Chapter 4

Kyllähän se nyt vähän epähienoa oli, että -- --

AHRÉN.

Ei ollenkaan! Te ette tunne tuollaisia nenäkkäitä ylioppilaita. Ei ne hienoja viittauksia ymmärrä.

HARTIN.

Ovelta.

Aili!

AILI.

Tulee.

Poissako? Kuinka saatat sinä, äiti!

HARTIN.

He tulevat huomenna meille uudestaan. -- Aili parka! Hän on pannut sinun pääsi pyörälle. Oliko ihme sitten, että minäkin hiukan kiivastuin.

AILI.

Ethän sinä juuri, mutta Vilhelm, joka aivan, niin, melkein hävyttömästi häntä kohteli.

HARTIN.

No, mutta Aili. Kuinka voit sinä käyttää tuollaisia sanoja. Luulisi sinut sairaaksi aivan, niinkuin vaaleat kasvosi todistavatkin. Sulhostasi sillä tavoin puhut.

AILI.

Onko hän parempi kuin muutkaan?

HARTIN.

Herran tähden, mitä sinä ajattelet, tyttö? -- Parasta on kuitenkin, että sovitte keskenänne. Muista, Aili, velvollisuutesi! Minä odotan!

Menee.

XI:s KOHTAUS.

_Aili_, _Ahrén_.

AHRÉN.

Mitä huolit sinä, sydänkäpyseni siitä, mitä minä hänelle sanoin!

Aikoo syleillä.

AILI.

Anna minun olla! Sinä näyt todellakin luulevan voivasi pestä kaikki puhtaaksi sillä, että suutelet minua. En minä ole lainkaan niin ahne sinun suukkosillesi.

AHRÉN.

Ottaa hänet syliinsä ja istahtaa nojatuoliin.

Tulehan nyt sentään tähän, niin saamme kaikki selville.

AILI.

Laske irti hetipaikalla!

AHRÉN.

No mene sitten!

Laskee.

AILI.

Niinpä menenkin! Luuletko sinä minua nukeksi, jolle saat tehdä, mit'ikinä haluat, aivan oman mielesi mukaan. Topp tykkänään! sanon minä siihen.

Aikoo mennä.

AHRÉN.

Itsekseen.

Saakeli! Liekö tuo täyttä totta!

Ääneen.

Aili! Älähän nyt suutu. Puhutaanhan nyt järkevästi. Aili! Sovitaan pois.

AILI.

Jos pyydät anteeksi Karhilta.

AHRÉN.

Anteeksiko. Kylläpä sinulla on ehdot.

AILI.

Minä menen sitten!

AHRÉN.

No, no. Älähän nyt ole tuittupäinen. -- Tuota -- eiköhän tässä nyt sentään sovintoon päästäne -- No, minä lupaan, lupaan! Onko nyt sovittu?

AILI.

No!

AHRÉN.

Saanko nyt antaa suukkosen.

AILI.

Ottaa saat.

AHRÉN.

Etkö sinä minulta tahdokaan.

AILI.

Teeskennellen totisuutta.

Minä olen vielä äskeisestä liiaksi liikutettu.

AHRÉN.

Hymyillen.

Vai niin! No minä otan sitten vaan!

Suutelee.

Kas noin!

Ottaa Ailin syliinsä.

Onhan näin sentään paljon rauhallisempi olla?

_Aili_ nojaa äänetönnä hänen rintaansa vasten.

Näetkö, kuinka ihmeellisesti maailmassa on kaikki asetettu. Äsken olit vielä tulinen ja kiukkuinen, mutta eikö nyt jo, kun olet syliini painunut, kaikki ole unohtunut pois. -- Luonto on määrännyt miehen naisen turvaajaksi, hänen siipiensä suojassa vaan voi nainen täydellisen onnen löytää.

AILI.

Luonto on tuhma!

AHRÉN.

Etkö tahdo siis sylissäni olla?

AILI.

Tahdon kyllä, mutta minä en voi käsittää, mistä syystä juuri naisen pitää mieheen turvata. Miksi ei ole päinvastoin?

AHRÉN.

Hymyilee.

Voi sinä pikkuinen tipuseni. Miksi kulkee maa auringon, ei aurinko maan ympäri?

AILI.

Kaikki on tuhmaa, maailma ja minä itsekin.

AHRÉN.

Mennään nyt äitisi luo. Minun täytyy kohta lähteäkin.

Menevät oikealle.

XII:s KOHTAUS.

_Gryhling_, _Emma_.

GRYHLING.

Tulee.

Hiis vieköön koko tytön! En olisi uskonut itseäni näin heikoksi! Heh! Moisen asian tähden rupean tässä omantunnon vaivoihin antautumaan. -- Mutta kiusallista on se kuitenkin, siitä ei pääse minnekään. -- Hän rupesi uhkailemaan! Hm! Se voi tulla vaaralliseksi. Parasta lie, että ajoissa torjun hyökkäyksen. -- Hänet pitää saada pois näkyvistä.

EMMA.

Tulee.

Armahda minut. Toimita minut pois vaan täältä. Muuta en pyydä.

GRYHLING.

Älä koetakaan kietoa minua asiaasi.

EMMA.

Eikö sinulla ole sydäntä laisinkaan?

GRYHLING.

Se on minun asiani!

Menee ulos.

XIII:s KOHTAUS.

_Emma_, _Kaski_.

EMMA.

Voi minua!

Nojautuu verannan oven pihtipuoliaiseen.

KASKI.

Tulee puutarhaan verannan oven kohdalle.

Emma!

EMMA.

Itsekseen.

Mitä kuulen!

KASKI.

Tänä iltana olen vapaa. Lähden pian pois kaupungista. -- Annathan minun tulla illalla luoksesi?

EMMA.

Ei, ei! Et saa tulla, et saa tulla!

Tulee ikäänkuin pakoon.

_Kaski_ katsoo murheellisena hänen jälkeensä, lähtee hitain askelin pois.

Ello-parka! Kaikki on mennyttä. -- Mutta jos olisin hänelle kaikki tunnustanut. -- Ei! Yksin tahdon taakkani kantaa. Hän hylkäisi minut kuitenkin, kuten kaikki muutkin. Ja tuntuisihan se vaan kahta kauheammalta! Jos he sitten säälisivätkin minua. Lisäisihän se vaan kärsimyksiäni:

Itkee.

XIV:s KOHTAUS.

_Ahrén_, _Emma_.

AHRÉN.

Tulee.

Käsissäni olet, tyttö, kuitenkin miljooninesi!

Pöksähtää Emmaan.

Mitä nyt?

EMMA.

Enhän minä mitään!

AHRÉN.

Katsahtaa taakseen, taputtaa sitten Emmaa poskelle.

Mitä sinä itket, tyttöseni?

EMMA.

Työntää hänen kätensä.

Mitä se teitä liikuttaa!

AHRÉN.

Kas, kas kuinka kiukkuisia tänään ovat Eevan tyttäret.

Menee.

EMMA.

Neiti-parka! Et tunne miehiä!

Ottaa kahviastiat, menee.

XV:s KOHTAUS.

_Aili_, yksin.

AILI.

Tulee hitaasti oikealta.

Hän läksi... Kummallista! Miksi tuntuu niin tyhjältä rinnassani taasen? Vai rakastanko häntä todella niin suuresti. Äsken hänen kanssaan riidellessäni sykki sydämmeni niin nopeasti, mutta heti kun pääni hänen rinnalleen painoin, sydämmeni aivan kuin lakkasi kokonaan sykkimästä. Mutta se levähti hetkisen vaan. Pian rupesi se uudestaan tykyttämään niin kummallisesti; se löi harvaan, mutta niin kovasti, että sen ohimoissani kuulin. Kuitenkin tuntui niin suloiselta! -- Ja nyt hänen lähdettyään, aivan kuin jäätyy sydämmeni.. Äsköinen hurmaus vei voimani, minä riudun!

Heittäytyy kiikkutuoliin.

Onhan rakkaudella ja hurmaavilla itämaan juomilla samallainen vaikutus. Kun niitä nauttii, vievät ne mukanaan outoon tuntemattomaan maailmaan, jossa kaikki on niin ihanata, mutta jossa aina pyrkii kauemmas, vaan minkä kauemmin niitä on nauttinut, sen jyrkempi on sitten jälkivaikutus. Kaikki tuntuu niin väsyttävältä, niin ikävältä.

Huokaa.

Tätä en kauan kestä! Minä menehdyn kuni noitten juomain auttamattomat nauttijat, vaivun yhä syvemmälle, kunnes en voi siitä enää päästä.

Vaipuu masentuneena ajatuksiinsa.

KOLMAS NÄYTÖS.

Puutarha, jonka vasemmalla puolen on huvila kukilla ympäröittyine verantoineen; perällä aita ja siinä portti; portin vasemmalla puolen kaivo; perällä näkyy meri; oikealla tuuheita koivuja.

I:n KOHTAUS.

_Emma_ yksin.

EMMA.

Kastelee kukkia.

Kukka-parat. Jokainen teitä ihailee, jokainen osaa hyväkseen käyttää silloin, kun olette kauniita, tuoksuvia; mutta harva viitsii virkistää, lohduttaa, kun kuihtumaan rupeatte. -- Niin uljaana seisoit sinäkin georgini vielä viikko sitten. -- Tuossa nyt seisot surkastuneena, onnettomana, pää kallellaan. Hm! Kuinka omituinen tämä maailma. Samallainen kukkain kuin ihmistenkin kohtalo. Kukaan ei lohduta, kukaan ei tule avuksi. -- -- En voi muuta kuin itkeä vaan, itkeä itsekseni ja surra kurjaa kohtaloani. -- Hän kävelee pää pystyssä, -- iloitsee ehkä vaan konnantyönsä onnistumisesta. -- -- Niin, konnantyön! Kuinka saatoin minä kokematon tyttö niin varoillani olla. -- Hän sokasi minut ja vei mukanaan. -- Nyt aukenivat silmäni, mutta myöhään. -- Kurja! Jättää nyt, kun juuri hänen apuansa tarvitsen, minut oman onneni nojaan. Oh jospa minulla voimaa olisi, kostaisinpa hänelle, kostaisin, että ikänsä minua muistaisi. -- Mutta Jumalan sanassahan sanotaan: "Ei ole kosto ihmisten vaan Jumalan." Niin! Väärinhän se tosin olisi! -- Mutta miksi hän sitten saattoi minut tähän onnettomuuteen? -- Mitä on minun tehtävä? -- Aili neiti, hän kyllä on auttavainen ja hyväsydämminen. -- Kuinka hellästi hän noita lapsiparkoja kohtelee, syöttää ja vaatettaa. -- Mutta enhän häntä voi alentaa tällaista kurjuutta kuulemaan. -- Tänne en enää jää. Pois tahdon, pois jonnekin tuntemattomaan paikkaan, minne ei tuttavani ylönkatseelliset silmäykset ylety, mistä äitini ei minua löydä. Oo, äiti, äiti! Hyvin luulit tyttäresi kasvattaneesi. Varoitit minua kyllä seisomaan viettelijöitä vastaan, mutta miksi et opettanut minua tuntemaan vaaran suuruutta, miksi et sanonut, kuinka oli sitä vältettävä. Nyt sen kyllä tiedän, mutta myöhään, myöhään. Lähden stasrotinnan puheille kohta, tunnustan kaikki ja sitten lähden. Niin!

Heittää kannun kädestään.

Hän uhkasi kostaa minulle kamalasti, jos hänen nimensä tahraan. Hänen nimensä! -- Mutta mitäpä pahempaa voisi hän enää minulle tehdä, kuin mitä on tapahtunut. Huolinko minä hänen uhkauksistaan. Enpä huolikaan.

Lähtee.

Mutta stasrotinna!

Seisattuu.

Hän on niin tunteellinen, arka tällaisia asioita kuulemaan. Joutuisihan hän epätoivoon. -- Voi Jumalani! Tule minulle avuksi!

II:n KOHTAUS.

Edellinen, _Kaski_.

KASKI.

Tulee. Itsekseen.

Tuossa hän onkin!

Ääneen.

Hyvä päivä, Emma!

EMMA.

Säikähtäen.

Sinäkö se olet?

KASKI.

Katsoo hetken kysyvästi.

Emma, mikä sinulla on?

EMMA.

Mikäkö? -- -- Ei mikään!

KASKI.

Sinähän aivan kuin pelkäisit minua. Mitä on tapahtunut? Vai olisitko? --

EMMA.

Mitä?

KASKI.

Hm! Minä vaan ajattelin, että jos -- --

EMMA.

Jos?

KASKI.

Tulin, näet, hyvästi jättämään. Lähden huomenna matkalle.

EMMA.

Minne?

KASKI.

Minä tässä eräänä päivänä kirjoitin Varkauteen kirjeen hakien koneenkäyttäjän paikkaa siellä tehtaassa. Eilen sain telegrammin, jotta saan tulla niin pian kuin vaan ennätän.

EMMA.

Hm!

KASKI.

Odottamattapa toteutui toiveeni.

EMMA.

Niin näkyy.

KASKI.

Emma. Mitä me tässä suotta kiertelemme. Sano suoraan, mikä sinua vaivaa. Minulle voit, jos kelle, sydämmesi avata.

_Emma_ katselee äänetönnä maahan.

Oletko rakastunut? -- Minä näen sen silmistäsi. -- Minuunko? Keneenkäs muuhun!

EMMA.

Turhilla toiveilla petät itseäsi.

KASKI.

Mitä?

Itsekseen.

Toistako hän --

Ääneen.

Vai niin! Lähden siis! -- Mutta ennen lähtöäni tahdon välimme kuitenkin selväksi tehdä. Sano suoraan, saanko toivoa sinua omakseni, vai enkö.

EMMA.

Itsekseen.

Poika-parka! Totuutta en sinulle voi sanoa, pettää en sua voi.

KASKI.

Vastaa, tahdotko tulla vaimokseni, vai et!

EMMA.

En, en voi!

KASKI.

Masentuneena.

Siis turhia toiveeni kaikki, petollista sinun ystävyytesi.

EMMA.

Älä tuomitse minua väärin. En minä -- --

KASKI.

Ei ole tarvis mitään selityksiä enää. Vaimokseni et tahdo tulla, siinä tarpeeksi. Nyt lähden.

Aikoo lähteä.

EMMA.

Minä en voi! -- Mutta odotahan.

KASKI.

Mitä!

Seisattuu.

EMMA.

Jos keväällä palaat tänne, niin selitän sulle kaikki. Toivokaamme siksi.

KASKI.

Keväälläkö? Miksi ei yhtä hyvin nyt?

EMMA.

Nyt en voi!

KASKI.

No! -- Kummalliseen epätietoisuuteen minut jätät, mutta minä toivon kuitenkin ja palaan keväällä vastausta saamaan.

EMMA.

Voi hyvin!

KASKI.

Hyvästi!

Antaa kättä, menee.

EMMA.

Poika-parka!

Käy itkemään. Menee talon taakse.

III:s KOHTAUS.

_Juho_, hänen _vaimonsa_.

JUHO.

Hoipertelee pullo kädessä tuolla puolen aitaa, laulaa.

Mitä minä muuta kuin juon ja rallaan henttuni tavaralla ja ralla.

VAIMO.

Tulee perässä.

Juho, tule nyt kotiin!

JUHO.

Mitä sinulla on minun kanssani tekemistä?

VAIMO.

Etkö sinä häpee tuolla tavoin -- ja vielä keskellä päivää. Ajattelehan, että poikasikin jo rupeaa ymmärtämään.

JUHO.

Mene hitoille, akka!

_Vaimo_ tempaa pullon hänen kädestään.

JUHO.

Vai sinä uskallat. -- Annatkos tänne.

Väistyvät oikealle takasin.

IV:s KOHTAUS.

_Aili_ yksin.

AILI.

Tulee.

Kas niin! Nyt siis 19 vuoden vanha. Niin vanha ja kuitenkin näin keskenkasvuinen. Olenhan kuni koulutyttö, hapuroin sinne tänne, enkä kuitenkaan selville pääse, rauhaa saa. -- Ennen syytin vaan vapauden puutetta, nyt huomaan, että itsessäni on salaisuus, joka vapauttani kahlehtii. Tuntuu aivan kuin salainen mato jäytäisi voimiani, enkä kuitenkaan saa selville, mitä se on. -- -- Vapauden puute ei sitä yksistään tee. -- Jotain muuta se on. -- Mitä? Sen tulevaisuus selittäköön. -- Helppo ei vaan tämä taistelu ole. Jospa edes olisin kyllin voimakas äitiäni vastustamaan, mutta en voi sitäkään. Eilen sen jo näin. -- Ah, kuinka mieleni olisi tehnyt nousta äitiäni vastaan, mutta sitä en voinut. -- No, ehkä se parasta olikin. -- Eihän se kerrassaan voikaan käydä. -- Mutta Vilhelmiä kohtaan aion olla ankara. -- -- Koettakoonpa hän vaan enää minua tyhmän lapsen tavoin kohdella. -- Mutta tuo ihmeellinen taikakeino, jolla hän minut valtaansa aina saa. -- En mene enää hänen syliinsä, en anna hänen painaa enää itseäni rintaansa vasten. -- Sillä hän minulta aina tahdon voiman viepi. -- Kummallista, ettei vieraita näy. -- Saapas nähdä, minkä lahjan Vilhelm taasen tuopi. -- Tietysti jonkun tarpeettoman korukapineen. -- Ja äitini hän antoi tietysti omansa -- kaksi tusinaa hopealusikoita, niin, ja kultakantisen raamatun. Enon rohkeus minua kummastuttaa. Antaa alastoman naisen kuvan, Takasen Ainon. -- Kyllähän sen äidin teki mieli jotain sanoa, mutta ei kehdannut. --

Pilkallisesti.

Onhan se kauheata, -- alastoman naisen kuva!

Vakavasti.

Jos olisi miehen edes, se nyt ehkä oudolta tuntuisi!

V:s KOHTAUS.

Edellinen, _Sirkku_, _Matti_, _Jukka_ ja _Elli_ tulevat.

AILI.

No, pikku-lintuseni!

SIRKKU.

Me tulemme onnea toivottamaan Aili-tädille.

AILI.

Riemuitsee.

Vai niin! No olettepa te kilttiä. -- Mutta mitä toitte minulle syntymäpäivälahjaksi.

SIRKKU.

Ujosti.

Tässä!

Tarjoaa pienen omatekoisen neulatyynyn.

Mutta se on niin huono.

AILI.

Ei suinkaan. Kas vaan! Kiitoksia.

Suutelee Sirkkua.

MATTI.

Minä toin hevosen!

AILI.

Hevosenko. -- Katsoppas vaan, kuinka uljaan hevosen. -- Itsekö sen teit?

MATTI.

Minä!

AILI.

No, tällä minä rupean ajelemaan. No, mutta Jukka sitten.

_Jukka_ seisoo ujona.

SIRKKU.

Jukalla ei ollut mitään tuotavaa. --

AILI.

Niin, niin. Hän onkin pieni vielä. -- -- Suutelee Jukkaa.

Ja pikku Elli sitten?

_Elli_ tulee suutelemaan.

Suukkosenko? Se oli oikein --

Nauraa tyytyväisenä.

No, menkää nyt kyökkiin ja sanokaa Emmalle, että minä käskin teille kahvia antamaan.

SIRKKU.

Kiitoksia.

Lapset menevät.

VI:s KOHTAUS.

_Aili_, _Hartin_.

HARTIN.

Tulee verannalle, näkee lasten menevän.

No, Aili! -- Minne ne lapset niin pian läksivät?

AILI.

Minä lähetin heidät kahvia juomaan.

HARTIN.

Vai niin. No, no! -- -- Onko tuo nyt sinusta todellakin hauskaa hyväillä alinomaa noita?

AILI.

Miksi sitä kysyt? Olenhan sen monta kertaa jo sanonut.

HARTIN.

Minusta sinä vaan liian paljon niitä ajattelet. -- Olet ruvennut laiminlyömään soittotuntejasi ja -- --

AILI.

Kuuleppas nyt, äiti, mitä aion!

HARTIN.

No, mitä nyt taas?

AILI.

Minä aion ruveta käymään filosofiian luennoilla yliopistossa. --

HARTIN.

Hämmästyen.

Sinäkö? Älä nyt hulluttele!

AILI.

Siellä käy paljon muitakin nuoria naisia.

HARTIN.

Vaikka. -- Mutta muista sinä asemasi. Ei siellä muut käy kuin tuollaiset, jotka tahtovat näyttää, kuinka korkealle he muka pyrkivät.

AILI.

Siinä erehdyt. Helli käy siellä myöskin. --

HARTIN.

Älä nyt anna hänen liian paljon itseesi vaikuttaa... Hän on aivan toista lajia kuin sinä. -- Ja sitten on hän terve punakka tyttö, kun sinun laihtumisesi sitä vastoin alkaa yhä enemmän minua huolestuttaa. Se on rasittavaa istua tuntikausia siellä liikkumatta yhdellä paikalla. Et sinä sitä kestä. Ja Vilhelm sitten! Mitä hän sanoisi?

AILI.

Ole huoletta -- Eihän toki siellä mitään epäsiveellistä opeteta --

HARTIN.

Itsekseen.

Kyllä valitsit hyvän tilaisuuden, veitikka!

Menee takasin.

AILI.

Ei mitään vastausta.

VII:s KOHTAUS.

_Aili_, _Helli_.

HELLI.

Tulee.

Aili! Siinähän sinä oletkin. Hyvä että sinut täällä jo tapasin. Minulla on sinulle suuri salaisuus, -- Ai, niin! Minä nyt olen sellainen hätäkello. Toivotan onnea. Elä kauan ja tule onnelliseksi. Tässä olisi pieni muisti!

Antaa onnentoivotuskortin.

AILI.

Ai kuinka kaunis! Kas, runonpätkäkin. Omaa tekoako?

HELLI.

Ei, Erkoltahan sen lainasin.

AILI.

Lukee.

Häkkilintu.

Lintu pyrähtelee häkissään. No, jos koetteeksi päästetään -- -- -- Tuoss' on auki akkuna -- he heijaa! Siitä lintu ulko-ilmaan leijaa. Linda itkee: "nyt sen surma vie!" Lintu laulaa: "tääll' on auki tie! Vaivun varhemmin tai myöhemmin, Lauluni on vapaa kuitenkin."

Linda tuntee jotain kaipausta, Kaipausta, rinnan ahdistusta. "Siivet kun on lentokuntoiset, Vapahina leijaa lintuset. "Vaarallista!" mulle huudetaan, Itse kun vaan ajattelenkaan, Tuhat veruketta, pahaa paulaa Turhan luulon rautalangat laulaa."

HELLI.

Kuuleppas nyt, Aili.

AILI.

Niin, sinähän aioit jotakin sanoa.

HELLI.

Minä tahdon kysyä sinulta neuvoa.

AILI.

Minultako? No?

HELLI.

Näetkös, kun me eilen täällä teillä jäimme saliin kahden kesken Karhin kanssa, niin tunnusti hän minulle rakkautensa.

AILI.

Mitä kummaa siinä oli? Suostuit tietysti?

HELLI.

Mihin?

AILI.

No, mutta mitä sinä ajattelet?

HELLI.

Minä en ymmärrä sinua.

AILI.

Annoitko sinä hänelle suostumuksesi.

HELLI.

Siihen tunnustukseenko?

AILI.

Herranen aika! Olenko nyt minä tyhmä vai sinäkö? -- Rupesitko hänen morsiamekseen? jos nyt tahdot niin suoraa kysymystä.

HELLI.

Morsiamekseen? En! -- Katso ei hän muuta kuin ilmoitti minua rakastavansa, ei mitään muuta --

AILI.

No, eikö hän kosinut sitten laisinkaan?

HELLI.

Sepä se juuri olikin, ettei hän kosinut.

AILI.

No, mitä kummaa se sitten oli?

HELLI.

Hän saattoi minut eilen vielä kotiinkin täältä, mutta ei puhunut enää siitä sanaakaan.

AILI.

Mitä kummaa se on?

HELLI.

Hän on niin ajatteleva mies, ett'ei hän yksinkertaisuudessa sitä tehnyt.

AILI.

En ole tuollaista tapausta koskaan kuullut tahi lukenut.

HELLI.

Minä ajattelin, että jos hän ei muuta tahtonutkaan kuin rehellisesti tunnustaa tunteensa, kuten hän itse silloin sanoikin. Ehk'ei tahdo sitoa minua itseensä, kun ei hänellä ole varoja tarpeeksi.

AILI.

Niinkö paljon on sitten hänen sanoillaan merkitystä? -- Väittihän hän eilen juuri, että --

HELLI.

Niin, hän puhuikin kihlautuneista silloin. Mutta ehkä hän siksi ei vielä tahdo kihloihinkaan mennä.

AILI.

Jos hän kerran sinua rakastaa, niin kuinka voisi hän olla tahtomatta kihloihin?

HELLI.

Sen enemmän kun minä lemmin häntä.

AILI.

Sen kyllä arvasin. -- No, mitä aiot tehdä?

HELLI.

Tiedätkö, mitä ajattelen!

AILI.

No!

HELLI.

Kun hän kerran rakkautensa minulle tunnusti, niin eikö ole aivan luonnollista, että minä puolestani teen samoin.

AILI.

Hm. Kyllähän se hyvin somaa olisi.

HELLI.

Mutta minulla ei liioin ole varoja. Voinko minäkään kosia?

AILI.

Arveletko siis, että sillä on oikeus kosia, jolla varoja on?

HELLI.

Niin kai. Olisihan se luonnollista, että se, joka voi kodin perustaa, mennä takuusen seurauksista, pyytää toista aviokumppanikseen.

AILI.

Tiedätkö, tuo ei ole hullumpaa. Mutta kovin emansipeeratulta se kuuluu.

HELLI.

Emansipatiooni on nykyajan naisen kunnia.

AILI.

Mutta kuinka käypi nyt, kun ei teillä kummallakaan varoja ole?

HELLI.

Siinäpä kysymys.

AILI.

No, mitä arvelet? Ilmaisetko hänelle?

HELLI.

Tuntuu niin kummalliselta.

AILI.

Tietysti pitää sinun se tehdä. Minulla ehk'ei olisi nykyjään ainakaan rohkeutta siihen, mutta tekisin minä sen, jos sinuna olisin.

HELLI.

Niin. Minä teen sen -- vielä tänään.

AILI.

Saapas nähdä, mitä hän silloin tekee. Onko hänellä rohkeutta seurata mielipiteitään...

HELLI.

Minä olen ainakin valmis hänen rinnallaan vaikka mihin.

AILI.

Kuinka onnellinen sinä kuitenkin olet saadessasi miehen, joka niin täydellisesti vastaa toiveitasi. Minäkin tunnen itseni onnelliseksi, nähdessäni sinut onnellisena.

HELLI.

Aili! Sano minulle suoraan... Rakastatkohan sinä vaan sulhoasi?

AILI.

Toden totta, sitä en tiedä itsekään.

HELLI.

Etkö tiedä?

AILI.

Kihloihin mennessämme rakastin häntä. Hän olikin ainoa sivistynyt nuori mies, jonka kanssa sain useammin yhdessä olla, hän tuntui minusta niin oppineelta, hienolta. -- Mutta nyt on tuo kaikki ruvennut jo tuntumaan ikävältä. Hänen oppinsa tuntuu yksipuoliselta ja hänen käytöksessään on jotakin outoa, niin, tekisipä mieleni sanoa teeskenneltyä, itserakasta. Tosin usein unohdan nuo hänen heikkoutensa ja voin vielä tuntea hänen rinnoillaan entistä onnellisuutta, mutta koetan sitäkin välttää. -- Olen niin suuresti muuttunut. Hän on liian nöyrä, taipuu aina äitini tahdon alle. Minä tarvitsisin miehen, joka tempaisi minut sylissään avaraan maailmaan. Sellaista minä oikein rakastaa voisin. Mutta sellaista ei kohtalo ole minulle määrännyt. -- Siksipä minä lakastun, kuihdunkin. Ainoastaan uusi, kiivas lempivirta suonissani voisi herättää vereni entiseen eloonsa. Nyt sykkii se sen verran vaan, että elossa pysyn.

HELLI.

Aili-parka. Sinä kärsit. Yhä enemmän kalpenevat kasvosi kyllä sitä hyvin todistavat. Minä olen todellakin huomannut jo kauan aikaa sinun ulkomuodossasikin väsymyksen jälkiä.

AILI.

Eikö totta?

HELLI.

Mutta miksi et pura kihlausta?

AILI.

Mitä sanotkaan. -- Nytkö enää. -- Ohhoh! Et tunne äitiäni. Hän on suuresti Vilhelmiin mieltynyt ja pitäisi sitä kunniattomana tekona. Ja Vilhelmikin rakastaa minua. -- Niin! -- Ei Helli-kulta. Ennen kärsin minä. Heille en tahdo sellaista surua tehdä.

HELLI.

Voi sinä puhdas, jalo sydän! -- -- No lähdetkö filosofiian luennoille? Huomenna on ensimmäinen.

AILI.

Lähdetään, lähdetään. Minä puhuin siitä juuri äidilleni. Ei hän siitä oikein pitänyt, mutta ei kieltänytkään.

VIII:s KOHTAUS.

Edelliset, _Ahrén_.

AHRÉN.

Tulee perältä, mies seuraa häntä kantaen jotain.

Hyvä päivä!

AILI.

Päivä!

AHRÉN.

Ottaa mieheltä esineen, mies lähtee.

Saan toivottaa onnea kainaloiselle kanalleni.

Suutelee.

Tässä olisi sinulle pieni -- -- --

AILI.

Mitä sinä taasen -- -- --

AHRÉN.

Tyytyväisenä.

Varovasti, armahani.

AILI.

Repäisee päällyksen.

Ai, ai sinua! Noin kallisarvoinen peili!

HELLI.

Katso, siinä on kirjoitus.

AILI.

Lukee.

"Kun poskillasi puna vielä rusottaa, nuoruuden silmäsi kun säihkyy vielä tulta niin elämätä sulhosi mi aina sulostaa, jos tietää tahdot, kysy multa!

Ja ikä kirkkaan otsasi jos rypistää ja silmäis loisteen huolet vievät sulta, niin elämätä miehesi mi silloin virkistää, jos tietää tahdot, kysy multa."

HELLI.

Tehän runoilettekin.

AHRÉN.

Vähän kaikkea.

HELLI.

Itsekseen.

Tuon olen jostain muistikirjasta jo ennen lukenut.

AILI.

Runo on kyllä kaunis, mutta ei sinun olisi pitänyt näin kallista peiliä ostaa. Suotta rahojasi kulutat. -- Onhan minulla ennestään peiliä tarpeeksi.

AHRÉN.

Loukkaantuneena.

Enhän minä koskaan oikein osaa valikoida.

AILI.

Älä nyt loukkaannu, kyllä minä tiedän, kuinka vaikea sinun on lahjaa valita, mutta siksipä olisit voinut jättää sen kokonaan ostamatta.

HELLI.

Itsekseen.

Ehkä jätän kahden heidät.

AHRÉN.

Sinä nyt vasta olet. Neiti Hiltunen, mitä te arvelette? -- Olisinko minä voinut olla ostamatta mitään morsiamelleni hänen 19:nä syntymäpäivänään?

HELLI.

No aivan hyvin.

AHRÉN.

Hyvä teidän on niin sanoa nyt, mutta annas kun kihloissa olisitte -- --

HELLI.

Luuletteko meitä naisia niin ahnaiksi lahjoille.

Menee.

IX:s KOHTAUS.

_Aili_, _Ahrén_.

AHRÉN.

Minua kummastuttaa suuresti sinun käytöksesi ja vieraan läsnäollessa vielä.

AILI.

Kas kuinka hellätunteinen sinä olet.

AHRÉN.

Vieläkö ivaat. Ennen olit aina iloinen ja kiitollinen, vaikka kuinka vähäpätöistä olisin tuonut.

AILI.

Se oli ennen.

AHRÉN.

Eilen näkyy muutos tapahtuneen.

AILI.

Jospa olisikin.

AHRÉN.

Aili kulta, älä nyt rupea taasen onneamme häiritsemään.

Aikoo syleillä.

AILI.

Peräytyy.

Kenessä syy?

AHRÉN.

Etkö rakasta minua enää?

AILI.

En sillä tavoin kuin ennen ainakaan.

AHRÉN.

Mitä! Etkö sillä tavoin kuin ennen?

AILI.

Tähän asti olen vaan tuntenut rakkauden velvollisuuksia, nyt olen oppinut myöskin sen oikeuksia käsittämään.

AHRÉN.

Mitä viisastelemista tämä nyt on. Onko nyt Karhi sinulle ampiaisia päähän pannut?

AILI.

Etkö ole odottanut minulta itseltäni niin paljon järkevyyttä? Kyllä olet hyvä. Olet nyt kaksi vuotta saanut vaan ottaa, ja kun nyt minä rupean sinulta jotakin vaatimaan, sanot sitä viisastelemiseksi.

AHRÉN.

Minäkö vaan ottaa. Enkö ole aina ollut sinua kohtaan, niinkuin sulhasen tulee, kohtelias ja ystävällinen, enkö ole aina muistanut syntymä- ja nimipäiviäsi. -- Mutta mitä tässä turhia loruamme. Heitä nyt jo tuo ruma leikki!

AILI.

Vai leikkinä sinä tätä vaan pidät. Et ole tosiaan tottunut kanssani vakavista asioista puhumaan.

AHRÉN.

Rupeatko Nooraa näyttelemään?

AILI.

Ehkä!

AHRÉN.

Osh!

AILI.