänsä vaaran laelle ennen kuin alkoi hämärtää. Yhtymisen merkiksi päätettiin, että miesten, kun olivat latua seuranneet toiselle puolen vaaraa, oli siellä huudettava, jotta Syrjänen kuulisi, missä olivat. Niin he erosivat.

Suksikeli oli talven parhaita, ja nopeasti nousi Syrjänen viistoon hiihtäen vaaranlakea kohti. Ehdittyään puoliväliin vaaraa hän katsoi taakseen ja näki miesten painuvan vaaran alla olevaan kuusikkoon. Laelle päästyään hän alkoi silmäillä ympärilleen. Erämaata joka taholla. Mutta suoraan idässä näkyi korkea vaaran jyppyrä, jonka huipulta siinsi huurteista metsää...

Syrjänen tiesi olevansa oikeilla jäljillä, ja riemuissaan havainnostaan hän laski menemään vaaran alle. Aukealle tultuaan hän seisahtui, ja silloin hän kuuli melkein suoraan edestään kumppaniensa huudon... Mutta silloin olikin jo pimeä.

He olivat yöpyneet sakeaan korpeen, johon kylmä, öinen vihuri ei tuntunut. Rakovalkean ääressä olivat siinä värjöttäneet yön, mutta lähtivät varhain liikkeelle, seuraten suksenlatua, joka nyt kuitenkin jo oli paikotellen mennyt umpeen. Syrjänen hiihti edellä, toiset perässä. Johtuivat siinä puhumaan siitä, että jos Santerin kohtaavat, niin miten menettelevät. Sillä tietona oli, että Santerilla aina oli ampuma-ase matkassaan ja lisäksi monenlaisia teräaseita.

Mutta aseita oli heilläkin. Joka miehellä oli revolveri ja pitkä puukko.

"Ellei Santeri sovinnossa antaudu, niin ammun hänet heti hengettömäksi", uhkasi Syrjänen ja koetti rohkaista kumppaniensakin mieltä.

Ja niin jutellen hiihtelivät.

"Mutta jos nämä suksen jäljet eivät lopultakaan ole Santerin, jos tästä on joku muu hiihtänyt..." arveli toinen miehistä.

"Kuka piru tänne olisi hiihtänyt!" tuumaili Syrjänen.

"Jos olisi ollut joku Venäjän puolen poromies."

Saattoihan sekin olla mahdollista.

"Jostakin hänet kuitenkin tavataan", sanoi Syrjänen. "Monta kymmentä miestä on etsimässä..."

Oli aivan pimeä, kun he ehtivät sen vaaran juurelle, jossa Syrjänen muisteli maakodan olevan.

He vartoivat, kunnes revontulet alkoivat valaista, ja lähtivät sitten latua seuraamaan. Mutta aukealla latu katosi kokonaan, ja silloin he lähtivät vuorta sen juuritse kiertämään.

Eräässä paikassa Syrjänen huomasi ladun, mutta se oli niin ummessa, ettei siitä saanut selvää, mihin päin lähti viemään.

Aamupuoleen yötä, kun revontulet sammuivat, täytyi heidän tehdä nuotio ja asettua levähtämään.

Mutta kun päivä hiukan alkoi sarastaa, nousivat he suksilleen ja lähtivät vaaraa kiertämään.

He joutuivat pienoisen joen uomaan, ja Syrjänen arvasi, että tämä oli se joki, joka kierteli vaaran ympäri ja jonka hiekkaisella rantatörmällä sen yksinäisen maakodan piti olla.

Joenuomalla he löysivät useita vereksiä suksenlatuja, seurasivat niitä ja joutuivat aukeammalle paikalle. Silloin he näkivät lumipeitteisen kodan, jonka harjasta vain muutamia mustuneita ranganpätkiä pisti esiin.

He tiesivät tulleensa Syrjäsen muistelemaan paikkaan ja lähestyivät hiljaa kotaa. Pitkän matkan päähän he jo näkivät, että kodan edusta oli tannerrettu kovaksi ja että valkoiselle lumelle oli lennellyt mustia nokihiutaleita. Ovi, matala, hongan kelleksistä tehty, oli kiinni, eikä sisältä kuulunut mitään. Oven luota lähti suksenlatuja monelle haaralle.

Syrjänen laukaisi revolverinsa ilmaan ja huusi, että jos sisällä oli joku elävä olento, niin tulkoon ulos... Ei kuulunut hiiskaustakaan. Syrjänen repäisi oven auki.

Heitä vastaan lehahti väljähtänyt savunhajuinen lämmin, ja pienessä kodassa näkyi makuusija, jossa oli vuoteena saraheiniä. Pesä oli tyhjä. Otus oli ehtinyt lähteä. He tutkivat tarkoin kodan sisustuksen, löytääkseen jotakin, josta tietäisivät päättää, oliko Santeri todella ollut siellä. Mutta mitään ei löytynyt. Katossa riippui pienoinen pikiöljypullo, joka näytti siihen unohtuneen joltakin kesäkulkijalta, ja kiukaan kiviltä löytyi muutamia jyrsittyjä luita.

Muuta eivät löytäneet.

He alkoivat tarkastaa niitä suksenlatuja, joita kodalta lähti monelle suunnalle. Oli vanhempia ja oli vereksempiä jälkiä.

Hetken päästä Syrjänen huudahti iloisesti.

Hän oli löytänyt aivan vereksen ladun, jonka olaksen jälki oli aivan samanlainen kuin se, jonka he matkaan lähtiessään olivat nähneet ja jonka kaikki olivat uskoneet Pirtu-Santerin suksenladuksi.

"Nopeasti perään!" sanoi hän miehille. "Ei ole ehtinyt kauas... Kota on vielä lämmin ja suksenlatu aivan veres!"

He lähtivät kiivasta kyytiä hiihtämään.

Latu veti ensin pohjoista kohti, mutta jouduttuaan aavan jänkän laitaan se alkoi kääntyä itään, Venäjälle päin.

He kiinnittivät hiihtoaan, ja heitä kannusti toivo, sillä edellähiihtäjä ei enää voinut olla kaukana, päättäen siitäkin, että molemmin puolin latua näkyi tupakkasylkiä, joita hiihtäjä oli roiskautellut suustaan.

Hiihdettyään aavan jänkän poikki ja noustuaan puuttomalle kukkulalle, jonka toisella puolen taas oli aavaa jänkkää, he näkivät miehen, joka suuri laukku selässään laski kukkulan rinnettä toiselle jänkälle...

Mies näytti hiihtelevän hitaasti ja tasaisesti.

Perässätulijat työnsivät kukkulan myötäleessä täyteen vauhtiin ja saavuttivat miehen, juuri kun tämä taas ehti jänkän laitaan.

Siinä mies kai kuuli perästätulijain hiihdännän, koska kääntyi katsomaan taakseen...

Se ei ollutkaan Pirtu-Santeri! Oli Venäjän puolen laukkukauppias, Koudasta kotoisin, ja sinne päin menossa.

Mistä oli suksensa saanut?

Mies selitti ne vaihtaneensa Airiselässä, jossa oli levähtänyt tukinajajain kodassa. Minkälainen mies oli, jolta vaihtoi?

"Ka, taipaleella tuli vastaan... Pitkät viikset... Iso mies... Raskaammat sukset antoi..."

Asia näytti hyvinkin selvältä Syrjäsen mielestä. Pirtu-Santeri oli vaihtanut suksensa, jotta ei päästäisi hänen jäljilleen. Se oli kavalasti osannut menetellä. Senvuoksi ensimmäinen latu, joka tukkiläjältä lähti, olikin niin pian kadonnut. Ne jäljet, jotka sitten löytyivät, olivat tämän ukon hiihtämät.

Syrjänen tiedusteli vielä laukkumieheltä yhtä ja toista ja tuli siihen käsitykseen, että ukko puhui totta. Santeri oli ollut heitä ovelampi. Harmissaan he siinä seisoivat, ja ukko tiedusti, mitä varten pitkäviiksistä hakivat. Mutta Syrjänen ei selittänyt mitään.

Ukko läksi hiihtää nyykkäisemään, mutta Santerin takaa-ajajat jäivät siihen jänkän laitaan miettimään.

Ukko ei ollut tiennyt, minne päin Santeri hänestä erottuaan oli lähtenyt. "Ka, metsäh hiihti."

Ei ollut muuta neuvoa kuin lähteä takaisin samoja latuja, joita olivat tulleetkin.

"Se lurjus voipi olla aivan Airiselässä... sillä on omat suojelijansa!" sanoi Syrjänen. "Mutta joka tapauksessa se roisto nyt on ahtaalla."

Pakkanen oli kiihtynyt, ja pureva viima puhalsi suoraan tuntureilta. Parrat kuurassa miehet hiihtelivät takaisin Airiselkään päin, Syrjänen edellä, viiman umpeen puhaltamaa latua aukaisten.

Osui tulemaan revontulten valaisema yö. Miehet eivät yöpyneet, vaan painuivat yhtä kyytiä Airiselkään. Monta sanaa eivät vaihtaneet, mutta pettyneensä he tunsivat ja hioivat kynsiään Pirtu-Santeria varten. Sen verran kuitenkin ilmaisi Syrjänen, että hän aikoi jatkaa takaa-ajoa... ellei joku toinen jo ollut ehtinyt Santerin jäljille.

He saapuivat lopen väsyneinä ensimmäisille tukinajokodille ja poikkesivat levähtämään, sillä puulaakin suurelle pirtille oli vielä matkaa monta kilometriä.

Täällä he saivat kuulla, että poliisit olivat jo Santerin kytkeneet. Olivat iltaa ennen osuneet erääseen tukinajokotaan, jossa Santeri muuna miehenä oli ollut korttia lyömässä. Pitkät viiksensä hän oli leikannut pois... Rautoihin oli pantu, selitettiin Syrjäselle.

Syrjänen erosi siinä kumppaneistaan ja hiihteli yksin puulaakin pirtille.

Vänttinen seisoi pihalla, suuri susiturkki yllään, lähdössä rantamaille.

Mutta nyt, kun näki Syrjäsen tulevan, hän viipyi hetkisen, antaen Syrjäsellekin määräyksiä tukinajon suhteen.

"Minulla on muitakin asioita rantamaille", sanoi hän Syrjäselle. "Ja samalla tahdon käydä kuulemassa, miten sen Ahvenjärven Antti-vainajan asiat ovat..."

"Anttiko on siis kuollut?" kysyi Syrjänen liikutettuna.

"Oli jo kuollut ennenkuin ehtivät lääkäriin", sanoi Vänttinen. "Somasti sattui: toiselta haaralta poliisit toivat Pirtu-Santeria raudoissa; toiselta kujalta palaa Roope ja ilmoittaa Antin kuolleeksi... Yksin oli Yrjö parka lähtenyt kuljettamaan ruumista kotipitäjään."

"Santeri on siis kuitenkin lujassa."

"On ja pysyy. Poliisit ovat lähteneet viemään häntä vanginkuljettajan huostaan... Mutta, kuten sanoin, minulla on kiire... Hoitakaa asiat hyvin... Heti jälkeen joulun palaan... Toivoakseni minulla ei ole silloin mitään muistuttamista."

Ja Vänttinen yritti jo istuutua rekeen. Mutta silloin hän vielä muisti kysyä, missä asti Syrjänen miehineen oli käynyt.

Syrjänen kertoi retkensä ja miten Santeri oli ovelasti heidät pettänyt.

"Vaan tarttuipa lurjus!" sanoi Vänttinen. "Eivät auttaneet konnan elkeet enää."

Ja rekeen istuessaan hän sanoi:

"Viekää terveiset miehille, etten jätä heille vaivojaan palkitsematta, vaikkeivät Santeria kiinni saaneetkaan."

Ja ylpeän herran tavoin Vänttinen retkahti rekeen, jossa oli komea kirjailtu karhunnahka koristuksena.

Ja juosten lähti puulaakin lihava ruuna viemään herraansa rantamaille.

7.

Ahvenjärven kruununtorpassa yksinäisen Ahvenjärven rannalla kuluivat syystalven puolipimeät päivät hiljaa ja hitaasti.

Jäätyään yksin lastensa kanssa oli Selmalla ensi päivinä painava ikävä, jota vielä lisäsivät omat sairaat luulot ja epäilykset. Ilokseen näki Selma kuitenkin, että nuorin, sairastava lapsi alkoi parata ja virkistyi päivä päivältä. Kaisa-tyttärestä oli hänellä suuri apu, melkein turva. Kaisa oli reipas ja rohkea ja tottunut jo minkä mitäkin toimittelemaan.

Eräänä päivänä nähdessään äidin itkevän hän lohdutteli:

"Älkäähän itkekö, äiti! Jos mikä hätä meille tulee, niin kyllä minä uskallan kylään hiihtää..."

Viikkoja oli jo kulunut siitä, kun Antti ja Yrjö tukkimetsään lähtivät. Ahvenjärvessä ei ollut koko tänä aikana käynyt yhtään ainoaa vierasta ihmistä. Sillä talon kautta ei edes kulkenut kyläläisten heinätietäkään, vaan sekin vei toista puolta järveä ja painui metsään kaukana talosta. Joskus aamuvarhaisella, kun Selma meni navettaan ja seisahtui pihalle kuuntelemaan, erotti hän toiselta puolen järveä kulkusten helinää ja arvasi, että siellä heinätiellään oli jokunen kyläläinen menossa syrjäniitylleen.

Eräänä aamuna, kun oli mainio suksikeli, esitteli Kaisa, sukkela tyttö, äidilleen, että hän lähtee nyt kylään kuulemaan, eikö isältä ja Yrjöltä jo ole kirjettä tai edes terveisiä saapunut.

Selma oli menneellä viikolla vartonut kirjettä ja kuulumisia. Ei ollut saanut kuulla, olivatko onnellisesti perillekään Airiselkään saapuneet, sillä sieltäpäin ei ollut vielä ketään takaisin tullut. Olisi sekin jo ollut suuri lohdutus. Muuta ei juuri ikävöinytkään, sillä elämisestä ei vielä ollut huolta. Leipää oli, karjanantia oli kylliksi kaikille lapsillekin, kun molemmat lehmät olivat syyspoikivia. Hän oli jo niin tottunut yksin lastensa kanssa elämään, ettei liioin seuraa kaivannutkaan. Nyt ei ensinkään, kun lapset jo olivat kasvaneet ja kykenivät auttamaan.

Selma suostui Kaisan pyyntöön. Kuluneena talvena Kaisa jo kerran oli hiihtäen yksin käynyt kylässä ja toimittanut asioita. Eikä ollut taipaleella mitään vaaranpaikkaa. Sileä järvi ensin poikki ja sitten selvä tienreikä, joka vei kylän ensimmäiseen taloon asti.

Kaisa suori jalkaansa sukset, keveät ja kesätervoissa kiiltävät, ja lähti hiihtämään järven poikki kylään vievää tiensuuta kohti. Äiti oli antanut hänelle omat kenkänsä ja pannut oman röijynsä hänen ylleen.

Selma katseli Kaisan menoa, kunnes näki hänen joutuvan järven poikki ja katoavan tiensuuhun.

Ilta oli tullut, ja pakkanen tuntui kiihtyvän.

Kaisaa ei vielä kuulunut tulevaksi. Selma alkoi jo käydä levottomaksi ja rupesi katumaan, että oli laskenut hänet menemään. Huononlaiset olivat kengät, eikä ollut muutakaan vaatetta kylliksi tämmöisessä pakkasessa. Jos olisi kylmettynyt! Ensin eksynyt oikealta tieltä, joutunut kyläläisten heinätielle ja sitten uupunut.

Selma käveli järven rantaan ja kuunteli. Kuivalla pakkasilmalla kuuluisi hiihto varmaan toiselta puolen järven. Ei kuulunut.

Hän palasi navettaan ja ruokki lehmät, mutta hänen levottomuutensa kasvoi joka hetki.

Meni uudestaan rantaan ja kuunteli.

Jo kuului järveltä hiihto, ja Selma tunsi tahdista ja sauvain liikkeestä, ettei hiihtäjä ollut miehenpuoli.

Ihastuneena hän huusi:

"Kaisa hoi!"

Hetken päästä kuului jo aivan läheltä Kaisan vastaus:

"Äiti hoi!"

Selma jäi odottamaan Kaisan tuloa.

"Siellä oli kirje ja rahaakin!" huusi Kaisa, kun ehti vähän likemmäksi.

Ja päästyään äitinsä viereen Kaisa kertoi loistavin silmin:

"Olisin jo ennen ehtinyt tulemaan, mutta talossa käskettiin syömään, ja niin viivyin... Tämä kirjekin oli vasta eilen tullut, ja Rantakerosta olisi tätä huomenna lähdetty tuomaan..."

Riemumielin nousivat äiti ja tytär pihaan. Selma sytytti takkaan suuren tulen, jonka valossa alkoi avata kirjettä...

Ja sinä iltana oli yksinäisessä Ahvenjärven kruununtorpassa onnellinen äiti, joka ei parempaa elämältä osannut toivoakaan.

* * * * *

Seuraavalla viikolla sattui Kettu-Iisakki pyydyksillään hiihtelemään Ahvenjärven ympäristöllä, ja vaikka siten tulikin hiihtäneeksi liikoja mutkia, päätti hän mennä talon kautta ja levähtää siinä hetkisen.

Tuttava mies oli Iisakki Ahvenjärven torpassa. Usein hän eräretkillään pistäysi juttelemassa. Vieraana Selma häntä nytkin piti. Kahvit keitti ja ruualle pidätti ateriaa hommaten.

Kiitokseksi Iisakki kertoi kuulumisia kylältä ja etempää rantamaailmoilta. Tiesi sanomia Airiselän tukinajostakin. Kertoi siitä miehestä, jolta jalka oli kahden tukin väliin musertunut.

"Siitä Yrjökin kirjoittaa ja mainitsee, että ei tule enää jalkaa koskaan, että loppuiäkseen jääpi jalkapuoleksi", selitti Selma vuorostaan.

"Vai niin pahoin kävi", surkutteli Iisakki. "Yrjö tuon parhaiten tiennee, joka on näkemässä ollut... Joo, joo. Monenlaiset siellä ovat vaarat ja vastukset tukinajossakin..."

"No joka hetki", sanoi Selma, melkein itku kurkussa. "Aina muistan veljeäni Aukustia, jolle honka päälle kaatui ja siihen tappoi... muistaahan Iisakki? Se tapahtui Kuolajärvellä..."

"Jo toki muistan."

Ja siitä alkoivat muistella, kuinka paljon tapaturmia tukinajossa heidänkin tietensä oli takavuosina sattunut. Mutta tiesi Iisakki vielä aivan vereksenkin uutisen. Tiesi kertoa Pirtu-Santerista, täälläkin päin kuulusta viinanmyyjästä, joka vuosikausia oli liikettä pitkin laajaa Lappia harjoittanut. Kertoi Iisakki, että tässä menneellä viikolla oli Santerilta saatu takavarikkoon koko kuorma konjakkia ja kallis hevonen.

"Vaan mitä se siitä huolii... se yrittää uudelleen, sillä rikas kuuluu olevan. Mutta ahtaalla sillä nyt on oleskeleminen, sillä se on määrätty kiinni pantavaksi milloin ja missä ikinä tavataan... Sanotaan olevan miesmurhan kysymyksessä."

"Hyvä Jumala kuitenkin!" huokasi Selma. "Lieneekö ollut viinoineen siellä Airiselän paikoilla?"

"Sinne kuuluu olleen pyrkimässä, vaan taipaleella olivat poliisit hänet kuormineen yllättäneet..."

Mutta Selman valmistaman aterian syötyään Iisakki lähti hiihtelemään järven poikki kylää kohti. Ja hänen povitaskussaan oli Selman kirje, menevä Antille Airiselkään. Huolellisesti oli Iisakki luvannut kirjeen oikeaan lähtöpaikkaan toimittaa.

Selma jäi taas yksin lastensa kanssa.

Vaikka Yrjön kirje olikin sisältänyt paljasta hyvää, oli hän silti levoton. Usein hän öisin heräsi siihen, että oli uneksumassa jotakin kamalaa, eikä päässyt pitkään aikaan uudestaan nukkumaan.

Hän odotti nyt joulua, jolloin toivoi taas kirjeen saavansa. Muuta hätää ei ollut. Ruokaa kylliksi ja lämmintä liiaksikin. Lapset olivat toki pysyneet terveinä, ja Kaisa-tyttö oli monta kertaa hiihtänyt kylään, jossa asioita oli toimitellut niinkuin täysi-ikäiset ihmiset.

Mutta päivät kuluvat hitaasti. Joulun edellä eräänä päivänä Selma päättää itse lähteä kylässä käymään. Hän on neuvonut ja opastanut Kaisaa, kuinka toimittaa ja kuinka nuorinta hoitaa. Kaisa on järkevä tyttö, ja Selma luottaa häneen.

Aamutyöt navetassa tehtyään ja kaikki mahdolliset varoitukset Kaisalle annettuaan Selma ottaa sukset hiihtääkseen kylään.

Osuu olemaan kaunis ilma, ei ole liian pakkanen, ja suksikeli on oivallinen.

Hänestä tuntuu hyvältä ja vapaalta siinä järven selkää hiihdellessä. Tuntuu hyvältä hengittää, elämä pulppuaa keveästi, ja valkea tasanko ikäänkuin vapauttaa hänet painavista ajatuksista, jotka yötä päivää rasittivat.

Hauskalta tuntuu sekin, että pitkästä aikaa pääsee kylässä ja muiden ihmisten ilmoilla käymään. Onkin kolmatta vuotta siitä, kun hän viimeksi on kylässä käynyt. Suksi luistaa liukkaasti, järven selkä katkeaa hauskasti ja vaivattomasti, ja äkkiä on hän talvitien suussa, josta tie lähtee metsän halki kylään viemään.