Part 2

Hän veti hänet mukaansa saliin. Käsityö putosi lattialle. Pekka nosti sen pöydälle, se oli hänen kaulaliinansa. Hän istuutui salin nojatuoliin ja katseli ääneti eteensä. Eero komenteli Ailia, tehden notkeita, kauniita hyppyjä, viheltäen nuottia ja tuontuostakin polkien tahtia. Aili seurasi puoleksi väkisin. Hän näki veljensä huolestuneet kasvot. Ilme niissä oli miltei lapsellisen hyvä. Hän oli helakkaihoinen, hiukset seisoivat pystyssä kuin siilillä. Koko hänen olennossaan oli jotakin, joka empimättä herätti luottamusta.

-- Aili, virkkoi Pekka pitkän aikaa vaiettuaan, -- tule tänne, niin puhutaan suoraan. Minä sanon mitä minä ajattelen, sano sinäkin mitä sinä.

Tanssista punoittavana seisahtui Aili hänen eteensä. Hänen suupielissään väreili uhka, hänen mielessään kiehui katkeruus. Pekka jatkoi:

-- Sinä olet viime aikoina ollut niin omituinen, milloin iloinen, milloin totinen, milloin äreä, yleensä niin epätasainen...

-- Kuule Pekka, keskeytti Eero ja laski kätensä hänen olkapäilleen, -- ajattele sitä, että sisaresi on nuori. Täällä Kaarilassa on kovin yksinäistä.

-- Se on totta, että olet nuori ja ettei täällä maalla ole tilaisuutta seuraelämään. Varsinkin oli tässä viime vuosi hyvin hiljainen, mutta siihenhän oli syynä isän kuolema... Vaan onhan meillä nyt kevät ja Eero on ollut ilonamme ja pian tulee Maija...

-- Mutta, alkoi Aili, vaivalla hilliten äänensä, -- kevättä ja kesää seuraa pitkä talvi... Maija kyllä tulee, mutta yhtä paljon kuin siitä iloitsen, pelkään sitä... Nyt olen puhunut suoraan!

-- Kuinka niin? kysyivät kuin yhdestä suusta Emma rouva ja Pekka.

-- Ettekö sitä ymmärrä? Hän tulee Helsingistä, hän kertoo koulusta, tovereista, yhteisistä iloista ja huveista, hän odottaa ystäviltään kirjeitä... Minä, minulla ei ole mitään, minä olen saanut kasvatukseni kotona...

-- Siksi, puuttui puheeseen Emma rouva, -- että koulussa tulit sairaaksi...

-- Niin, tässä pikkukaupungin kurjassa, kuolevassa ruotsalaisessa koulussa... Sitten tuli meille Alma Karttu, itse juuri päästyään tyttökoulusta, muka opettamaan minua. Hän oli vain kaksi vuotta vanhempi minua. Mutta hänen suuri ansionsa oli ettei hän kunnollisesti osannut muuta kuin suomea ja kielensä opetti hän minulle. Siitä hänelle olenkin kaiken ikäni kiitollinen... Hän viipyi kaksi vuotta ja läksi, mutta minä jäin Kaarilaan ja täällä on elämäni kulunut... Kun Maija tulee ja kertoo koulustaan, silloin minussa nousevat pahat ajatukset. Sillä minulla on sentään ollut ääretön lukuhalu ja opinjano... Ah, miten olen siitä kärsinyt...!

Hänen sanansa vuotivat intohimoisana tulvana, mutta silmiin ei tullut kyyneltäkään. Eeron katse riippui hänessä ihastuneena. Pekka tuijotti sanatonna eteensä. Emma rouva itki.

-- Ja mitä minä tiedän? En mitään. Oppilas kansakoulun ylimmällä luokalla tietää enemmän kuin minä. Suuret kirjailijat tunnen ainoastaan nimeltä, sillä heidän teostensa hankkimiseen tietysti ei ole ollut varaa ja pitäjän lainakirjastoon niitä ei ole tilattu... Marlittin, Flygare-Carlénin romaanit sekä Monte Christon Kreivi -- siinä se kirjallisuus, joka minua on kehittänyt.

-- No, lapseni, virkkoi Emma rouva, -- onhan meillä nyt ollut muitakin kirjoja, Schillerin ja Göthen teokset...

-- Niin, saksankielellä, jota en osaa lukea.

-- Ja nyt, keskeytti hänet Pekka, -- tahdot Helsinkiin kaikkia näitä puutteita poistamaan?

-- Niin, jollei se yleensä ole liian myöhäistä: koulunpenkillä oppiakseni olen ylen vanha.

-- Mitä sinä sitten aiot tehdä...?

-- En tiedä, mitä tahansa. Kunhan vain saan omia tuloja, jotta pääsen riippumattomaksi!

-- Aili, Aili, huudahti Emma rouva itkien, -- mitä sinä puhut, mistä olet kaikki nuo ajatukset saanut päähäsi? Eikö sinulla kodissasi ole kaikkea mitä tarvitset, emmekö sinua kaikki rakasta?

Aili painoi alas päänsä. Pekka katseli häntä suoraan kasvoihin.

-- Sinä pääset syksyllä Helsinkiin, sanoi hän tyynellä äänellään jonkin verran vaivalloisesti, -- sen lupaan. Mutta jos sinut oikein tunnen, niin et siellä kauankaan viihdy.

-- Sen voit jättää minun huolekseni! sanoi Aili.

-- Minä takaan, huudahti Eero, -- että hänelle tulee hauskaa!

-- Hyvää yötä.

Pekka suuteli äitiään ja poistui. Emma rouva läksi häntä saattamaan. Eero ja Aili jäivät kahden. Aili seisoi suorana, oikea käsi nojaten pöytään. Hänen piirteensä olivat liikkumattomat ja silmä katseli jonnekin kauas. Eero tarttui hänen käteensä, joka rentona riippui sivulla.

-- Nyt se siis on päätetty, kuiskasi hän. -- Sinä tulet syksyllä Helsinkiin. Näetkö miten helposti se kävi!

Ailin katse siirtyi Eeroon, mutta kylmänä, tuijottavana. Eeron loistavat silmät upposivat häneen aivan likeltä, ikäänkuin jäätä sulattaakseen.

-- Hyvää yötä, sanoi hän vihdoin hiljaa ja pusersi tytön kättä.

Aililta pääsi raskas huokaus ja puna nousi kasvoille. Hänkin läksi liikkeelle, mutta tultuaan huoneensa ovelle, hän hampaittensa välitse pusersi esiin:

-- Voi kuinka paha, paha, paha minä olen!

Ikkuna oli auki ja lemu puhkeavista lehtisilmuista liiteli sisään. Puutarha nukkui kuin vihreähtävän harson peitossa, koivunrunkojen lomitse pilkotti tyyni lahti. Käki kukkui ja satakieli vihelteli.

Tällaisina iltoina Aili tavallisesti vietti tunnin tai pari avonaisen ikkunan ääressä. Nyt hän, saatuaan oven kiinni, lankesi permannolle pitkäkseen, painoi otsan käsiinsä ja purskahti itkuun...

Itkeminen ei helpottanut: kyyneleet olivat kuumat, suolaiset. Paha omatunto ne pusersi esiin. Hän hypisteli naulaa, joka oli pystyssä permannonliitteessä. Jospa se olisikin ollut terävä, jospa olisikin koskenut...! Kunhan joku olisi häntä lyönyt, saattanut hänelle ruumiillista tuskaa, vaikkapa kurkusta kuristaen! Se olisi helpottanut... Ajatukset olivat sekaisin. Hän oli levoton. Samassa kuului salista askelia, ne likenivät kuin arkaellen hänen oveaan, mutta kukaan ei kajonnut lukkoon.

-- Aili, nukutko? -- Se oli Emma rouvan ääni. -- Hyvää yötä lapseni!

-- Hyvää yötä, äiti.

Hän sai sen sanotuksi niin tyynesti ettei kukaan olisi aavistanut hänen itkeneen. Itse asiassa pyrki sydämestä esiin: anteeksi, antakaa anteeksi! Mutta se tukahtui. Askeleet etenivät, ruokasalin ovi sulkeutui. Aili kuuli äidin vielä hakkaavan sokeria ja puhuttelevan piikaa. Sitten vaikeni kaikki. Aili hypisteli naulaa permannossa.

-- Minun rauhani, minun rauhani, olet poissa, äänsi hän itsekseen. -- Miksi on rinnassani tuska? Mitä minä kaipaan, mitä minä tahdon?

-- -- --

Kaikki tämä ei hänelle ollut mitään tavatonta. Monia monituisia kertoja oli hän siihen heittäytynyt samalla tavalla, milloin itkemään omia surujaan, milloin muiden. Nuorilla tuntehikkailla tytöillä on aina aihetta kyyneliin, -- ja jollei ole, niin he keksivät -- kunhan vain tulee yksinäisyyden hetki, jolloin ne pääsevät puhkeamaan esiin. Ja Aili oli paljon ollut yksin. Kaarilan naapurit asuivat kaukana eikä pitäjässä oikeastaan ollut ainoatakaan hänen ikäistään säätyläistyttöä. Pekka oli, päästyään ylioppilaaksi ja pari lukukautta oltuaan Helsingissä, mennyt maanviljelyskouluun, joten hän vain lyhyet lupa-ajat oli viettänyt Kaarilassa, samaten Maija, joka kävi tyttökoulua Helsingissä. Maijan ja Ailin suhde oli muutenkin ollut kuin oppilaan ja opettajattaren: olihan heidän välillään kuuden vuoden ikäero ja Aili oli todellakin opettanut Maijaa ennenkuin tämä joutui kouluun. Kahtena talvena oli Kaarilassa oleskellut nuori neiti opettamassa Ailia. Heistä oli tullut ystävät ja kirjevaihdon kautta kesti yhteyttä heidän välillään vielä jonkun aikaa. Sitten lakkasi neiti vastaamasta Ailin kirjeisiin: uudet ystävät olivat kai työntäneet hänet tieltään. Aili ei itselleenkään kehdannut myöntää, miten kipeän haavan jätti mieleen tuon ainoan ystävän kadottaminen. Silloin oli sentään ollut joku, jolle kirjoitti ja jolta odotti joitakin tietoja. Mutta nyt ei ollut ketään. Kolmen kesken kasvatusvanhempiensa, herra ja rouva Wahlfeltin kanssa vietti hän kesät talvet Kaarilassa.

Hän oli ottolapsi. Hän tiesi kyllä vanhempansa, mutta hän ei ollut heitä koskaan tuntenut eikä hän kantanut heidän nimeään. He olivat kuolleet ennenkuin hän ymmärsi ajatella. Äiti oli ollut rouva Wahlfeltin nuoruuden ystävätär, sentähden Kaarilan herrasväki oli ottanut orvon omaksi lapsekseen. Ja omana lapsena he häntä olivat rakastaneet, hän oli käynyt heille niin välttämättömäksi, että jos hän vain lyhyempiäkin aikoja vietti kirkonkylässä jossakin tuttavassa perheessä, niin tuntui talo kolkolta ja tyhjältä. Eikä Aili itse viihtynyt muualla kuin Kaarilassa. Ja Kaarilassa hän kaipasi... kaipasi jotakin, hän ei tietänyt mitä. Hänessä asui ainainen epämääräinen, haikea tunne. Se ei sentään aikaisemmin kalvanut, kasvatusisä oli hyvällä tuulellaan osannut pitää koko talon iloisassa tasapainossa. Mutta hänen kuoltuaan, viime talven viikkoina, joista ei tuntunut loppua tulevan, oli Ailin mieleen noussut paljon, ennen aavistamattomia ajatuksia...

II

Seuraavaan tapaan oli viime talvi Kaarilassa kulunut.

Hän herää unestaan. On pilkkoisen pimeä ja sade kuuluu rapistelevan ruutuja. Hän vetää tulta tikkuun ja näkee että kello on viisi. Kynttilä jää palamaan, mutta hän ei raaski nousta, vaan viruu vielä hetkisen vuoteessa, nauttien yöllisestä lämpimästä ja kuunnellen sateen ääntä. Sitten hän hiljalleen nousee, peittää vuoteensa, järjestää huoneen ja lähtee ruokasaliin. Tuli palaa siellä jo uunissa, ystävällisesti loimottaen seinillä ja katossa. Jalo, Pekan jahtikoira, tuijottaa torkkuen tuleen, harmaa Mirri uneksii uuninkorvalla ja puolihämärästä erottautuu pöydältä punaiseen myssyyn peitetty kahvipannu. Aili taputtaa Jalon päätä, se vastaa hänelle häntää heiluttamalla ja hänen kättään nuolaisemalla. Mirrikin saa aamutervehdyksen ja sitten sytyttää Aili lampun -- sen kupua on paikattu tuohentervalla --, asettaa kahvipöydän järjestykseen ja ottaa työnsä. Hän kutoo pitsiä...

Vanha seinäkello näpäyttelee tasaisesti, valkea räiskähtää tuontuostakin, pelästyttäen Jalon mieluisasta horrostilastaan. Jo kuuluu kyökin portailta kopisevia askeleita. Se on äiti joka tulee maitokammarista. Hän käyttää kylminä vuodenaikoina tavallisesti Pekan vanhoja saappaita, sentähden ovat hänen askeleensa niinkuin miehen askeleet. Hän tuo muassaan kermaa kahviin, tavallisesti läkkituopilla, vaikkei se tietysti ole täynnä. Hetken kuluttua saapuu Pekkakin, käytyään tallissa, navetassa ja tuvassa, missä miehet tekevät puhdetöitään. Hänen vaatteistaan leviää tallinhaju, joka sittemmin tarttuu Mirriin, sillä Mirrin hän useimmiten ottaa syliinsä. Äiti kaataa kahvia.

-- Pelkään, alkaa Pekka, -- että sioille tulimme antaneeksi liian paljon potaattia. Kävin kuopassa ja siellä näytti olevan niin vähän.

-- Niinkö arvelet! huudahtaa Emma rouva vilkkaasti, -- sitten täytyy ruveta pitämään väkeä vähemmällä. He ovatkin saaneet suuren padallisensa sekä illaksi että aamuksi. Riittäköön nyt se että aamulla syövät potaattia ja taas päivälliseksi saavat jotakin keittoruokaa.

-- Mutta entä illalla? Alkaa maitokin käydä vähiin.

-- Syökööt kalaa, leipää, kaljaa... Välistä kastia lisäksi...

Nähdessään Pekan ja Ailin huolestuneet kasvot, lisää Emma rouva:

-- Kyllä ihminen sillä elää. Olen jo siksi vanha, että tiedän. Nälkävuosinakin piti elää, vaikkei ollut selvää leipääkään...

Pekka ei virka mitään, silittää vain Mirriä. Aili nostaa hiukan päätään ja luo häneen syrjästä ilkkuvan katseen. Sitten hän painuu takaisin työhönsä ja lausuu:

-- Minusta se on hirveää, ettei väelle anneta parempaa ruokaa!

-- No mutta siihenhän he lapsuudesta ovat tottuneet! huudahtaa Emma rouva. -- Meillä ei ole varaa muutoin...!

Pekka katsahtaa nuhtelevasti sisareensa ja johtaa keskustelun toisaalle.

-- Tänään pitäisi Seppälän käydä maksamassa ne kaksikymmentä markkaa, jotka veronkannossa jäivät vaille. Saa nyt nähdä tuleeko hän.

-- Se on onnetonta joukkoa se Seppälän väki, pääsee Emma rouvalta huolestuneesti. -- Kertovat, että heiltä tämän vuoden sadosta jo on mennyt puolet viime vuoden velkoihin. Vaimo sellainen huolimaton ja seitsemän lasta...

-- Jotka kasvavat kuin pienet pakanat, lisää Aili, -- kasvatuksetta. Pastori oli viime vuonna luvuissa oikein heitä nuhdellut.

Hetkisen vaitiolon katkaisee Pekka sanoilla:

-- Koulu olisi tarpeen.

-- Niin, koulu! huokaa Aili.

Hänen mieleensä hiipi kalvava tunne. Perustaa koulu, koota sinne sydänmaan tietämättömät lapset, antaa heille tietoa, opettaa heille hyvää! Mutta varoja ei ole ja jos olisikin, niin kelpaisiko hän, Aili, edes sydänmaan tietämättömiä lapsia opettamaan?

Vähitellen valkenee surullinen syyspäivä. Jokainen menee työhönsä. Aili järjestää huoneet, kastelee kukat ja lähtee kävelemään. Hän johtaa ensin askeleensa hevostalliin ja kun hän hyväilevällä äänellä mainitsee hevosia nimeltä, hirnuvat ne häntä vastaan. Siitä ei hän jatka puukäytävää alas maantielle, vaan menee olkilatojen ja riihien sivutse sille tielle, joka läpi Kaarilan ha'an johtaa kaupunkiin päin. Portti on jo nostettu pois saranoiltaan ja veräjäpuut asetetut aitaa vastaan pystyyn. Mättäät lepäävät pehmeän, keltaisen lehtipeiton alla, puut ovat miltei paljaat, oksien lävitse pilkottaa harmaa taivas. Tie on paksuna liejuna, syrjään on poljettu kaitainen, kovempi polku. Siinä kävelee Aili, hitain askelin, yllään kulunut, vanhanaikainen takki, päässä valkea huivi ja kädessä maalaamaton keppi. Hänen kasvoillaan on sanomaton ilme, hänen mielessään haaveksiva, syvä surumielisyys. Häntä voisi pitää tuon syksyisen maiseman hengettärenä... Jalo on juossut mukaan ja tavannut jäniksen jäljet. Pelästynyt pikku pupu harppii tien poikki, Ailin ohitse, kintereillään kiljuva, verenhimoinen koira.

Hetken kuluttua tulee vastaan mies, jonka Aili jo kaukaa tuntee Seppäläksi. Hän ilostuu, sillä hän on ollut hiukan huolissaan siitä ettei hän tulisi. Saattaa tosin vielä olla sekin mahdollisuus, ettei hänellä ole rahaa, mutta ainakin hän sitten on käynyt puhumassa asiastaan.

-- Kai talossa ollaan kotona? kysyy mies pistettyään kättä.

-- Ollaan kyllä. Mitäs Seppälään kuuluu?

-- No ei mitään liikoja, muuta kuin että eilen illalla oli se Niko pahainen lyönyt kirveellä jalkaansa.

-- Oikeinko pahasti?

-- No ei kai se niin vallan ihoakaan raapaissut. Taisi vain haava mennä luuhun asti.

-- Sehän on hirveätä! Mitä te sitten siihen panitte?

-- Mitäs niillä sitten oli panemista, rievuilla olivat tukkineet. Ja oli siihen sitten sattunut se Paloniemen Rieta, se oli neuvonut panemaan lamppuöljyä ja suoloja...

-- Suoloja haavaan!

-- Mutta ei se siitä yhtään parantunut. On poika pahainen porannut koko yön.

-- Miksette heti tulleet meille? Onhan meillä edes nikkarinlakkaa ja karboolihappoa...

-- Olin itse kaupungissa ja tulin vasta iltayöstä kotiin.

Aili kääntyy hänen kanssaan taloon, selittää kiireesti äidille Nikon vaivoista ja äidin valmistaessa lääkkeitä puhelevat Pekka ja Seppälä ruokasalissa. Vieras istuu tuolilla ovensuussa ja Aili tarjoo hänelle kahvia.

-- Milläs tavalla tämä raha nyt on saatu? kysyy Pekka ystävällisesti.

Mies raapaisee korvansa taustaa ja heittää silmäyksen likaiseen kaksikymmen markkaseen, joka on pöydällä herran edessä.

-- Piti viedä mullikka kaupunkiin.

-- Kuinka monta lypsävää teille nyt jää talveksi?

-- Viisihän niitä.

Pekka vaipuu ajatuksiinsa. Seppälä hörppii kahvia teevadilta.

-- Se teidän vaimonne ei taida osata säästää, alkaa Pekka. -- Sanovat juovan kaiken voin kahvina ja ostelevan turhia helyjä... Sensijaan kasvavat lapset ilman kuritusta ja opetusta, niinkuin suden penikat, ja torppa menee alaspäin.

-- Niinhän se on tahtonut vähän olla. Mutta minä sitä tässä markkinamatkalla, kun osti sellaisen kukillisen punaisen silkin ja siitä antoi viisitoista markkaa, vähän löylyytin...

Sekä itse asia että se tapa, jolla mies, suistellen silmiään kapeiksi raoiksi, siitä kertoo, huvittaa Pekkaa niin että hän purskahtaa nauruun. Aili katsahtaa häneen nuhdellen ja virkkaa vakavasti:

-- Oikeinko lyömällä?

-- Niin, vähän hotaisin selkään. Ei se siihen paljonkaan sattunut... Oli kanssa oma syyni, kun ryhdyin sellaista nuorta ja koreaa herrasväenpiikaa naimaan! Hissakan sain! Parempi olisi ollut, jos olisin ruvennut kauppoihin reilun, tasaisen talonpoikaisihmisen kanssa. Mutta kun se silloin oli olevinaan niin hempeä ja herkullinen, kun kerran nuorena miehenä tohtorissa käydessäni sen näin... Olisi saanut tohtori itse naida...!

Samassa tulee Emma rouva lääkkeineen ja tarpeellisilla neuvoilla varustettuna lähtee mies matkaansa.

Aamiaiseksi on miltei poikkeuksetta sianlihaa ja potaattia. Keskustelu pöydän ääressä koskee likinnä sitä mitä mahdollisesti aamulla jo on ehtinyt tapahtua. Pekka on tasainen ja tyytyväinen, jollei erityisiä harmeja ole ollut, äiti usein alakuloinen. Aili totistuu totistumistaan, hän hymyilee yhä harvemmin jota lyhyemmiksi päivät pimenevät. Aamupäivällä istuvat molemmat naiset ruokasalissa käsitöidensä ääressä. Ainoastaan harvoin he toisiaan puhuttelevat. Heidän välinsä ei ole aivan eheä, sillä Aili ei koskaan ole päässyt siitä tunteesta, että hän sittenkin on ottolapsi ja että äidin enemmän täytyy rakastaa omia lapsiaan. Mutta tätä tunnetta, niinkuin yleensä koko sieluelämäänsä, on hän huolellisesti salannut. Eikä äiti ole näkynyt hänen luottamustaan kaipaavankaan. Ainoa mikä heitä nykyään liittää yhteen on suru: molemmat ovat he rajattomasti rakastaneet Kaarilan herra-vainajaa, ja jonakin hiljaisena iltana häntä itkiessään vaipuvat he toistensa syliin, päästävät kyyneleensä hillitsemättömästi valumaan ja saavat siten toisiltaan lievennystä ja lohdutusta... Muuten ovat heidän mielipiteensä monasti vastaiset ja usein heiltä, kahdenkesken istuessa, puuttuu puheenainetta.

Virkkaustyö, niin kuivalta kuin se saattaa näyttää, voi sekin innostuttaa. Ylpeydellä katselee Aili muhkeaa välipitsiä, joka hänen käsissään pitenemistään pitenee. Se on sinertävän valkea ja tuoksuu puhtautta. Ja Ailin näppäryys kasvaa, päivä päivältä tulee työ tasaisempaa. Hän innostuu niin, että hän kelloa katsoen kutoo ja kun päivällispöytä on katettava, tekee hän sen malttamattomuudella. Hämäräkin saavuttaa hänet liian aikaiseen: hän ei malta jättää työtään, ennenkuin äiti muistuttaa ettei pidä silmiään pilata.

-- Tule, Pulu, laulamaan! kuuluu samassa Pekan ääni salista.

Hän on tullut ulkoa ja heittäytynyt salin nojatuoliin viettämään hämyn hetkeä. Ailia hermostuttaa ettei määrätty mitta pitsiä vielä ole valmis.

-- Pulu, etkö kuule? tulee taaskin salista.

-- Voi voi, eihän minulla nyt olisi aikaa!

-- Koko päivän olet istunut pitsisi ääressä. Eihän sillä nyt hengenhätää ole.

Aili ojentautuu suoraksi ja oikaisee käsivartensa. Hartioita särkeekin hiukan, niinkuin aina tekee kun on kauan istunut.

Saliin ei sytytetä tulta, sillä Aili ei käytä nuotteja. Hän laulaa enimmäkseen kansanlauluja, joita on kylän tytöiltä oppinut ja säestää niitä omalla yksinkertaisella tavallaan. Hän unohtaa vähitellen veljensä läsnäolon ja päästää peittelemättä tunteensa ilmoille. Ja kun viime sävel on kajahtanut pimeässä huoneessa, niin ei hiljaisuutta riko mikään. Saattaa kuulla omat hengenvetonsa. Vihdoin Aili herää ajatuksistaan ja huomaa Pekan nukkuneen. Se häntä sekä rauhoittaa että suututtaa, sillä toiselta puolen hän ilostuu siitä ettei hänen peittämättömillä tunteillaan ole ollut todistajaa, toiselta puolen hän veljeltään olisi odottanut enemmän hartautta. Kun Pekka neljännestuntia myöhemmin tulee ruokasaliin, tapaa hän Ailin työnsä ääressä, ahkerana ikäänkuin ajamassa kiinni myöhästymistä.

-- Minä nukuin, sanoo Pekka hieroen silmiään. Ja katsahtaen kelloon, avaa hän kyökin oven ja huomauttaa: -- soittakaa väki illalliselle.

Hän tuntee vaistomaisesti ruumiissaan koska väki on soitettava ruualle, aivan niinkuin hän vaistomaisesti joka aamu herää minuutilleen kello neljä. Hän asettuu sohvalle, hieroo taasen silmiään ja haukottelee. Aili istuu selin häneen. Hiukset hänen niskassaan kähertyvät pehmeinä untuvina.

-- Pulu, sinä lakkasit laulamasta! virkkaa Pekka lapsellisesti.

-- Ja sinä kuuntelemasta.

-- No, kun minä nukuin... Pulun olisi pitänyt herättää...

-- Vai niin...! Sitä saat turhaan odottaa. Kun nukut, niin minun puolestani saat maata miten kauan tahansa, sanoo Aili leikillisesti.

Aili kääntyy Pekkaan päin ja purskahtaa nauruun, sillä Pekan karkeat hiukset seisovat niin kummallisesti pystyssä, silmät ovat sirillään ja nenän päässä on nokea. Pekan täytyy hänenkin ruveta nauramaan, vaikkei hän tiedä mitään varsinaista syytä. Tässä hilpeässä mielentilassa tapaa Emma rouva "lapset", kun hän tulee puodista, toisessa kädessään lyhty, toisessa suuri avain ja lautanen kukkurallaan siansorkkia. Hän on jo yhtymäisillään yleiseen iloon, mutta puhkeaa samassa puhumaan:

-- Lamppu savuaa! Kuinka ette nyt huomaa!

Se suitsuttaa todella suitsuttamalla savua lasistaan, joka jo yhdeltä puolen on aivan mustunut. Noki Pekan nenän päässä lienee sekin kotoisin samasta lähteestä. Suuri siivous on tietysti tämän kaiken jälkeen välttämätön. Onneksi on salin ovi sentään ollut kiinni.

Illallisen jälkeen istutaan taas rauhallisesti pöydän ympärillä. Emma rouvalla on yllä silmälasit: hän lukee saksalaista kuvalehteä "Über Land und Meer", jonka joku sukulaisista aina antaa hänelle joululahjaksi. Aili kutoo pitsiään ja Pekka selailee viime viikon sanomalehtiä, jotka hän jo moneen kertaan on lukenut.

-- Itsemurha! virkkaa hän äkkiä ja hänen ystävälliset piirteensä synkistyvät. -- Tuota en olekaan huomannut. Kamalat ihmiset, pelkurit, kun tappavat itsensä! Se on oikein tullut muodiksi. Hyi!

Kiihkolla, joka hänelle on aivan tavaton, hän heittää sanomalehden käsistään ja alkaa kävellä edestakaisin. Hän on tuossa levottomuudessaan hyvin kömpelö. Ailin tekee ehdottomasti mieli nauraa häntä. Kun hän sitten vihdoin taas istuutuu paikalleen, nousee Aili salavihkaa ja noutaa hänelle kyökistä Mirrin, joka nukuttuaan uunin kuumassa on aivan lämmin.

-- Silitä nyt tuota, niin rauhoitut. Vai ovat sinusta ne ihmiset niin pelkureja, jotka itsensä tappavat. Uskaltaisitkohan sinä?

-- Uskallan enemmän kuin sitä: uskallan elää. Mutta ihmiset, jotka ovat kaiken hävittäneet, eivät uskalla elää. He pelkäävät elämää, sentähden he katkaisevat kaikki ja kuolevat. Mutta ei puhuta siitä!

Mirri makaa hänen käsivarrellaan hervottomana kuin lankavyyhti. Hän vaikenee kotvan aikaa ja selailee toisella kädellään almanakkaa.

-- Pulu, arvaas...

-- No?

-- Kuinka monta viikkoa on jouluun?

-- Tiedän sen arvaamattakin. Ylihuomisesta seitsemän viikkoa.

-- Niin juuri. Kas, kun tiesit! Olet kai katsonut.

-- Voi, voi, aikoja sitten.

Seuraa hiljaisuus. Lamppu ynisee, Jalo kuorsailee nurkassa.

-- Täällä näkyy olevan Bismarckista uusi kuva! virkkaa Emma rouva haukotellen ja asettaa kuvalehden Ailin eteen, joka hänkin haukottelee, tartuttaen Pekkaan saman taudin.

Pekka nousee, asettaa Mirrin Ailin syliin, sytyttää lyhdyn ja lähtee talliin. Hetken kuluttua mennään levolle. Istuessaan yksin huoneessaan kirjoituspöytänsä ääressä kuulee Aili äidin vetävän kelloa ja Pekan riisuutuessaan kolauttavan saappaansa lattiaan. Sitten vaikenee kaikki. Aili yksin valvoo. Pää käsien varassa tuijottaa hän ikkunaan.

Pimeä on läpitunkematon ja hiljaisuus alkaa soittonsa. Sillä hiljaisuudellakin on äänensä. On ikäänkuin hiushienoja jouhia alettaisiin virittää. Aili tuntee niiden koskettavan hermojensa päitä. Hän istuu liikkumatonna pitkiä aikoja. Hänen silmänsä sattuvat kuvaan pöydällä. Se on nuori nainen, jonka sielukkaita kasvoja kihara tukka kaartaa. Kuva on vanhaa tekoa ja haaltuneilla kukkasilla koristettu. Aili tuntee nuo piirteet tarkkaan, sillä joka ilta on hän niitä katsellut. Se on hänen oman äitinsä kuva, hänestä itsestään ei hänellä ole mitään muistoa. Isästä ei ole edes valokuvaa. Emma rouvan kertomuksista tietää Aili äidistään sen vähän minkä tietää... Hän oli kaunis nuori nainen, jolta mies heidän avioliittonsa ensi vuonna kuoli. Lapsensa syntyessä heitti äiti henkensä. Tämä lapsi on Aili...

Miten olisi jos he eläisivät, oma isä ja äiti?