Part 3

Hiljaisuuden hauraat kielet heläjävät hänen ympärillään. Niiden soitto kahlehtii hänet paikalle. Jos hän liikahtaisi, niin ne katkeisivat, mutta hän ei liikahda ja soitto jatkuu. Se häntä hivelee, se häntä kalvaa. Kaikki voimansa kooten hän vihdoin riuhtaisee itsensä irti, lyö nyrkillä otsaansa ja iskee hampaat huuleensa: hän tuntee epätoivoisan tuskaa. Miksi? Miksi...? Hiukan tyynnyttyään hän riisuutuu ja nousee vuoteeseensa. Siinä hän lukee kappaleen Uudesta Testamentista ja nukkuu levolliseen uneen.

Niin on siis päivä kulunut umpeen, pisarainen valunut lisää siihen viikkojen ja vuosien vuohon, joka muodostaa ihmiselämän.

Ja melkein aivan samanlaisena kuin eilinen, valkenee huominen päivä ja ylihuominen ja sitä seuraava. Viikon ainoa postipäivä yksin on toisenlainen kuin muut ja jännityksellä sitä odottaa koko perhe. Sillä jollei se muuta toisikaan, niin tuohan se sanomalehdet. Useimmiten kuitenkin tulee kirje Maijalta tai tohtorinna Wahlfeltilta, jonka luona Maija asuu. Se on vuoroin osoitettu Emma rouvalle, vuoroin Ailille, vaikka sisältö on koko perheelle yhteinen. Muuten menevät senkin päivän tapahtumat samaa tasaista kulkua. Perussävel pysyy aina muuttumattomana, vaikka äänilajit hiukan vaihtelevatkin. Eri torpparit käyvät eri asioillaan, tavallisesti huoliaan valittelemassa, usein myöskin kantelemassa toistensa tekoja, tai tuomassa keskinäisiä riitojaan taloon ratkaistaviksi.

Usein sattuu itse herrasväenkin piirissä erimielisyyksiä eikä sanakiista ole vältettävissä. Aili se useimmiten on riidan aloittaja, sillä Pekka mukautuu aina Emma rouvan mielipiteisiin. Sattuu esimerkiksi näin.

-- Lapseni, sanoo Emma rouva ruokapöydässä Ailille, -- mikset syö voita? Onhan tämä tuoretta voita.

Aili punastuu.

-- Kiitos, en kaipaa sitä.

-- Mutta sinä laihdut pahanpäiväisesti, sinun täytyy voimistua. Voi on terveellistä.

Aili ei vastaa mitään ja seuraavina päivinä uudistaa Emma rouva kehoituksensa. Vihdoin ilmaisee Aili syynsä.

-- En saata! Minua vaivaa se, että meillä on parempaa ruokaa kuin väellä. He tekevät raskaampaa työtä, mutta me syömme parempaa ruokaa.

-- Mutta siihenhän he ovat lapsuudestaan tottuneet! He eivät parempaa kaipaa, heidän ruumiinsa ei muuta vaadi.

-- Heidän sielunsa ei myöskään vaadi kouluja eikä valistusta, mutta me pidämme velvollisuutenamme nostaa heidät tuosta "vaatimattomuuden" tilasta... Minä en voi nähdä, että he kyökin kattamattomalta pöydältä sormillaan syövät samasta kalakupista...

-- Mutta siihenhän he ovat tottuneet! Onhan heillä kaikilla puukkonsa, ja mitä taas siihen tulee, että he syövät samasta kupista, niin ovathan he kaikki terveitä ihmisiä.

-- Jaa, tiedän vain, että jos minä olisin emäntä, niin yhtä siistin pöydän kattaisin väelleni kuin itselleni ja samaa ruokaa söisi työväki ja herrasväki.

-- Niin te puhutte te nuoret, joilla ei ole kokemusta. Mutta minä olen vanha ja tiedän ettei tuota käytännössä voi toteuttaa. Ajattele nyt kun miehet töistään tulisivat puhtaalle pöytäliinalle syömään, miltä se näyttäisi...!

-- Mutta eivätkö he voisi pestä käsiään ennenkuin asettuvat pöytään?

-- Joka päivä saisit muuttaa heille puhtaan liinan, joka viikko hankkia uudet lautaset, veitset ja kahvelit. Sillä kyllä he osaavat liata ja särkeä!

Aili vaikenee, sillä hän huomaa äidin suuttuvan.

-- Mutta Aili, virkkaa Pekka, -- sinä et ole johdonmukainen. Jollet sinä syö voita siksi, etteivät väkemme saa sitä, niin kuinka sinä esimerkiksi saatat nukkua yösi puhtaassa sängyssäsi -- sillä yhtä hyvissä vuoteissa eivät väkemme nuku?

-- Olen sitä kyllä ajatellut! huudahtaa Aili. -- Joka kerta kun tuvassa käyn, siitä kärsin. Kerran esimerkiksi satuin vanhalta Leenalta kysymään: "missä Leena oikeastaan nukkuu?" -- "Milloin uunilla, milloin penkillä", vastasi hän nauraen. Sitten näin miten hän vuoteensa valmisti: siinä ei ollut kuin olkisäkki ja likainen välly. Ja niinhän he nukkuvat kaikki, ilman lakanoita, ilman sänkyjä ja peitteitä. Ihan miten sattuu!

-- Vai niin sinä voit sanoa! tokaisee väliin Emma rouva hehkuvin poskin. -- Enkö minä ole antanut heille sekä tyynyjä että peitteitä, mutta eihän heillä mikään kestä...

-- Siksi ettei heille koskaan anneta kuin vanhaa...

-- Ja oljet ovat hyvin terveelliset sängynalustana. Niitä käyttävät useat varakkaatkin, sen sinulle vakuutan... Aili, Aili, älä puhu mitään meidän väkemme tilasta. Missä on väellä koko pitäjässä niin hyvä kuin meillä? Joka päivä saavat kerran, jopa kaksikin, kahvia -- useissa paikoissa ei anneta väelle kahvia kuin pyhäaamuina. Sano nyt sinäkin jotakin, Pekka...!

-- Kyllähän sen kysymättäkin tietää, mitä mieltä Pekka tässä asiassa on, sanoo Aili katkerasti. -- Pekka on aina samaa mieltä kuin äiti, vaikka äiti sanoisi, että korppi on valkea... Äh, sinä... pelkuri!

Pekan silmissä säihkyy, hän menee Emma rouvan luo ja silittää häntä olkapäälle.

-- Älä ole pahoillasi, äiti!

-- Teille ei kelpaa mikään, teille nuorille! huutaa Emma rouva itku kurkussa ja kiiruhtaa ovelle. -- Muna meidän aikanamme opettaa kanaa munimaan!

-- Olen kyllä, sanoo Pekka vihdoin, -- useissa suhteissa samaa mieltä kuin sinä Aili, mutta...

-- Mutta et uskalla sanoa sitä äidille!

-- ... mutta sinä lausut sanasi niin äreästi ja se suututtaa äitiä. Miksi me häntä loukkaisimme, tiedämmehän, miten paljon huolta ja surua hänellä muutenkin on.

-- Sinä tiedät, että äiti niin rakastaa sinua, että hän rajattomasti seuraa sinun tahtoasi: jos sinä jotakin sanot, niin se tapahtuu. Sentähden pitäisi sinun koettaa vaikuttaa äitiin. Mutta sinä olet pelkuri...!

-- Minä myönnän, että äiti aina tahtoo tehdä minulle mieliksi, vaikka hän siten särkisikin omat mielihalunsa. Mutta etkö ymmärrä, että minun velvollisuuteni on olla väärinkäyttämättä valtaani?... Muutoksen täytyy käydä vähitellen. Henkisen tilan parantuessa parantuvat itsestään ulkonaisetkin elämän vaatimukset.

-- Itsestäänkö? Sillä tavallako, että me sivistyneet istumme ristissäkäsin ja annamme asiain mennä menojaan?

-- Ei, vaan me toimimme vähitellen. Koetan tässä ensin saada Kaarilan kuntoon, sitten puuhaan koulun, sitten...

-- Olemme me jo vanhat ja kuolemme! Ah, minä en jaksa odottaa, en jaksa nähdä ympärilläni epäkohtia, en kerjäläisiä, en rikoksia, en tuota likaista, toivotonta köyhyyttä, joka vallitsee niin monissa paikoin -- jollen saa käydä käsiksi auttamaan, parantamaan, nyt juuri kun olen nuori...!

-- Mutta miten sen tekisit?

-- Alkaisin likeisimmästä ympäristöstäni, tekisin väkemme ja alustalaisemme tasa-arvoisiksi ja onnellisiksi.

-- Mutta luuletko, että he pitäisivät kaikkia parannuspuuhiasi minäkään onnena? He ovat tottuneet olkisäkkeihinsä ja vällyihinsä. Heistä olisi hyvin epämukavaa, jos heidän pitäisi ruveta käyttämään veitsiä ja kahveleja...

-- He pian tottuisivat, siitä olen varma...!

-- Kyllä, mutta eihän työväkemme montakaan vuotta palvele meillä... Tulee uusia, tottumattomia...

-- Mutta sitenhän tavat leviäisivät heidän mukanaan muualle.

-- Niin kyllä. En väitä, ettei tämä kaikki olisi hyvä, mutta se käy hitaasti, hitaasti...

Kuluu kotvan aikaa niin, ettei kumpikaan sisaruksista puhu. Aili istuu liikkumattomana tuolilla, kädet helmassa ja tuijottaa ulos, missä lumiräntää lankee maalle. Hänen kasvonsa hehkuvat ja sieraimet värähtelevät. Turhaan hän koettaa peittää mielenliikutustaan.

-- Tehdä ihmiset tasa-arvoisiksi, onnellisiksi! sanoo Pekka vihdoin. -- Sitä et voi, vaikka valitsisit kuinka ahtaan piirin tahansa huolenpitosi alaiseksi. Aina tulee olemaan rikkaita ja köyhiä, iloisia ja itkeviä, hyviä ja pahoja...

Aili jää tuijottamaan veljeensä. Pekan kasvoissa on jotakin outoa. Hänkin näyttää taistelevan mielenliikutusta vastaan. Aili nousee äkkiä ja rupeaa nauramaan.

-- Kas, miten syvämielisiksi olemme tulleet! Mene sinä mieluummin lohduttamaan äitiä, hän varmaankin on paennut itkemään jonnekin.

Pekka punastuu kuin koulupoika, joka on saatu kiinni kirjoittamastaan rakkaudenkirjeestä. Nolona, miltei häpeissään hän jättää huoneen.

Sopusointu talossa on häiriintynyt, rauha on rikki. Koko päivän vallitsee raskas mieliala. Eikä se tahdo poistua seuraavanakaan.

-- -- --

Maat jäätyvät, tulee lunta. Elämä Kaarilassa pysyy entisellään. Alkaa liikkua kerjäläisiä. Useimmiten, kun joku sellainen ilmestyy kyökin ovensuuhun, menee Aili häntä puhuttelemaan. Hän laskee kätensä kerjäläislapsen päälaelle, katsoo häntä ystävällisesti silmiin ja kysyy:

-- No, kuka sinä olet?

-- Kest-Jussin poika Kaupista.

-- No entä sinä?

-- Eevastiinan poika Kirjomäestä, vastaa suurempi poika pienemmän puolesta, joka käsiinsä puhaltaen töllöttää ympärilleen.

Aili vie heidät penkille istumaan.

-- No, joko se Jussin poika osaa lukea?

-- Olenhan minä lukenut kolmanteen pääkappaleeseen.

-- No lueppas nyt minullekin -- vaikkapa toinen uskontunnustus!

Poika sipaisee hihallaan nenäänsä, laskee lakin penkin alle, asettaa kätensä ristiin ja lukee taukoamatta kysymykset ja vastaukset samassa vauhdissa. Kävelystä ja kylmästä hohtavat hänen kasvonsa, nenä valuu ja katse riippuu pöydällä höyryävässä keittovadissa. Samaan malliin on pysähtynyt Eevastiinan pojankin katse. Hän lienee noin viiden vuoden vanha, kerjäläispussi on selässä, jalat ovat riepuihin käärityt ja pistetyt kopposiin. Tyydytettyään heidän silmäinsä halun ja nauttiessaan heidän syömisilostaan alkaa Aili taas jutella.

-- Joko sinäkin, pikkuinen, nyt jaksat kiertää! Eikö isällä ole työtä, kun näin varhain lähettää sinut maailmalle?

Poika pistää juuri suuhunsa kuumaa potaattia ja tuijottaa kysyvin silmin Ailin hymyileviin kasvoihin.

-- Ei sillä isää olekkaan, vastaa suurempi pojista.

Ailin poskille nousee veri, mutta vaistomaisesti jatkaa hän hymyilyään. Hetken vaiettuaan nousee hän ja sanoo lapsille:

-- Syökää nyt oikein tarpeeksenne.

Hän menee huoneeseensa, lankeaa polvilleen nojatuolia vastaan ja peittää kasvot käsillään. Sanomaton inho on hänet vallannut, kauhea häpeän tunne häntä painaa.

Mutta Maijastiinojen lapsilta ei hän enää koskaan kysy isää.

Olka, Ailin leikkitoveri, käy tuontuostakin Kaarilassa. Aili vie hänet huoneeseensa, kyselee häneltä kuulumisia ja juttelee hänelle. Välistä he sunnuntai-iltoina lyövät korttia, Myllymattia tai muita pelejä, niinkuin ennen lapsina; kortitkin ovat samat likaiset, tahmeat, kuin silloin. Joskus on oikein hauska: he päättävät jo pelin alussa, että tekevät väärin niin paljon kuin voivat, heittävät välistä kortin pakkaan tai piilottavat hihaansa ja nauravat kun toinen sitten saa petoksen ilmi. Mutta jota vanhemmiksi he ovat käyneet, sitä vieraammaksi on suhde tullut. Kun asiat lehmistä, hevosista, matkoista kirkolle ja markkinoille sekä kylän uutiset ovat puhutut, vaikenevat molemmat, kunnes Olka huomauttaa, että hänen täytyy lähteä kotiin.

Olkalla alkaa käydä kosijoita. Aili yrittää välistä siitä puhua, mutta kohtaa aina jyrkän vastarinnan. Olka livahtaa hänen käsistään, hän tuntee sen... Miksi?... He eivät itse asiassa ole niin eri sivistyskannalla, etteivät toisiaan voisi ymmärtää. Mutta Olka ei tahdo. Hän seurustelee kylän tyttöjen kanssa, useiden sellaistenkin, joista ei Aili pidä... ja Aili jää yksin.

Talvi tulee erinomaisen kova: kirkkaita päiviä ja polttavia pakkasia, jolloin kaikki on huurteesta kankeaa. Illoin, kuun loistaessa, on kuin salamoja iskisi oksasta oksaan metsässä. Ei tunnu tuulta, ei mikään liikahda. Pyöreinä, kuin pumpuliin käärittyinä ovat puut ja niiden pehmeydestä riippuu alas hienoja, pitkiä jääripsiä, jotka leikittelevät kuunvalossa. Saattaa nähdä kauas metsän sisään: valoisia puunkylkiä ja tasaisia maa-aloja, joista silloin tällöin kohoaa hienoinen lumimätäs. Hiljaa kuin varjo astuu nuori nainen teitä Kaarilan ympäristössä. Huurre asettuu hänen silmäripsiinsä, huurteeksi tulee hänen hengähdyksensä, hiiltyneen puun lailla helisten lentää lumilohkare, kun hän jalallaan sattuu sitä koskettamaan.

Aamulla on mieliala toinen ja jäätähtien joukko kimmeltää toisella tavalla, sillä silloin loistaa siihen aurinko, joka on punainen kuin kuumimmalla kesäsydänpoudalla. Ovet narisevat kankeuttaan ja seinähirret ryskyvät. Pörröisinä kerinä istuvat harakat aidalla, kyeten tuskin siipiään liikuttamaan. Vihdoin alkaa tuulla ja särkyessään helisten putoavat jääkuori ja piikit maahan. Jo rupeaa satamaan lunta. Sitä tulee viikkokaudet yhtämittaa.

Sama nainen se yhä astelee tuttuja teitään. Milloin käärivät lumihiutuat hänet valkeaan vaippaansa, milloin nostelevat tuulet hänen pitkiä suortuviaan, ikäänkuin muodostaakseen niistä siivet, milloin lepää hän hangen helmassa, milloin seisoo hän polvia myöten lumessa, käsivarsillaan pitäen kiinni koivun rungosta. Surumielinen, haikea ilme ei väisty hänen kasvoiltaan.

* * * * *

Kevään mukana saapuu Helsingistä serkku, Eero Wahlfelt. Hän on kahdenkymmenenkahden vanha nuorukainen, joka yliopistossa tutkii uusia kieliä ja filosofiaa. Tutkinnot ovat kaikki tähän asti menneet kunnialla ja viimeiset vähäiset luvut aikoo hän suorittaa pois syksyllä, sitten lähteäkseen ulkomaille laajentamaan tietojaan ja näköpiiriään. Miellyttävällä käytöksellään on hän heti voittanut kaikki sydämet Kaarilassa, alkaen herrasväestä palvelijoihin ja alustalaisiin asti. Hänellä on varastossa ystävällisiä hymyilyjä ja hauskoja pilapuheita kaikille. Ja hänen avuliaisuutensa ja hyväsydämisyytensä eivät tunne rajoja. Hän olisi, niinkuin Emma rouvalla on tapana sanoa, valmis riisumaan yltään ainoan paitansakin pyytävälle. Tyhjyys, kolkko hiljaisuus on Kaarilasta kadonnut: vaistomaisesti tuntevat kaikki henkilön läsnäolon, joka elämänhaluisena, täynnä nuoruuden voimaa astuu tulevaisuutta kohti.

Ihmeellisesti hän osaa vaikuttaa kaikkiin. Siitä että puhekielenä herrasväen kesken ennen oli ruotsi, on nyt jouduttu siihen että nuoret puhuvat keskenään suomea -- palvelijain suureksi kummastukseksi. Hänen toimestaan on Emma rouvalle ja Ailille tilattu sadetakit ja kesähatut Maijan mukana Helsingistä. Sunnuntai-iltoina kokoaa hän paikkakuntalaiset Kaarilan tupaan kuulemaan esitelmää, milloin Kalevalasta, milloin Suomen historiasta, milloin Runebergista. Pekan kanssa, joka on umpimielisyydestään tunnettu, juttelee hän usein myöhäiseen yöhön asti. Emma rouvastakin on alakuloisuus kadonnut vähemmäksi.

Aili on Eerosta saanut mahtavan liittolaisen. Hän niin hyvin ymmärtää hänen tarpeensa, hän niin osaa häntä tyynnyttää. On hetkiä, jolloin ei Aili tunne katkeruutta ketään kohtaan, ei minkäänlaista surumielisyyttä, hetkiä, jolloin hän on täysin onnellinen. Lämpöisinä päivinä istuvat he kahden puutarhassa tai rannalla ja Eero kääntää Ailille pitkiä kappaleita ranskalaisista ja saksalaisista klassikoista tai kertoo hänelle virtauksista eri maiden kirjallisuudessa.

Ja tyttö, joka koko elämänsä ajan huolellisesti on peittänyt sisimmät tunteensa maailmalta, alkaa vähitellen avata sydäntään. Siinä on omituinen tenho kun he kahden istuvat lehdossa, jonka nuput aukeavat auringolle ja hän saa kertoa tunteistaan täällä yksinäisinä talvi-iltoina tai pitkinä, myrskyisinä syyspäivinä. Välistä hän aivan unohtaa, että hän astelee elävän olennon rinnalla. Mutta vaistomaisesti hän sittenkin tietää, ettei hän tällä kertaa tunteitaan ilmaisekaan yksin tuulille. Katsomattakin tuntee hän lämmön noista ruskeista, verhotuista silmistä itseään seuraavan. Eeron osanotto on sentään toista kuin se, jonka tuuli uskotulleen suo...!

Lämmin, kummallinen tunne seuraa häntä koko päivän ja kun hän illalla peilin edessä sukii hiuksiaan ja näkee punan poskillaan, huomaa hän miten se häntä kaunistaa. Nyt pitäisi Eeron hänet nähdä!

Hän ei tee itselleen selvää siitä, miksi hän juuri Eerolle tahtoisi näyttää kauneutensa, hän ei kysy mikä tunne hänessä elää Eeroa kohtaan. Hän tietää vain, että hänen seurassaan on hyvä olla ja että on suloista häntä ajatella.

Mutta tuontuostakin sukeltaa aaveena esiin ajatus: tämä loppuu, tämä loppuu!... Ensinnäkin tulee Maija heidän väliinsä, sitten matkustaa Eero pois... Kesää seuraa pitkä talvi. Maija, oma lapsi, pääsee tietysti Helsinkiin. Eero unohtaa Ailin kokonaan... Mitä hänestä tuleekaan tässä suuressa yksinäisyydessä...? Hän maatuu tänne, kuihtuu, kuolee.

Ja hän tuntee, miten epätoivoisa katkeruus iskee kyntensä hänen sieluunsa. Hän tahtoisi tuskasta huutaa.

III

Oli lämmin päivä. Tavanmukaista kevätsiivousta oli jo jonkun aikaa kestänyt Kaarilassa. Kuukausien koskematon järjestys oli rikottu huoneissa, tavaroita oli kannettu ulos, ikkunoita raastettu auki talviliitteistään, lakeja, lattioita sitaistu nuorilla lehvillä, kellareja, vinttejä väännetty nurin ja kauas oli pauke kuulunut kartanolta, kun talvitomuja piiskattiin huonekaluista.

Maijan tuloon piti kaiken olla valmiina. Emma rouva valmisteli rengin kanssa kukkalavoja puutarhassa, Pekka oli vienyt piiat navettapihaa luomaan, Aili raastoi pois huoneestaan toista sisäikkunaa, joka mahdollisten kylmien varalta oli jätetty ottamatta. Eero, joka aamulla oli ollut tervaamassa venettä rengin kanssa, soitti torvea salissa.

-- Etkö, Aili, tulisi minua säestämään? kuului vihdoin hänen äänensä.

-- Voisit sinä mieluummin tulla minua auttamaan! vastasi Aili.

-- Älä toki Eero raukkaa taas vaivaa, huudahti Emma rouva puutarhasta. -- Koko aamupäivän hän on ollut työssä.

-- Niinhän me muutkin olemme. Kyllä hän nyt saa jaksaa, väitti Aili armottomasti.

Eero nousi ikkunalle ja otti Aililta hohtimet.

-- Saan ilmoittaa, etten ensi kertaa ole tällaisessa työssä. Monet monituiset kerrat olen iltamia ja kuvaelmia varten naulannut kulisseja, monta monituista kertaa ripustanut seinille arpajaisvoittoja.

-- No niin, siinä äiti kuulee!

-- Mutta en minä nyt täällä Kaarilassa tahtoisi sinua rasittaa...!

Kun ikkuna oli saatu irti ja avattu, hyppäsi Eero, notkeana kuin apina, siitä puutarhaan.

-- Tule perässä! sanoi hän Ailille ja hymyili häntä vastaan ruskeilla silmillään.

Korkeus ei ollut aivan pieni. Mutta Aili nousi empimättä ikkunalaudalle ja varustautui hyppäämään. Liian myöhään huomasi Eero sanojensa varomattomuuden, turhaan koetti hän tyttöä kieltää. Hän hyppäsi -- jollei Eero olisi saanut häntä kiinni, olisi hän pudonnut suin päin maahan.

-- Sattuiko? kysyi hän hätäisesti. -- Sano, sano Aili kulta!

Hän painoi häntä likemmä itseään, käsivarsillaan häntä tukien. Hetken ajan hän hervotonna lepäsi hänen sylissään, kasvot kalpeina, silmät ummessa.

-- Ei sattunut, kuiskasi hän vihdoin, loi serkkuunsa pitkän katseen ja riuhtaisihe irti. -- Kuule, alkoi hän sitten kiireesti, värin vähitellen palatessa kasvoille, -- emmekö yhdessä menisi lakaisemaan tuota kulmaa puutarhassa, joka vielä on lakaisematta?

-- Olkoon menneeksi!

-- Hae sinä tallista harava, minä tuon tuvasta luudan.

Eero rupesi viheltämään masurkkaa, heitti taapäin päätään, niinkuin hänen tapansa oli, tarttui Ailin vasempaan käteen ja oikaisi hänen käsivartensa suoraksi omaansa vastaan. Hän veti hänet mukaansa. Silmillään seuraten Eeron askeleita tanssi Aili hänen perässään. Rakennuksen kulmaa kiertäessä hämääntyi heiltä tahti. He alkoivat uudestaan ja tanssivat reippaasti siihen asti missä talliin ja tupaan vievät tiet erosivat. Siinä päästi Eero Ailin käden sellaisella vauhdilla että tyttö vielä hyvän matkaa jatkoi samaan tahtiin. Sitten hän seisahtui ja jäi tuijottamaan Eeron jälkeen, painaen käsiään rinnalle.

-- Mitä, mitä on tämä tunne? sanoi hän hiljaa itsekseen.

Sellaisena ei kukaan saanut häntä nähdä, hänen täytyi paeta. Hän tiesi poskensa olevan palossa ja otsallaan olevan ikäänkuin kirjoituksen. Hän vilkaisi ympärilleen: pihassa ei ollut ketään. Hän hyppäsi kiviaidalle, pääsi sen toiselle puolelle ja riensi polkua alas rantaan. Valkovuokot olivat kukassa, lahti lepäsi rasvatyynenä, tuore tervanhaju leijaili ilmassa. Hän astui veden partaalle, johon syvä, sininen taivas kuvastui, horjahti taapäin ja lankesi kivelle istumaan.

-- Mikä, mikä on tämä tunne? Eero, Eero... onko tämä rakkautta?

Hän ei itkenyt, mutta sydän sykki valtavasti ja silmä tuijotti veden kalvoa. Hänen rintansa oli ylenpalttisen täynnä.

Minä rakastan! selveni hänelle vihdoin ja hänen kyyneleensä alkoivat hiljalleen valua alas poskea. Hetket olivat iäisyyden hetkiä, hän ei tietänyt miten kauan hän oli istunut siinä veden partaalla, valaen vettä polttavalle otsalleen, kun hänen mieleensä vihdoin juolahti, että Eerohan häntä odottaa. Hän nousi, kuivasi kasvonsa ja alkoi astua taloa kohti. Mutta hänen mielessään riemuitsi ja raikui. Ei tarvinnut enää kaivata ja ikävöidä olemattomia. Ajatuksilla on määränsä, tunteilla maalinsa: hän rakastaa!

-- Missä sinä olet ollut? kohtasi häntä portilla Eeron kysymys.

-- Olinko sitten niin kauan?

-- Olit! En minä yksin viitsinyt lakaista puutarhassa, lähetin sinne Leena-muorin. Mutta missä sinä oikeastaan kävit?

-- Rannassa. Pisti päähäni käydä siellä. Juoksin niin kovasti.

-- Sen kyllä näen. Joko vene kuivaa?

-- Vene... niin, kyllä kai se kuivaa, ilma kun on niin kaunis.

Sileälle tielle päästyä tarttui Eero hänen käteensä ja alkoi häntä tanssittaa.

-- Pää pystyyn ja katso minua silmiin! Niinkuin ennenkin.

Mutta Aili ei voinut niinkuin ennen. Kyyneleet tulivat silmiin.

-- Päästä minut, pyysi hän. -- Auringon valo häikäisee.

-- Neiti suvaitsee tänään olla huonolla tuulella!

Pääkaupunkilaisella kumarruksella päästi Eero hänen kätensä ja katsoi häneen pitkään. Aili kääntyi ja alkoi haravoida lehtiä kasaan. Ikäänkuin oljen korteen tarttuen katkaisi hän vihdoin kiusallisen hiljaisuuden sanoilla:

-- Kerro Eero jotakin Helsingistä.

-- Helsinki ei tähän aikaan esiinny ensinkään edukseen, siellä alkaa olla tyhjää: ylioppilaat poissa, koulut kiinni, muuttoaika.

Taas seurasi hiljaisuus. Onneksi tulla pyyhälti samassa pensaista koira, läähättäen ja kieli pitkällään. Aili hyväili sitä tavallista hellemmin. Eero seisoi haravoiden tuomen alla, jonka oksat miltei koskettivat hänen päätään:

-- Hän ei minua ymmärrä, hän ei minua rakasta! selveni Ailille äkkiä.

-- -- --

Aurinkoisena valkeni seuraava päivä. Kaikki oli järjestyksessä: kaksiosaiset ovet avatut, joten saattoi nähdä talon koko huonerivin, maljakoissa kukkasia, ruokasalissa vihreällä koristettu kahvipöytä ja ikkunoista virtasi raikas veto, löyhytellen vasta pestyjä uutimia ja koristuksia pöydillä ja sohvilla, jotka ainoastaan juhlatilaisuuksissa otettiin esiin. Juhlatilaisuuksiksi katsottiin aina niitä päiviä, jolloin joku "lapsista" palasi kotiin, viivyttyään pitemmän aikaa poissa.

Jo kello yhdentoista aikaan alettiin odottaa. Joka kerta kun Jalo avasi suutaan haukkumaan, ilmestyi joku piioista kyökin portaille. Aili oli ensi kerran heittänyt surupukunsa ja pukeutunut sinertävään. Hänellä oli kaulassa leveä kellertävä pitsi ja vyötäisiä ympäröi nahkavyö.

Hän ei iloitse Maijan tulosta, ajatteli Pekka nähdessään hänen totiset kasvonsa. Mutta Eero ei voinut riistää silmiään hänestä: vaaleat hiukset kähertyivät niin sorjasti niskassa, poski oli kalpeudessaankin niin tuore, piirteet niin puhtaat. Kun hänet aina oli nähnyt mustissa, vaikutti hän vaaleassa puvussa suorastaan hurmaavana.

Maijaa vain ei kuulunut. Kahvijano valtasi jo odottavat ja ensimmäinen kuppi juotiin. Emma rouvan alkaessa käydä levottomaksi, tuli piika vihdoin ilmoittamaan, että "nyt siellä joku tulee Kiutun mäkeä alas, mutta on niin lystinmäinen". Jalo, joka unohtaen virkansa, istui ruokasalissa ahnastelemassa, törmäsi haukkuen pihalle, herrasväkensä seuraamana. Kummallinen kuorma oli todellakin tulossa: ajaja kyllä istui takana ja hattupää nainen edessä, niinkuin odottaa sopi, mutta sitäpaitsi oli etupuolella rattaita ihmeellinen korkea esine, jonka pinnat oudosti säteilivät auringon valossa.

-- Mikä kumma tuo on? Ei ainakaan meidän Maija...

-- Mutta hevonen on meidän Tuima.

-- Ja Maija se kuitenkin on tuo hattupää...

-- Hänellähän on polkupyörä rattaillaan, keksi vihdoin Eero.

-- Maija se on, hän jo heiluttaa nenäliinaansa.