Part 2

MERIMIES. Seis poika! Maalla puhaltaa ilkeämmät tuulet kuin merellä, mutta ehkä tästä vielä onnen satamaan päästään, kun asiat selvenevät. Heikistä en minä ole sanaakaan puhunut, vaan Heikkilästä, mutta minä hoksaan nyt, että vaimo-väki ei ole siitä lukua pitänyt, että nimi oli vähän pitempi, kun se vain oli sinne päin, mutta näette sen, että tämä on Heikki Lampinen, ja hän, josta minä puhuin, on Heikki Heikkilä. Niin, niin, muori, älkää siinä jörötelkö, vaan laittakaa häät. Tyttö on oikein kaunis, olisinpa hänen vaikka itse ottanut -- no, kyllä minä sinun, tyttöseni, sentään ystävällenikin suon. Mutta, Heikki, toimita nyt asiasi pian ja tule minun ja Heikkilän kanssa Männistöön, sillä siellä on Kapteeni, joka tarjoo meille hyyryä laivaansa.

HEIKKI. Minä en hyyryä otakkaan ennen, kuin tulevana kevännä.

MERIMIES. No hyvästi sitte. Minä lähden, mutta toimita häät ennen, kuin merille menen. (Hän menee).

Toinen Kohtaus.

Heikki. Hanna. Tiina.

HANNA. No täti, nytpä on kaikki selvän selvää!

HEIKKI. Ja nyt tiedätte, ett'en ole mikään silmänkääntäjä.

TIINA. Niin, mistäpä minä olisin tietänyt, mikä mies sinä olet -- ja mistä se rakkaus noin hetkellä tuli, kuin raiska silmään?

HEIKKI.

Kuu salama lyö, Se hetken on työ, Mutta ijäks' jäljen se puuhun syö.

HANNA. Niin se on, näinpä laulaa runoiliakin: (Hän laulaa). [Ne nuotit, joittenka mukaan tätä lauletaan, ovat "Peipposen Viserrys"-nimisessä nuotti-vihossa painettuina.]

"Mä hetken vain Sun nähdä sain, Vaan kuvas ei katoa muistostain.

Näin hetken on työ, Kun salama lyö, Mut ijäks' jäljen se puudun syö.

Oi riemuisaa, Oi katkeraa, Oi hetkeä yhtä ja ainoaa!

Unhottaa pois Sit' en mä vois, Vaikk' kuolon mulle se muisto tois!"

TIINA (joka Hannan laulaessa on pyyhkiellyt kyyneleitä silmistänsä, lausuu nyt juhlallisella äänellä). Lapseni! Laulusi on saattanut mieleeni entisiä aikoja, -- minä muistin, että minäkin kerran olin nuori -- -- -- Olkaatte, lapset, onnelliset! Mutta, Hanna, minun täytyy nyt onneasi häiritä, sillä minulla on sinulle ikävä sanoma sanottavana.

HANNA. No mitä? En nyt pelkää mitään.

TIINA. Istukaatte kuulemaan. (He istuvat kukin kivelle). Männistön Emäntä kävi täällä sanomassa, että meidän täytyy muuttaa torpasta pois, sillä eräs merimies on ostanut Männistön ja rakentaa talonsa tänne Metsälammen torpan maalle.

HEIKKI (nousee seisoalle, sanoen iloisesti), Eipä tarvitsekkaan teidän muuttaa torpasta pois, sillä minä olen se merimies, joka talon osti.

HANNA (iloisesti). Vai sinä!

TIINA (ihmetellen). Sinä! (Iloisesti). No nytpä saan kasvattinikin talon emännäksi; hyvänen aika! ja näin äkki-arvaamatta! hetken aikaa sitten oli sydämmeni surua täynnä, ja nyt on kaikki iloksi muuttunut.

HEIKKI. Niin, täti, näette nyt sen, että hetkellä voi paljo tapahtua. Ja kuulkaa nyt, mitä olen tuumannut: Tähän rakennan minä kauniin kartanon, joissa Hanna on emäntänä, ja täti jää hänen luoksensa, sillä minä varmaankin usein merille lähden, vaikka en enään pisemmille matkoille mene. Mutta kun kesä tulee, ja järvet sekä meri aaltoilevat vapaana jääpeitteistään, silloin merimies, ikään kuin lintusetkin, jotka keväällä kohottavat siipiänsä lentoon, tahtoo aluksellansa rientää meren aaltoja purjehtimaan.

HANNA (laskein kätensä sydämmellensä). Ja silloin, kuin myrskyt ja tuulet peuhaavat, silloin tiedät, että täällä lempivä sydän rukoilee puolestasi.

HEIKKI (juhlallisesti). Niin, Hannaseni! Me olemme nyt toinen toisemme emmekä siis orpoja enään, ja täällä Suomen humisevien honkaen keskellä on meillä oma koti. Oi onnea suurta!

HANNA. Ja runoilian kanssa saatamme laulaa: (He laulavat molemmat).

"Honkain keskellä mökkini seisoo Suomeni soreassa salossa, Honkain väliltä siintävä selkä Vilkkuvi koittehen valossa. Hoi, la, la la la la, Hoi, ta la ta la la: Kaiku mun suloinen Suomeni maa!"

(Esirippu lasketaan alas).

_Loppu_.