Chapter 6

Nyt vasta! Nyt, kun itse loassa matelet, nyt kun olet jo minut perässäsi vetänyt. -- Myöhäistä. Jos tahdot, niin saat rinnallani sijan hirsipuussa.

EMMA.

Rakas Ello! Älä minua tuomitse. Olen viaton!

KASKI.

Viatonko sinä!

EMMA.

Viekas konna mun petti. Jos olisit opettanut minut vaaran suuruutta tuntemaan, en kompastunut oisi. Kompastuneet ovat viisaammat minuakin, oliko ihme, jos minut, kokematon tyttö, narrattiin. Jos silloin olisin sinun turvissasi ollut, olisin yhtä puhdas, yhtä neitseellinen kuin äitini rinnoilta lähtiessäni.

KASKI.

Mitä kuulen! Olisitko uskollinen ollut mulle?

EMMA.

Niin totta kuin taivaassa on totuuden Herra, niin totta kuin tuonelan syvimpään onkaloon vaipunen, jos valehtelen, niin totta en sinua vastaan ole tahallani vähintäkään rikkonut.

KASKI.

Auttaa Emmaa ylös.

Tyttö-rukka! -- Nousehan toki. Mitä on sinulle sitten tapahtunut? Kerro!

EMMA.

Jos jaksan. -- Muistathan, kuinka onneton olin käydessäsi hyvästi jättämässä.

KASKI.

Niin! No?

EMMA.

Silloin olin jo varma siitä, että kohtaloni oli ratkaistu. Minä kannoin jo pienokaista. Se luutnantti, stasrotinnan veli, se juotti minut kerran juovuksiin ja narrasi. -- Minä en tullut silloin mitään ajatelleeksi ja varomattomasti kyllä antausin hänen valtaansa. -- -- Pian kuitenkin silmäni aukenivat, mutta silloin oli jo myöhäistä. Päästäkseen minusta irti syytti hän minua vielä varkaudesta. Mihin lie näet kadottanut sikarikotelonsa ja sanoi sitten minun varastaneen sen. -- Rouva uskoikin häntä, kertoi asian vielä äidillenikin, joka siitä suuttui niin, että hylkäsi minut kokonaan. Sepä se pahinta!

KASKI.

Emma-kulta! Itkekäämme yhdessä kohtaloamme. Kova on sinun kohtalosi ollut, mutta ei juuri sen parempi minunkaan. Vaikka olin sitounut olemaan tehtaassa kevääsen asti, läksin sieltä pois, sillä en voinut vastustaa haluani päästä tänne. -- Tulin tänne ja sain kuulla, mitä sinulle oli tapahtunut. Sinua itseäsi en löytänyt ja rupesin juomaan; join rahani, vaatteeni, kunniallisen nimeni, kaikki. -- Tänä iltana aioin mennä hirteen.

EMMA.

Minun tähteni.

KASKI.

Itse olen syypää kaikkeen. Miksi en ensin etsinyt sinua ja saanut selitystä? -- Olisimme siten aikaa sitten pelastuneet kurjuudesta.

Kyynelsilmin.

Emma! Anna minulle anteeksi. Sinä olet nyt silmissäni yhtä puhdas kuin ennenkin, sinua rakastan nyt monta vertaa enemmän kuin koskaan ennen. -- Mutta olenhan minä nyt vaan kurja-raukka!

EMMA.

Armahani! Rohkeutta vaan! Ryhdytään rinnatusten taisteluun leipämme, kunniamme tähden. Eiköhän Jumala meille vielä parempiakin päiviä suone!

KASKI.

Niin! --

Syleilee Emmaa.

EMMA.

Antaa hän, kun yhdessä rukoilemme vaan.

Heittäyvät polvilleen.

_Työmiehet_ katsovat hämmästyneinä, liikutettuina kohtausta. _Lapsimuori_ seisoo rauhattomana kiukaan edessä.

SILLMAN.

Hiis vieköön, tämä käypi sydämmelle.

Emmalle.

Kuulkais!

JUHO.

Tästä päivästä en maista viinan tippaakaan!

_Emma_ ja _Kaski_ nousevat.

SILLMAN.

Emmalle.

Kuulkais! Missäs työ palvelitten silloin, kun se sikaarikotelo hukku?

EMMA.

Missäkö? -- Stasrotinna Hartinilla Kaivopuistossa.

SILLMAN.

Itsekseen.

Piru vieköön! Kun rikkaalt' luulee ottavasa, ja kumminkii köyhälle pahaa tekee.

KASKI.

Katselee ympärilleen.

Ja täällä olet sinä saanut olla -- --

EMMA.

Äitini luo en tohtinut pyrkiäkään. Ulos hän minut kuitenkin olisi ajanut.

KASKI.

Mutta lähdetään nyt täältä.

EMMA.

Minne?

KASKI.

Minne tahansa, mutta täältä pois.

JUHO.

Kuulkaa, vieraat, tulkaa minun luokseni yöksi. Vaikka minä olenkin tällainen renttu, on minulla siivo vaimo, joka teidät ilolla vastaan ottaa. --

KASKI.

Kyllä kernaasti.

EMMA.

Kiitoksia! -- Näetkö, Ello, Herra tulee jo meille avuksi.

JUHO.

Olen suuresti kiitollinen, jos teidät vähäpätöiseen suojaani viedä saan. Saattepa nähdä, että vaimoni vielä siunaa teitä.

KASKI.

Emma.. Mutta lapsi?

EMMA.

Ole huoletta!

Menevät kaikki muut paitsi Lapsimuori.

LAPSIMUORI.

Toista tällaista tapausta en tahdo kattoni alle.

II:n KUVAELMA.

Kadun kulmaus Helsingissä; vasemmalla kallioryhmä, oikealla kadun tällä puolen puinen rakennus, jonka valaistut ikkunat ovat valkeilla kartiineilla peitetyt, talon kolkassa palaa lyhty.

VIII:s KOHTAUS.

_Aili_, _Helli_, _Ahrén_.

_Aili_, _Helli_ ja _Ahrén_ tulevat vasemmalta.

HELLI.

Kiitoksia paljon! Kyllä minä nyt jo uskallan yksinkin mennä. Ei sinun ole hyvä rasittaa itseäsi, kun niin heikko olet ilmankin.

AILI.

Tämä virkistää päinvastoin minua.

AHRÉN.

Niin ehkä nyt kuitenkin saatamme kotiinne asti. Tämä katu juuri on tunnettu rauhattomuudestaan.

AILI.

Miksi niin?

AHRÉN.

No, näetkös, täällä on niin paljon kapakoita ja muita sellaisia turmeluksen pesiä.

AILI.

Onko? Ja te asutte juuri täällä, Helli.

HELLI.

Mitäpä sille voipi. -- Täällä ovat kortteerit huokeampia.

AILI.

Mutta eikö teitä peloita kahdenkesken ollessanne? -- Äitisikin on vanha ja kivuloinen.

HELLI.

No, saapihan sitä mukaantua oloihin vaikeampiinkin.

AILI.

Mutta kyllä se kuitenkin olisi parasta, että muuttaisitte miehesi kanssa yhteen asumaan.

HELLI.

Johan me olemme ruvenneet sitä itsekin ajattelemaan, mutta kun tämä kortteeri on niin ahdas ja me olemme sen koko vuodeksi vuokranneet, niin täytyyhän sitä kevääsen asti erillään pysyä.

IX:s KOHTAUS.

Edelliset, _Karhi_.

KARHI.

Tulee oikealta.

Kas, siinähän sinä oletkin. Tulen teiltä juuri. -- Hyvää iltaa, Aili!

Tervehtii.

HELLI.

Olin Ailin luona ja he tulivat nyt minua saattamaan.

KARHI.

Saatte toivottaa onnea uuteen yritykseen.

AILI.

No mihinkä?

HELLI.

Oletko jo --?

KARHI.

Minä sain lainan enoltani ja avaan piakkoin tupakkakaupan. Nykyjään huonon kurssin aikana luulen sen rupeavan kannattamaan, erittäinkin mitä Venäjän tupakkaan tulee.

AHRÉN.

Ylenkatseellisesti.

Tekö tupakkakauppiaaksi?

KARHI.

Niin, minä juuri, minä.

AILI.

Oletpa sinä ihmeellinen mies. Minä kunnioitan sinua.

Antaa kättä.

Mutta eikö sinun käy sääliksi, Teuvo, nuorta vaimoasi antaessasi hänen näin yksin olla?

KARHI.

Mikä on parempi, sekö, että olisimme kihloissa niinkuin te, tahi naimisissa niinkuin me?

AILI.

Olet oikeassa. Te olette onnellisempia, kuin me.

HELLI.

Jos kauppa rupeaa hyvin käymään, niin muutamme yhteen asumaan.

KARHI.

Miksi ette tekin mene jo naimisiin? Onhan teillä varoja.

AILI.

Vilhelmin palkka on vielä liian pieni.

KARHI.

Vilhelmin palkka. Onhan sinulla sen sijaan. Eikö se ole yhden tekevää, kellä tuota metallia on? Ja mikä ansio sinulla sitten on niihin varoihin, perit ne yksinkertaisesti.

AILI.

Kyllä se totta onkin, mutta äitini ei tahdo eikä --

Katsoo Ahréniin.

KARHI.

Mitä, ettekö te tahdo?

AHRÉN.

Kunniani ei sitä salli.

KARHI.

Nauraa.

Jo nyt jotakin kuulee. Ei pitäisi toki noin yksinkertaisesti teeskennellä.

AILI.

Katsoo kysyvästi Ahréniin.

Mitä?

HELLI.

Kuulkaa, lähtekää meille hetkeksi vielä.

AILI.

Me saatamme sinut kotiin vaan. On jo liian myöhäistä.

Menevät oikealle.

X:s KOHTAUS.

_Gryhling_, _Lapsimuori_.

Oikealta talosta kuuluu laulua.

GRYHLING.

Tulee.

Ash -- Ylioppilaan pakanat ovat jo sinne ennättäneet. Hiis vieköön heidät kaikki. Aina ne ovat rauhallisia ihmisiä häiritsemässä. -- Uuden Suomettaren Matti osaa tehdä jupakan pienistäkin asioista. Rupeaisipa kerran maalaamaan ylioppilaitten elämää tällaisissa paikoissa, niin ehkä pääsisi heistä. -- Räyhäisivät ainakin vähemmän.

LAPSIMUORI.

Tulee perältä.

Kuka se tuossa?

Lähestyy.

Eikö se ole luutnantti? -- --

GRYHLING.

Tshii! Tekö se olette?

LAPSIMUORI.

Hyvä että tapasin.

GRYHLING.

No?

LAPSIMUORI.

Se tyttö, josta puhuin, ei rupeakaan, vaikka silloin luulin. -- Suuri vahinko. -- Sellainen mehevä tyttö!

GRYHLING.

No hiis!

LAPSIMUORI.

Mutta olkaa huoletta. Kyllä toimitan vielä. -- Hihhihhii! Vai täällä te nyt -- --?

GRYHLING.

Hm! -- Mutta siellä näkyy jo keltanokkia olevan, niin että -- --

LAPSIMUORI.

Niin, niin! Kyllä ymmärrän. Ei juuri teidän ikäisenne herra mielellään sinne mene poikien joukkoon. -- Mutta odottakaahan vaan, kyllä, kyllä minä teille vielä hankin, kyllä minä hankin, -- hankin.

GRYHLING.

No hyvästi vaan -- Täytynee lähteä sitten.

LAPSIMUORI.

Hyvää yötä vaan. -- Kyllä minä -- --

Gryhling menee.

-- -- kyllä minä en sinun rahojasi niin hevillä jätä. -- --

Menee.

XI:s KOHTAUS.

_Elsa_ yksin.

ELSA.

Tulee vasemmalta, lähestyy hitain askelin kulmataloa, hyrisee boccacciota.

Kummallista! Mikä se on tuo tunne? -- Aina kun aion astua tänne sisään, tuntuu aivan kuin joku pidättäisi minua ja samalla niinkuin hiiri pitkin selkääni vikeltäisi. -- Enkö ole vielä tottunut tätä kotonani -- hm -- virkapaikkanani pitämään? Niin! Kolme vuotta, kokonaista kolme vuotta! -- Kuinka pian se aika kuluu! Siellä istuu äitini tuvassa Mälarin rannalla rukkinsa ääressä, ajattelee kyyneleet silmissä: "Missä minun Elsaseni, missä minun ainokaiseni?" -- Kuinka hiljaista, rauhallista oli siellä, joskin vaatteeni karkeat olivat, ruokani yksinkertaista. -- Luulen ihan edessäni olevan tuon herttaisen kuvan. -- Äitini kehrää niin onnellisena, tyytyväisenä kierot lasisilmät nenällään, virsiään hyristen, kissakin kehrää kyyryssä lämpimällä pankolla unisia silmiään availlen ja tuon tuostakin luoden minuun ystävällisen silmäyksen ikäänkuin ajatellen: "Eikö meidän elämämme ole sentään onnellisinta, mitä ajatella voipi."

Huokaa.

Ne ajat ovat olleet ja menneet! Hän on niin hyvä, rukoilee minun edestäni Jumalaa. -- Uh! En tahdo Jumalaa ajatella, tulen vaan pahalle tuulelle. -- Ja mitäpä häntä ajattelisinkaan, mokomaa säälimätöntä! Miks'ei hän kuullut rukoustani silloin, kun häntä avukseni huusin. Jos hän silloin olisi auttanut, olisin nytkin hänen lapsensa. -- Hahhahhaa! Sanoihan tohtori Richard, ett'ei Jumalaa löydy laisinkaan, -- eikä perkelettäkään. -- Mutta jos tohtori on väärässä? Siellä se nyt nauraa paraillaan, hieroo kynsiään. -- Hm!

Sisältä kuuluu surullista laulua.

Olisiko äitini suotta ollut niin varma siitä, että Jumala löytyy? -- Silloin ei minua hyvät päivät odota.

Laulu muuttuu nauruksi.

Niin! Se on oikein! Tässä ruvetkoon suremaan. -- Iloinen tahdon olla niinkauan, kuin otsassani ei ryppyjä ole. -- Sitten -- niin, sen saan sitten nähdä.

XII:s KOHTAUS.

Edellinen, _Aili_, _Karhi_, _Ahrén_, sitten _Elsa_.

_Aili_, _Karhi_ ja _Ahrén_ tulevat oikealta.

KARHI.

No, tässä eroaa tiemme. Hyvää yötä!

AHRÉN ja AILI.

Hyvästi!

Karhi menee kallion tältä puolen.

AILI.

Voi, kuinka minä iloitsen, että nuo kaksi kelpo ystävää vihdoin saavat oman yhteisen kotinsa. --

AHRÉN.

No, johan tuo olikin aika. -- Mutta lähdetäänpä nyt. -- Sinun pitää päästä levolle jo.

ELSA.

Go' afton, Ville!

AILI.

Kuka se tuo on?

AHRÉN.

Aikoo lähteä.

Tule pois!

AILI.

Mitä kummaa tämä on?

AHRÉN.

Tule nyt, tahi saat jäädä yksin. --

AILI.

Oho! Mene vaan, jos tahdot.

Lähestyy naista.

Saanko luvan kysyä -- --

ELSA.

Nauraa.

Kysykää vaan. --

AILI.

Ken te olette, joka sulhastani Villeksi nimitätte?

ELSA.

Olenhan vaan

Ahrén viittaa Ailin selän takaa.

hänen tuttavansa. --

AILI.

Saanko esittää itseni -- nimeni on Hartin --

ELSA.

-- Hm! Minun nimeni on -- -- on Elsa --

AILI.

Elsa --?

ELSA.

Niin, Elsa.

AILI.

No mutta -- --

ELSA.

Vaan Elsa!

AHRÉN.

Itsekseen.

Perhana vieköön.

Uhkaa nyrkillään Ailin selän takaa.

ELSA.

Lähestyy porttia.

Sinun rätinkisi, Ahrén, on vielä maksamatta!

Menee kiireesti pihalle.

XIII:s KOHTAUS.

_Aili_, _Ahrén_.

AILI.

Mitä tämä on?

AHRÉN.

Mitä sinä kaikista huolit?

AILI.

Mitäkö minä huolin? Selitä heti kaikki tyyni tahi --

Sisältä kuuluu: "hurraa".

Mikä on tämä talo?

AHRÉN.

Mistä minä sen tiedän.

AILI.

Ja kuitenkin on sinulla siellä maksamattomia rätinkejä.

AHRÉN.

Minä voisin kyllä sinulle selittää kaikki tyyni. -- Huomaisit, ett'ei siinä ole mitään sen kummenpaa. -- Mutta se ei käy laatuun.

AILI.

Siinä tapauksessa eroavat tässä tiemme!

AHRÉN.

No, mutta Aili! Älä nyt ole hurja. -- Tule pois. -- Saat sitten kaikki selville.

AILI.

Vai lupauksilla luulet tästä pujahtavasi. -- -- Erehdyt!

AHRÉN.

No, minä selitän sitten. -- Katso, tässä on nyt sellainen epäsiveellisyyden pesä, jossa nuoret, hurjat miehet juoden ja mässäten öitään viettävät. -- --

AILI.

No, ja sinä?

AHRÉN.

Kerran -- siitä on nyt useampia vuosia -- jouduin minä kumppanien petoksen kautta myöskin tänne. -- En tiennyt ollenkaan, mikä laitos se oli. -- Mutta kun sen pian hoksasin, läksin tietysti matkoihini. -- Enkä täällä sen koommin ole käynyt. Kumppaneiltani on tuo kaiketi nimeni tietää saanut.

AILI.

Mutta rätinki?

AHRÉN.

Sitä en voi mitenkään muuten selittää, kuin että joku veitikka on minun nimelleni täällä ollut mässäämässä.

AILI.

Pudistaa päätään epäileväisesti.

Minä menen sinne katsomaan.

AHRÉN.

No, mutta oletko sinä mielettömäksi tullut? -- Muista äitiäsi. Hankkisithan sillä päällesi poistumattoman häpeäpilkun.

AILI.

Silläkö vaan, että menen sinne katsomaan?

AHRÉN.

Ei sinne kukaan kunniallinen nainen mene.

AILI.

Mutta miehet menevät --

AHRÉN.

Niin. Se on aivan toinen asia. -- Teidän naisten asema yhteiskunnassa on aivan toinen kuin miesten.

AILI.

Tahdot sanoa, että teillä on kaikellaisia etuoikeuksia, joita meiltä kiellätte. --

AHRÉN.

No, mutta onhan tämä miesten pahimman turmeluksen pesä, jossa vaan kunnottomat, epäsiveelliset juopot ja muut sellaiset käyvät. Ethän sinä toki sellaista kadehti. -- Mutta äitisi odottaa!

AILI.

Mene sinä itse sitten maksamaan rätinki, jotta ei sinun -- ja minun tulevaa nimeäni täällä häväistäisi.

AHRÉN.

No, sen voin tehdä. -- Mutta eikö sinua peloita jäädessäsi tänne yksin? --

AILI.

Mene pian vaan. Odotan tässä lyhdyn alla.

_Ahrén_ menee sisään, _Aili_ nojaa huoaten lyhtypatsaasen.

XIV:s KOHTAUS.

_Aili_, _Elsa_.

ELSA.

Tulee portista.

Neiti!

AILI.

Kuka se?

ELSA.

Yksi sana vaan. Älkää uskoko miehiä, he valehtelevat kaikki. Minä säälin teitä. Mutta totuus ilmi tulkoon. -- Tässä!

Ojentaa Ailille jotakin.

AILI.

Ottaa vastaan.

Sormus!

ELSA.

Me olemme läheisiä sukulaisia, kuten tuosta näette. Te hänen morsiamensa, minä hänen jalkavaimonsa. Tuo sormus on teidän omanne. Sen häneltä kerran otin, hänen nukkuessaan vuoteellani.

AILI.

Tarkastaa lampun valossa hämmästyneenä sormusta.

Herra Jumala! Tännekö tämä sormus olikin "unohtunut!"

Nojaa lampun pylvääsen.

Sellainenko hän on? Voi maailma, maailma. Tälläistäkö on verhosi takana!

ELSA.

Neiti-parka. Ette ole ennen sellaista aavistanut. Parempi olisi ollut, että olisitte nämä synkät asiat tietää saanut aapiskirjasta kuin nyt näin myöhään ja tällä tavoin.

AILI.

Katsoo tutkivasti, mutta lempeästi Elsaa.

Saisinko kysyä teiltä jotakin?

ELSA.

Hyvin kernaasti. Mutta pian. Hän palaa kohta.

AILI.

Kuinka olette te tuollaiseksi naiseksi joutunut?

ELSA.

Hymyilee katkerasti.

Niinkuin useimmat muutkin. Annoin kerran vaan narrata itseäni sellaisen miehen, joka vakuutti minua lempivänsä.

AILI.

Ettekö te voi sitten pelastua enää täältä?

ELSA.

Minä en tahdo.

AILI.

Ettekö tahdo? Onko teidän hyvä olla sitten?

ELSA.

On kyllä, ainakin niin kauan kuin olen nuori ja kaunis.

AILI.

Mutta mitä sitten, kun vanhaksi tulette?

ELSA.

Huolettomasti.

Vaikka järveen.

AILI.

Minä ihmettelen teitä! Sallikaa minun pusertaa kättänne.

Antaa kättä.

Minä tekisin kernaasti lähempää tuttavuutta kanssanne.

ELSA.

Liikutettuna.

Ei, neiti! Pysykää minusta erillänne. Olkaa niin kauan puhtaana, kuin voitte. -- Olen minäkin kerran yhtä puhdas ollut, kuin te, mutta en osannut hillitä tunteitani, himojani ja kun kerran päästin ne valloilleen, en voi niitä hallita, vaan ne vallitsevat päinvastoin minua. -- Hyvästi!

Menee.

AILI.

Kun päästää tunteet, himot valloilleen! Minä olen aina vaan ajatellut tunteitani, nyt kuulin, että ne voivat himoiksi muuttua. Niin. Hän on viattomat tunteeni turmellut, minullakin on himoja. Mutta vielä ei ole myöhäistä palata! -- Jumala sen ties! Rintani tuntuu niin kummalliselta, voimani olen tässä taistelussa menettänyt. Voinko niitä enää takaisin saada? Miss' on hän --? Mutta viipyköön. Jääköön vaikka ijäkseen sinne. Koetan yksin kotiin päästä.

Lähtee epävarmasti vasemmalle astumaan.

Polveni vapisevat niin kovasti.

XV:s KOHTAUS.

_Aili_, _Emma_, _Kaski_, _Juho_, _Ahrén_.

_Emma, _Kaski_ ja _Juho_ tulevat.

JUHO.

Tämän kadun varrella minä asun.

KASKI.

Pitää kiinni Emmasta.

Koeta, Emma-kulta, ponnistaa voimiasi. Kohta olemme perillä.

EMMA.

Älä ole huolissasi. -- Ei se muuta ole kuin väsymystä vaan mielenliikutuksen jälkeen.

AILI.

Emma!

EMMA.

Mitä kuulen!

_Ahrén_ tulee, kuuntelee ääneti keskustelua.

AILI.

Sinäkö se olet, Emma?

EMMA.

Herra Jumala! -- Aili-neiti! Kuinka olette te täällä?

AILI.

No, älä minusta huoli. -- Mitä on sinulle tapahtunut?

EMMA.

Paljon, paljon!

AILI.

Tule jonakin päivänä meille. -- Minä tahdon kuulla sinun vaiheesi ja auttaa sinua, jos voin.

KASKI.

Emma on nyt minun morsiameni!

AILI.

Vai niin. -- Onnea!

KASKI.

Me tulemme pian teille! Meillä on asiatakin.

AILI.

Asiata!

KASKI.

Mutta hyvästi nyt, meidän täytyy nyt mennä!

EMMA.

Hyvästi, kulta-neiti!

AILI.

Huokaa.

Hyvästi!

Itsekseen.

Vielä lisäksi jotain!

_Emma_ lähtee seuralaisineen.

Huutaa.

Isvoshik!

AHRÉN.

Aili!

Kuuluu jyrinää. Aili menee Ahrénia kuulematta sinne päin, josta jyrinä kuuluu.

Mitä se tuo nyt on olevinaan! Ehkä rangaistus!

Nauraa.

VIIDES NÄYTÖS.

Sama paikka kuin ensi näytöksessä. Salissa on siellä täällä hajallaan Ailin kapineita. Verannan ovi suljettu.

I:n KOHTAUS.

_Hartin_, _Aili_.

HARTIN.

Huokaa.

Mikä hänelle nyt on tullut? Ei puhu mitään, ei syö mitään. Istuu vaan huoneessaan. Kun se lääkäri tulisi!

Korjaa hatun pianolta, huivin kiikkutuolin taukselta y. m., vie ne vasemmalle eteiseen.

AILI.

Tulee oikealta.

Sanokoon mitä tahansa, en aio häneltä salata. -- Ja jos hän rupeaa saarnaamaan, niin kyllä minä nyt tukkean hänen suunsa. Tiedän enemmän kuin hän.

HARTIN.

Tulee takaisin.

Siinähän sinä olet. Mitä luet sinä?

AILI.

Strindbergin viimeistä teosta.

HARTIN.

Huokaa.

Aili! Niinkö vähän lukua pidät enää tahdostani. Siksi ett'et ole terve, ja saat menetellä mielesi mukaan, käytät väärin vapauttasi. Ethän toki Strindbergiä lukea saa, kaikkein vähimmin tuota teosta, jota ei kirjakaupoissa myydäkään saa. Mistä olet sen hankkinutkaan?

AILI.

Karhilta sain lainaksi.

HARTIN.

Aina vaan Karhi. Se pariskunta on tullut meille kiroukseksi.

AILI.

Ankarasti.

Äiti! Kuinka niin uskallat sanoa? Muista, että he ovat minun paraita ystäviäni!

HARTIN.

Sepä se on pahinta!

AILI.

He tulevat tänään meille.

HARTIN.

Et sinä voi nyt vieraita vastaan ottaa.

AILI.

Minä olen itse heidät kutsunut.

Kello soi vasemmalla.

HARTIN.

Jätäpä minut nyt!

Aili menee. Palvelustyttö menee avaamaan.

II:nen KOHTAUS.

_Hartin_, _Professori_.

PROFESSORI.

Tulee vasemmalta.

Hyvää huomenta!

HARTIN.

Terve tullut!

Näyttää nojatuolia.

Olkaa niin hyvä!

_Professori_ käy lasisilmiä pyyhkien istumaan. Herra professori! Kauan aikaa olen huomannut, että tyttäreni laihtui ja vaaleni päivä päivältä yhä enemmän. Hän yski, mutta kun sanoin sitä arveluttavaksi ja tahdoin lähettää teitä noutamaan, kielsi hän sen jyrkästi. Minä puolestani en tahtonut hänen nuorta sydäntään loukata. Eilis-iltana kävi hän myöhään illalla sulhasensa kanssa saattamassa kotiin erästä tuttavataan ja vilustui nähtävästi siellä matkalla, vaikka hän senkin kieltää. Olkaa nyt hyvä, herra professori, ottakaa tarkka selko hänen tilastaan. Minä pyydän!

PROFESSORI.

Jaha! Missä hän on?

HARTIN.

Täällä viereisessä huoneessa.

Menevät oikealle. Hetken äänettömyys

III:s KOHTAUS.

_Sillman_ yksin.

SILLMAN.

Tulee hiipien sisään vasemmalta.

Onneksi oli ovi auki! Voin nyt sen tänne jättää kenenkään huomaamatta.

Panee sikarikotelon pienelle pöydälle.

Kas noin! Mitä sillä kuitenkaan tekisin, kun nimikin on kannessa. -- Ja hyvä se olikin! -- Uh, nyt siitä on päästy.

Menee. Hetkisen päästä soi kello.

IV:s KOHTAUS.

_Palvelustyttö_, _Gryhling_.

_Palvelustyttö_ tulee takimmaisesta ovesta, aikoo mennä avaamaan.

GRYHLING.

Tulee vastaan.

Ovi olikin auki.

Aikoo taputtaa poskelle.

_Palvelustyttö_ työntää äkäisesti hänen kätensä, pyörähtää pois.

Se on tyttö, joka ei parane. Ei pääse millään pakanan kimppuun. Ei ole tuollainen tyhmä enkeli, jota voisi nenästä vetää. Tuntee kaikki metkut ja juonet. --

Lähestyy oveansa.

Mitä sillä työmiehellä lie ollut meidän korridoorissa tekemistä. Luiskahti niin pelokkaasti sivuitseni. Olisi pitänyt tuolta tytöltä kysyä, mutta eihän sen kanssa puheisin pääse. -- Mutta olkoonpa minun puolestani!

V:s KOHTAUS.

_Ahrén_, _Gryhling_.

AHRÉN.

Tulee, panee hattunsa pikkupöydälle sikarikotelon päälle, lyö Gryhlingiä olalle.

No veli. Mitä kuuluu?

GRYHLING.

Eipä mitään.

AHRÉN.

Hiljaa.

Kuule, eikö täällä ole mitään skandaalia tapahtunut?

GRYHLING.

Täälläkö? Skandaalia?

AHRÉN.

No hyvä! Minä jo olin huolissani.

GRYHLING.

Mitä tarkoitat?

_Ahrén_ kuuntelee oikealle vievän oven vieressä.

Ailin sanovat sairaaksi.

AHRÉN.

Hm! Hän ei ole siis mitään puhunut.

GRYHLING.

Onko jotakin tapahtunut sitten? --

AHRÉN.

No, niitten akkain kanssa ei osaa kyllin varovainen olla. -- Kuka se siellä heidän luonaan on?

GRYHLING.

Ehkä lääkäri.

AHRÉN.

Se on mahdollista. -- Mennäänpäs sinun kamariisi, niin kerron kaikki.

GRYHLING.

Tehdään niin.

AHRÉN.

Se likka oli siis niin viisas, ett'ei hiiskunut eukolle sanaakaan. -- Saakelin hyvä asia.

Menevät.

VI:s KOHTAUS.

_Hartin_, _Professori_, _Aili_, sitten _Ahrén_.

_Hartin_ ja _Professori_ tulevat totisen näköisinä.

HARTIN.

No, herra professori? Kuinka on laita?

PROFESSORI.

Hm!

HARTIN.

Puhukaa Herran tähden.

_Professori_ pudistaa päätään.

Mitä?

_Aili_ tulee ovelle, nojaa käsiään pihtipuoliaisiin, kuuntelee.

PROFESSORI.

Olisi pitänyt minut ennen kutsua.

HARTIN.

Eihän toki vielä vaaraa ole?

PROFESSORI.

Vaaraako? On!

HARTIN.

Mitä sanotte! Onko hän arveluttavasti kipeä?

PROFESSORI.

Ei vielä arveluttavasti, mutta se voi siksi muuttua.

HARTIN.

Älkää Herran tähden.

PROFESSORI.

Se voi helposti muuttua keuhkotaudiksikin.

HARTIN.

Kuinka olisi se mahdollista? Olenhan minä koettanut pitää hänestä niin tarkkaa vaaria kuin suinkin, sekä lapsena ollessaan, että sen jälkeen kuin hän kihloihin joutui.

PROFESSORI.

Kirjoittaa reseptiä.

Onko hän kauan ollut kihloissa?

HARTIN.

Kolmatta vuotta!

PROFESSORI.

Vai niin. -- Siinäpä se!

HARTIN.

Mitä tarkoitatte?

PROFESSORI.

Tyttärenne on kuumaverinen ja tunteellinen, hänen fysiikkansa ei ole parasta laatua. -- Jos olisitte antaneet hänen heti naimisiin mennä, niin olisi hän nyt terve.

HARTIN.

Herra Jumala! Te saatatte minut epätoivoon!

PROFESSORI.

Joku suuri mielenliikutus on voinut myöskin lisätä heikkoutta.

HARTIN.

Mielenliikutusko? Missä olisi hän --?

PROFESSORI.

Matkustakaa ulkomaille, Nizaan tahi Korsikaan vielä paremmin. Se on paras keino parannukseen.

HARTIN.

No mutta --!

PROFESSORI.

Lähtekää hetipaikalla matkalle.

HARTIN.

Siitähän hän arvaisi heti kaikki.

PROFESSORI.

Hm!

HARTIN.

En tahdo sitä hänelle vielä ilmaista, puhumattakaan syystä hänen heikkouteensa. Se loukkaisi liiaksi hänen neitseellisyyttään.

_Aili_ nyykäyttää ylenkatseellisella säälillä päätään, katoaa.

Voi surkeutta! Miksi en heti antanut heidän naimisiin mennä! Olisihan minulla, Jumala paratkoon, varoja ollut. Mutta enhän ole moisesta vaarasta kuullut puhuttavankaan!

Huokaa.

Vaan mikä kerran on tapahtunut, siihen täytynee mukaantua. Koetan kestää kaikki tyyni niin, ett'ei hän mitään huomaa. Tekeydyn niin iloiseksi kuin mahdollista ja koetan häntä huvitella kaikella tavoin.

_Ahrén_ tulee.

PROFESSORI.

Jaa, minun pitää nyt lähteä. Ottakoon näitä kahdesti päivässä.

AHRÉN.

Hyvä päivä, äiti!

PROFESSORI.

No hyvästi nyt vaan!

Lähtee, ottaa Ahrénin hatun.

AHRÉN.

Suokaa anteeksi.

Ottaa hattunsa.

Tämä on minun. -- Kas, kenen tuo on?

Ottaa pöydältä sikarikotelon.

HARTIN.

Mitä ihmettä! Tämähän on Kaarlon kadonnut --

Menee professorin perässä eteiseeen.

VII:s KOHTAUS.

_Ahrén_, _Hartin_.

AHRÉN.