Part 2

"Kuka se on? Minä arvaan sen jo, mutta tahdon kuulla sen varmaan."

"Se on Niilo", kuiskasi Aina tuskin kuuluvasti.

"Tuota katalaa", mutisi Eero puristaen pyssyänsä, "aavistinpa että se siitä viimein tulisi; hänen isänsä kasvatti hänet heittiöksi, ja semmoisen ei käy hyvin ajassa eikä ijankaikkisuudessa. Ainakin säikäytän tuota konnaa, niin että hän kyllä tietää, että olemme huomanneet, missä hän on."

Näin sanoen tähtäsi vanhus tarkkaan, liipasi, luoti vinkui ja tuntemattomalta lensi hattu päästä, niin että punainen pörrötukka näkyi.

"Se on hän", kiljasi Eero niin että useammat sen kuulivat. "Niilo on kavaltaja, hän on saattanut ryssät tänne. Kirous hänelle!"

Ainakin puolikymmentä piippua tähdättiin vielä epäkelpoa kohti ja luodit vinkuivat hänen ympärinsä, mutta eihän pahaan yksikään sattunut. Hän pyrkikin, kun kovan näki, suojaan niin pian kuin pääsi. Mutta hänellä oli mukanaan paljoa enemmän sotamiehiä, kuin suomalaiset luulivat, nämä syöksivät nyt rantaan matalaan kaislikkoon ja pian näkyi pieni vene täynnään venäläisiä tulevan sieltä ulos.

"Tännepäin", huusi Eero minkä jaksoi, "tänne miehet, täällä kysytään!"

Mutta ukot olivatkin hämärässä jo huomanneet lähestyvän vaaran ja puolet heistä riensi Eeron luo. Siellä he olivat nyt niin ahtaasti lähetyksin, ettei heillä ollut tilaa muuhun kuin ampumiseen. Vaimojen apu tuli siis täällä hyvään tarpeesen. Venäläiset ajoivat venettä rivakasti, mutta suomalaisten luodit kaatoivat soutajan toisensa perästä, ja kun vene tuli parin kyynärän päähän rannasta, pani Eero tuumansa toimeen. Hän tahtoi, maksoi mitä maksoi, veneen vitaansa ja vaikka venäläisten luotia kyllä vinkuili, saivat toki kalastajat kovan kahakan perästä neljää jäljelle jäänyttä sotamiestä vastaan, joista kaksi saatiin vangiksi, veneen rantaan, vetivät sen miehissä maalle ja kantoivat sen nurin vallin viereen.

"Taas lisäturvaa," sanoi Eero naurahtaen ja kehoitti kumppaleitaan menemään paikoilleen. "Ja luulenpa vielä, että tuo on Niilon vene".

"Niin," sanoi eräs roteva kalastaja yhä tarkastellen toista rantaa, josta venäläiset vihoissaan vetäytyivät takaisin, "kyllä minä sen tunnen, ja taitaapa juuri olla niitä, joilla hän kuleksii. Nyt huomaan, tuo konna on piiloittanut veneen kaislikkoon juuri hyökkäystä vasten."

Vimmoissaan tahtoivat ukot hakata veneen pirstoiksi tai polttaa sen, niin että Niilo sen näkisi, toiset tahtoivat myös kohta sytyttää kavaltajan molemmat tuvat, mutta tätä vastusti etupäässä Aina. Hän pyysi edes odottamaan tuonnemma, kun eivät tuumasta tykkänään luopuneet, ja kun Eero nyt muistutti, että Ainaahan oli kiittäminen, etteivät olleet joutuneet odottamattoman hyökkäyksen uhreiksi, suostuivat ukot jättämään uhkausten täyttämisen toistaiseksi.

"Paitsi sitä," sanoi Eero ja nämä sanat vaikuttivat moneet, "paitsi sitä on tuo vene meille suojasana vallina ja jos meidän täytyy paeta tästä, ei mikään estäne meitä varustoimasta juuri Niilon tupiin. Ne ovat melkein uudet ja kestävät kuulia paremmin kuin meidän omat vanhat tupamme."

"Olkoon niin, olkoon niin, Eero on oikeassa," huusivat kaikki.

Venäläisten ammunta lakkasi vähitellen ja kohta näkyivät he koontuvan Svärdin tupaan ja vetävän oven kiinni. Pelkäsivätköhän että suomalaiset vuorostansa hyökkäisivät heidän päällensä. Olihan suomalaisilla veneet, hyvät pyssyt, julmat kirveet, jotka he Svärdin muorin neuvosta olivat sitoneet pitkäin seipäiden päähän, niin että ulottuivat venäläiseen, ennenkuin tämä pääsi pistämään painetillansa.

Venäläiset eivät olleet voineet estää, että suomalaiset venettä ottaessaan noilla pitkillä aseillaan tappoivat heidän hyökkäysväkensä. Nähtyämme nyt hyökkäyksen häädetyksi, pistäykäämme Svärdin tuvassa, joka on täynnään venäläisiä.

* * * * *

Heti astuessamme sisään huomaamme yhden tutun, tuon Niilo heittiön, joka istuu pankolla tuijottaen hiilukseen. Hän näyttää uupuneelta ja perin säikähtyneeltä. Vähän väliä vilkaisee hän tutkiskellen ulos ikkunasta ja katsoo ikävöiden tupiaan, joiden ympärillä hän selvästi näkee suomalaisten häärivän ja kaikin tavoin varustoivan. Silloin puree hän hammasta ja puristaa, ikäänkuin suonta vetäisi, kivääriä, joka on hänelle annettu käteen. Soisipa hän nyt, että kaikki olisi tekemättä ja hän olisi tuolla saarella, niin hän kyllä myös olisi uljas puolustaja. Niin ajattelee hän, kun katumus ikäänkuin puhtaampana tuulahduksena käy hänen sydämessään. Mutta kun hän katsoo ylös ja luo silmänsä ympärilleen venäläisiin, jotka kiroillen ja pauhaten ympäröivät häntä, hälvenee heti tuo hellä tunne, sillä hän näkee olevansa vankina uusien liittolaistensa keskellä.

"Kuka on saattanut ennakolta ilmoittaa heille hyökkäyksen?" sanoi venäjän upseeri uhkaavasti Niilolle. "Vakuutithan etteivät he tietäneet mitäkään."

"Sen voin vaikka valalla vielä vahvistaa," vastasi kavaltaja niin vakaalla äänellä kuin nyt taisi.

"Ja nyt on meitä toki kohdannut niin vankka vastustus, että minulta on mennyt kymmenen paraita sotamiehiäni. Oletpa vaan saattanut meidät satimeen ja ehkä aiot viedä meitä vielä etemmä. Kukaties vielä suomalaiset -- --."

"Jumalan nimeen vannon, ett'ei niin ole," valitti Niilo, joka nyt alkoi huomata miten ankaraan vaaraan hän oli joutunut.

"Vakuutan olevani ihan syytöin syytöksinne".

Venäläinen nauroi pilkallisesti ja sanoi mennessään; "Sehän nähdään. Vartioikaa häntä tarkoin miehet, ja jos hän vähänkin yrittää pakoon, niin ampukaa tai hirttäkää hänet."

Niilo vaaleni. Miten hänen nyt kävisi. Kalastajaan odottamaton, urhea puolustus oli saattanut hänet pulaan, josta ei pelastusta näkynyt. Epätoivon ensi kiivaudessa sadatteli hän sekä Jumalaa että ihmisiä ja vaipui ähkyen lattialle, ja venäläisten pilkka ja nauru kuului hänestä murharääkynältä.

"Eero ukko sen on aavistanut, eikä kukaan muu", mutisi hän pidellen päätänsä. "Hän näki minun soutavan pohjoista kohti, ukolla on vanhaa vihaa minulle sekä isälleni ja nyt --. P---- vieköön hänet ja kaikki, jotka tämän ovat minulle saattaneet. Jos minä vielä tuonne pääsen, niin kyllä minä heille kostan tämän!"

"Ylös lurjus, et siinä saa roikoa", ärjäsi samassa eräs sotamies ja tyrkkäsi Niiloa kiväärin tyvellä. "Kohta nähdään, oletko puhunut totta vai ei."

Kiroukset huulilla täytyi Niilon nousta ylös ja seurata sotamiehiä, jotka vähitellen vetäytyivät edemmä metsään, nähtävästi pettääkseen kalastajia huolettomuuteen.

IV

Ensimmäisen, onnellisesti häädetyn hyökkäyksen jälkeen oli vanha Eero yksimielisesti valittu puolustuksen johtajaksi, ja häntä eivät venäläiset saaneet petetyksi. Hän oli pitkänä elinaikanaan oppinut pitämään heitä perin kavalina ja julmina vihollisina, ja hän aavisti nyt, että he aikoivat käyttää tavallisia juoniansa karataksensa yötä vasten varustautumattomien päälle. Hän ei siis antanut kumppaneittensa olla jouten. He olivatkin kaikki aivan haavoittumatta, kun vallit olivat suojelleet ja venäläiset huonosti ampuneet. Multavallia korotettiin ja veneiden päälle pantiin multaa suojaksi. Niinkuin ennen oli ehdotettu, valittiin Niilon tuvat, koska olivat vahvimmat ja mukavimmalta paikalla, pakopaikaksi, jos vihollisten onnistuisi päästä tuon kapean veden yli, joka oli saaren ja mantereen välillä. Tässä oli naisilla täysi työ luoda pieni valli ylt'ympäri, vaan se kävi oivasti, vieläpä, ilkkuivat venäläisten pitkille nenille, ja kohta näytti pieni saari oikealta linnalta. Toiset asutut saaret olivat ulompana, ja venäläisten piti siis ensin ottaa tämä, ennenkuin voivat ryöstää niitä.

Mutta jos viholliset tulevat järven puolelta? Sitä ei kukaan muu ajatellutkaan kuin Eero, ja koska hän ei pitänyt sitä mahdollisena, ei hän myös siitä virkkanut kellekään. Varmuuden vuoksi teetti hän kuitenkin matalan multavallin ympäri koko saaren, ja kun tämä oli tehty, tuotiin muilta saarilta Laurin sairas isä sekä niin paljon talouskaluja kuin voitiin saada kokoon. Kun nämä oli saatu toimeen, kääntyi päivä jo illaksi ja suomalaisille voi lepo olla hyvinkin tarpeen tulevan yön ponnistuksia varten.

Sinne tänne olivat ukot, jotka eivät suinkaan ennen olleet uneksuneetkaan, että vanhoilla päivillänsä saisivat kokea tämmöistä taistelua, panneet maata, ladatut luodikot vieressä ja valmiina tappeluun, jos taas tarvittaisiin. Muutamat nuoremmat, jotka tänään olivat ensikerran näyttäneet urhouttansa, kävelivät pitkin rantoja vartioimassa, ja tekivätkin tehtävänsä niin innokkaasti ja tarkasti, kuin Eero suinkin saattoi toivoa.

Uloimman rantavallin ääressä, josta päähyökkäys oli häädetty, istuivat Eero vaimoineen, Svärdin leski tyttärineen ja pari keski-ikäistä miestä vilkkaasti jutellen ja näkyi heti, että oli puhe mantereella olevasta tuvasta.

"Niin kauan kuin se on paikoillaan, emme koskaan saa rauhaa noilta riiviöiltä", lausui Eero ja osoitti tupaa. "Jos meillä olisi kanuunia, olisi se pian tuhkana, mutta nyt -- --"

"Oletteko niin varma siitä, että ryssät tulevat takaisin?" kysyi Antti, toinen Eeron kumppaneja, joka mieluimmin valvoi kuin makasi.

"Olenpa varma siitä", vastasi Eero paikalla. "Niilo heittiö, joka on heidän luonaan, on kyllä kertonut heille montako meitä on, ja enpä kummastu, jos vihollisia tänä yönä tulee kahta vertaa enemmän. He ovat nyt lähteneet, eivätkä jättäneet edes vahtia tuvalle, mutta kylläpä pian saamme nähdä heidän taas ryömivän esiin."

"Mutta siksi voi tupakin olla pois", keskeytti Aina lujasti punastuen.

"Herra Jumala, mitä sanotkaan!" lausui tähän äiti, "kuka siihen uhkatyöhön lähtisi?"

Tytössä kävi nähtävästi kova sisällinen taistelu, mutta vihdoin sanoi hän pannen kätensä äitinsä olalle: "minä, äitini!"

Svärdin leski ei suinkaan yksin säpsähtänyt kuullessaan tämän, myöskin Eero ja molemmat toiset kalastajat olivat kovin ihmeissään.

"Minä olen urhoollisen sotamiehen tytär ja aion samallaisen miehen vaimoksi", jatkoi Aina innoissaan hehkuvin silmin. "Pelkäisinkö minä, kun hän ja kaikki taistelevat edestämme! Ei, äitini! Tahdon mennä sytyttämään tupamme tuleen, jos se voi olla meille hyödyksi. Onhan Eero vaari luvannut tehdä meille uuden."

"Malta toki, tyttöseni", mutisi Eero kääntyen Ainaan, joka syleili äitiään, "siitä ei lähde mitään, sen minä sanon. Mitä sitte sanoisimme, kun sulhasesi tulee kotiin? Jää sinä vaan kauniisti tänne, Antti ja minä olemme jo kauan asiaa tuumineet ja lähdemmekin nyt matkaan."

"No", sanoi Aina päättävästi, "silloin pitää teidän myös antaa minun soutaa teidät yli salmen, eihän se liene niin vaarallista."

Kun äiti oli suostunut, otettiin yksi pienempiä veneitä ja lähdettiin.

Aivan äänettä souti Aina heitä viistoon toista rantaa kohti. Eero ja Antti istuivat pyssyt valmiina, jos tarvittaisiin. Mitä suurimmalla varovaisuudella nousivat miehet maalle, varoittivat Ainaa, että hän ollakseen paremmin turvassa asettuisi vähän loitomma rannasta odottamaan, ja ryömivät sitte nelinkontin tupaa kohti. Vaikka sinne ei muutoin ollut rannasta kuin jonkun minuutin matka, kului miehiltä nyt neljännestunti. He tutkivat tarkoin tiensyrjät ja seisahtuivat, kun jotain vähänkin kuului.

Viimein ennättivät he tuvalle. Ovi ei ollut lukossa, ainoastaan kiinni lykätty. Helppohan olisi ollut panna tuli joka nurkan alle, vaan Eeron teki mieli käydä sisässä katsomassa, oliko siellä vielä mitään pelastettavaa.

Molemmat lähestyivät sentähden ovea. Eero sysäsi sen auki ja aikoi astua sisään. Mutta tuskin sai hän toisen jalkansa yli kynnyksen, ennenkuin tempautui takaisin. Vaan ei hän monta silmänräpäystä epäillyt, sillä Antti ei ennättänyt kysyäkään, saati arvella, mikä ihme siellä oli, ennenkuin Eero jo oli syössyt lattialla loikovan venäläisen päälle ja kuristi tätä niin, ett'ei voinut hätähuudolla varoittaa vihollisia, jos ne olivat lähellä. Sotamies oli arvattavasti jätetty vartiaksi, vaan oli uuvuksissa ja helteessä pannut maata, kun ikkunasta oli huomannut, ett'eivät suomalaiset hyökkäystä hankkineet. Hän oli nyt vanki ja antautui vastuksetta kalastajain valtaan.

Tarkoin tutkittuaan molemmat huoneet löytämättä mitään, jota olisi ansainnut ottaa mukaan, heitti Eero huoaten tulen lastu- ja halkokasoihin ja riensi ulos vankineen. Tähän asti oli tämä ollut jotenkin hiljaa, vaan kun hän näki, mitä miehet tarkoittivat, alkoi hän tehdä vastarintaa ja oli, iso ja vahva mies kun oli, melkein päästä irti, mutta kun Eeron rautakoura vielä uudelleen puristi hänen kurkkuaan, nöyrtyi hän ja seurasi voittajiaan veneesen.

Pian oli tuli syönyt pienet puukasat ja tarttui nyt seiniin. Kun ovi oli jätetty auki, sai tuli voimaa tuulen vedosta, ja pian oli koko tupa yhtenä liekkinä.

Tämä näky kävi niin Svärdin lesken sydämmelle, että hän vaipui tainnoksiin tyttärensä syliin, ja hänet täytyi semmoisenaan kantaa Niilon loitompaan tupaan.

Uhkayritys oli kuitenkin täytetty ja päälliseksi olivat urhoolliset kalastajat saaneet vangin. Kaikki olivat heränneet lyhyestä unestansa ja kokoutuneet alas rannalle jossa ilolla katselivat tulta, joka loisti kauas synkkään metsään. Tunsivathan itsensä hyvän joukon turvallisemmiksi kuin ennen ja ylistivät suuresti molempain miesten sekä Ainan rohkeutta.

Samassa kuin liekki leimahti ulos vanhasta katosta, joka kohta romahti sisään, kuului metsästä julma karjunta ja kun kalastajat loivat silmänsä sinne, näkivät kauhukseen pitkiä, synkkiä sotamiesrivejä astuvan heitä kohti.

"Tuossa ovat vihollisemme!" ärähti Eero. "Johan minä sanoin. Nyt tulee heitä monin verroin enemmän ja nyt vasta meillä on koetus. Paikoillenne kumppanit ja hävetköön, joka pakenee. Tähdätkää tarkemmin kuin ennen, nyt kysytään enempää."

"Hävetköön, joka pakenee", lausuivat kaikki vakaasti ja erkanivat kukin samalle paikalle, jossa oli ollut ensi kahakassa.

Turhaan koetettuansa sammuttaa tulta, joka päinvastoin ajoi heitä kauas luotaan, asettuivat venäläiset kaksinkertaiseen jääkärijonoon rannalle ja alkoivat ampua ensin harvempaan, vaan vähitellen yhä kiivaammin. Suomalaisten puolella olivat myös naiset kohta käyneet paikoilleen ja latasivat minkä ennättivät kiväärejä, sen mukaan kuin miehet ampuivat. Ainoastaan kaksi oli poissa, Svärdin leski, joka ei vielä jaksanut käydä, ja Aina, joka ei tahtonut jättää sairasta äitiään.

"Hyvä Jumala, suo tälle pian loppu", huokasi vanhus. "En luullut vanhoilla päivilläni tällaista kokevani. Voi hirveätä, tyttäreni", sanoi hän tarttuen Ainan käteen, "onko venäläisiä nyt enemmän kuin ennen?"

Aina näki, ett'ei nyt auttanut peitellä totuutta ja vastasi siis:

"Kaksi vertaa, äitini. Mutta muistakaa että heidän en ensin tuleminen veden yli, ja sitte on puolustajoillamme pitkät kirveet sekä runsaasti kuulia ja ruutia, niin että kyllä ryssän on vaikea päästä yli."

"Voi, rakas lapseni", vastasi vanhus suruissaan, nousten istualleen sänkyyn, "aina nuoret ovat valmiit parasta toivomaan ja eihän siinä ole mitään pahaa. Mutta mikä haiku tänne tunkee? Ah, se on kodistamme, jonka isäsi itse rakensi. Voi Jumala, että minun piti tämänkin päivän näkemän."

Tuskan valtoihin vaipui vanhus kädet kasvoilla sänkyyn.

Nähtävästi venäläiset muunkin kuin koston vuoksi niin heltiämättä pyysivät valtaansa tuota pientä saarta, josta heidän laumoilleen niin urheaa vastarintaa tehtiin. Saammehan kohta nähdä.

Lopuksi kävi luoti tuisku niin ankaraksi, että Eeron täytyi vetäytyä edemmä saarelle. Kolme suomalaista oli jo kaatunut eikä enää auttanut viipyä. Vaimojen päästyä suojaan seurasivat miehet aina vaan ampuen.

"Tuleepa tästä saaresta aika hauta, sen näen jo", sanoi Eero nojaten pyssyynsä matalan kivivallin takana Niilon tuvan luona. "Mutta näytämme kuitenkin noille koirille, että voimme puolustaida ja vaikka heitä on toista sataa, niin emme sittenkään heitä pelkää. Mutta se kirottu konna, joka heidät tänne opasti ja -- --"

"Niin, kirottu hän!" kiljuivat kaikki ja ravistivat vihoissaan aseitaan.

"Hän on nyt toisella puolella, saa nähdä kenen luoti hänet tapaa", jatkoi Eero. "Kuitenkin, ystäväni, ampukaa nyt minkä voitte, jakun ryssä tulee niin lähelle, että voimme käyttää kirveitämme, niin kyllä hän saa niitä maistaa."

Kahdenkolmatta jälellä olevan pyssyn tuli ei voinut pidättää ryssän laumaa, joka kasvamistaan kasvoi. Pian oli venesilta tehty, eikä sekään kauan auttanut, että aina välistä parikymmentä venäläistä kaatui suomalaisten luodeista. Urheilta kalastajoilta oli sydän vallan pakahtua tuskasta, he katsoivat kyyneleet silmissä milloin toisiinsa, milloin ulompiin saariin, jotka nyt aivan turvatta joutuisivat vimmattujen vihollisten ryöstettäviksi. Venäläiset pääsivät jo rannalle, kaatoivat vallin, työnsivät veneet vesille, niitä siis halusivat päästäkseen pakoon, kun maalta ajettiin.

Mutta miksi venäläisiä ei enää tule yli, miksi eivät yli päässeet jo hyökkää tupia kohti ja murhaa noita kovia puolustajoita, miksi tulee lauma toisensa perästä niin kiireesti metsästä?

Näin arveli Eero itsekseen seisoessaan ikkunan ääressä Niilon ulkotuvassa, ja samoin näkyivät muut ajattelevan. Selitystä ei tarvinnutkaan kauan odottaa, sillä venäläisten hääriessä Svärdin tuvan ympärillä, kuului metsästä jymäys ja sitte julma karjaus venäläisistä, joita kaatui joukottain. Sieltä oli lauaistu kanuuna, luoti teki kauhean hävityksen sillalla ryntääjäin joukossa. Kohta kuului myös kiväärin kimakampi pauke pitkin metsän rinnettä, painetteja välähti ja tiheitä rivejä Savon jääkäreitä astui esiin.

"Hurraa!" huusi Eero heiluttaen lakkiaan, "Lauri on pitänyt sanansa ja hän on täällä!"

"Lauri", huusi samalla naisen ääni heläyksellä, joka ei ole sanoin selitettävä, "missä hän on, missä?"

Eero veti tytön kanssaan ikkunan luo.

"Näetkö", sanoi hän, "tuolla ovat savolaiset ja Lauri on heidän mukanaan."

"Jumalan kiitos", huokasi Aina pannen kätensä ristiin, "olemme siten pelastetut!"

"Niin", vastasi Eero synkällä äänellä, "mutta mene sinä vaan naisten luo, meillä alkaa työ taas."

Vakavasti työnsi hän samalla tytön ovesta sisätupaan ja asettui itse ikkunan ääreen lähettämään murhaavia luotia venäläisten taajaan laumaan. Nämä olivat kuitenkin järjestyneet sen verran, että voivat asettua savolaisia vastaan ja kahakka syntyi pitkin koko metsän rintaa. Venäläisten asema oli sentään vaikeampi, ja he pyrkivät siis mitä pikemmin yli saaren.

Taistelu tupain ympärillä oli julmasti yltynyt. Kalastajat taistelivat kuin aika urhot ja heidän pitkät kirveensä tekivät suuria aukkoja vihollisten joukkoon. Tämän taistelun huomasivat vihdoin savolaiset metsästä. Tehden käännöksen pohjoiseen tuli osa heistä venäläisten kylkeen, pääsi kovalla käsikahakalla viimein rantaan ja sai juuri paraiksi sinne kanuunan, jolla hajotti yhden ryntäävän lauman. Mutta nyt oli kysymys, miten päästä yli. Veneitä ei ollut ja venäläisiä kihisi toisella rannalla.

Sykkivin sydämmin katselivat naiset sisähuoneesta savolaisten taistelua mantereella. Mutta mitä he voivat, kun venäläiset jo olivat heidän saarellaan ja melkein tupain ympärillä. He olivat epätoivoissaan, kun näkivät, ett'eivät heidän pelastajansa päässeetkään yli niin pian kuin olisi tarvittu. Vähän väliä kuulivat omainsa kuolinkorahduksia ja moni äiti meni tainnoksiin.

Aina oli ainoa, joka pysyi jotenkin tyynenä. Tosin hän ei voinut eroittaa Lauria jääkäreissä, vaikka miten koetti, mutta sanoihan hänen sykkivä sydämmensä, että armas oli tuolla yli pyrkimässä. Hän näki savolaisten syöksyvän veteen, hän näki miten he koettivat uimalla päästä kapean salmen yli, mutta hän näki myös veden punertuvan heidän verestänsä ja kuuli venäläisten pirullisen pilkkanaurun. Mutta mikä nyt saa tytön silmät noin loistamaan ja poven vielä kiivaammin huokumaan? Onkohan hän nähnyt armaansa? Ei, vaan hän on keksinyt keinon saada nähdä hänet ja tuoda hänet tovereineen saareen. Aina kumartui vielä tainnottoman äitinsä yli, suuteli häntä hellästi ja rukoili sitte Herralta, joka elomme johtaa, voimia ja suojaa niissä suurissa vaaroissa, joihin hän nyt oli lähtemässä. Virkkamatta kellekään mitään aikeestaan, kiiruhti hän ulos ja sitte länsirantaa kohti, jonne venäläiset eivät vielä olleet ennättäneet. Hädissään kahakassa tupain luona olivat kaikki unohtaneet, että pelastuskeino oli lähellä. Pieni vene oli tulevan tarpeen varalta tallessa kahden tuuhean puun suojassa.

"Jumalan kiitos, että muistin Laurin oman veneen", huokasi tyttö ja riensi nopein askelin rantaan omien tai vihollisten huomaamatta. Silmänräpäyksessä oli vene vesillä ja kiiti rannasta kuin nuoli tuonne kapeaan salmeen. Sekä jääkärien että kotiväkien huumaava riemuhuuto tervehti rohkeaa tyttöä, kun hänet kohta tunnettiin niemen takaa tullessaan. Mutta venäläisten puolelta kuului vaan harmittelua, ja luotia tuiskusi kuin rakeita venettä kohti. Tämän olikin Aina arvannut jo ennakolta ja koetettuaan saada veneen niin kiivaasen vauhtiin kuin taisi, heittäysi hän pitkäkseen tuhtoin suojaan. Tosin hiljeni veneen vauhti vähitellen, mutta laineet ajoivat sen kuitenkin pian rantaan.

Samassa kuin vene sattui rantaan, hyppäsi kookas jääkäri siihen, ja ennenkuin Aina ennätti sanaakaan virkkaa, oli hän jo Laurin sylissä. Lyhyet, hellät terveiset vaan, ei aikaa pitkiin ollut, sillä Laurin oli käsky mennä yli ensimmäisinä. Turhaan pyysi hän Ainaa jäämään tänne, kunnes vaara olisi ohi, tyttö pyrki välttämättömästi mukaan ja niin kävikin. Täynnään jääkäreitä läksi pikku vene rannasta.

V.

"Meidän pitää koettaa suojella noita urheita poikia minkä voimme", huusi Eero. "Ampukaa vaan kaikki sinnepäin ja estäkää ryssää pääsemästä meidän ja veneen välille. Oivan tytön Svärdin ukko jätti, onpa hän pelastanut meidät ja koko kylän. Ensin hänen varoituksensa, jonka kautta saatoimme estää pienen etujoukon, ja nyt tämä|rohkea venematka. Ampukaa, veikot, kunnes piippu halkeaa, ja jos joku ryssä pistäisi nenäänsä ikkunasta, niin poikki kirveellä, sen neuvon, sillä jos hän vaan saa kärsänsä sisään, niin kyllä koko raato jälessä tulee."

Ja onnistuikin ukkojen pitää ranta veneen kohdalta melkein vapaana vihollisista, sillä taistelu oli kiivas venesillasta, jonne kaikki joukot olivat ajetut. Veneestä ei siis kaatunut kuin pari miestä.

"Kas niin, nyt olemme vihdoin täällä!" huusi Lauri ja hyökkäsi kumppaneineen tuville. Vene toi yhä lisämiehiä ja sitten kun Laurin miehet olivat rannan puhdistaneet, tuli moni jääkäri yli uimalla.

Lauri ja hänen rinnallaan Aina, joka halusi äitinsä luo, olivat ennättäneet matalalle, monin kohdin jo hajonneelle kivimuurille, kun vahva venäläislauma tuli vastaan. Näiden oli aikomus rynnätä toiseen rantaan ja siten saattaa suomalaiset kahden tulen väliin. Saatuaan apua asettui Lauri niin lujasti vastaan, että venäläisten täytyi seisahtua, vaan raivosasti siinä oteltiin molemmin puolin kuolemaa pelkäämättä.

"Mene sinä tupaan, Aina, siellä olet paremmin turvassa", virkkoi Lauri ja työnsi armaansa ovesta sisään juuri vanhaa Eeroa kohti ja tämä sieppasi tytön niin sievästi sisään naisten luo, että tyttö ei ennättänyt arvella mitään, ennenkuin jo oli äitinsä helmassa.

"Minä näin tekosi", kuiskasi vanhus kuumain kyynelten valuessa, "ja toivoisin vaan, että Svärdkin olisi sen nähnyt. Jumala sinua siunatkoon, tyttäreni. Kyllä olit vaarassa, mutta Jumala sinut varjeli, ja sinä olit hänen välikappaleensa meidän pelastukseksemme."

"Te ette siis ole haavoitettu, äiti," huusi Aina.

"En, lapseni, kauhistus ja kun näin vanhan kotimme häviön -- --"

"Ja missä on Laurin isä?" virkkoi taas tyttö.

Raskas huokaus kuului huoneen toiselta puolelta. Siellä oli vanha kalastaja pielusten suojassa, eikä yksikään luoti ollut hänen turvapaikkaansa sattunut. Ilo loisti ukon silmistä, kun hän puristi Ainan käsiä ja kuiskasi:

"Jumala sinua aina suojelkoon, lapseni; sinä olet pelastanut monta ihmistä kuolemasta."

Vanhus aikoi sanoa enemmänkin, mutta tähän keskeytti Eeron kiljaus:

"Tänne kirveinenne, riivatut pyrkivät tästä sisään, mutta -- --"

Sanoja ei pitemmältä kuulunut tappelun melskeeltä ovella, -- Laukaus ja taas laukauksia, painettien pistoja, kirveen iskuja, hurraahuutoja, kuolinkorahduksia näkyi ja kuului nyt toisen tuvan edessä, jonne ensin naisten ja sitte miesten oli täytynyt ensimmäisestä vetäytyä.