Chapter 2

Kun nuorukainen tuntee rakkauden siteillä itsensä toiseen liitetyksi, alkaa hän paljon vakavammin katsomaan eteensä, rupeaa paljon enemmän vaatimaan itseltään. Onko se lapsellinen tunne?

AHRÉN.

Jokainen ihminen katsoo eteensä, vaatii itseltään sen enemmän, minkä vanhemmaksi tulee. Siihen ei rakkautta tarvita. Rakkauden maukas neste sulostuttaa, keventää elämää, saattaa lapsen tavoin unohtamaan kaikki huolet ja vastoinkäymiset. Eikö niin Ailiseni?

Silittää Ailin kättä.

AILI.

Kyllä se niin on.

AHRÉN.

Me tiedämme mikä rakkaus on, me! Etsiä saapi kihlatuita, jotka ovat niin onnellisia ja samalla niin varmoja toistensa ikuisesta rakkaudesta, kuin me.

HELLI.

Itsekseen.

Kuka tietää!

Ääneen.

Tänään on kaunis ilma.

HARTIN.

Niin on. Kaunis on kevät.

AHRÉN.

Minä en muista koskaan näin varhaista kevättä olleen. Tavattoman on kaunis ja lämmin.

HELLI.

Itsekseen.

Sitä odotinkin.

Ääneen.

Kun ei vaan tulisi takatalvi kevään urpuja jäädyttämään.

AHRÉN.

Vielä mitä. Nytkö enää talvi voisi tulla. Olkaa nyt!

HELLI.

Omituisella painolla.

On tapahtunut joskus, että kevään surkealla tavalla katkasee odottamaton takatalvi, jolloin kevätpäivän lämpimään tottuneesta ihmisestä se tuntuu kahta kamalammalta. Ei saa olla mistään ihan varma!

AILI.

Hellille.

Minä ymmärrän tarkoituksesi. Ei se voi olla mahdollista.

_Gryhling_ nousee, aikoo lähteä.

HARTIN.

Kuule Kaarlo! Etkö lähde meidän kanssamme teatteriin?

GRYHLING.

Niin minäkö?

HARTIN.

Sinä juuri.

GRYHLING.

Mitä minä siellä teen.

HARTIN.

Annetaan "Todelliset naiset."

GRYHLING.

Hymyilee.

Mitäpä minä niistä.

HELLI.

Kuinka te niin voitte sanoa?

GRYHLING.

Minä olen saanut tarpeekseni niistä jo muutenkin.

HARTIN.

Oletpa kohtelias.

AILI.

Ehkä enolla on siihen syytäkin.

HELLI.

Mutta ettehän te toki kokonaan teatterin hyödyllisyyttä kieltäne?

GRYHLING.

Mitäpä hyötyä siitä on sitten?

HELLI.

Se luopi eteemme eläviä kuvia ihmiselämästä.

GRYHLING.

Minä näen niitä mielestäni aivan kyljikseni teatterin ulkopuolella, ja paljon paremmin todellisuudessa näytellään kuin näyttämöllä.

AHRÉN.

Tuo ei ole hullusti sanottu. Ja jos siellä sitten esitettäisiin vaan kauniita kuvia ihmiselämästä, mutta ei. Etsitään alinomaa mitä likasimpia ja rumimpia.

KARHI.

Se, joka ei näe kuvan varjopuolia, ei käsitä valoisiakaan.

AILI.

Niinkö arvelette?

HARTIN.

Jopa te olette väärällä tolalla. Sen mukaan pitäisi johdonmukaisesti nuorille tytöille opettaa kaikki rumimmatkin asiat maailmassa.

KARHI.

Luonnollisesti.

HARTIN.

Ailille.

Mene nyt pukeutumaan, lapsukaiseni, pian on lähdettävä.

AILI.

Tule, Helli, sinä minun kanssani.

HELLI.

No -- tuota -- voinhan minä --

HARTIN.

Menkää te tytöt vaan rupattelemaan siellä rauhassa asianne. Me täällä väittelemme vähän vielä, koska --

Hymyilee.

herra Karhilla näkyy niin hyvä halu olevan.

AILI.

Sinä Helli, näyt niin mielelläsi ottavan osaa keskusteluun. Jää sinä tänne vaan.

Katkerasti.

Minä menen yksin.

Menee.

XIV:s KOHTAUS.

Edelliset, paitsi _Aili_.

KARHI.

Aili neiti näkyy niin vastenmielisesti luopuneen keskusteluamme kuulemasta.

HARTIN.

Minä en tahdo hänen lapsellista mieltään häiritä millään oudoilla asioilla. -- Se on minun kasvatustapani. Pysyköön hän viattomassa tietämättömyydessään, niin kauan kuin se on mahdollista. -- Niin! Minä pyytäisin selitystä äsköiseen kummalliseen väitteeseenne. Tulisiko meidän äitien puhua suoraan tyttärillemme mitä epäsiveellisimmistä asioista, vai mitä tarkoitatte?

KARHI.

Juuri äidin velvollisuus on selittää ne perin pohjin tyttärilleen, vieläpä pojilleenkin.

HARTIN.

Kuinka luulette te luonnollisen häveliäisyyden sitä sallivan?

KARHI.

Se tapahtukoon askel askeleelta neitosen kasvaessa niin, ettei hän täysikäiseksi tultuaan tiedä milloin se on tapahtunutkaan.

GRYHLING.

Miksei kerrassaan!

AHRÉN.

Kylläpä te näytte suurta arvoa antavan immen puhtaudelle, häveliäisyydelle, joka kuitenkin on neidon paras koristus.

KARHI.

Mitä oli Eevan häveliäisyys, ennenkuin hän oppi synnin tuntemaan. Yhtä vähän voi puhua pienokaisen lapsen kuin Eevan häveliäisyydestä ennen syntiinlankeemusta. Te tahdotte, ettei nuori neito tietäisi mitään niistä asioista, joitten suhteen hänen pitää häveliäs olla, ja kuitenkin pidätte häveliäisyyttä hänen parhaana koristuksenaan. Hänelle ei sanota, mikä synti on, mutta kielletään syntiä tekemästä. Pitäähän meidän tuntea vihollisemme voidaksemme häntä välttää, vastustaa.

HARTIN.

Hellän äidin on mahdotonta sellaisilla asioilla puhtaan lapsen sielua tahrata. Jos hän kerran miehelään joutuu selviävät ne asiat kaikessa tapauksessa.

GRYHLING.

Nauraen.

Eiköhän!

HARTIN.

Siksipä jätämmekin nuo asiat miesten selitettäviksi.

HELLI.

Mutta kuinka käy tavallisesti noitten puhtaitten sielujen, jos minunkin sallitaan mielipiteeni lausua? Saatuaan ensikerralla äidiltä vastauksen, joka ei tytärtä tyydytä, käyttää hän tilaisuutta uudelleen kysyäkseen, mutta saa tietysti samallaisen vastauksen. Vaikkapa hän ei saisikaan äidiltään tuota varomatonta muistutusta "ettei sellaisia asioita saa kysellä", huomaa hän asian arkuuden ja tulee uteliaaksi. Nuoren vilkkaalla mielikuvituksella luulottelee hän asiata kahta kamalammaksi, pyrkii kuuntelemaan vanhempien, kokeneempien toveriensa sopotuksia, nuuskii salaa luvattomia romaaneja, joista hän nuoren intohimolla imee itseensä kaiken tuon kelvottoman, siten todellakin tahraten puhtaan sielunsa. Onko tuo nyt parempi kuin että äiti luontoperäisellä hienotunteisuudellaan samat asiat ajoissa hänelle selittäisi sen sijaan, että hän koettaa asioita kiertelemällä ja vääristelemällä vieläpä valheillakin ulkokultaista puhtautta säilyttää?

GRYHLING.

Bravo!

KARHI.

Ja luuletteko te, että miehestä tuntuu paremmalta saada haltuunsa koskematon orvokkia kasvava niitty tahi rikkaruohojen täyttämä pelto, kuin valmis, tarkalla silmällä hoidettu uhkuva laiho?

GRYHLING.

Minä sanoisin yhtyväni teihin täydellisesti, jollette puhuisi noin kiertelemällä ja koristelemalla selviä asioita, vaan sanoisitte suoraan, että sellainen nainen vaan nykyjään kelpaa avioliittoon, joka jo on aivan selvillä siitä, kuinka --

HARTIN.

Kaarlo! Muista, että tässä on naisia myöskin.

_Gryhling_ nauraa hohottaa.

Te herra Karhi puhutte niinkuin ainakin sellainen, joka nykyaikaista kirjallisuutta on ahminut. Mutta älkää luulko vanhoja vuosisatojen kokemukseen perustuvia periaatteita voitavan muutamien kynäniekkojen mielikuvaelmilla kumota.

AHRÉN.

Nuori mies sellainen kuin te, herra Karhi, luopi mielellään itselleen kaikenlaisia kauniilta näyttäviä ilmalinnoja, jotka sitten, kun on opittu maailmaa tuntemaan tarkemmin, haihtuvat kuni tuhka tuuleen.

KARHI.

Saanko vapaasti puollustaa itseäni, rouva Hartin.

HARTIN.

Tietysti!

KARHI.

Ahrénille.

Meidän nuorien silmille viskataan niin usein tuo muistutus: "Mitä sinä keltanokka höpiset!", ettei se enää vaikuta.

AHRÉN.

Paha merkki.

HARTIN.

Minä lienen kylliksi iäkäs antamaan teille sen äidillisen neuvon, että hankkikaa itsellenne ensin kokemusta, tulkaa isäksi ja kasvattakaa lapsenne uusien periaatteittenne mukaan, mutta ruvetkaa sitten vasta vanhaa kasvatustapaa vastustamaan, kun kokemus on takananne ja työnne hedelmät näkyvissä, -- sitten vasta.

KARHI.

Hedelmistä minä juuri näen ettei äitiemme kasvatusoppi ole oikea, sillä olenhan itse ja onhan kaikki veljeni ja sisareni sen mukaan kasvatettu. -- Mutta en minä sillä väitä, että minun puollustamani uusi kasvatustapa olisi ehdottomasti aivan oikea, vaikka olenkin varma, että vanha on väärä.

HARTIN.

Te tahdotte siis repiä alas vanhan, voimatta tarjota uutta ehdottomasti parempaa sijaan.

KARHI.

Kyllä se sitten selviää itsestään, kun vanha on murretuksi saatu.

XV:s KOHTAUS.

Edelliset, _Aili_.

AILI.

Tulee.

Nyt olen valmis.

HARTIN.

No, voimme sitten lähteä.

AHRÉN.

Konserttihan alkaa vasta puoli kahdeksan.

AILI.

Ja minun pukeutumiseni kanssa pidettiin sellaista kiirettä.

HARTIN.

Aili!

Ahrénille.

No te voitte viipyä täällä vielä hetken. Ei ole sopivaakaan tulla sinne liian aikaiseen. Me lähdemme siis!

KARHI.

No niin! Hyvästi!

AILI.

Hyvästi! Käykää meillä vastakin.

HELLI.

Hyvästi, Aili.

AILI.

Sinun pitää käydä useammin meillä.

HARTIN.

Mennessään.

Ajatte sitten vosikalla. Tähän aikaan liikkuu jo kaikellaista väkeä kaduilla.

Menevät.

XVI:s KOHTAUS.

_Aili_, _Ahrén_, _Gryhling_.

AILI.

Mitä keskustelitte te täällä minun poissa ollessani?

AHRÉN.

Karhihan se täällä urheili kielensä kanssa.

GRYHLING.

Vahinko, ettet ollut kuulemassa. Olisi siitä sinulle hyötyä ollut. Sillä on kieli hallussaan, sillä pojalla.

AHRÉN.

Lörpöttelee puita heiniä niinkuin keltanokka ainakin.

GRYHLING.

Ei suinkaan! Päinvastoin näkyy hän ymmärtävän hyvinkin asioita.

AILI.

Sen verran kuin minä Karhia tunnen, en toden totta luulisi häntä pelkäksi lörpöttelijäksi. Kyllä hän on teräväjärkinen, ajatteleva nuorukainen.

AHRÉN.

Niinkö arvelet. No, sittenhän te kaksi

Osoittaa Gryhlingiä ja Ailia pilkallisesti.

sovitte hyvin yhteen.

AILI.

Enoni ja minäkö? No, se on tietty.

_Ahrén_ menee verannan ovelle.

Vaikka äiti aina enoa toruu, pidän minä hänestä paljonkin.

Taputtaa Gryhling'iä kädelle.

Ollaanhan me hyviä ystäviä, vai kuinka, eno?

GRYHLING.

Joll'et sinä sisareni tytär olisi, voisi meistä tulla hyvinkin hyvät ystävät.

AILI.

Mitä tarkoitatte?

GRYHLING.

Sinä olet kasvatettu niin kokonaan toisellaisia ihmisiä varten, kuin minä olen, ett'et sinä minua voisi ymmärtää.

AILI.

Minä tahdon oppia tuntemaan sinua.

GRYHLING.

Hm!

AILI.

Mitä se Vilhelm siellä katselee? Oletko loukkaantunut? Fyi, kuinka lapsellinen. Vai oletko mustasukkainen?

AHRÉN.

Mustasukkainen!

AILI.

No, ethän sinä siitä toki loukkaannu, ett'en minä ole ihan samaa mieltä sinun kanssasi, ja uskallan sen sanoa.

GRYHLING.

Jos muistat äitisi oppia, et sano niin.

AILI.

Kuinka?

GRYHLING.

Eikö sinua ole opetettu kaikessa mukaantumaan toisen tahdon alle, ensin äitisi ja sitten --?

AILI.

Sitten?

GRYHLING.

Hm!

AILI.

Aina sinä lopetat tuolla kummallisella "hm".

GRYHLING.

Hm! -- Mutta te tahdotte kai olla kahden kesken. -- Minä jätän teidät.

AILI.

Ei! Istu vaan täällä. Onhan hauskempi kolmen pakinoida.

GRYHLING.

Hm!

XVII:s KOHTAUS.

_Ahrén_, _Aili_.

AHRÉN.

Kuule, Aili, minä tahdon sanoa sinulle vakavan sanan.

AILI.

Leikillisesti.

No!

AHRÉN.

Tämä ei ole mitään leikkiä.

AILI.

Tekeytyy totiseksi.

No, annas tulla!

AHRÉN.

Sinun pitää olla varovainen tuon enosi suhteen.

AILI.

Kummastuen.

Enoni suhteenko varovainen?

AHRÉN.

Katso, sinä et sitä ymmärrä. Hän on entinen upseeri, on elänyt aikoinaan noin "liian vapaasti", hänellä on sanalla sanoen ominaisuuksia, jotka tekevät hänet sopimattomaksi sellaisen nuoren immen kuin sinun luottamusmieheksi.

AILI.

Minä en ymmärrä.

AHRÉN.

Enempää ei sinun ole tarviskaan ymmärtää. Lupaathan noudattaa neuvoani?

AILI.

No, mutta selitähän. Mitenkä on hän elänyt sitten vapaasti? Mitä pahaa siinä on?

AHRÉN.

Hm!

AILI.

Taasen tuo harmillinen, salaperäinen "hm". Tiedätkö, sinä teet minut uteliaaksi. Sanoit nuo sanat "liian vapaasti" niin kummallisella äänellä, että minusta tuntuu niissä piilevän jotakin, jota en ole käsittänyt tähän asti laisinkaan.

AHRÉN.

Upseerit, näetsen, elävät tavallisesti hyvin hurjasti, juovat, lyövät korttia ja muuta sellaista. He ovat huoletonta väkeä, joilla ei ole mitään syvempiä ajatuksia, periaatteita. Heiltä ei neitonen voi mitään hyvää oppia, päinvastoin.

AILI.

Enostani on minulla, Vilhelm kulta, toisellainen ajatus. Hänellä on päinvastoin hyvinkin paljon tuollaisia itsenäisiä ajatuksia, joilla hän useasti saattaa äitinikin hämilleen. Jos hän on aikoinaan juonut ja korttia lyönyt, en minä häntä tuomitse. Ei hän minulle sellaisia opettamaan rupea. Kyllä sinä tuomitset häntä väärin kokonaan.

AHRÉN.

Eikä hänen elämänsä nytkään ole moitteetonta. Päinvastoin liikkuu hänestä pahojakin huhuja.

AILI.

Pahoja huhujako? Millaisia?

AHRÉN.

Hm!

AILI.

Taasen tuo "hm". Se rupeaa rasittamaan minua oikein. Selitähän, millaisia huhuja?

AHRÉN.

Sinä et nyt ole vielä siinä ijässä, siinä asemassa -- -- Niitä löytyy asioita, joita ei voi nuorelle immelle selittää.

AILI.

Ja saamatta tietää syitä, pitäisi minun ruveta kammoamaan enoani. Tiedätkö, tuo tuntuu minusta keveimmin sanoen kummalliselta.

AHRÉN.

Se saattaa siltä tuntua, mutta minä en nyt voi pitempiin selityksiin ruveta. Pitäisihän sinun toki luottaa minuun sen verran, että, vaikka en selitäkään syitä, uskot minun vakuutuksestani puhuvan.

AILI.

Niin, kyllä, kyllä. Miksi en minä uskoisi sitä, mutta voithan sinäkin erehtyä. -- Ja minusta tuntuu muuten niin luonnottomalta, ettemme me edes saa puhua avoimesti keskenämme mistä asioista hyvänsä. Se aivankuin vieroittaa minua sinusta.

AHRÉN.

Mitäpä me sille voimme, kun se kerran on luvatonta.

AILI.

No emmekö me koskaan saa sellaisista puhua?

AHRÉN.

Kyllä, sitten kun olemme naimisissa.

AILI.

Nousee.

Siis kaikki on suljettu avioliiton verhon taakse.

AHRÉN.

Maailman järjestys on nyt kerran sellainen. -- No riittää tällä kertaa. -- Jo on aika lähteä konserttiin.

Menevät.

XVIII:s KOHTAUS.

_Gryhling_, sitten _Emma_.

GRYHLING.

Tulee.

No, johan ne ovat menneet. Saapas nähdä, kuinka kauan sitä kevättä kestää. Ei ollut tyhmä sen Hellin ennustus takatalvesta. Oireita näyttää jo alkavan ilmaantua. -- Hm! Peijakkaan poika se Karhikin. Pani eukon pään aivan pyörälle saarnoillaan. Niin sitä tuli vaan, kuni vettä syksyiseltä taivaalta. Hm! Tosin vähän lapsellinen! Toisellaiset seuraukset olisi hänen kasvatusopistaan. -- Annas kun naiset, nuoret likat, oppisivat kaikki hävyttömät asiat tietämään niinkuin miehetkin, niin kyllä sitä sitten --. Saisi jutellakin kaikista asioista noin suoraan vaan. -- Ei olisi se hullumpaa! Silloin ei kiusaisi ihmistä tuo pirullinen siveellisyys, jota täytyy milloin varovasti silitellä, milloin kaartaa kuni äkäistä rakkia. No, silloin kun minä laskettelisin sukkeluuksia, että hörkössä olisi heidän korvansa.

_Emma_ tulee astioita korjaamaan.

GRYHLING.

Itsekseen.

Siksipä saan tyytyä tällaisiin. Näitten kanssa saa olla, kuten tahtoo.

Panee verannan oven kiinni.

No, Emma! Etkö tahdo viiniä?

EMMA.

Ei, kiitoksia.

GRYHLING.

Mitä vielä.

Kaataa.

Skoolataanpas. Olemmehan me hyviä ystäviä.

EMMA.

No, jos herra tahtoo.

Juopi lasin reunasta hiukkasen.

GRYHLING.

Mitä siitä maistelemisesta. Juodaan pohjaan.

EMMA.

No, jos tahdotte.

Juopi pohjaan.

GRYHLING

Pitäähän meidänkin jollain tavoin itseämme huvitella, kun olemme kotiin jäädä saaneet. Käyppäs istumaan tuohon. Ole sinä rouva, minä olen herra.

EMMA.

Kuinka leikkisä herra tänään on.

GRYHLING.

Painaa Emman harteista istumaan sohvaan.

Kas noin!

EMMA.

No, mutta!

GRYHLING.

Kuinka vanha sinä olet?

EMMA.

Toisella kymmenellä.

GRYHLING.

Kas vaan, kuinka sukkela!

Ottaa vyötäisistä Emmaa.

EMMA.

No, mutta herra!

GRYHLING.

Pelkäätkö sinä minua? Olenko minä mielestäsi liian vanha ystäväksesi.

EMMA.

Mutta eihän sovi, että -- --

GRYHLING.

Mitä joutavia. Juodaanpas enemmän.

EMMA.

Älkäähän nyt toki!

GRYHLING.

Eikö se ollut hyvää?

Kaataa.

Kas noin!

Antaa Emmalle pikarin käteen.

Juo nyt vaan.

EMMA.

Voi, voi!

GRYHLING.

No, ei tässä nyt auta.

EMMA.

Eihän nuori tyttö saa väkeviä juoda.

GRYHLING.

Juopihan Ailikin.

EMMA.

Se on totta.

GRYHLING.

Kun minä sinulle tarjoan, ei sinun tarvitse mitään pelätä.

Viepi pikarin suulle.

Kas noin!

EMMA.

Juopi.

Minä tulen humalaan.

GRYHLING.

Mitä vielä. Ei tämmöisestä humalaan tulla. -- Minä pidän sinusta, tiedätkö, Emma. Sinä olet niin reipas tyttö! Sanoppas, tahtoisitko sinä jotakin. Pyydä minulta jotakin.

EMMA.

Minäkö?

GRYHLING.

Pyydä vaan!

EMMA.

Ettekö te suutu?

GRYHLING.

Mitä vielä.

EMMA.

Itsekseen.

Voi, voi! Jos uskaltaisin.

GRYHLING.

No?

EMMA.

Jos -- te -- nyt välttämättä tahdotte niin --

Hieroo ujosti lettiänsä.

GRYHLING.

Mitä? Sano vaan.

EMMA.

Niin voisittehan te -- -- --

GRYHLING.

Anna tulla!

EMMA.

Huomenna on äitini syntymäpäivä.

GRYHLING.

Tahtoisitko ostaa hänelle jotakin. -- Sehän on kaunista! -- No, mitä tahdot sinä -- -- Mustan silkkiliinanko tahi -- --

EMMA.

No, vaikka. Mutta minua hävettää.

GRYHLING.

Minähän sinulle sitä tarjoan. Siis mustan silkkiliinan. -- No, mitä se maksaa. Riittääkö kaksi kymmentä markkaa?

EMMA.

Riittää. Siinä on liikaakin, mutta minä tuon loput takasin.

GRYHLING.

Ei ole tarpeen!

EMMA.

Kiitoksia, hyvä herra luutnantti.

GRYHLING.

Ei sinun tarvitse näin kahden kesken ollessamme minua herraksi nimittää, sano vaan Kalleksi tahi jotain sellaista. --

EMMA.

Voi, kuinka lystikäs te olette. Kalleksiko minä --

GRYHLING.

Niin, mutta minä tahdon ensin palkan lahjasta, ennenkuin sen saat.

EMMA.

Palkanko?

GRYHLING.

Yhden suukkosen.

EMMA.

Ohhoh!

GRYHLING.

Onko se muka liian paljon.

Vetää Emman luokseen.

Ole nyt kiltti vaan.

EMMA.

Äitini on kieltänyt suutelemasta ketään miestä.

GRYHLING.

Äitisi! Niin kaikki äidit kieltävät ja kuitenkin suutelevat kaikki tytöt.

EMMA.

Kaikki tytötkö?

GRYHLING.

Poikkeuksetta!

EMMA.

Se ei ole totta.

GRYHLING.

Enköhän minä tunne paremmin maailmaa kuin sinä.

EMMA.

Mutta eihän Aili ainakaan --

GRYHLING.

Eikö Ahréniakaan?

EMMA.

Niin, omaa sulhastaan?

GRYHLING.

Hän on kihloissa. Siksi saa hän vaan sulhastaan suudella; mutta sinä olet vapaa, sinä!

EMMA.

Mistäpä minä sellaisia asioita ymmärtäisin.

GRYHLING.

Suutelee.

Kas noin!

EMMA.

Voi, voi!

GRYHLING.

Suutelee ja hyväilee.

No, tule nyt minun kamariini, niin saat rahat. Saatpa katsoa minun kauniita kuvakirjojanikin.

EMMA.

Mutta ettehän minulle mitään pahaa tee?

Aikovat mennä.

GRYHLING.

Säikähtää.

Joku tulee. --

_Emma_ menee verannan ovea avaamaan.

GRYHLING.

Itsekseen.

Hyvä alku ainakin!

Menee kamariinsa.

XIX:s KOHTAUS.

_Emma_, _Aili_, _Ahrén_.

_Aili_ ja _Ahrén_ tulevat.

AILI.

Miksi tämän oven lukkoon panit?

EMMA.

En minä -- -- sitä kiinni pannutkaan. Herra luutnantti sen taisi panna.

AILI.

Vai niin. Kenen kanssa sinä puhuit täällä.

EMMA.

Herra luutnanttihan se -- --

AILI.

Rauhallisesti.

Vai niin, vai niin. Minä jo ajattelin.

_Emma_ ottaa tarjottimen, menee.

AHRÉN.

Itsekseen.

Kas vaan Gryhlingiä.

XX:s KOHTAUS.

_Aili_, _Ahrén_.

AILI.

Kas niin! Täällä on paljon hauskempi olla. Eikö niin? -- Ethän sinä suuttunut minuun ole, Vilhelm.

AHRÉN.

Mitä vielä. Minä vaan kummastelen sinua. Olethan kuin tuulen pyörtämä.

AILI.

No, kun minä nyt olen sellainen.

AHRÉN.

Sanoppas oikein, mistä se pisti päähäsi, ett'et tahdokaan konserttiin mennä.

AILI.

Tahdotko sen tietää.

AHRÉN.

No?

AILI.

Tuumailee.

Mitenkä sen selittäisinkään. No, en keksi sopivaa vertausta. Mutta etkö sinä käsitä, että se harmittaa, kun minut käsketään konserttiin, jossa alinomaa saa käydä -- siksi, että minä tahdoin teatteriin päästä. Minä en saa syödä, mitä tahdon, vaan minulle puretetaan niinkuin pienokaiselle.

AHRÉN.

Hm! -- No, millä nyt rupeamme itseämme huvittelemaan.

AILI.

Tuleeko sinulle täällä ikävä?

AHRÉN.

No, ei juuri ikävä.

AILI.

Mene sinä vaan toveriesi luoksi, kyllä minä kotona toimeen tulen. On minulla tekemistä.

AHRÉN.

No mitä? Jos saan luvan kysyä.

AILI.

Mitäkö?

Hämillään.

Minä, -- minä -- soitan, laulan, luen -- tahi -- tahi --

XI:s KOHTAUS.

Edelliset, _Sirkku_.

_Sirkku_ tulee verannan ovelle, niijaa nöyrästi.

AHRÉN.

Joka paikkaan ne kerjäläiset! Mitä sinä tahdot?

SIRKKU.

Vähän leipää.

AHRÉN.

Kyökistä sellaista pyydetään.

AILI.

Lähestyy Sirkkua.

Voi sinä pikkuinen olento! Mikä sinun nimesi on?

SIRKKU.

Sirkku.

AILI.

Kenen tyttö sinä olet?

SIRKKU.

Äitini.

AILI.

Eikö sinulla isää ole?

SIRKKU.

Ei!

AILI.

Onko äitisi köyhä?

SIRKKU.

On.

AILI.

Onko sinulla nälkä?

SIRKKU.

On.

AILI.

Itsekseen.

Voi, millainen suloinen olento tuollaisissa repaleissa.

Ääneen.

Tuleppas tänne.

Taluttaa Sirkun tuolin luo, käy itse istumaan.

Tahtoisitko sinä tulla rikkaaksi?

SIRKKU.

Katselee pelottomasti ympärilleen.

Mitä?

AILI.

Tahdotko sinä rikkaaksi tulla?

SIRKKU.

En.

AILI.

Etkö? No, miksikä et?

SIRKKU.

Rikkaat ovat pahoja ihmisiä.

AILI.

Kuka sinulle niin on sanonut?

SIRKKU.

Äiti.

AILI.

Mutta pyydäthän sinä kuitenkin leipää rikkailta,

SIRKKU.

Kun täytyy.

AILI.

Mitä sinä tekisit, jos kuitenkin saisit paljon rahaa?

SIRKKU.

Katsoo suurin silmin Ailiin.

Minä, minä ostaisin leipää äidille, Ellille, Jukalle, Matille ja, ja Viitasen Maikille ja Pekalle ja --

AILI.

Nauraa herttaisesti.

Voi sinä pikku enkeli!

Ottaa rahaa kukkarostaan.

Vie nyt tämä äidillesi ja pyydä häntä ostamaan ruokaa.

SIRKKU.

Kiitoksia! Voi, voi! Näin paljon! Minä menen äidin luo.

Juoksee pois.

AILI.

Vaipuu ajatuksiin.

Kuinka en ole ennen tuollaisia olentoja huomannut! Tiedätkö, Vilhelm, mitä aion?

AHRÉN.

No?

AILI.

Minä rupean köyhiä lapsia hoitamaan. En tahdo enää toimettomana olla.

AHRÉN.

Uusi päähänpisto!

TOINEN NÄYTÖS.

Sama paikka kuin edellisessä näytöksessä. Vasemmalle vievän, takimaisen oven vieressä olevalle tuolille on heitetty päällysnuttu.

I:n KOHTAUS.

_Aili_ yksin.

AILI.

Istuu kiikkutuolissa, kirja kädessä.

Kuka tätä viitsii lukea. Mokomaa löröä! Valitsee se äitikin aina viisaudessaan juuri sellaisia kirjoja, jotka minua ei enää huvita. Antaisi edes lukea kelpo kirjoja, kun ei tässä muullakaan saa aikaansa kulumaan. Kun katselee köyhiä, jotka hommaavat ja työtä tekevät leipänsä tähden, niin oikein kateeksi käypi; kun näkee nuorien miehien lukevan ja virkoihin pääsevän, en voi muuta kuin surra, ett'en ole mieheksi luotu. Miksi pitää meidän ylhäisten naisten näin työttöminä, aivan ilman mitään innostuttavaa tointa olla. Tuleehan rikkaus ja sivistys täten vaan kiroukseksi. -- -- Niin, niin! Kummallinen tämä maailma sentään on. Kaikellaisia kysymyksiä hyörii alinomaa kuni pyörteenä aivoissani. Jos vaikka keneltä kysyn, kaikki he vastaavat samalla tapaa: "Ette te sellaisia asioita ymmärrä." "Te olette vielä liian nuori." Miks'en minä ymmärtäisi niinkuin muutkin. Olenhan huomenna jo 19 vuotias. Mutta lapsi vielä kuitenkin. -- Siksikö että olen naimaton neitonen. Jos olisin poika tahi rouva, en olisi enää lapsi. -- -- Äiti, äiti! Miksi tahdot sinä välttämättä minua lapsena pitää, vaikka en enää lapsi ole. Lapsena opetit minut jo täysi-ikäisten tavoin käyttäytymään! Nyt olen todella täysi-ikäinen, ja sinä tahdot minua lapsena pitää. Mikä ristiriitaisuus! -- Kun minä kylven, et uskalla sisään tulla, sillä häveliäisyyteni, hienotunteisuuteni ei muka sitä salli. Minä omaa äitiäni häpeäisin! Niin! Ja kuitenkin on enon albumi täynnä alastomien naisten kuvia. Sitten vasta saan oppia noita heidän salaisuuksiansa tietämään, kun naimisiin pääsen. Niinhän he aina sanovat! Hm! Mitä tekevät sitten mies ja vaimo sellaista, ettemme me tytöt sitä tietää saisi. -- Rippikoulussa selitti kirkkoherra puoli tuntia kuudetta käskyä, enkä kuitenkaan ymmärtänyt siitä sanaakaan. -- Oh, kuinka minun mieleni tekisi repiä rääsyiksi tuo kiusallinen verho. Miksi emme me tytöt sen taakse katsoa saa, kun naimattomat miehet saavat. Minä tahdon tästä päästä. Tahdon lentää vapauteen, vaikka siivet taittuisivat. Tahdon tietää kaikki, kaikki. Tahdon oppia tuntemaan maailman, jotta voisin sitten sen kimppuhun käydä.

II:n KOHTAUS.

Edellinen, _Helli_.

HELLI.

Tulee juoksujalassa.

No terve tullut takasin kaupunkiin.

AILI.

Helli!

Heittäytyy kaulaan.

Voi kuinka minä olen sinua kesäaikana ikävöinyt. Minä tarvitsen sinua lähelläni.

HELLI.

Mikä sinua vaivaa?

AILI.

Tyhjyys rinnassa, kahleet jaloissa!

HELLI.

Aili parka! Sinä et ole onnellinen. Kasvosi sen todistavat.

AILI.

En!

HELLI.

Etkö rakasta sulhoasi?

AILI.

Katsoo suurin silmin Helliin.

Ky--yllä!

HELLI.

No, miksi sitten onneton olet?

AILI.

Onhan onnen ensimmäinen ehto tyytyväisyys?

HELLI.

On kyllä.

AILI.

Minä en ole elämääni tyytyväinen. Lapsena olin tyytyväinen, silloin olin myöskin onnellinen.

HELLI.

No, mikä sinut on nyt tänä kesänä niin äkkiä tyytymättömäksi tehnyt?

AILI.