Part 3

Sitä viimeistä taivalta olivat nyt menossa kaikki ne, jotka yhdessä roikassa lähtivät Linnanrovalta Anttia seuraamaan. He olivat saavuttaneet toisia sinne menijöitä, ja roikka oli joillakuilla taipaleilla ollut hyvinkin pitkä, mutta toisilla taipaleilla pienentynyt, kun kaikki eivät olleet jaksaneet yhtä nopeaan kulkea.

Antti oli ajanut kaikki taipaleet edellä, ja usein olivat toiset saapuneet syöttöpaikkaan pitkän aikaa jälkeenpäin.

Nyt tälle viimeiselle taipaleelle lähdettäessä oli ollut puhe, että puhallutetaan puolivälissä, johon puulaaki oli rakennuttanut tilavan pirtin ja tallin sitä varten. Sillä koko taipaleella Airiselkään asti ei ollut ainoaakaan ihmisasuntoa.

Antti pani taas eillimmäiseksi. Hänen Mustansa oli vielä virkku ja käveli roimasti. Tiekin oli jo niin kuljettua, että oli kovaa kuin tavallinen maantie. Antti ja Yrjö istuivat kumpikin häkillä.

Joka paikassa pitkin väliä oli kerrottu, että ylen paljon on jo Airiselkään tukinajajia mennyt ja yhä lappaa kuin kadotukseen.

-- Kuinka siellä käynee, kun niin paljon tulvaa ajajia? -- mietiskeli Antti. -- Jos Vänttinen ehkä luulee, etten tulekaan. Vaan miksi olisi käsirahatkin jättänyt?

Hän ei pojalleen huolistaan puhunut, itsekseen mietiskeli.

Kun pääsisi sen Vänttisen puheille ennen kuin muut ehtivät, toivoi hän.

Silloin juolahti hänelle mieleen, että hän ajaa yhtämittaa puulaakin pirtille, Airiselkään asti, ettei pysähdykään puolivälissä. Hänellä oli hyvä hevonen... se kyllä jaksaa, ja heillä itsellään oli evästä jälellä sen verran, että hyvästi toimeen tulivat.

Niin hän tekeekin! Ja heti kun pääsee perille, rientää Vänttisen puheille.

Hän tuli keksinnöstään niin hyvilleen, että massautti Mustaa nopeampaan vauhtiin. Päivä oli puolessa, kun he saapuivat Hyrränperään, sinne, mihin puulaaki vartavasten oli pirtin ja tallin rakennuttanut tukinajajille syöttöpaikaksi.

Kauas jo kuului kova meteli Hyrränperästä, kuului kuin juopuneitten rähinää ja karkeita kirouksia.

Paljon oli Hyrränperässä hevosia, jotka aisapäässä söivät. Miehiä kulki edestakaisin lähellä olevasta lähteestä vettä hevosilleen kantaen. Juovuksissa näyttivät miehet olevan, muutamat hieroivat tappelua. Pirtistä kuului tanssinjyske ja huuliharpun soitto. Antti ja Yrjö näkivät, että jotkut miehistä tanssivat, yksin hyppien ja rallattaen.

Antti pysäytti hevosensa, nouti ämpärillään vettä lähteestä ja tarjosi Mustalle. Ja aikoi lähteä.

"Mikä tuo mies on, joka ei hevostaan aio syöttää!" huusi hänelle joku.

Antti katsoi sinnepäin ja tunsi sen pitkäviiksisen miehen, joka niin nopeasti oli Linnanrovan tallin päästä lähtenyt.

"Mies hoi! Älä aja! Osta viinaa!" kuuli hän huudettavan yhtäältä, ja toisaalta taas kuului:

"Älä aja! Varro että muutkin ehtivät matkaan."

Eräs juopunut yritti Mustan ohjiin, muka pidättämään.

Antti napsautti ohjaksilla Mustaa, se töytäsi eteenpäin, ja mies pyllähti kinokseen.

"Pois alta!" huusi Antti ja laski menemään Hyrränperän myötäleestä täyttä juoksua alas.

Vai täällä se viinakauppias jo on! ajatteli hän.

Kun he pääsivät loittonemaan Hyrränperästä, kertoi hän Yrjölle kaikki mitä Linnanrovalla oli yöllä tapahtunut ja mitä miehiä hän arveli viiksiniekan olevan.

"Jos Vänttinen siitä vihiä saapi, niin lyhyeen sen miehen ilo loppuu, Vänttinen kun on niin vihainen viinamiehille, että tappaisi kaikki", sanoi hän pojalleen.

Taival, outo ja jyrkkämäkinen, katkesi katkeamistaan. Alkoi hämärtää, päivä loppui, mutta täysikuu, kirkas ja kylmänkiiltävä, nousi taivaalle.

Erään korkean mäen päällä Antti pysäytti hevosensa ja taitteli muutamia kuivia ruisleipiä sen syötäväksi.

Ei kuulunut perässätulijoita. Kylmä kuu vain valaisi kuolonhiljaista, avaraa Lapin tunturimaailmaa.

He jatkoivat matkaansa. Antin laskujen mukaan piti heidän jo olla likellä Airiselän maita.

Antin mieleen juolahti uusi tuuma. Kun hän ehtii Vänttisen puheille, niin kertoo epäilyksensä sen viiksiniekan suhteen... että viinanmyyjä on... jos ei liene se kuuluisa Pirtu-Santeri... Vänttinen kyllä selvän ottaa... Paha hätä oli tullut viime talvenakin eräälle viinakauppiaalle, joka oli osunut Vänttisen lähettyville.

Tie teki mutkia, nousi mäkiä ylös, laski toisia alas, puski taajojen korpien halki, jänkkien poikki ja vilahti järvelle. Kuun kirkkaassa valossa näkyi korkeita tunturien lakia edessäpäin, ja toivoton taivaanranta siinsi tumman sinertävänä.

Vihdoin, laskeuduttuaan erään korkean mäen alle, he näkivät edessään puulaakin kookkaan, honkahirsistä salvetun pirtin ja muut huoneet. Suuren ikkunan läpi loimusi iloinen takkatuli. Pihalla liikkui miehiä ja hevosia, ja pakkaslumi narisi. Oli liikettä, oli elämää keskellä synkintä kiveliötä. He ajoivat pihaan.

"Onkohan se Vänttinen nyt pirtillä?" kysyi Antti ensimmäiseltä mieheltä, joka näytti olevan työnjohtajia.

"Tuolla se kirjoittaa konttorissa", vastasi puhuteltu.

Antti jätti Yrjön vaalimaan Mustaa ja riensi heti Vänttisen puheille.

Yrjö alkoi riisua hevosta valjaista, päästi sen piehtaroimaan ja loimitti sen. Äskeinen mies, joka oli Anttia puhutellut, kävi Yrjönkin puheille. Ja koeteltuaan Mustan kylkiä arveli, että tuommoisella hevosella sitä pystyy isompaakin tukkia liikuttamaan. Siitä pääsivät puheisiin.

Yrjö kertoi keitä olivat eikä jättänyt mainitsematta, että Vänttinen oli matkarahatkin Antille jättänyt.

"No lieneekin sitten isäsi hyvä tuttu Vänttisen kanssa", arveli Syrjänen, joka oli ajattaja ja tukkienlukija.

"Tuttavat ne ovat... Koko viime talvenkin oli isä Vänttisen ajossa", kertoi Yrjö.

"No teitä varten se sitten on jättänyt saran tuonne Kilpisjoen varteen", arveli Syrjänen.

Ja niin siinä hetken vielä muutakin keskustelivat Antin viipyessä Vänttisen puheilla.

3.

Airiselän tukinajopaikka oli synkkien sydänmaiden keskellä, lähellä Venäjän rajaa. Pitkät olivat sieltä matkat kyläisiin kyliin ja vielä pitemmät kirkolle. Asumatonta, lyömätöntä kiveliötä oli koko penikulmia laaja tunturiseutu, jossa vasta parina vuotena tukkilaisen kirves oli puuhun iskenyt.

Erämaata se oli, mutta puulaaki oli pitänyt tukkityöläisten hyvinvoinnista kaikinpuolista huolta. Ruokatavaroita oli tänne erämaahan kuljetettu tavattomat määrät. Näinä talvina, joina Airiselässä oli tukinajoa ollut, oli äärettömiä metsiä jo maailman markkinoille kuljetettu. Mutta silmänkantamattomiin seisoi vielä petäjikköä synkillä saloilla ja alastomien tunturien kupeilla, miljoonia siellä oli, ja miljoonia sieltä aiottiin ottaakin. Sillä nyt oli tuhansien vuosien rauha rikottu ja ihmiskäsi anasti sen, minkä luonto oli luullut voivansa edelleenkin omaksi hyödykseen käyttää.

Mutta lujassa ne metsän jättiläiset olivat louhikkoisten vaarojen kupeilla ja pounikkoisten metsäjokien varsilla. Itsepäisesti ne panivat vastaan, ja kova oli siinä työ, ennenkuin monen sadan vuoden vanha, kiva ja tyvikäs petäjä uittojoen varteen synnyinpaikaltaan lähti. Mutta voimaa ja keinoja oli toisaallakin. Ihminen valloitti ja voitti ja Lapin aarteet hyväkseen käytti.

Antti meni suoraan konttoriin, jossa Vänttisen sanottiin kirjoittelevan.

Vänttinen oli jo keski-ikämies, joka oli koko ikänsä puulaakin hommissa ollut. Hän oli tunnettu säännölliseksi rehtimieheksi, joka jakoi oikeutta oikealle ja vasemmalle. Ja kiivas mies kuin tuli ja leimaus. Ei hänen kanssaan ollut leikkimistä. Ja jos hän kerran pääsi epäilemään toista, niin ei siitä uskosta koskaan luopunut. Kovakasvoinen, harmajasilmäinen mies, jonka kylmyys melkein pelotti.

Oikean miehen oli puulaaki tänne Airiselän ajoon osannut valita. Ei täällä pehmeä, toimettomampi mies ylijohtajaksi olisi kyennytkään. Tarmokas, kokenut mies piti olla -- semmoinen kuin Vänttinen. Puulaakin tietoon oli tullut, että edellisinä talvina oli salaviinanmyyjäin onnistunut liikettään Airiselänkin ajoissa harjoittaa, ja siitä oli koitunut puulaakille suurta haittaa ja monta mieliharmia. Senvuoksi annettiin Airiselän tukkityön johto Vänttisen haltuun, sillä se tiedettiin, etteivät viinamiehet hänen parissaan menestyneet.

Kuiskeita olikin jo kuulunut, että Vänttinen oli uhannut heti erottaa työstä jokaisen, joka viinalta haiskahtikin.

"No jopahan saapui Ahvenjärven Anttikin", tervehti Vänttinen Anttia, ja hänen koville kasvoilleen ilmestyi lempeämpi ilme.

"Saitko käsirahat, jotka Rantakeron isännälle jätin?" kysyi hän sitten heti, kulmiaan rypistäen.

Antti kiitteli ja sanoi saaneensa.

"Täällä on jo tukinajo täydessä käynnissä", sanoi Vänttinen Antin selityksen kuultuaan ja tarjosi sikaarin.

"Jo olen kuullut", puheli Antti. "Paljon taitaa olla ajajia?" kysyi hän sitten.

"Paljon, paljon on", sanoi Vänttinen. "Tänne rientävät kaiken maailman roistot ja semmoisetkin, jotka eivät tukinajosta ymmärrä kerrassa mitään. Taitamattomia ja laiskoja lurjuksia... Vaan tänne ei oteta yhtään, jolla ei ole työpassia matkassaan..."

"Mahtanenko saada tukinajoa minäkään enää?" kysyi Antti katsoen pelokkaasti Vänttisen tuimiin silmiin. Vänttinen hymähti.

"Sinua varten olen palstan säästänyt, sitäkin on tänään jo moni käynyt pyytämässä ajaakseen... Kuka sinulle tulee hakkuumieheksi?" kysyi hän sitten äkkiä.

"Oma poika... Yrjö sen olisi nimi", tokaisi Antti hädissään.

"Vai on sinulla jo semmoinen poika. No, sitä parempi... sitä parempi, ettei tarvitse laiskoja ruokkia... Huomenna pääsette jo aloittamaan. Syrjänen, joka lienee tuolla pirtissä, saapi lähteä näyttämään sarkaa."

"Jopa on hyvä... kiitoksia paljon..." hoki Antti hyvillään.

"Panehan hevosesi sinne puulaakin talliin, ja kyllä pirttiin vielä miehiä mahtuu", sanoi Vänttinen sitten virallisella äänellä. "Tarvitsetko ehkä rahaa etukäteen?" kysyi hän, suupieltään venyttäen.

"En minä tässä vielä..."

Vänttinenkin sytytti sikaarin ja nousi pöytänsä takaa kävelemään. Ja sikaaria poltellessaan hän puheli:

"Sillä aikaa kun minä kävin rantamailla, niin... Minä olen tässä tänään ollut hyvin pahalla tuulella... Tänne oli ilmaantunut viinakauppias... Ei oltu saada selvää, missä sillä lurjuksella oli kätköpaikka, itse pääsi poliisien kynsistä pakoon suksilla ja mihin lie hiihtänyt... lakitta päin oli täytynyt lähteä, kun poliisit joutuivat paikalle... Etsittiin ja etsittiin... Jo vihoviimein tänä aamuna löysimme... lähempää kuin arvasimmekaan... metsästä suksenladun alta... Ja murusiksi jokikinen pullo... monta kymmentä pulloa pirtua..."

"Soo, soo... jopa se sattui", sanoi Antti.

"Joo", jatkoi Vänttinen. "Minä olen, kuten Antti tietää, vihainen sekä juopoille että viinanmyyjille..."

"No, jo minä sen tiedän", sanoi Antti, hiljensi sitten ääntään ja astuen aivan Vänttisen viereen kuiskasi:

"Olisi minulla eräs asia, josta on tunnon vaivaa... pitäisi saada sanotuksi... kun ei olisi kuuntelijoita..."

Vänttinen sulki pirttiin vievän oven tarkemmin ja viittasi tulemaan huoneen perälle.

Antti meni ja kuiskaamalla kertoi, mitä Linnanrovan pihalla oli nähnyt ja mitä nyt Hyrränperässä, puulaakin pirtillä...

Vänttinen kuunteli hartaana, ja hänen kulmakarvansa nousivat ja laskivat ja huulensa tekivät monenmoisia irvistyksiä.

"Pitkäviiksinen mieskö se oli?" kysyi hän.

"Niin oli... oli kuin hevosen häntä molemmin puolin suupieliä", vakuutti Antti.

"No, se on selvästi se kuuluisa Pirtu-Santeri ja saatana!" pamautti Vänttinen, synkkänä kuin ukkonen.

Antti läksi ulos, ja Vänttinen tuli pirttiin, jossa miehiä istui suuren takkatulen ääressä.

Yrjö ja Antti riisuivat hevosensa ja panivat sen talliin.

Pirtistä alkoi kuulua liikettä ja Vänttisen komenteleva, käskevä ääni.

Pirtillä sattui olemaan kolme poliisia, nimittäin kaksi, jotka puulaakin palkkaamina järjestystä valvoivat, ja kolmantena kruunun poliisi, joka viinasaksoja vaanien oli tullut pirtille levähtämään...

Pian olivat poliisit lähtökunnossa. Puulaakin hevonen valjastettiin, ja he lähtivät täyttä vauhtia ajamaan Hyrränperään päin. Mutta kukaan muu ei tiennyt heidän lähtönsä syytä kuin Vänttinen ja Antti.

Vänttinen oli ollut koko yön levoton, ja kun aamu tuli, meni hän ja herätti Antin ja kyseli uudestaan, mitä hän tiesi.

Se seikka, etteivät Antin matkatoverit vieläkään olleet ehtineet perille, osoitti Vänttisen mielestä, että miehet olivat juopuneet eivätkä olleetkaan kyenneet lähtemään viimeiselle taipaleelle.

"Parhaaseen iloon sinne poliisit sattuivat", arveli Antti Vänttiselle.

"Niin alan uskoa minäkin", myönsi Vänttinen. "Aivan varmaan olivat nämäkin viinakset, jotka särimme, saman Pirtu-Santerin."

Ja levottomana Vänttinen odotteli tietoja ja sanomia Hyrränperästä.

Antti ja Yrjö alkoivat hommata lähtöä metsäkodalleen, johon puulaakin pirtiltä oli melkein puolen penikulman taival. Siellä oli pienoinen, koukeroinen metsäjoki, Kilpisjoeksi nimitetty, jonka rannoille tukkeja ajettiin ja jossa Antille luvattu sarkakin oli. Ennestään oli jo siinä kodassa kolme ajomiestä, Perä-Pohjolan miehiä kaikki. Syrjänen, työnjohtaja, niistä Antille kertoi, kun Antti ja Yrjö kodalle lähteäkseen eväitä varustelivat. Puulaakin honkaisesta makasiinista he ottivat silavaa, poronlihaa, voita, jauhoja, kahvia ja sokeria ynnä muuta.

Antti eväitä rekeen kantaessaan tiedusteli vuorostaan Syrjäseltä, millaista oli metsä siinä sarassa, joka hänelle oli erotettu. Olivatko puut isoja, oliko maa pounikkoa, jänkkärämeikköä vaiko vaaran laitaa? Oliko pitkä ajomatka? Oliko myötälettä? Oliko vesipaikkaa lähellä?

Syrjänen tiesi kaikki selittää. Puiden sanoi isoja olevan, mutta ajoväli oli loivaa myötälettä. Vettä oli ja kota lämmin.

Niin siinä juttelivat.

Ja vilkas oli liike puulaakin pirtin pihalla kylmänkirkkaana marraskuun aamuna. Tukkimiehet ottivat eväitä, ja suuren varastohuoneen paksu ovi oli seposen selällään. Oli siellä tukinajajille ruokaa varattu: oli julman korkea pino silavalaatikoita, oli mahtavia läjiä jauhosäkkejä, kahvipaaleja, sokeriammeita, köysirullia, rautakettinkejä, saverikkoja, kirveitä, sahoja ja kaikenlaista muuta tavaraa.

Niin näytti, että on ruokaa, jos syömämiehiäkin.

Anttikin osti uudet köydet ja uuden kirveen, johon Yrjö aamuvarhaisella oli varren valmistanut.

"Otahan varoiksi enempi köyttä", ehdotteli Syrjänen, "sillä puut ovat jättiläisiä siinä sinun sarassasi."

Ja Antti otti, tietäen ettei vara venettä kaada.

Niissä hommissa kuluikin sitten päivä puoleen, ennenkuin Antti ja Yrjö joutuivat kodalleen lähtemään.

Puulaakin pirtiltä lähti teitä joka haaralle, kun kaikilla ilmansuunnilla ajettiin tukkeja. Se tie, jota Antti ja Yrjö lähtivät, painui ensin syvälle ikihongikkoon, laskeusi sitten laaksoon ja lähti siitä kapeaa, ylen mutkikasta metsäjokea myöten viemään itään päin.

Syrjänen, jolla oli toimena valvoa sielläpäin hakkuita ja ajoja, hiihteli edellä, ja Antti ja Yrjö ajoivat perässä. Mutta puhelias mies oli Syrjänen. Jäi usein jälkeen, hiihteli vieressä ja jutteli.

"Sinulla on vankka hevonen. Lieneekö Vänttinen tiennyt, kun arvasi sinua varten _sen_ saran jättää..."

"Näki se tämän Mustan viime talvena Susivaaran ajossa", selitti Antti, nauru suupielessä. "En kuullut moittivan kertaakaan..."

"Eipä taida monta tuonnäköistä hevosta olla koko Airiselän ajossa", jutteli Syrjänen yhä. "Ja hyvä on, että on tuommoinen hevonen... Eivät lähtisikään ne sinun palstasi tukit huonommalla hevosella liikkeelle... Vaan parempi palkka niistä maksetaankin..."

"Ovat ne ennen tavalliset puut sijaltaan siirtyneet", kehaisi Antti.

Hetken päästä kysyi Syrjänen taas, Yrjöön katsoen:

"Onko tämä Yrjö ennenkin jo ollut tukinajossa?"

"On se sen verran ollut ja hakkuumieheksi tottunut, että tavallisesta miehestä pystyy yrittämään", vastasi Antti poikansa puolesta.

Ja niin jutellen he jatkoivat matkaansa pitkin koukeroisen Kilpisjoen uomaa, jonka molemmille rannoille oli tukkeja ajettu. Illan jo hämärtyessä he saapuivat sille kodalle, johon Antin tuli asettua. Se oli kaivettu pehmeään joenmellaan, ovi joelle päin, ja sen viereen oli tallin tapainen kyhätty ja maalla ja sammalilla tiivistetty. Kodan lakeistorvesta nousi savu, ja tallin ovi oli auki.

Tukinajajat olivat jo päivän töistä saapuneet yösijalleen.

"Nyt olemme perillä", sanoi Syrjänen. "Ruvetkaa taloksi ja pankaa hevonen talliin. Aamulla lähden sitten sarkaa näyttämään... se on tästä kilometrin päässä..."

Pian ne vanhat tukkilaiset kotiintuvat, ja pian liikkui Anttikin kuin omalla pihallaan.

Ilta tuli, pakkanen kiihtyi.

Mutta valkean lämpimässä loisteessa istuivat miehet illallistaan valmistellen ja jutellen. Ja monenlaisia oli kullakin kokemuksia tukkimetsistä, monenlaisia muistelmia, ja monenlaiset olivat kunkin elämän vaiheet. Myöhäiseen tarinoivat, kunnes miehistä ensin yksi peurantaljalleen kallistui, sitten toinen, ja joka viimeiseksi valveille jäi, hän vielä tarinoi, luullen toisten häntä kuuntelevan. Mutta kun ei kukaan mitään virkkanut ja hän kuuli raskaita kuorsauksia ympärillään, vaikeni hänkin, nukahti ja alkoi kuorsata...

Herran rauhassa nukkuivat. Mutta heidän ympärillään paukahteli suuri yksinäinen erämaa kiihtyvän pakkasen kynsissä. Kylmä vihelteli viluaan, Lapin taivaanrannat leimusivat, ja kylmän valjuna, hopeankirkkaana nousi kuu ja näki, että erämaahan oli tullut asukkaita.

Ja niin nukuttiin erämaassa, ja tähdet ja kuu pitivät vahtia siellä, missä ihmisvoima oli mitätön.

Mutta Vänttisen yö oli levoton.

Aamulla, kun tukinajajia alkoi Hyrränperästä päin pirtille saapua, Vänttinen nuuski jokaista, että olivatko maistelleet. Ja kun semmoisen miehen löysi, pani niin kovalle, että toisen oli pakko tunnustaa, mistä oli saanut viinaa ostaa. Jotkut olivat tunteneet Pirtu-Santerin, toiset eivät. Joku tiesi kertoa, että poliisit olivat lähteneet Santeria takaa-ajamaan, sillä pirtiltä, Hyrränperästä, eivät olleet häntä tavanneet.

Eräs vanhempi mies, joka näytti luotettavalta, kertoi, että lähellä kylää, kun hän juuri oli syöttöpaikasta lähtenyt, oli häntä vastaan laukkauttanut mies, joka oli polvillaan reessä ja huitoi ruoskalla hevostaan kuin hullu... oli ollut hänenkin päällensä ajaa... Reslareki oli ollut ja loimilla peitetty...

"Näitkö, oliko sillä miehellä pitkät viikset?" keskeytti Vänttinen miehen kertomuksen.

"En oikein pannut merkille, mutta nyt, kun sitä alan tarkemmin muistella, johtuu mieleeni, että sillä oli pitkät viikset, jotka olivat jäätyneet kahdeksi suoraksi puikoksi molemmin puolin naamaa", muisteli mies.

"Se rietas se on ollut", sanoi Vänttinen. "Entä näitkö muuta?" tiedusteli hän lisää. "Näkyikö Hyrränperässä... oliko siellä juopuneita?"

"Älkäähän! Malttakaahan", sanoi mies tyynin liikkein riisuen hevostaan. "Malttakaahan, kun kerron..."

"No kerro sitten", tokaisi Vänttinen malttamattomana. "Näitkö poliiseja tai kuulitko?"

Mies jatkoi levollisesti:

"Minä arvelin, että mikä hullu tuo on, että ei se kyllä tukinajajalta näytä, vaan ei herraksikaan sovi... Ajelin eteenpäin -- noin kilometrin verran -- niin jo ajaa vastaani vinhaa kyytiä, hevonen höyryten, kolme poliisia... jo aloin hoksata, mikä se äskeinen vastaantulija oli..."

"Kysyivätkö poliisit sinulta mitään?" keskeytti Vänttinen taas.

"Malttakaahan kun selitän", muistutti mies vuorostaan tyynesti ja jatkoi sitten: "Kysyiväthän ne. Pysäyttivät hevosensa ja kysyivät: 'ajoiko vastaasi mies?' -- 'Ajoi, laukkaa ajoi', vastasin heille. He taas minulle: 'kaukanako ajoi vastaasi?' Minä heille: 'kilometrin päässä tästä'. He taas: 'oliko reslareki?' Minä: 'oli ja kuorma peitossa'. Sen kuultuaan lähtivät ajamaan perään -- niinkuin näytti -- täyttä laukkaa..."

"Kiinni saavat!" sanoi Vänttinen hyvillään. "Pirtu-Santeri on!"

"Mikä lie ollut, vaan viinakauppiaaksi otaksuin..."

Vänttinen luuli saaneensa mieheltä haluamansa tiedot, mutta mies tuumasi:

"Malttakaahan, niin kerron vielä."

"No, mitä vielä kerrot?" kysyi Vänttinen malttamattomana.

"Joo. No, sitten kun tulin Hyrränperään, jossa oli muitakin syöttäjiä, niin ilmestyi mies metsästä ja kysyi, tahtoisinko ostaa viinaa..."

"No sepä nyt on helvettiä! Minkälaista järjestystä tämä on, kun joka puun juurella on viinanmyyjiä!"

Vänttinen lensi suuttumuksesta tulipunaiseksi.

"Ostitko sinä?" tikasi hän miehelle.

"En ostanut", vastasi mies, "ja muut, jotka olivat samalla kertaa Hyrränperässä olleet, sanoivat, että se kauppias oli vain laukkukauppias."

"Lienee sen Pirtu-Santerin apulaisia", arveli Vänttinen.

Niin kului taas yö ja tuli aamu.

Vänttinen oli varhain liikkeellä ja tiedusteli kaikilta vastatulleilta, eikö ollut näkynyt poliiseja ja olivatko sattuneet kuulemaan, oliko peslaakia tehty. Mutta ne tulijat eivät olleet erinomaisempia nähneet eivätkä sattuneet mitään kuulemaankaan.

Vänttinen oli levoton, mutta arvasi, että perään olivat päässeet poliisit, koska niin kauan viipyivät.

Vihdoin iltahämyssä hiihteli yksi poliiseista puulaakin pirtin pihaan. Vänttinen tunsi hänet läpi himmeän ikkunan. Hän riensi konttorista heti kuulemaan, kuinka oli käynyt. Kysymyksiä sateli kuin rakeita, ja Vänttinen liehui ja käveli edestakaisin.

Hyvin oli käynyt, kertoi poliisi.

Sen kuultuaan Vänttinen vähän rauhoittui, niin että poliisi saattoi ryhtyä selittämään heidän takaa-ajoansa.

"Kirkonkylästä, erään talon navetan takaa, tapasimme kuorman ja hevosen... Kuormassa oli monta säkillistä ruotsalaista konjakkia... Miestä emme nähneet... Hän oli ehtinyt saada sukset ja hiihtänyt pakoon..."

Vänttinen rypisti kulmiaan.

"Kiivasta oli takaa-ajo, mutta lähellä kirkonkylää saavutimme kuitenkin niin paljon, ettei hän ehtinyt kuormaansa kätkeä..."

"Keneksi arvelitte miehen?" kysyi Vänttinen väliin.

"Varmoja emme ole, sillä pimeä oli, mutta Pirtu-Santeriksi otaksumme, koska vastaantulijoilta kuulimme, että ajajalla oli ollut pitkät viikset..."

"Se lurjus se on ollut!" uskoi Vänttinenkin.

"Hevonen oli hyvä ja kuorma kuten jo sanoin. -- Mutta emme uskaltaneet jättää yhden miehen kuljetettavaksi semmoista kuormaa, sillä Pirtu-Santeri on vaarallinen lurjus, joka voi hyökätä taipaleella ryöstämään. Senvuoksi lähtivät toiset hevosta ja kuormaa viemään emäkirkolle, jossa ne kuten ennenkin takavarikkoon otetut viinakset säilytetään kruunulle menetettyinä..."

"Oikein tehty", arveli Vänttinen tyytyväisenä. "Mutta saaneeko olla varma, että takavarikkoon otetut tavarat olivat Pirtu-Santerin ja pakoon päässyt mies Santeri itse?"

"Varmaa se on... Sen verran meille sentään kertoivat oikeat ihmiset, jotka Santerin hommaa vihaavat."

"Se lurjus on siis näillä mailla!" sanoi Vänttinen. "Jospa olisitte hänet saaneet kiinni!"

"Kiinnihän se on tuomittu pantavaksi", myönsi poliisi, mutta lisäsi sitten: "Kyllä häneltä nyt ensi aluksi eväät loppuivat."

"Eipä tiedä... sillä riettaalla on ennenkin ollut monessa paikassa varastoja", epäili Vänttinen.

Ja hyvillään kuitenkin siitä, että Pirtu-Santerilta oli saatu konjakkikuorma takavarikkoon, hän lähti työhönsä.

Mutta ajatuksissaan hän kiitteli Ahvenjärven Anttia, joka rehellisenä miehenä oli hänelle asiasta ilmoittanut.

Jos semmoisia olisivat muutkin miehet kuin Antti, niin vähän niitä viinakauppiaita pääsisi tänne sydänmaalle, mietti hän ja päätti jollakin hyvällä työllä muistaa Anttia.

Niin kului viikko lauantai-iltaan.

Kun Syrjänen saapui sunnuntaiksi pirtille, oli Vänttisen ensimmäinen kysymys:

"No, miten siellä Ahvenjärven Antti poikineen näytti pääsevän alkuun?"

"Hyvinkin pääsivät. Ja mikä päästessä. Antti vanha tukinajaja, hevonen vankka ja poika näytti olevan rivakka hakkuumies. Vaikka puut ovatkin suuria, niin silti jo ensi päivänä saivat jokirantaan plassille useamman tukin kuin toiset saman kodan miehet."

"No, hyvääpä kuuluu", arveli Vänttinen. "Tukkimies se on ollut Antti ennenkin, eikö opettane poikaansakin!"

Kun Syrjänen taas maanantaiaamuna, sunnuntain pirtillä sanomalehtiä lueskeltuaan, läksi työpaikalleen, lähetti Vänttinen Antille terveiset ja käski kertoa, kuinka Pirtu-Santerin konjakkikuormalle oli käynyt. Panipa vielä Syrjäsen matkaan Antille kaksi kourallista "Suomi"-sikaareja.

"Viepä nuo tuliaisiksi Antille, niin saapi iltasella savut vetää", hän Syrjäselle sanoi.

4.

Kolme viikkoa olivat Antti ja Yrjö tukkeja ajaneet, reilusti oli käynyt työ. Puut olivat kyllä suuria, mutta hyvin olivat jaksaneet, ja vankka oli läjä, jonka he metsäjoen varteen olivat saaneet.