Chapter 7

Olisiko tyttö todellakin kipeä? Sepä olisi minulle täräys! Mutta pidä kiinni, Ahrén, saaliistasi. Toista samallaista ei ole tarjona. Tänä keväänä pitää häät toimeen saada viimeistään.

HARTIN.

Tulee takaisin.

Vilhelm-parka. Koeta kestää ikävä uutinen.

AHRÉN.

Mitä nyt?

HARTIN.

Aili on sairas!

AHRÉN.

Herra Jumala!

HARTIN.

Ja kamalinta on, että professori luulee syyksi tautiin sen, että olette olleet liian kauan kihloissa.

AHRÉN.

Sitä olen minäkin jo ajatellut.

HARTIN.

Etkä ole minulle mitään sanonut.

AHRÉN.

Kuinka olisin voinut sellaista? -- Mutta nytpä voimmekin jo häämme viettää, sillä nyt olen päässyt kanslistiksi.

HARTIN.

Oletko? No, toivotan onnea! Niin! Se on parasta! Te vietätte häät ja sitten yhdessä matkustamme ulkomaille. Eikö niin?

AHRÉN.

Jos te tahdotte vaan!

HARTIN.

Sinä olet saavuttanut siinä määrin minun luottamukseni ja kunnioitukseni, että uskallan haltuusi ainoan tyttäreni uskoa, vaikka hän sairaskin on. Sinä kykenet häntä paremmin hoitamaan kuin minä.

AHRÉN.

Enhän toki! Mutta parastani tahdon kuitenkin koettaa.

HARTIN.

Minä lahjoitan teille tämän huvilan jä jään luoksenne sitten asumaan. Eikö niin?

AHRÉN.

Suutelee hänen kättään.

Te olette liian hyvä!

Itsekseen.

Nyt ei karhut peloita enää.

HARTIN.

Mutta Ailille emme anna viittaustakaan vaarasta.

AHRÉN.

Parasta on!

VII:s KOHTAUS.

Edelliset, _Aili_, sitten _Gryhling_.

AILI.

Tulee.

Oo, arvoisa sulhonikin täällä!

AHRÉN.

Aikoo lähestyä.

Hyvä päivä!

AILI.

Katkerasti hymyillen.

Älä tule lähelleni. -- Minä olen kipeä. -- Se voisi tarttua.

AHRÉN.

Mitä vielä. Ei se vaarallista ole.

AILI.

Hm!

HARTIN.

Toivota onnea Vilhelmille. Hän on nyt vakinainen kanslisti.

AILI.

Kylmästi.

Vai niin!

AHRÉN.

Nyt voimme pian häät viettää. Vihdoin saapuu onnemme kesä.

AILI.

Katkerasti.

Takatalvi!

HARTIN.

Kun nyt vaan varovainen olet ja iloinen, niin kyllä kaikki vielä hyvin käy.

AILI.

Niin, kyllä minä aion olla iloinen. Saatpa nähdä, kuinka minä kesällä soutelen uudessa veneessäni, lauleskelen lempilauluani. Olen keksinyt sille uudet sanatkin.

Laulaa pianolla säestäen.

"Voi kuin suloista oisi kuolla silloin, Kun mieli raitis, nuori vielä on. Sais lainehilla lauleskella illoin Ja olla neitosena Vellamon. Suloista ois, Jos kuolla vois. Suloista ois, Jos nuorra kuolla vois.

Oi ystäväni siellä lainehilla, Kuin onnellisna siellä oisinkaan. Te sallittenhan Ailin sinne tulla? Hän yhtyy teidän kanssa laulamaan: Suloista ois, Jos kuolla vois. Suloista ois, Jos nuorra kuolla vois."

HARTIN.

Liikutettuna.

Miksikä noin surullista! Aivan kuin haudan partaalla oisit.

Teeskennellyllä iloisuudella.

Sinun pitää laulaa jotakin iloisempaa. Se virkistää, elähyttää sinua.

Soittaa kelloa.

Kuinka saisimme tänään jotakin hupaista toimeen?

_Palvelustyttö_ tulee.

Kutsu luutnantti tänne!

_Palvelustyttö_ menee oikealle.

AILI.

Äiti, minä tahtoisin viettää tänään pienet kemut.

HARTIN.

Olkoon menneeksi. Sinä saat tänään olla emäntänä, saat määrätä kaikki mielesi mukaan.

AILI.

Saanko? Kiitoksia!

_Palvelustyttö_ tulee.

Tuoppas kaksi pulloa sampanjaa.

GRYHLING.

Tulee. Itsekseen.

Ash, mitä he nyt minusta taasen!

AILI.

Kuule, eno, tänään vietämme hupaisen päivän. Mutta miksi olet sinä noin synkän näköinen?

Silittää poskelle.

Kun kerran saisin selville, mistä nuo synkät pilvet sinun otsallesi nousevat.

GRYHLING.

Suutelee Ailia otsalle.

Maailmassa on niin paljon salaisuuksia.

Käypi veltosti istumaan kiikkutuoliin.

AILI.

Mutta missä ne Karhit viipyvät?

AHRÉN.

Tyytymättömänä.

Tulevatko he tänne?

AILI.

Lyhyesti.

Tulevat!

Kello soi.

Kas, siinä he ovatkin.

Menee avaamaan.

HARTIN.

Mistä hän niin äkkiä iloiseksi tuli?

AHRÉN.

Niin! Mistä muutos?

IX:s KOHTAUS.

Edelliset, _Ulla_.

AILI.

Tulee takaperin takaisin.

Käykää sisään vaan.

ULLA.

Tulee nöyrästi kumarrellen.

Suokaa anteeksi, että --

HARTIN.

Vai niin! Mitä matamilla on asiata?

AILI.

Ettekö te ole sen Emman äiti, joka --

ULLA.

Niin, armollinen neiti. Antakaa anteeksi. --

AILI.

Mitä vielä. Painakaa puuta. Te näytätte niin kärsivältä.

ULLA.

Onhan sitä, Jumala paratkoon, tässä maailmassa kärsimyksiä.

HARTIN.

Niin todellakin! Minulla on teille lohdutus, matami.

Gryhlingiin kääntyen.

Sinäkö, Kaarlo, tämän sikarikotelosi --

GRYHLING.

Mistä olet sen löytänyt?

AHRÉN.

Tuossa pikkupöydällä se oli äsken.

GRYHLING.

Sepä kummallista!

HARTIN.

Ullalle.

Tyttärenne ei siis ainakaan sitä varastanut, olkoon sitten vaikka ihmeen kautta tänne joutunut.

GRYHLING.

Kotiin tullessani kohtasin äsken korridoorissa salaperäisen näköisen miehen, ja tuo ovi oli auki. --

AILI.

Näettekö nyt? Enkö minä sanonut, ett'ei Emma voinut olla varas.

ULLA.

No Jumalan kiitos! Hän ei siis ainakaan ollut varas. Jospa siinä olisikin kaikki!

AILI.

Onko siis muutakin hänelle tapahtunut?

ULLA.

On, Jumala paratkoon!

HARTIN.

Rauhattomana.

Miksi rasitat häntä kysymyksilläsi?

ULLA.

Ei neiti minua laisinkaan rasita. Tuntuu päinvastoin niin hyvältä kuulla tällaisen enkelin ääntä. Sellaiseksi tahdoin minäkin tyttäreni kasvattaa, mutta --

AILI.

Mutta?

ULLA.

Te ette siis tiedä ollenkaan, kuinka Emman on käynyt?

AILI.

En!

ULLA.

No, eihän teidän tarvitsekaan sellaista tietää.

AILI.

No, mutta kun minä pyydän.

ULLA.

Te olette niin nuori ja viaton. Ette te sellaisia saa oppia tietämään.

AILI.

Ei löydy mitään niin pahaa, ettei sitä tietää saisi!

ULLA.

No, jos tahdotte.

Katsoo Hartiniin kysyvästi.

Hän menetti kunniansa, tulevaisuutensa, kaikki. --

AILI.

Kuinka?

ULLA.

No, hän -- lankesi.

AILI.

Lankesi? Sai lapsenko?

Katsoo äitiinsä.

Vai niin!

Kello soi.

Karhit tulevat!

Menee avaamaan.

X:s KOHTAUS.

Edelliset, _Helli_, _Karhi_.

_Aili_ ja _Helli_ tulevat ensin.

AILI.

Ja minä kun odotin.

HELLI.

Aili-parka! Miltä sinä näytät!

AILI.

Ei tee mitään. Kunhan te tulitte vaan. Sinä olet sen terveempi.

KARHI.

Tulee, tervehtii kohteliaasti, mutta kylmästi.

Minä pyydän lupaa ilmoittaakseni, että tuolla ulkopuolella odottaa kaksi henkilöä, joilla olisi tälle perheelle tärkeätä asiaa. Sallitaanko heidän tulla sisään?

AILI.

Kaikki ovat meille tänään tervetulleita!

_Karhi_ menee vasemmalle.

ULLA.

Minä tahdoin vaan kysyä vähän tyttärestäni; ehkä tahdotte, että nyt lähden ja tulen toisen kerran?

AILI.

Ei, ei, olkaa täällä vaan.

_Karhi_ tulee, hänen perässään _Emma_ ja _Kaski_.

XI:s KOHTAUS.

Edelliset, _Emma_, _Kaski_.

ULLA.

Tyttäreni!

EMMA.

Rakas äitini!

Syleilevät.

ULLA.

Voi kuinka olen sinua kaivannut. Väärin tein sinua kohtaan. Syyttä sinua varkaudesta syytettiin -- Miksi jätin sinut oman onnesi nojaan silloin, kun enimmin apua tarvitsit? -- Anna minulle anteeksi.

EMMA.

Minähän sinua vastaan olen rikkonut. Miksi en tullut heti luoksesi, tunnustanut kaikki ja pyytänyt anteeksi? Ethän olisi minua silloin luotasi työntänyt.

ULLA.

En, en! Yhdessä olisimme sitten kestäneet kaikki.

EMMA.

En luullut sinun voivan rikostani anteeksi antaa.

AILI.

Liikutettuna.

Voi kuinka hyvin minä ymmärrän tuon. Mitä olisin minä tehnyt, jos olisin samallaiseen tilaan joutunut? Mitä olisin minä, äiti, tehnyt?

_Hartin_ seisoo jäykkänä, äänettömänä.

Onko meidän välimme sellainen ollut, että olisin sinulle kaikki tunnustaa voinut? Ei! Sitä en koskaan olisi tehnyt! Tässä on kaksi saman kohtalon alaista, saman kasvatuksen uhria. Emma ja minä.

HARTIN.

Mitä puhut sinä Herran tähden?

AILI.

Emmalle.

Sinä sait siis lapsen?

EMMA.

Niin!

AILI.

Tytönkö vai pojan?

EMMA.

Kauniin sinisilmäisen pojan.

AILI.

Missä on se nyt?

EMMA.

Huokaa.

Annoin erään armeliaan vaimon huostaan.

AILI.

Kenenkä?

EMMA.

En tiedä hänen nimeään.

AILI.

Etkö tiedä hänen nimeään?

EMMA.

Se asioitsija, jota Lapsimuoriksi kutsutaan, toimitti sen erään toisen huostaan.

ULLA.

Herra Jumala! Voi lapsi-parkaa!

AILI.

Löytyykö sellaisia asioitsijoita?

ULLA.

Löytyy, Jumala paratkoon! Kauheita laitoksia! He ottavat kovaonnisten lapsia toimittaakseen ne kelpo maksua vastaan hyvään säilöön -- sydämettömien nylkyrien käsiin, joitten luona ne kurjassa hoidossa tavallisesti kituvat kuoliaiksi.

AILI.

Mitä kuulen! Ja sellaisten asioitsijain annetaan rankaisematta jatkaa tointaan.

KARHI.

Yhteiskunnassamme on, kuten näet, varjopuoliakin.

AILI.

Voi kauheata! Eikö sinulla enää ollut mitään muuta keinoa?

EMMA.

Äitini hylkäämänä, ei mitään!

ULLA.

Mutta ken oli lapsen isä?

AILI.

Niin! Kuka on lapsen isä?

EMMA.

Katsoo uhkaavasti Gryhlingiin.

Sitä minä tulinkin sanomaan.

Osoittaa Gryhlingiä.

Tuossa on lapseni isä, elämäni onnen murtaja! Hän minut humalaan juotti, petti ja sai sitten säälimättömiin kouriinsa.

Yleinen hämmästys.

GRYHLING.

Minä! Kuinka uskallat?

EMMA.

Siksi, ett'en pelkää enää uhkauksiasi. Valallani voin vahvistaa, että tuo, juuri tuo minun, puhtaan, kokemattoman tytön kunnian kavalasti ryöväsi.

GRYHLING.

Älkää uskoko häntä. Hän valehtelee! Minäkin, voin valallani vannoa itseni syyttömäksi.

Ivallisesti.

Kumpaa meistä uskotaan!

AILI.

Ketä pitää minun uskoman? Yhtä varma olen Emman viattomuudesta kuin kelpo enoni rehellisyydestä.

KARHI.

Minä säälin sinua, Aili-parka, mutta totuuden pitää julki tulla. Minä voin todistaa, että Emman syytös on oikea. Olen itse omin korvin kuullut Gryhlingin tunnustavan sen, puhuessaan Emman kanssa puutarhassa tuolla viime syksynä Ailin syntymäpäivänä juuri. Maksoipa hän Emmalle rahasummankin, hänen kunniansa korvaukseksi.

EMMA.

Kunnianiko korvaukseksi! Ei suinkaan. Hänen lapsensa varalle sen otin.

AILI.

Hoipertaa taaksepäin.

Silmäni pimenevät. Olen kuullut liian paljon yht'aikaa.

HARTIN.

Valittaa.

Sellainen konnako olet, kurja veljeni? Saatoit, tahrata tällä tavoin kunniallisen nimeni!

_Gryhling_ istuu masentuneena nurkassa tuolilla.

AILI.

Ponnistaen voimiansa, tyynesti.

Tälläinenkö siis tämä yhteiskuntamme, niin kurjan kurja? -- Ja minulle on sitä niin valoisaksi, onnelliseksi kuvailtu. Silmäni ovat auenneet. -- Näen sen syvimpiin lomiin asti. Ei löydy täällä siis ketään enää, johon luottaa voisi. Enonikin, jota niin rehellisenä miehenä olen pitänyt! -- Oo, kuinka kauhea on isku! Viime aikoina on minusta tuntunut, kuin olisi koristus, pylväs toisensa jälkeen, pudonnut pirstaleiksi yhteiskunta-rakennuksestamme; eilen rupesi se kokonaan huojumaan ja romahti nyt kerrassaan yhteen kurjaan läjään, minä, me kaikki sen mukana.

AHRÉN.

Aili-kulta! Älä anna sen niin kovasti mieltäsi järkyttää. Ei tuo niin kauhea asia ole, kuin se näyttää. --

AILI.

Vaikene, sinä kurja mies!

HARTIN.

Aili, Herran tähden!

AILI.

Tempaa sormestaan sormuksen, viskaa sen Ahrénin jalkojen juureen.

Tuossa on sormuksesi! Tässä on minun omani, jonka sinulle annoin ikuisen liiton vahvikkeeksi.

Katkerasti.

Jalkavaimoltasi tämän eilen sain.

_Ahrén_ hämmästyy, aikoo puhua, lähtee kiireesti pois.

HARTIN.

Jumalani! Tätä vielä puuttui!

Heittäytyy sohvaan.

AILI.

Voi teitä äidit, voi! Miksi revitte nuorta sydäntäni näin! Miksi kaikki näin odottamatta, yht'aikaa!

HARTIN.

Kohottaa päätään, rukoillen.

Koeta tyyntyä, armahani. Jumala tahtoo koetella meitä! Pitää tyynesti ottaa vastaan tällaiset iskut.

AILI.

Sen olisit ennen voinut sanoa. Miksi et ole minua opettanut maailmaa tuntemaan sellaisena, kuin se on? Silloin voisin tyynesti katsoa sen varjopuoliakin. Mutta kun ennen vaan valoa katsella sain, pimentää odottamaton varjo silmiäni. Kaikki olet säästänyt viimeiseen hetkeen. Ja nyt hyökkäävät ne päälleni joka taholta kuni myrkylliset nuolet, saastuttaen minulta kaikki lapsuuteni muistot, elämäni onnen, tulevaisuuteni unelmat. En näe enää muuta kuin kurjan maailman, jossa ihmishaahmot pelokkaina, onnettomina hiipivät, joka hetki valmiina uutta kovaa kokemaan. -- Niin! Minä en ole kasvatettu tässä maailmassa olemaan, siksi tahdonkin pois!

HARTIN.

Aili-kulta! Lakkaa jo!

AILI.

Minä olen tähän asti vaiennut, mutta nyt tahdon puhua suuni puhtaaksi. Minä lähden pois ja iloitsen siitä. Jos eläisin mielelläni ja minun täytyisi kuolla, kärsisin; jos kuolla tahtoisin, mutta en pois pääsisi, kärsisin myöskin. Onneksi sekä tahdon että pääsen täältä. Olen, näet, kasvatettu niin, että samalla kuin olen tullut tyytymättömäksi elämääni, olen myöskin taudin saanut.

HARTIN.

Mitä sinä nyt --

AILI.

Vielä kuolon partaalla ollessani tahdot minulta totuuden salata. Onneksi tiedän sen jo. Sinä pakoitit minut liian kauan kihloissa olemaan.

HARTIN.

Aili-kulta!

AILI.

Niin, niin! Älä koetakkaan minua harhateille viedä. Kihloihin mennessäni häntä rakastin ja vielä kauan sen jälkeenkin, mutta minkä enemmän sain hänen rinnoillaan uinua, minkä kauemmin sain nauttia tätä salonki-rakkautta, sen kauemmas hänestä vieraannuin. Kuinka usein tutkin itseäni, kuinka monta kertaa koetin ottaa selvää siitä madosta, joka rintaani jäyti, mutta se oli minulle mahdotonta. Sinulta en kysyä voinut. Se jäyti jäytämistään, kunnes parannus on myöhäistä ja nyt on minulla tauti. Vastaa, äiti, onko se totta?

HARTIN.

On, lapsi-parkani! Sairas olet, mutta vaarallista ei se suinkaan vielä ole. Älä kuoloa pelkää!

_Palvelustyttö_ on tuonut sampanjaa, avannut pullot ja kaatanut laseihin.

AILI.

Muille.

Juokaa nyt minun maljani.

Ottaa lasin.

No, ettekö tahdo? Miksi seisotte siellä? Tulkaa lähemmäs. Ottakaa lasit itsellenne.

Palvelustytölle.

Jos lapset jo ovat tulleet, niin saata heidät tänne.

Kaikki paitsi Gryhling ovat ottaneet lasit.

Kas niin!

Kilistää.

Nyt on puheeni loppunut, äiti. Sinua en kuitenkaan ole syyttää tahtonut, sillä parastanihan sinä olet aina tarkoittanut, mutta kasvatusoppiasi moitin, ahdasmielistä yhteiskuntaamme, meidän oppineitamme, jotka eivät huomaa, mikä paino neitosia tukehduttaa; jotka eivät käsitä, kuinka nuori sydän kituu heidän ulkokullatun siveysoppinsa alla.

HARTIN.

Heittäytyy Ailin kaulaan.

Armas lapsukaiseni! Anna minulle anteeksi.

AILI.

Äiti-kulta. Nyt vasta olen tyttäresi!

Lapset tulevat.

Tuoss' ovat ne, joitten kanssa tahdon viettää loput elämästäni. He ovat vielä vapaat yhteiskuntamme kirouksesta.

Hyväilee lapsia.

HARTIN.

Sano alottavasi heidän kanssaan uuden elämän.

-- *LOPPU.* --