Part 2

"Taitaa senvuoksi tuntua äidistä ikävältä, kun sinäkin nyt lähdet", arveli hän hetken päästä pojalleen. Mutta samalla hänen mieleensä jysähti joku outo, painava tunne, josta ei ymmärtänyt, mikä oli.

Yrjö oli juuri köyttämässä silppusäkkejä heinähäkin päälle. Hän oli kookas ikäisekseen, isänsä pituinen, ja kasvot olivat vielä lapselliset ja silmät samanlaiset kuin äidillä, suuret ja tummansiniset.

"Taitaapa se nyt jo olla lähtövalmiina kuorma", virkkoi isä, kun Yrjö sai silppusäkit köytetyksi kiinni.

"Eiköhän ole", arveli Yrjö, ja isä ja poika kävelivät pirttiin, jossa lapsetkin nyt alkoivat heräillä.

2.

Aamiaiseksi Selma oli valmistanut Antin eilen saaman metson, jotta miehet lähtöateriakseen saisivat voimakkaan keiton.

Syödessä oli jo päivä valjennut, ja lumisiin, kuolonhiljaisiin metsiin paistoi marraskuun aurinko alakuloisen kylmästi. Monta sanaa ei syödessä vaihdettu.

Antti silmäsi silloin tällöin järvelle, joka nyt paistoi tasaisena, valkoisena kenttänä. Emännän silmistä näkyi, että hän oli itkenyt yksin navetassa ollessaan.

"Jos joku puute sattuisi tulemaan, niin Rantakeron isäntä lupasi auttaa ja aikoi joskus muutenkin hiihdellä tänne teitä katsomaan, että jos mikä hätä olisi", sanoi Antti vihdoin aterian loppupuolella.

"Hyvä ja auttavainen mieshän se on aina ollut Rantakeron isäntä", myönsi Selma hiljaisella äänellä. Taas aterioivat pitkän aikaa ääneti.

"Kulkevat sieltä kirjeet, ja kirjoittakoon Yrjö heti, kun perille Airiselkään pääsemme, jotta kuulet sanomia meistä... Kylältä kyllä tänne kirjeet saat, on siellä aina joku, joka tuopi, ja sattuu joskus kauttakulkuakin", puheli Antti.

"Kaipa ne kirjeet kylältä tänne kulkevat, ja pääsen minä itsekin käymään, jos tuo nuorin alkaisi parata", vastasi Selma, ja hänen surullisilla kasvoillaan näkyi nyt iloisempi ilme.

"Jouluksi jo lähetämme rahaa", lisäsi Antti, hyvillään vaimoonsa silmäten.

Antti nousi syömästä, mutta osui samalla silmäämään järvelle, sinnepäin, mistä talvitien reikä aukeana linjana lähti kylään päin. Sieltä ajoi hevonen suoraan jäälle ja näytti kääntyvän taloon päin.

Selma ja lapsetkin riensivät ikkunaan.

Ne olivat oudon näköisiä kulkijoita. Reen perässä istui kaksi susiturkkiin puettua miestä, ja kuskipenkillä istui kolmas.

"Herroja ovat", sanoi Selma.

Antti säpsähti. Jokohan olisi metsäherra? Hevonen lähestyi vinhaa vauhtia jäätä pitkin, ja kun oli ehtinyt puolijärveen, tunsi Antti hevosen Rantakeron ruskoksi ja ajajan Rantakeron isännäksi. Silloin hän arvasi, että susiturkkiset miehet olivat herroja, joita Rantakeron isäntä oli lähtenyt Ahvenjärvelle kyytiin.

Metsäherra siinä oli, kukaan muu se ei voinut olla!

Selma alkoi korjailla aterian jätteitä pöydältä ja komenteli lapsia loukkoon.

Antti itse seisoi miettiväisenä keskellä lattiaa eikä osannut sanoa mitään. Yrjö kuitenkin tointui ja lähti ulos kuormaa viimeistelemään.

Poikki järven tuli hevonen juosten, mutta talon rantaan, venevalkamaan päästyään se hiljensi vauhtiaan, ja ajaja hyppäsi reestä kävelemään. Järveltä taloon olikin ylämäkeä, ja rantapolulla vastailivat vielä maakivet rekirautoihin.

"Metsäherrapahan näkyy olevan", sanoi Antti, kun tulijat nousivat järveltä pihaan.

Metsäherra ja vallesmanni olivat yksin matkoin laitapitäjällä liikkeellä. Kesän aikana oli tänne kovin vaivalloinen kulku, kun teitä ei ollut ja polutkin useiden kylien välillä vajottivat polvia myöten. Mutta nyt tänä syksynä, kun maa ja jänkät olivat syvältä kylmettyneet, uskalsivat herratkin lähteä laitapitäjälle.

Illalla he olivat saapuneet Meltoskylään Rantakeroon ja pyytäneet isäntää Ahvenjärveen kyytiin, kun olivat kuulleet, että sinne jo näin vähän lumen aikana pääsi reellä melko tasaisia maita kulkevaa talvitietä.

Molemmat herrat olivat nuoria miehiä, jotka kumpikin olivat vasta muutaman vuoden olleet pitäjässä. Antti oli heidät sentään kumpaisenkin nähnyt ja tunsi heidät, mutta Selma ei ollut nähnyt kumpaakaan.

Metsäherra oli ylpeän ja kiukkuisen näköinen, vallesmanni oli sävyisämpi ja puettukin paljon vaatimattomammin. Ei ollut vallesmannilla kovaa kaulusta, ja pitkävartiset pieksut oli hänellä jalassa. Mutta metsäherra oli pysty kuin seiväs korkeine kauluksineen ja tuoksui vahvasti hajuvedeltä.

"Mutta merkillisen vähän te olette saanut valmista", sanoi hän Antille tyytymättömällä äänellä, kun oli tiedustellut torpan eduista, "ja nyt olette asunut jo kaksikymmentä vuotta kruunun maalla."

Hän kaivoi sitten torppaa koskevat paperit taskustaan.

"Laiskoja te olette... oikea mies olisi jo tehnyt suuren talon tästä..."

"Ei ole ollut varoja eikä aikaa", sanoi Antti.

"Mutta onhan teillä aikaa olla puulaakin töissä kaiket talvet, vieläpä kesätkin!" tikasi metsäherra.

"Pakko on olla, ja hyvä on, että puulaakeilla on ollut työtä... hätä tässä muuten olisikin ollut..."

"Jaa, jaa... minä olen kuullut... se on se vanha virsi..."

"Nälkä se on semmoinen virsi, joka komentaa", vastasi Antti alakuloisesti. "Milläs elät, jollet muualta leipää ansaitse."

Metsäherra näytti tyytymättömältä.

"Kruunu häätää pois maaltaan sellaiset, jotka eivät tee maan päälle työtä", sanoi hän.

Antti ei vastannut mitään.

"Taidatte olla tukinajoon lähdössä nytkin?" sanoi metsäherra hetken päästä.

"Niin on aikomus. Millä minä muuten joukkoni jaksaisin elättää. Vähäiset ne ovat ne hyvät, mitä tämmöisestä torpasta syötäväksi saapi..."

Metsäherra silmäsi lapsilaumaa.

"Herra Jumala... Näin paljonko teillä on lapsia!... Sehän on sikamaista!"

"Niin monta niitä on", sanoi Antti, ja hänen äänensä vähän vapisi. "Kuinkahan monta niistä pitäisi olla poissa, että olisi kruunun ja teidän mielestänne parhaiksi?" lisäsi hän sitten katkerasti.

Metsäherra vilkaisi Anttiin vihaisesti.

"_Låt barnen vara_", sanoi vallesmanni nuhtelevasti.

Mutta metsäherra käveli turkki yllään edestakaisin lattialla.

"Siihen ne ovat... laittamaan lapsia... muuhun ei", sanoi hän.

Vallesmanni puhui hänelle jotakin, jota muut eivät ymmärtäneet. Mutta Antin kasvoille nousi tumma puna, ja ohimosuonet pullistuivat.

Vallesmannin puheista metsäherra näytti tyyntyvän. Ehkäpä alkoi ymmärtää, ettei täällä kiveliön keskellä tainnut olla helppo elää, kun maasta lähti niukasti syötävää. Mutta hän ei malttanut vieläkään olla lapsista herjaamatta, vaan virkkoi nyt puoleksi pilkallisesti:

"Joko niitä nyt on kylliksi, vai vieläkö tulee lisää?"

Antti oli luonnostaan tyyni mies, mutta nyt oli sattunut solvaus niin arkaan paikkaan, ettei hän enää voinut hillitä itseään.

"Tuli lisää tahi ei", sanoi hän nousten seisomaan, "se ei kuulu teihin! Minulla ovat lapset tässä näkösällä kaikki... lienevätkö niin forstmestarillakin... Ja minä tunnustan ja tiedän ne omikseni..."

Jo punastui metsäherra korviin asti. Olivatko ne kamalat huhut hänestä ehtineet tännekin asti!

"Mitä tarkoitat, lurjus?" kivahti hän.

Mutta taas alkoi vallesmanni puhua ruotsiksi, ja vihdoin metsäherra asettui.

Vallesmanni sai nyt puheenvuoron ja alkoi asioitaan Antille selittää. Olisi ollut tarkoitus pitää lain määräämä katselmus nyt tässäkin Ahvenjärven kruununtorpassa, mutta vallesmanni aikoi sen lykätä ensi kesään, kun lumikin jo oli maassa eikä sitten viime katselmuksen ollut paljoa tehty.

"En ole kyllä rakennuksia kyennyt tekemään, mutta niittyä on raivattu tänäkin syksynä neljän häkin ala ja uutta peltoa olemme tehneet vankankin puolen tynnyrin alan... Ensi kesänä sekin jo auttaa... Ja jos nyt tänä talvena, niinkuin on toivoa, sattuu tukinajossa ansaitsemaan vähän enemmän, niin ensi kesänä saapi sitten rauhassa tehdä maatöitä..."

"Niinpä vainkin", myönsi vallesmanni.

Mutta metsäherralle tuli yhtäkkiä kiire pois, niin että hän istui reessä, ennenkuin vallesmanni ehti uloskaan.

"Mahtoikohan hyvinkin suuttua?" kysäisi Antti vallesmannilta. "Minäkin satuin suuttumaan, kun lapsista..."

"No no, ei se niin vaarallista ole", naurahti vallesmanni. "Se on semmoinen pikainen mies, vaan kyllä se siitä ajan oloon talttuu..."

"Jokohan tuo kantelee kruunulle?"

"Eikö mitä. Onhan niitä tämmöisiä torppia muitakin..."

Vallesmanni hyvästeli kädestä ottaen ja toivotti onnea tukinajoon.

Antti seurasi perässä portaille.

Jo oli metsäherran pahin kiukkukin mennyt ohi, sillä hän vastasi, kun Antti hyvästeli, ja näytti naurahtavan.

Antti katsoi heidän jälkeensä, kun ajoivat jäälle.

-- Olisikohan se maistellut -- lieneekö viinamiehiä -- kun oli noin oikullisena? arveli Antti metsäherrasta.

Kun Antti palasi pirttiin, puhalsivat lapset loukostaan ikkunaan menijöitä katsomaan. Semmoinen herraskuorma oli todellakin näkemisen arvoinen täällä erämaassa.

"Jokohan nyt suuttui?" kysyi Selma huolekkaana.

"Suuttukoon jos tahtoo. Vallesmannilla on tämän talon asioihin enempi sanomista kuin metsäherroilla... sen sanoi aikoinaan vanha vallesmanni, joka tämän kruunulta minulle haki", sanoi Antti.

Mutta herrojen äkkiarvaamaton käynti erämaassa, jossa ei ollut totuttu vieraita näkemään pitkiin vuosiin, vaikutti kuitenkin sen, etteivät Antti ja Yrjö ottaneet tointuakseen matkalle, vaikka kaikki oli valmiiksi laitettuna. Oli paljon puhumista ja arvelemista siitä, mitä herrat käynnillään oikeastaan tarkoittivat.

"Kuulee sen Rantakeron isännältä tarkemmin, kyllä ne hänelle jotakin juttelevat", arveli Antti.

Samaa uskoi Selmakin.

Vihdoin, kun olivat aikansa puhelleet, Antti alkoi hankkiutua matkaan.

"Tähän sattuivat juuri lähtöhommaan, viivyttämään meitä", sanoi hän Yrjölle.

Yrjö oli jo valjastanut hevosen. Antti kiskoi ylleen pientä keltaisenlikaista, päällyksetöntä lammasnahkaturkkia, Selman seisoessa häntä vastapäätä.

Eron hetki läheni.

Antti pani jo kintaat käteensä, mutta veti kuitenkin vielä oikean pois ja ikäänkuin heikkouttansa häveten ojensi kätensä Selmalle.

Ja pyörähti sitten oveen päin, ikäänkuin olisi tahtonut jotakin piilottaa vaimoltaan. Ja kun ovelle ehti, niin melkein kuin tuskanhuutona siinä äänsi:

"Hyvästi nyt kaikki! Jumalan haltuun jääkää!"

Ja mennä rymisti sitten alas kuin pahaa pakoon, pyyhkäisten silmistään jotakin.

Selma seurasi häntä portaille. Yrjö seisoi jo ohjat kädessä lähtövalmiina. Selman kasvot olivat kalpeammat entistään, ja silmissä oli kumma kiilto.

Antti silmäsi Selmaan ja sanoi sitten tukahtuneella äänellä Yrjölle:

"Annahan kävellä sitten!"

Yrjö viittasi äidilleen hyvästiksi, massautti suutaan ruunalle, joka virkkuna ja levänneenä porhalsi täyteen juoksuun järveen kallistuvaa myötälettä alas, niin että silppusäkit häkin päällä hyppelivät.

Antti seurasi puolijuoksua perässä.

Jäälle päästyä Yrjö pysäytti Mustan, ja kun Antti hänet saavutti, kiipesivät he kumpikin häkille ja läksivät ajamaan rantajäätä pitkin suoraan pohjoiseen, johon järvi kapenemistaan kapeni. Herrojen äskeinen jälki vei suoraan poikki järven, ja Musta yritti jo verekselle jäljelle, mutta eri suuntaan kulki nyt tukinajoon menevien tie.

Selma jäi portaille heidän menoaan katsomaan. Seisoi siinä, marraskuun kylmässä, silmät vedettöminä, mutta kasvoilla itkevä ilme ja sydämessä tuska ja ahdistus. Toisessa päässä järveä olivat jo menossa, mutta Selma seisoi yhä portailla ja heräsi mietteistään vasta sitten, kun kuuli nuorimman, sairaan lapsen itkevän.

Silloin hän vasta palasi sisälle, ja hänestä tuntui, että sydän oli pakahtumaisillaan. Ja kun otti sairaan syliinsä ja istahti, niin silloin purskahti itkuun ja itki kauan aikaa, ääneensä uikuttaen. Se tuntui sydämen tuskaa helpottavan.

Mutta tukinajoon menevät loittonivat loittonemistaan. Keli oli järvellä mainio. Mustan mieli oli iloinen, ja roimasti se käveli häntäänsä rennosti heilutellen. Isä ja poika istuivat äänettöminä häkillä. Lyhyt marraskuun päivä oli jo ehtinyt kulua pitkälle, ja aurinko oli jo laskemassa, kun menijät ehtivät kapenevan järven päähän. Se tie, jota heidän tuli aluksi kulkea, vei toiselle haaralle kuin kylään johtava tie. Järven päästä se alkoi, nousten männikkökankaalle ja lähtien siitä kapeana aukkona ja mutkikkaana viemään synkille sydänmaille.

Järven päähän saapuessaan menijät näkivät ilokseen, että tietä olivat poromiehet kulkeneet -- ja se suuresti helpottaisi heidänkin kulkuaan.

Tämä taival, jolle he järven päästä lähtivät, oli kahden penikulman pituinen. Sen kuljettuaan he saapuvat ensimmäiseen suureen kylään ja valtatien varteen. Siitä taas jatkuu matka oikotietä pitkin kiveliöiden halki itäpohjoista kohti niihin kyliin, joiden kautta Antti tiesi matkan kulkevan Airiselän tukinajopaikalle.

Mutta vaivalloiselta tuntui kulku. Molemmat miehet olivat heti järveltä kankaalle noustua jääneet kuorman perään kävelemään. Sillä vaikka poromiehet olivatkin tietä kulkeneet, oli se näin vähän lumen aikana jyleää ja mätikköpounikkoa. Vähänväliä kuorma kellahti nurin, hevonen höyrysi, ja miehet paarustivat hikipäin perässä.

Suurelle suolle tultua ja sen poikki kuusikkokorpeen päästyä he levähdyttivät hevostaan ja tekivät nuotion.

"Tämä onkin pahin ja pounikkoisin taival -- tätä kun näin vähän lumen aikana niin kovin harvoin kuljetaan", lohdutteli Antti poikaansa. "Tästä kun lähdemme, käännymme pian eri haaralle, länttä kohti, jossa muistaakseni on tasaisempi tienreikä, ja saavumme sitten suureen kylään, jossa on minulle entisestään tuttu isäntä. Siitä pitäisi alkaa teitä, joita on paljon kuljettu näinä vuosina, kun tukinajot ovat yhä syvemmä Lappiin siirtyneet. Ja ne, jotka Airiselän ajoon menevät, kulkevat tämän kylän läpi."

Muuta he eivät puhuneet. Ikävä painoi kummankin mieltä. Loppupuoli taivalta oli kuitenkin onneksi tasaisempia maita, niin että matka sujui nopeammin.

Myöhään illalla he saapuivat kylään. Antille oli kylä jo ennestään tuttu, hän kun oli viime vuonnakin tämän kautta mennyt tukinajoon, mutta silloin aivan eri haaralle, Susivaaraan päin. He ajoivat hevosensa erääseen vankkaan taloon, jonka pihalla näkyi olevan useita tukinajoon meneviä rekiä ja kuormia.

Talossa vielä valvottiin, ja Antti tapasi isännän pihalla.

"Jopahan on Ahvenjärven Anttikin tukinajoon menossa", tervehti isäntä Anttia.

"No, jopa sitä viimein... kun viimeinkin lumen tuiskusi", vastasi Antti. "Saisiko yösijaa?" kysyi hän sitten yhteen menoon.

"No, totta kai", toimitti isäntä. "Toki tässä vanha tuttava saapi, kun ventovieraillekin annetaan. Airiselän ajoonko sitä sinäkin...?"

"Sinne vain..."

"Sinne kuuluvat nämä toisetkin olevan menossa... Kuka tämä kumppanisi, nuori mies on?"

"Minunhan se on poika", hymähti Antti.

"Vai on sinulla noin vankka poika", kiitteli isäntä. "Tulee, peijakas, vielä vankempi mies kuin isästä."

"Kunhan nyt ensin tulisi semmoinenkaan kuin isä", kehahti Anttikin.

Isäntä toimitti, että Antti sai panna hevosensa talliin, vaikka muiden kulkijain hevoset olivat suuressa halkovajassa.

Antti ja Yrjö jäivät hevostaan hoitamaan, mutta isäntä köpitti pirttiin ja mennessään arveli, että on sijaa miehille pirtissä.

Talo, johon he olivat saapuneet, oli kylän vanhin, Linnanrovaksi nimitetty. Sen kautta kulki valtatietä itään ja etelään, länteen ja pohjoiseen, ja sitäpaitsi poro- ja suksimiesten teitä jos minnepäin asumattomien erämaiden poikki ja halki. Talvisin, suurten tukinajojen aikana, oli talossa aina kulkijoita, oli öin päivin koko pitkän talven ajan. Toisia meni, toisia tuli. Oli outoa jos tuttavaakin.

Pirtissä oltiin jo yösijoille asettumassa, eikä pihasalla näkynyt ketään, kun Antti ja Yrjö syöttivät hevostaan.

Yrjö meri sisälle, mutta Antti jäi vielä kuormaansa peittelemään hurstilla ja ottamaan siitä peurannahkoja yövuodetta varten.

Silloin hän kuuli, että jostakin kujasta ajoi hevonen pihaan, ja yhtäkkiä seisoi mies hänen vieressään, sähkölampun valossa häntä tarkastaen. Antti hieman säpsähti, mutta valo katosi samassa, eikä hän ehtinyt nähdä miehen kasvoja. Mies ei virkkanut sanaakaan, eikä Anttikaan ehtinyt mitään sanoa, ennenkuin toinen jo katosi sille kujalle, josta äsken hevonen pihaan ajoi.

Antti arvasi, etteivät ne olleet oikeita kulkijoita. Viinakauppiaita saattoivat olla.

Hän ei kuitenkaan puhunut näkemästään mitään, kun pirttiin meni. Suuri pirtti oli miehiä puolillaan. Jotkut jo nukkuivat, toiset tarinoivat. Himmeä kattolamppu valaisi niukasti tupakansavun läpi lattialla makaavia miehiä.

Ei näyttänyt olevan Antin tuttavia eikä työtovereita yhtään. Tuntuivat olevan etelän puolen miehiä, joita Antti ei muistanut ennen tukinajopaikoissa nähneensä. Saattoivat olla ensikertalaisia.

Antti ja Yrjö söivät niukan illallisensa särpimettä. He eivät ottaneet osaa toisten keskusteluihin eivätkä tiedustelleet, mistä toiset tulivat tai mihin olivat menossa.

Keskenäänkään he eivät monta sanaa vaihtaneet, ja pian he laskeusivat levolle peurannahkoille.

Yrjö nukkui heti. Mutta Antti makasi valveilla, iltapiippuaan poltellen. Silloin hänen korvansa erotti, mitä toiset haastelivat.

"Kuuluu Sodankylän poroaidalla myyneen monen tuhannen markan edestä paljasta Ruotsin konjakkia..."

"Voi turkanen!"

"Eivätkä osuneet poliisit hänen kätköilleen, jotka kuuluvat olleen aivan likellä poroaitaa... Mutta kiinni olisivat panneet, jos kohdanneet olisivat."

"Mutta eivät kohdanneet?"

"Eivät. Oli valehdeltu poliiseille. Sillä on omat suojelijansa... Pakoon pääsi."

"Pakoon, vaan täällä se nytkin kiertelee. Tukkityömaille on menossa."

Antti arvasi, että miehet puhuivat Pirtu-Santerista, joka monta vuotta jo oli viinaa myynyt pitkin Lappia.

"Minkä kokoinen mies se lienee, Pirtu-Santeri?" kysyi nyt Anttikin, toisten keskusteluun puuttuen.

Eräs vastasi:

"Onpahan minun mittaiseni mies, mutta sillä on pitkät, mustat viikset."

Antti ei viitsinyt nousta katsomaan, minkä mittainen se mies oli, joka puhui. Hänestä oli äskeinen mies pihalla ollut pitkänlainen.

-- Olkoon kuka hyvänsä... Mitäpä minä hänestä, -- arveli hän ja vaipui omiin ajatuksiinsa.

Nuo toiset tarinoivat ja nauraa hökertelivät. Miten lienee heillä kotonaan? Oliko lapsia ja minkä verran oli varoja? Olivatko torpan vaiko talon miehiä? Olikohan joukossa yhtään niin köyhää kuin hän?

Mutta olipa hänellä sentään tuossa vieressään vankka ja verevä poika, joka pian pystyi isäänsä auttamaan! Ei hän niin köyhä ollutkaan.

Hän muisti kotiajääneitä, vaimoaan ja lapsiaan, ja hiljainen huokaus nousi hänen povestaan. Ja huomaamatta ummistuivat silmät, ja hän vaipui raskaaseen uneen...

* * * * *

Antti oli nukkunut sikeästi. Hän heräsi siihen, että pirtissä kävi kova poru ja liikkeellä oltiin. Joku astui Antin jalalle. Päästyään oikein valveille ja kuultuaan mitä puhuttiin, hän ymmärsi, että taloon oli saapunut tullimiehiä, jotka meuhkaten herättivät nukkuvat. Antti kuuli heidän tiedustelevan erästä miestä, joka ajoi porolla ja jolla olisi pitänyt olla viinaksia matkassaan. Oliko talossa käynyt porolla-ajajaa?

Anttikin nousi taljalleen istumaan.

Hänellekin tehtiin kiivas kysymys, oliko hän porolla-ajaja. Kuka tuo toinen on, joka vieressä nukkuu?

Antti selitti kuka ja mistä oli ja matkansa tarkoituksen. Vieressä nukkuva oli hänen poikansa. Eivät olleet he nähneet kuin yhden poromiehen, joka ajoi suksilta.

Mutta tullimiehet eivät tyytyneet semmoisiin vastauksiin.

"Kenenkä kuorma se on, jossa on hursti peittona?" kysyi eräs tullimies kuin kaikilta yhteisesti.

Mutta kun ei siihen heti ehditty vastata, määräsi hän, että jokaisen oli näytettävä kuormansa ja avattava arkkunsa, muutoin revitään kuormat hajalleen ja arkut säretään.

Antti alkoi vetää kenkiä jalkoihinsa, ja samoin teki moni muu. Mutta eräs mies, joka makasi pimeässä loukossa, ärähti sieltä:

"Siellä on minunkin kuormani pihalla. Tarkastakaa, jos tahdotte! Minä en liiku yövuoteeltani."

Lyhtyjen valossa tullimiehet sitten ryhtyivät tarkastukseensa, penkoen kunkin kuorman ja rautapiikeillä sysien heiniä ja silppusäkkejä.

Tulivat Antin kuorman luo.

"Onko joku viinakauppias liikkeellä?" kysyi Antti, kun tullimiehet reikivät hänen silppusäkkejään.

"Niitä on montakin", vastasi tullimies tyytymättömänä.

"Ei ole minun matkassani tippaakaan", sanoi Antti.

Eivät löytäneet mitään luvatonta.

Silloin he ilmoittivat tietävänsä varmaan, että tämän kautta oli nyt yön aikana kulkenut viinakauppias, arvatenkin menossa Airiselän tukinajopaikalle.

Mutta miehet eivät sanoneet tietävänsä.

"Porollako sen olisi pitänyt olla liikkeellä?" kysäisi Antti.

Tullimies vilkaisi Anttiin kuin jotakin epäillen.

"Eikö ole kukaan kaupannut konjakkia?" kysäisi hän.

"Minulle kai viimeksi kauppaavat... joka en eläissäni ole ostanut kuin korttelin... senkin kaupungista", vastasi Antti.

Mutta tullimiehet herättivät isännän ja muunkin talonväen ja penkoivat joka huoneen.

Vihdoin he lähtivät ajamaan, kun eivät mitään löytäneet. Pirttiin saapuessaan Antti nyt vasta huomasi, että sinne oli yöllä hänen nukkuessaan ilmaantunut lisää väkeä. Näyttivät olevan etelän puolen miehiä, suksilla kulkevia.

Hän asettui sijalleen, vielä hetken nukkuakseen. Mutta unta ei tullutkaan. Mietitytti. Mitähän olivat ne miehet olleet, jotka illalla kujasta ajoivat pihaan ja samalla tuntuivat lähtevän takaisin? Epäilemättä ne olivat viinakauppiaita. Sitten hän muisti, ettei tallinovessa ollut lukkoa ja että ovi oli muutenkin rempallaan. Hän nousi ja päätti pistäytyä hevostaan katsomassa.

Muut pirtissäolijat näyttivät nukkuneen uudestaan. Kuorsauksia, raskaita huokauksia ja oikenevien koipien liikettä kuului, ja himmeä lamppu paloi ynisten, vaivalloisesti, sammumaisillaan.

Ulkona oli pimeä kuin säkissä, sillä taivas oli aamupuoleen vetääntynyt pilveen. Kun Antti joutui lähelle tallia, näki hän, että sekä tallin ovi että ylisen heinäluukku olivat auki. Samassa ilmestyi kaksi miestä tallista. Ne kantoivat suuria säkkejä reslaan, joka oli tallinpäässä ja jonka eteen oli hevonen valjastettu. Antti seisahtui ja näki, että toinen mies nousi yliselle ja antoi sieltä varovasti säkin kerrallaan toiselle.

Toinen miehistä, se, joka säkkejä reslaan kantoi, huomasi Antin ja töytäsi yhtäkkiä hänen eteensä.

"Mitä haet?" tiuskaisi hän Antille.

"En mitään. Aioin hevostani hoitamaan."

Mies ei virkkanut enää mitään, vaan meni jatkamaan työtänsä. Pimeä oli, mutta Antti näki, että miehellä, joka häntä kävi puhuttelemassa, oli pitkät viikset. Kumpikin mies liikkui kuumeisella kiireellä, ja Antti arvasi millä asialla he olivat. Hän ei kuitenkaan ollut heistä tietävinäänkään, toimitti hevoselleen lisää heiniä ja aikoi lähteä takaisin pirttiin.

Siinä ne olivat viinakauppiaat, joita tullimiehet olivat takaa ajaneet!

Ne siis olivat sittenkin olleet talossa ja ehtineet kätkeä tavaransa tallin yliseen, sillaikaa kun tullimiehet pitivät tarkastusta pirtissä.

Antti kuuli miesten yhtäkkiä lopettavan hommansa, kuiskaavan toisilleen jotakin ja katoavan kuin varjo kujasta ulos.

Antti pani merkille, että he katosivat siitä kujasta, josta tie lähti ylimaihin. Heidän hevosellaan ei ollut minkäänlaista helyä, mutta Antti kuuli kavionkapseen ja reslan ratinan nopeaan poistuvan.

Hän palasi pirttiin, mutta ei puhunut havainnostaan mitään, vaikka muutamia miehiä oli jo nousuhommassa.

Aamupimeällä jo joutuivat Airiselän tukinajoon menevät miehet taipaleelle. Heitä oli nyt yhdessä roikassa kymmenen hevosta ja kolmattakymmentä miestä. Sitäpaitsi heitä seurasi vielä kymmenkunta suksimiestä, jotka niinikään olivat Airiselkään hakkuumiehiksi menossa.

Antti oli Linnanrovalta lähdettäessä jäänyt jälkiroikkaan, mutta jo ensi syöttöpaikassa, joka oli suuren järven rannalla, toiset ehdottelivat, että Antti, jolla oli lihavin ja paras kävelijähevonen, ajaisi eillimmäiseksi.

Tie kulki nyt synkkiä sydänmaita, ja taipaleet olivat pelottavan pitkiä, tiet vähälumisia vielä ja paikoin hyvinkin pounikkoisia.

Seuraavana yönä tuli raskas tuisku, niin että lunta alkoi olla polveen asti. Mutta kun tuisku taukosi, koveni ilma, pakkasta oli veres lumi ruokkinut. Taivaanrannat punoittivat ja kiiltelivät, ja ilma helisi kylmyyttään. Kulkijoita oli paljon, rahdinajajia enimmäkseen.

Oli täydenkuun aika, ja tukinajoon menevät ajoivat öisinkin, pikemmin perille joutuakseen.

Suuresta kirkonkylästä ei enää ollut Airiselkään kuin parin päivän matka, aivan asumatonta kiveliötä.