Part 4

Lauantai-illoin Syrjänen heidän ajamansa tukit mittasi ja ilmoitti, että heidän ajopalkkansa nousi jo paljon suuremmaksi kuin toisten.

Ei kummakaan. Antti ja Yrjö olivat kuutamoisina öinäkin olleet liikkeellä.

"Hyvin käy", kiitteli Syrjänen, kun Antti ja Yrjö viimeistä kuormaa purkivat.

Siitä ajoivat kodalleen, jutellen keskenään, että jos ilmat näin hyvinä pysyvät, he jo jouluksi saavat kokoon melkoisen summan.

Mutta nyt olivat eväät lopussa, sekä hevosen että miesten, ja Yrjön oli määrä lähteä niitä puulaakin pirtiltä noutamaan. Antti jäi kodalle levähtämään.

Kun hevonen oli syönyt ja miehet aterioineet ja levähtäneet, läksi Yrjö matkalle, reessä tyhjä häkki ja siinä tyhjenneitä säkkejä ja pusseja. Syrjänen liittyi matkaan, viettääkseen sunnuntaipäivän puulaakin pirtillä, jossa aina silloin oli vilkkaampaa liikettä ja jossa sai vereksiä tietoja muusta maailmasta. Sai niinikään jutella ja "huvin vuoksi" lyödä korttiakin. Ja lisäksi silloin saapui usein kirjeitäkin.

Antti oli lähtiessä pyytänyt Yrjöä kirjoittamaan äidille ja samassa kirjeessä rahaakin lähettämään. Niissä mietteissä Yrjö istui, ja Syrjänen kertoili hänelle entisiä hauskoja muistoja niiltä ajoilta, jolloin oli palvellut sotaväessä. Huvikseen ja ihmetellen Yrjö kuunteli Syrjäsen kertomuksia, ja nauraakin täytyi, kun Syrjänen venäjäksi itseään komenteli ja sompasauvalla liikkeitä teki.

"Sinnepä minäkin olisin mennyt", sanoi Yrjö.

"Olisit siellä olla saanut, ellei Suomen sotaväkeä hajoitettu", sanoi Syrjänen alakuloisesti.

"Miksikä hajoittivat?" kysyi Yrjö.

"Se on pitkä juttu", vastasi Syrjänen ja alkoi Yrjölle kertoa, miksi Suomen sotaväki hajoitettiin.

Kun he saapuivat puulaakin pirtille, kiehui siellä miehiä erään reen ympärillä, ja jotkut kuuluivat puhuvan hätäisellä äänellä.

Joukosta erottui Vänttisen mahtava basso:

"Valjastakaa äkkiä puulaakin hevonen... hänet on vietävä lääkäriin mahdollisimman pian..."

Käskyä toteltiin heti, ja Syrjänen ja Yrjö saivat kuulla, että eräältä Palovaara nimiseltä mieheltä oli tukki ruhjonut jalan poikki polven alta, niin ettei muu kuin nahka enää ollut kiinnipitämässä.

Yrjökin käveli reen viereen, mutta loukkaantunut oli peitetty nahkasilla ja valitteli ääneensä.

Vänttinen toimitteli ja komenteli, ja toiset kertoivat, miten tapaturma oli sattunut.

Kuormaa purkaessa oli tukki vierähtänyt ennen aikojaan reeltä ja musertanut tukkiläjää vasten oikean jalan polven alta aivan murusiksi, luutkin, kertoi se mies, joka sanoi käyneensä Palovaaraa hirveästä pinteestä päästämässä.

"Pyörtynyt oli, ja kova oli työ, ennenkuin sain tukin sen verran siirtymään, jotta sai rutistuneen jalan irti", selitteli hän läsnäoleville. "Niinkuin kuollut retkotti siinä, mutta virkosi sitten vähitellen ja ymmärsi kaikki, miten hänelle oli käynyt."

Osaaottavina siinä miehet onnetonta toveria säälittelivät, ja kun kuulivat, että oli suuren perheen isä ja ainoa turva, niin alkoivat kerätä avustusta keskenään.

Puulaakin rekeen nostettiin loukkaantunut ja peitettiin huolellisesti nahkasilla.

Vänttinen, vaikka olikin kovaluontoinen mies, oli kuitenkin sääliväinen ja antoi ankarat määräykset kyytimiehelle, joka sairasta lähti kirkonkylään ja lääkärin luokse viemään.

"Jos sairas tuntuu kestävän, niin anna mennä hyvää kyytiä, sillä ei ole tämmöisessä tilanteessa aikaa vitkastella. Verenmyrkytys voipi tulla hyvin äkkiä, ja siinä se sitten on miehen elämän loppu."

"Koetan parastani", lupasi kyytimies, joka hänkin puulaakin puolesta palkattiin.

Säälissään ja hyväntahtoisuudessaan koetti sairasta kukin parhaansa mukaan lohduttaa ja rohkaista. Mikä tarjosi sitä, mikä tätä. Muuan lyhyt ja hyvin punainen mies esitteli, että hänellä olisi hokmannia pullossa... eikö kovaonninen mies sydämen vahvistukseksi sitä tahtoisi...

Mutta kun Vänttinen kuuli puhuttavan hokmannista, kielsi hän jyrkästi sitä sairaalle antamasta.

Hänellä oli itsellään pullossa jotakin punertavaa nestettä, jota antoi loukkaantuneelle kaksi teelusikallista.

Ilta oli ehtinyt myöhäiseksi, ennenkuin lääkäriin lähtevät joutuivat taipaleelle.

Sinä iltana ei puulaakin pirtissä muusta juteltu kuin tästä Palovaarasta, jota kova onni niin oli kolhinut. Muutamat alkoivat muistella mitä muina talvina oli tapahtunut tukkimetsässä. Aina siellä onnettomuuksia ja tapaturmia oli sattunut, usein kuolemakin osunut. Muistelivat jotkut, että samalla tavalla oli käynyt eräälle Kemppaiselle toissa talvena Susivaaran ajossa.

"Iäkseen jääpi tämä Palovaarakin jalkapuoleksi."

"Jos ollenkaan jääpi elämäänkään..."

"Voipi hyvinkin kuolla, jos verenmyrkytys sattuu..."

"Voipi verenmyrkytys tulla..."

"Ehkä lääkäri sentään voipi estää..."

"Ei niistä ole lääkäreistä luuvikojen korjaajaksi... Sen olen nähnyt..."

"On sekin monasti nähty ja kuultu..."

Niin haastelivat pirtille saapuneet tukinajajat vakavina ja miettiväisinä myöhäisenä lauantai-iltana, kun loimuava takkatuli valaisi puulaakin honkaista pirttiä.

Sunnuntaiaamuna Yrjö sai Vänttiseltä paperia ja kirjekuoren, ja niin hän alkoi kyhätä äidilleen kirjettä, niinkuin isä oli käskenyt.

Ryhmyisen hongan kelleksistä tehdyn pöydän nurkalla hän kirjoitti hikipäässä. Kova oli melu ja hälinä hänen ympärillään, mutta kiinteästi pysyivät Yrjön ajatukset sittenkin koossa.

Hän kirjoitti ensin, mitä heidän työmaalleen kuului, että terveinä molemmin olivat, että puut olivat suuria, mutta palkka verrattoman korkea. Ilmoista mainitsi, että olivat olleet erinomaisen hyvät ja ajokelit mainiot.

Sitten hän alkoi kertoa tapaturmasta, joka oli Palovaaraa kohdannut.

-- -- -- "Ja sitten mainitsen, että Palovaara nimiseltä mieheltä rutistui oikea jalka mäsäksi tukkien väliin, jo tuli iso vahinko eikä siitä tule jalkaa enää koskaan. Sanottiin olevan iso perhe ja köyhä mies muutenkin. Se toimitettiin heti lääkäriin, vaan se on täältä kaukana, että arvelivat jotkut kuolevan taipaleelle, kyllä täällä kuuluu ennenkin semmoisia tapahtuneen, mutta ei sanota sentään niin pahasti jalan rutistuneen.

"Tätä kirjoitan puulaakin isossa pirtissä nyt sunnuntaiaamuna, miehiä kuhisee ympärilläni. Tässä tulee nyt rahaa, jotka Vänttinen panee kirjeeseen."

Siihen vielä lisäsi terveiset, ja kun lopetti, niin hikeä pyyhki otsaltaan. Vaikka siinä ympärillä miesjoukko oli rähissyt, ei hän ollut kuullut, mitä olivat keskustelleet. Mutta saatuaan kirjeensä kuntoon hän lähti sitä viemään Vänttiselle, joka sikaaria poltellen kirjoitteli konttorissaan.

"Jos sitten panisitte tähän kirjeeseen rahan", pyysi hän Vänttistä.

Vänttinen lupasi toimittaa kaikki, senkin, että kirje muun puulaakin postin matkassa lähetetään kirkonkylän postitoimistoon.

Yrjö uskoi kaikki Vänttisen toimeksi ja aikoi poistua.

"Äläpäs vielä mene", pidätti häntä Vänttinen. "Odotapas! Teillä taitavat eväät olla vähissä?"

"Sitä varten läksin..."

"Niin. No, ota mitä tarvitsette... kyllä siellä on heinistä ja silpuista alkaen... Syrjänen kertoi teillä työn käyvän hyvin..."

"Onhan sitä yritetty..."

"Niin kuulin", sanoi Vänttinen, mutta näytti miettivän muuta. "Onko näkynyt viinamiehiä siellä Kilpisjoen paikoilla?" kysäisi hän sitten.

"Ei ole minun tietääkseni."

"Jaa... eipä niitä ole näkynyt. Mutta minulle on kerrottu, että Pirtu-Santeri on täälläpäin nähty... että on nähty tässä likelläkin hiihtelevän."

"En ole sattunut siitä kuulemaan."

Yrjö yritti lähteä, mutta Vänttinen kysyi vielä:

"Tuota noin... tuossa muistan kysyä... Kävivätkö ne metsäherra ja vallesmanni siellä teillä, Ahvenjärvessä?"

"Kävivät, juuri kun olimme lähdössä."

"Sinne aikoivatkin", sanoi Vänttinen. "Tapasin ne sillä matkalla... No, mitä sanoivat?"

Yrjö kertoi mitä olivat sanoneet. Metsäherra oli ollut kiukkuinen...

Vänttinen kuunteli kulmat kurtussa, ja kun Yrjö kertoi, että metsäherra oli uhannut häätää pois, niin Vänttisen kasvot synkistyivät, ja hän sanoi:

"Semmoisia ne ovat... puulaakien ne sanovat kruununmaan asukkaita nylkevän, mutta itse ovat nylkijöitä..."

Ja hän puhui vielä muutakin metsäherrain hävyttömyydestä.

Kun Yrjö meni eväitä hommaamaan, jäi Vänttinen mietteisiinsä.

Vieläkö se rietas Pirtu-Santeri uskalsi täällä liikuskella? Viinoja sillä luultavasti ei enää ollut, koska ei ollut näkynyt yhtään juopunutta nytkään sunnuntain aikana. Mutta mitä se sitten täällä vaaniskeli ja hiihteli?

Jos se paholainen hautoi kostoa, kun hevosen ja koko kuorman menetti? jatkoi Vänttinen mietteitään. Olihan kerrottu, että samainen Santeri oli menneenä talvena Sodankylässä tappanut miehen, mutta syytöstä ei ollut voitu näyttää toteen...

Semmoinen lurjus oli valmis tekemään mitä hyvänsä. Kun sen pedon kerran saisi kiinni ja linnaan, että siitä pääsisivät ihmiset rauhaan.

Ja levottomaksi tunsi Vänttinen itsensä.

Yrjö piti kiirettä. Hän tahtoi joutua jo sunnuntai-iltana eväineen kodalle takaisin, jotta maanantaiaamuna ehtisivät varhain metsään. Siten ei menisi yhtään työpäivää hukkaan.

Niin oli isä neuvonut.

Saatuaan eväät häkkiin hän aikoi lähteä. Syrjänen oli luvannut tulla samaan matkaan, mutta ei malttanutkaan vielä lähteä.

"Menehän sinä", sanoi hän Yrjölle. "Minä hiihtelen täältä huomisaamuna."

Yrjö lähti yksin ajamaan.

Oli pilkkopimeä talvi-ilta, sillä nyt oli kuunpohja. Yrjö makaili reessä ja huvikseen lauleskeli:

Ja sen sorjan tytön itselleni kihlaan ja alttarin eteen sen talutan...

Niin hän lauleli, mutta muuta hän ajatteli. Pitkin matkaa hän oli kuulevinaan milloin perästä, milloin sivulta, kuin joku olisi suksilla hiihtänyt. Kerran tuntui kuin hiihtäjä olisi hyvin likellä. Yrjö lakkasi laulannasta, nousi reessä seisomaan ja huusi:

"Onko siellä hiihtomies perässä?"

Mutta kun ei kukaan vastannut eikä enää kuulunut hiihdäntääkään, arveli Yrjö erehtyneensä ja paneusi uudelleen pitkäkseen.

Kun hän saapui kodalle, seisoivat kaikki miehet häntä vastaanottamassa.

Hänellä olikin paljon uutisia kerrottavana. Ensiksikin sen Palovaaran kova kohtalo, josta kodalla olijat eivät olleet vielä mitään kuulleet. Sitten muita uutisia, joita oli sattunut kuulemaan.

Mutta kun hän oli kaikki tietonsa kertonut ja kun muut miehet jo nukkuivat, alkoi Antti pojaltaan kysellä, oliko hän äidille kirjoittanut ja oliko kirjeeseen pantu rahaa.

Yrjö kertoi mitä oli kirjoittanut ja että Vänttinen oli luvannut rahat kirjeeseen panna.

"Kyllä sitten asia reilassa on, kun Vänttinen on sen huolekseen ottanut", sanoi Antti tyytyväisenä.

Ja sitten hekin nukkuivat kumpainenkin.

5.

Taas oli viikko vierähtänyt.

Ilmat olivat pysyneet kuivina pakkasina, ja lunta oli riittämään asti. Tukkimetsässä oli mainio työskennellä, ja kovasti siellä yritettiinkin. Vaikka päivät olivat lyhyitä ja yhä joulun lähetessä lyhenivät, saatiin silti valmista hämmästyttävän paljon.

Vänttinen pysyi hyvällä tuulella, ja Syrjänen, Antin ja Yrjön päällysmies, oli aina kuin päivän paiste.

Ei ollut Airiselän ajossa koskaan edellisinä talvina ehditty jouluun mennessä niin paljon tukkeja ajaa kuin nyt. Mutta näin erinomaisen hyvää syystalvea ei ollutkaan sattunut pitkiin aikoihin. Pohja oli luja ja lunta riittämään asti. Tapaturmia ei ollut sattunut sitten kun Palovaaralta jalka musertui. Ei ollut viinanmyyjistäkään ollut haittaa kuin yhden kerran. Silloin oli Venäjän puolelta tullut kaksi laukkukauppiasta, ja useassa kodassa miehet olivat sen päivän olleet pilalla. Ei ollut kuitenkaan tappeluita eikä muutakaan häiriötä sattunut.

Mutta Pirtu-Santerin kerrottiin kiertelevän ympäristöllä. Moni oli hänet nähnyt ja varmaan tuntenut. Poliisit olivat monta kertaa olleet hänen perässään, hiihtäen kuin otusta takaa, mutta aina oli Santeri osannut piilottautua ja suksenlatunsa sotkea.

Vänttinen kirosi poliisien saamattomuutta ja antoi määräyksen, että jos kuka Pirtu-Santerin kohtaa, saapi hänet panna köysiin ja toimittaa vanginkuljettajalle, sillä semmoinen oli oikeuden päätös.

Mutta Santerin kimppuun ei tehnyt kenenkään mieli hyökätä, sillä hänellä oli aina aseet matkassaan.

* * * * *

Lauantaipäivä oli.

Antti ja Yrjö olivat ani varhain menneet metsään, ehtiäkseen tehdä tavallisen päivätyönsä. Sillä Yrjön oli taas illalla lähdettävä puulaakin pirtiltä eväsvaroja noutamaan. Toiveita oli Antilla myöskin, että Selma oli jonkun kirjeen pannut tulemaan...

He olivat ahkerasti puuhanneet koko päivän, ja kun viimeistä kuormaa lähtivät viemään jokivarteen "plassilleen", sanoi Antti Yrjölle:

"Hiihdä sinä nyt suoraan kodalle ja pane keitto tulelle... minä vien kuorman rantaan ja tulen sitten..."

Siitä oli suksilla metsän läpi puolta lyhempi matka heidän kodalleen, ja Yrjö lähti suoraan siitä hiihtämään.

Antti läksi ajamaan jokirantaan.

Yrjön saavuttua kodalle olivat sinne muut jo tulleet, sillä lauantaisin tukinajajat palasivat metsästä varemmin kuin muina arkipäivinä.

Täydessä ruuanlaittotouhussa miehet olivat. Kiukaalla, joka oli kivistä tehty keskelle lattiaa, kiehui jalkaniekkakahvipannuja ja musta pata, joka oli täynnä rasvaista poronlihaa. Miehet istuivat lavitsoilla ympärillä, polttelivat piippujaan ja tarinoivat.

Tallista kuului hevosten tiukujen helinää.

Yrjökin hommasi kahvipannun ja padan tulelle ja laittoi poronlihakeiton kiehumaan.

"Mihin Antti jäi?" kysyivät toiset Yrjöltä.

"Isä meni yksin plassille kuormaa viemään... minä hiihtelin tuosta metsän läpi suoraan..."

Aika kului.

Lapin päivä on niin lyhyt, että kun luulet sen alkavan valjeta, ojentaakin jo iltahämy aamuhämylle kättään ja odottamasi päivä on mennyt, ja raukea sarastus katoaa tunturien taakse.

Jo olisi pitänyt Antinkin ehtiä kodalle.

Toisilla miehillä oli jo keitto valmista, ja he alkoivat puukoillaan ronkkia lihapaloja padasta ja ryystivät lientä palan paineeksi. Yrjönkin keitto jo kiehui, mutta Anttia ei kuulunut tulevaksi.

Toisten syödessä Yrjö meni kodan eteen kuuntelemaan, eikö Mustan tuttua tiukua jo erottaisi.

Hän seisoi pitkän aikaa kodan edessä ja kuunteli sinnepäin, mistä tiesi isän tulevan. Ilta oli kylmä. Taivas oli tähdessä, ja tunturien huipuilla alkoivat revontulet roihuta. Pakkanen riemuitsi ikimetsissä paukahdellen, ja vauhdissaan ja jäätävänä viimana vihkaisi kylmänvihuri poikki jänkkien. Tuntui kuin ilma helähtelisi omaa kylmyyttään.

Mutta Mustan suuren messinkisen tiu'un helinää ei Yrjön korva erottanut.

Hän palasi kotaan, vieden mennessään sylyksen honkahalkoja.

"Kuuluiko tiukua?" kysyivät toiset.

"Ei kuulunut. En ymmärrä, mitä hän niin kauan viipyy. Olisi pitänyt jo ehtiä..."

Eräs miehistä, Roope niminen, arveli:

"Ettei vain ole joku vastuspaikka sattunut... joko hevoselle tai miehelle..."

Toiset eivät virkkaneet siihen mitään. Jokainen tiesi, että "vastus", onnettomuus, oli joka hetki vaanimassa tukkimetsässä olevaa miestä.

Ja hetken perästä, kun kaikki istuivat miettiväisinä, sanoi äskeinen Roope:

"Eipä ole Antin tapaista, että ilman aikojaan viivyttelee..."

Nyt kävi Yrjökin levottomaksi. Hän meni uudestaan ulos kuuntelemaan, mutta vieläkään ei erottanut Mustan tiukua.

"Ei kuulu vieläkään tiukua", sanoi hän kotaan palatessaan. "Lähden katsomaan, missä viipyy..."

Hän riensi matkaan kiireesti ja levottomana.

Roope, joka jo oli ateriansa päättänyt, sanoi:

"Minäpä tästä joudan kumppaniksi."

Hän haki kuivumassa olevat kintaansa ja lakkinsa, ja niin he Yrjön kanssa läksivät metsän poikki suksilla siihen "plassiin", johon Antti tukkejansa ajoi. Siinä lähellä joen rannalla olivat toistenkin ajajain tukkiläjät.

"Joku kumma sille on Antille tapahtunut", puheli Roope hiihtäessään Yrjön perässä samaa latua. "Mitä se muuten kuormaa purkaessa näin kauan viipyisi?... Jotakin on tapahtunut joko hevoselle tai miehelle. Siitä uskosta en pääse."

Yrjö kuuli Roopen puhuvan, mutta ei vastannut mitään. Roopen usko vahvisti vain hänen omia epäilyksiään.

Ja hänen hiihtovauhtinsa eneni sitä mukaa kuin he tukinpurkupaikkaa lähestyivät, eikä vieläkään kuulunut Mustan tiukua. Loppumatkalla Yrjö hiihti jo niin nopeasti, että Roopella oli täysi työ pysytellä perässä.

Oli melkein pimeä, sillä revontulten loimo, joka äsken valaisi heidän metsän läpi hiihtämäänsä latua, oli sammunut, ja suuret tukkiläjät törröttivät kuin kummitukset jokitörmällä, kun he loppumatkan hiihtivät joenuomaa pitkin.

Erään tukkiläjän luona Roope saavutti Yrjön, mutta kumpikaan ei hiiskunut sanaakaan pahoista aavistuksistaan.

"Kohta ollaan perillä", puhui Yrjö hätäisellä äänellä. "Tuon mutkan takana on meidän läjämme, se, johon isän oli määrä kuorma tuoda..."

Kun he sivuuttivat mutkan ja saivat tukkiläjän näkyviinsä, huomasivat he Mustan seisovan aivan hiljaa tukkiläjän laidassa ja kuormasta ainoastaan yhden tukin olevan poissa, läjään väännettynä...

Mutta melkein Mustan vieressä, etupajun kohdalla, makasi mies suullaan lumessa liikahtamatta kuin kuollut. Tukkikanki oli poikittain reessä olevien tukkien päällä...

"Se on alkanut kangella vääntää tukkia reestä... ja kanki on iskenyt päähän", sanoi Roope, ja molemmin tarttuivat he tainnoksissa olevaan Anttiin kiinni ja koettivat nostaa... Otsassa näkyi suuri, punainen kuhmu, ja toinen ohimo oli verinen.

Antti vain urisi vähän, kun Yrjö ja Roope nostivat hänet seisomaan. Ei kyennyt mitään vastaamaan. Silmät olivat ummessa ja suu puoleksi auki.

Kiireesti he purkivat tukit reestä, asettivat Antin etureen pankolle, molemmin puolin häntä tukien, ja lähtivät ajamaan kodalle.

Yrjö itki.

"Älähän hätäile", lohdutteli Roope. "Ajetaan nopeasti puulaakin pirtille... Jos se välskäri Patokoski jotakin ymmärtäisi. Se on taitavaksi tunnettu."

He ajoivat ensin kodalle, mutta Antti ei tullut tuntoihinsa. He kokosivat hänen ylleen kaikki mitä löysivät, tekivät tukkireistä reslan tapaisen ja asettivat Antin siihen pitkäkseen. Ja peitoksi panivat turkkejaan.

Ja lähtivät ajamaan puulaakin pirtille, Yrjö Anttia hoitaen, Roope ollen ohjasmiehenä.

Siellä syntyi tavaton hämminki, ja sääli tuli kaikkien nuorta Yrjöä; joka ääneensä valitteli.

Vänttinen meni hyvin vakavaksi ja tahtoi tietää, kuinka onnettomuus oli tapahtunut.

Roope selitti, kuinka olivat ensin alkaneet oudoksua, kun Antti niin kauan viipyi kuormaa purkamassa, ja vihdoin lähteneet Yrjön kanssa katsomaan plassille. Hän ja Yrjö olivat saaneet sen käsityksen, että tukkikanki oli kuormaa purkaessa singahtanut ohimoon...

"Reen vieressä makasi silmällään kuin kuollut", selitti Roope.

Eikä Yrjökään muuta osannut sanoa. Antti kannettiin puulaakin pirttiin, ja Patokoski, joka oli sitä varten puulaakin palveluksessa, alkoi tutkia hänen saamaansa vammaa. Loukkaantunut pysyi yhä tiedottomana, mutta alkoi hetken päästä huitoa molemmin käsin ja murisi pahoin.

"Isku on luultavasti koskenut aivoihin", selitti Patokoski. "Jos kulmaluun alla oleva 'kukonheltta' niminen luu on rikkonut aivokalvon, niin... En tiedä muuta neuvoa kuin suoraa päätä lääkäriin."

Siihen kokoontuivat kaikki Antin ympärille, mutta Yrjö itki ja valitteli ja koetti monta kertaa saada isäänsä vastaamaan.

Vänttiseen koski kovasti. Hän oli kalpea kuin palttina ja puhui tavallista hiljaisemmalla äänellä.

Patokoski teki mitä ymmärsi. Hän sitoi Antin otsalle kylmään veteen kastetun liinan ja selitti, että jos aivoihin on koskenut, niin... niin mies on auttamattomissa...

Eräs tukkimies, joka oli etempää katsellut, arveli:

"Mutta jos sitä ei olekaan kanki iskenyt... jos onkin hevonen potkaissut..."

Oli joukossa niitäkin, jotka uskoivat senkin mahdolliseksi.

"Mikäpä sen tietää, kun sattui aivan yksin olemaan", arveli Roope. "Mutta niin minusta näytti, että kanki oli jotenkin singahtanut ja paukahtanut suoraan otsaan... Vaikka en minä sen tarkemmin osaa selittää..."

Ja yksi arveli käyneen niin, toinen näin. Mutta kukaan ei osannut oikein tyydyttävästi asiaa selittää.

"Musta sitä ei ole potkaissut", kykeni Yrjö sanomaan. "Se hevonen ei ole korviaankaan luimuun koskaan vetänyt... niin on lakea..."

Mutta Vänttinen kutsui Yrjön konttoriinsa, ja he istuivat siellä kahden kesken pitkän aikaa jutellen. Yrjö ei enää itkenyt, mutta oli kalpea kuin ruumis. Vänttinen toimitti sairaalle mukavamman reen, johon tehtiin pehmeä vuode. Sairasta oli heti yön selkään lähdettävä viemään lääkäriin, ja Vänttinen toimitti puulaakin puolesta miehen Yrjölle kumppaniksi. Olisi ollut monta lähtijää.

"Antakaa Roopen tulla!" pyysi Yrjö Vänttiseltä.

Vänttinen lupasi heti. Roope saisi tavallisen päiväpalkkansa siitä huolimatta.

Antin Musta valjastettiin nyt puulaakin reslan eteen ja loukkaantunut kannettiin siihen ja peitettiin lämpöisillä nahkasilla. Yrjö istui isänsä viereen, ja ajomieheksi rupesi Roope.

Ja niin lähtivät ajamaan pimeään talviyöhön, tainnoksissa olevaa miestä lääkärin luokse penikulmien päähän viemään.

* * * * *

Mutta kun sunnuntaiaamu alkoi valjeta, meni Patokoski, välskäri, Vänttisen puheille. Sanoi olevan kahdenkeskistä asiaa.

Vänttinen istui pitkissä mietteissä, mutta tarjosi kuitenkin sikaarin.

"Niin pahoillani olen tuon Ahvenjärven Antin onnettomuudesta, etten ole koko yönä nukkunut", sanoi hän. "Köyhä mies ja hallanarka kruununtorppa, jonka metsästä kruunu parhaat puut viepi... On se..."

"Siitä Antin asiasta tulinkin juuri puhumaan", sanoi Patokoski.

"Niinkö? Luuletteko, että on toivoa paranemisesta, kun lääkärin hoitoon tulee?" kysyi Vänttinen hyvillään.

Patokoski mietti vähän, ennenkuin vastasi:

"Jos ajatukseni sanon suoraan, niin luulen, ettei parane... tuskin tulee tuntoihinsakaan. -- Mutta siitä en tullutkaan puhumaan..."

"Mitä sitten aiotte sanoa?" kysyi Vänttinen melkein kuin vihaisesti.

"Minä tulin sanomaan ajatukseni, että häntä on joku toinen lyönyt kangella..."

"Lyönyt kangella! Joku toinen!"

Vänttinen seisoi kalpeana kuin ruumis.

"Se minun uskoni on", lisäsi Patokoski kuivasti.

"Mutta Anttihan oli ypö yksin tukkiläjällä!" huudahti Vänttinen, joutuen kuitenkin kauhun valtaan.

"Niinpä niin", jatkoi Patokoski yhä kiivaammalla äänellä. "Mutta onhan sinne voinut tulla joku juuri silloin, kun hän yksin oli kuormaa purkamassa..."

"Tulla joku!... Kuka? Mikä?"

Vänttinen joutui aivan suunniltaan.

"Minä tarkoitan Pirtu-Santeria", jatkoi Patokoski sikaariaan imeskellen. "Olen saanut kuulla, että hän on uhannut kostaa Antille ja poliiseille, koska kuului olevan siinä uskossa, että Antti oli ilmoittanut poliiseille hänen olleen liikkeellä... ja hän menetti konjakkikuormansa ja hevosensa..."

Nyt alkoi Vänttinen ymmärtää, ja vihan puna nousi hänen kalpeille kasvoilleen.

"Sitä se lurjus sitten on täällä ympärillä vaaniskellut, kun hänet on vähänväliä nähty. Kyllä minä nyt ymmärrän..."

Hän tuli kuin raivoihinsa, puri hammasta ja pui nyrkkiä. Hän käski valjastaa heti hevosen, otti molemmat poliisit matkaansa ja läksi kiireesti ajamaan sille kodalle, jossa Antti poikineen oli asunut.

Kodalla olevat miehet, jotka nyt sunnuntaina olivat joutilaina, otettiin vielä kumppaneiksi, ja miehissä lähdettiin sitten Antin tukkiläjälle, siihen, johon hän viimeisen kuorman oli tuonut. Syrjänen läksi oppaaksi.

Ja matkalla kertoivat Antin kanssa asuneet miehet, että kahtena iltana olivat nähneet oudon miehen hiihtävän kodan ohi. Ei ollut yksikään häntä tuntenut, mutta kun olivat kysyneet, mihin matka, niin ei ollut mitään vastannut eikä taakseen katsonut, vaan hiihtänyt suoraan metsään.

Tukkilaiselta ei outo ollut näyttänyt.

Antti ei ollut sattunut silloin kodalla olemaan, mutta toiset olivat siitä Antillekin kertoneet.

"Mitä Antti sanoi?" kysyi Vänttinen.

"Ei tiennyt Anttikaan arvella sinne ei tänne. Kuka lienee ollut, arveli vain."

Vänttinen istui synkkänä.

"Se mies pitää saada köysiin, vaikka maksaisi kymmenen tuhatta markkaa", sanoi hän poliiseihin päin kääntyen.