Part 5

Tällaisissa oloissa kasvoi Uole. Kuinka hän kymmenvuotiaana, johon ikään saakka hän oli käynyt hurstikolttuun puettuna, sai ensimäiset housut, oli hyvin oloja kuvaavaa. Eräänä syysiltana istui hän pirtin ikkuna-aukon ääressä ja tirkisteli pimentyvälle pihalle. Silloin huomasi hän miehen, täysinäinen säkki selässään, hiipivän tanhuan halki. Luullen sitä varkaissa kähmiväksi ruotsalaiseksi, sieppasi hän seinältä isänsä luodikon ja ampui miestä, joka kellahti nurin. Mutta se sattuikin olemaan hänen oma isänsä. Kiukustuneena kampi tämä pirttiin, sillä kuula oli sattunut toiseen jalkaan. Mutta kuultuaan, että poika oli luullut häntä ruotsalaiseksi, sanoi hän tyytyväisenä äidille:

»Pojasta näkyy vääntyvän mies, pitää laittaa sille jo housut.»

Suomalaisten tila kävi vainojen kautta yhä tukalammaksi. Heitä häädettiin ilman mitään syytä raivaamiltaan tiloilta, ja jotka eivät totelleet, ne tuomittiin ankariin rangaistuksiin. Kun Uolen isä käräjillä sai häätötuomion, lausui hän:

»Tuomitkoot mitä tuomitsevat, mutta minä kumminkin jään paikoilleni.»

Ja hän jäi paikalleen. Mutta kun hän nyt oli kaikkea lainsuojelusta vailla, käyttivät ruotsalaiset talonpojat tilaisuutta omalla tavallaan hyväkseen. Eräänä iltana, perheen ollessa saunassa, saapui heitä joukkokunta taloon, ympäröivät saunan ja sytyttivät sen tuleen. Niin kohtasi Hakkaraisen perhe tuhonsa.

Uole ei ollut silloin kotona ja siten pelastui hän tuosta kaameasta kuolemasta. Koditonna harhaili hän sitten ympäri suomalaisalueita ja kosti ruotsalaisille, missä suinkin joutui heidän kanssaan tekemisiin. Pitkän Suomalaisen nimellä tuli hän laajalti tunnetuksi ja peljätyksi. Hänet julistettiin henkipatoksi ja kaikkialla uhkasi häntä tuho. Kun maa siten kävi kovin polttavaksi hänen jalkainsa alla, päätti hän muuttaa takaisin isäinsä maahan ja sitä varten hän pitkiä kiertoteitä myöten oli saapunut Tukholmaan, päästäkseen jonkun suomalaisen laivan mukana isänsä syntymämaahan.

Kannelle päästyään nojausi Uole laivanparrasta vasten ja antoi raikkaan tuulen jäähdytellä porottavia ohimoitaan. Laiva oli kookas fregatti, nimeltä »Aarnihaukka». Täysin purjein eteni se Tukholmasta, joka oli jo hävinnyt saarten suojaan.

Lähellä Uolea oli ryhmä tupakoivia miehiä. Yhtäkkiä havahtui Uole siihen, että hän kuuli heidän juttelevan suomeksi.

»No saakeli! Suomalaisiahan ne ovat!» pääsi Uolelta ja ilostuneena lähestyi hän miehiä.

Hän sai kuulla nyt, että »Aarnihaukka» oli matkalla Uuteen Ruotsiin Delaware-joen suussa Pohjois-Amerikassa. Laivassa oli kolmisensataa suomalaista, joista suurin osa oli ollut rauhattomiksi julistettuja, kuten Uolekin ja jotka kahleissa oli tuotu laivaan vietäviksi sinne kaukaiseen siirtolaan. Osa oli vapaaehtoisesti lähteneitä, jotka siellä lännen äärillä toivoivat vihdoinkin löytävänsä siedettävät olot sekä saavansa rauhassa viljellä maankamaraa.

Uolen oli nyt helppo tajuta oma laivalle joutumisensa. Hänen tultuaan yöllisillä retkillään tekemisiin kaupungin järjestyksenvalvojain kanssa, olivat nämä, huomatessaan hänet salosuomalaiseksi sekä tietäessään satamassa olevan lähtövalmiina kruunun laivan, joka vei suomalaisia Amerikaan, kulettaneet hänet muitta mutkitta sidottuna laivaan. Tämän seikan vahvisti todeksi toisten suomalaisten ilmotus. Laivan lähdettyä satamasta oli kaikilta väkisin tuoduilta poistettu kahleet, niin että he saivat vapaasti liikkua laivalla. Mutta kaikki heidän aseensa oli visusti piilotettu lukkojen taakse, jottei laivaväen tarvinnut mitään kapinanyritystä pelätä.

Uole ei tuntenut suurtakaan harmia tästä väkisin tapahtuneesta matkan muutoksesta. Eihän hänellä Suomessakaan ollut mitään omaisia eikä rakkaita lapsuusmuistoja ja olihan Amerikassa väljät liikkumatilat. Uuden Ruotsin asukkaat olivat etupäässä suomalaisia, joten hän sielläkin joutuisi omien kansalaistensa pariin. Samalta kannalta ottivat asian muutkin laivalla olevat suomalaiset. Muutamat vapaaehtoisesti lähteneistä olivat saaneet kirjeitä aikaisemmin muuttaneilta sukulaisiltaan, jotka kiittivät uuden maailman oloja hyviksi. Tämä rauhotti pakkosiirtolaisten mieltä ja sai heidät tyytymään kohtaloonsa.

Uole tapasi suomalaisten parissa useita tuttuja, joiden kanssa hän harharetkillään oli joutunut tekemisiin. Kiinteimmin liittyi hän erääseen Taalain suomalaisperheeseen, mihin kuului isä, poika ja kahdenkymmenen vuotias tytär, joka kuningattaren kunniaksi oli saanut nimen Kristiina. Tämä verevä ja avokatseinen neito herätti piankin Uolessa tunteita, joille hän siihen saakka oli pysynyt kokonaan vieraana. »Aarnihaukka» ei ollut ehtinyt vielä Pohjanmeren laineita loppuun kyntää, kun he jo suunnittelivat yhteisen pesän perustamista valtameren taakse. Mutta tämän nuorten vaatimattoman päämäärän tielle oli sallima runsaalla kädellä varannut raskaita vaikeuksia.

Atlantin merelle tultua otti »Aarnihaukka» suunnakseen etelälounaan, lähinnä päämääränään Kanarian saaret, josta pasaatituulta hyväkseen käyttäen oli mukavin ja vaarattomin purjehtia valtameren yli Länsi-Intian saarille sekä sieltä Pohjois-Amerikan rannikkoa pitkin Delaware-joen suuhun.

Kun Kanarian saaret erottuivat taivaanrannasta, kohosi samalla valtameren helmasta näkyviin kolme laivaa, joiden suunta oli »Aarnihaukkaa» kohti. Lähemmäs ehdittyään nostivat ne suurmastojensa huippuun lipun, jossa näkyi puolikuu ja sen alla pääkallo. Ne olivat siis turkkilaisia merirosvolaivoja, jotka olivat uhrikseen valinneet »Aarnihaukan».

Pakoa oli mahdoton yrittää, täytyi siis ryhtyä vastarintaan. Mutta jos sen mieli muodostua menestykselliseksi, täytyi suomalaiset saada mukaan ja antaa heille siis aseensa takaisin. Koska heitä kaikkia uhkasi turkkilaisten orjuus, suostuivat suomalaiset luonnollisesti ottamaan osaa taisteluun.

Tuskin oli »Aarnihaukalla» saatu tärkeimmät taisteluvalmistukset suoritetuksi, kun merirosvolaivoista jyrähti kolme kanuunanlaukausta. Ruotsalainen fregatti vastasi voimallisesti vihollisen tuleen ja pian peittyi valtameren pinta kitkerään ruudinsavuun. Yhtäkkiä sukelsi sen keskestä näkyviin yhden rosvolaivan taklaasi, ja ennenkuin »Aarnihaukka» oli ehtinyt asentoaan muuttaa, viuhuivat enträyshaat ilmassa ja rosvolaiva tarrautui kiinni fregatin kylkeen. Rajuin sotahuudoin hyökkäsivät hampaisiin saakka asestetut merirosvot »Aarnihaukan» kannelle. Mutta siellä oli heitä vastassa suomalaiskarhujen tiheä joukko -- miehiä, joiden kanssa he eivät koskaan ennen olleet tekemisiin joutuneet ja joiden taistelukunnon he piankin tulivat katkerasti tuntemaan. Verissä päin ajettiin heidät takaisin omaan laivaansa, mutta ennenkuin he kerkesivät enträyshakoja irrottaa, syöksyivät heidän perässään suomalaiset, joiden etupäässä muita kookkaampi nuorukainen heilutti veristä ja raskasta kirvestään.

Taistelua turkkilaislaivan kannella ei kestänyt kauan. Armoa antamatta hakkasivat suomalaiset maahan joka ainoan merirosvon. Se ratkaisi samalla koko taistelun. Toiset kaksi laivaa, nähtyään toverinsa perikadon ja saatuaan »Aarnihaukan» kanuunatulesta tuntuvia vaurioita, kääntyivät pakoon ja hävisivät ennen pitkää taivaanrannan taakse. Mutta saaliinaan rikas merirosvolaiva ohjasi »Aarnihaukka» kulkunsa Kanarian saarille, korjatakseen vaurionsa ja haudatakseen kuolleensa.

Tämä tapaus vaikutti vapauttavasti ja kohottavasti siihen mielialaan, mikä »Aarnihaukan» pakkosiirtolaisten keskuudessa oli siihen saakka vallinnut. Uolenkin katseesta hälveni kyräilevä epäluuloisuus hänen saadessaan laivaväen puolelta julkista arvonantoa urhoollisuudestaan. Sopuisin mielin ja hyvin toivein lähdettiin Kanarian saarilta kohti suurta länttä, kun laivan vauriot oli korjattu ja vesi- sekä muonavaroja uudistettu.

Viikon päivät purjehtivat myötäisten olosuhteiden vallitessa, nämä pohjanperäläiset korvenraatajat samoja vesiä, jotka toista sataa vuotta aikaisemmin olivat Columbusta kantaneet kohti tuntemattomia maita. Öisin, kun hehkuva aurinko oli kohtisuoraan vajonnut valtameren helmaan, kaareutui heidän yllään tähtikirkas etelän taivas ja päivisin puuskuivat laivan ympärillä valaskalat vesisuihkuja ilmaan ja välkähtelevät lentokalat hyppelivät aallon harjalta toiselle.

Kun vihdoin kohosi maata näkyviin, puhkesi valtameri, joka siihen saakka oli pysynyt tyynenä ja suopeana, ankaraan raivoon. Lähenevän rannikon edessä risteillessään syöksähti »Aarnihaukka» vedenalaiselle riutalle, niin että mastot risahtivat kuin kortteet poikki ja kanuunat vierivät jyskien alustoiltaan. Silloin turvauduttiin laivaveneisiin ja suurin ponnistuksin pelastuivat haaksirikkoiset rannalle.

Siirtolaisemme olivat nyt Puertoricon saarella. Mutta niin pian kun he pääsivät ihmisten ilmoille, saarsi heidät saaren espanjalainen varusväki ja käskynhaltija julisti heidät vangituiksi, koska heitä epäiltiin seikkaileviksi merirosvoiksi. Viikkokausia saivat he nyt olla vapauttaan vailla ja monta heistä ehti kuuma ilmanala surmata, ennenkuin emämaasta saapui käsky laskea heidät vapaalle jalalle. Haaksihylystä pelastetun omaisuuden jätteillä saivat he ostetuksi vanhan, puolimädän aluksen, jolla he nyt lähtivät pyrkimään matkansa päämäärään.

Mutta selviydyttyään tästä Karybdiistä, odotti heitä toisaalla jo ahnas Skylla. Heidän pyrkiessään St. Croix-saaren sivuitse, alkoi heidän haurasta alustaan kohti lähetellä kuumia tervehdyksiään muuan sotalaiva, jonka mastonhuipussa liehui Ranskan lippu. Kun he ilman kanuunoita olivat vallan kykenemättömät vastarintaan, oli heidän pakko antautua vangeiksi ja heidät kuletettiin nyt saaren pääpaikkaan. Ranskalainen kuvernööri, jonka alkuaankin tyly luonne oli hänen täällä alkuasukasten parissa mellastaessaan entistä enemmän villiintynyt, kohteli vankejaan kuin julkisia pahantekijöitä. Kidutuksilla koetti hän pusertaa heiltä tietoja, missä tarkotuksissa he näillä vesillä liikkuivat, ja pelkäksi huvikseen surmasi hän heistä useita. Lopuksi möi hän heidät huutokaupalla orjiksi ranskalaisille maatilanomistajille.

Kun orjiksi myytyjen oli hajaannuttava myyntipaikalta ja kunkin seurattava omistajaansa, katsahti Uole Kristiinaan, joka uskollisesti oli tähän saakka kestänyt hänen sivullaan, ja lausui äänellä, mistä kajahti raudanluja päättäväisyys:

»Koeta kestää siihen saakka, kun minä saavun sinua noutamaan, sillä minä olen varmasti saapuva!»

Näitä kahta rakastavaista lukuunottamatta erkanivat tämän jälkeen suomalaiset ja ruotsalaiset kohtalotoverit iäksi toisistaan. Useimmat heistä olivat jo sortuneet kuumetauteihin ja orjuuden rasituksiin, kun Kristiina muutamien kuukausien kuluttua heräsi yösydännä kopissaan siihen, että joku päästeli hänen kahleitaan. Se oli Uole, jonka monien ponnistusten jälkeen oli onnistunut karata ja joka nyt lupauksensa mukaan oli saapunut häntä vapauttamaan.

Verikoirain vainoamina piileskelivät he sitten saaren aarniometsissä, osuen seuraavan yön aikana meren rannalle. Täältä saivat he käsiinsä veneen, jonka varassa he jättäysivät valtameren huostaan, päättäen mieluummin kuolla aaltoihin kuin uudelleen antautua kiduttajainsa valtaan.

Kärsien kaikkia helteen, nälän ja janon hirmuja ajelehtivat he kaksi vuorokautta merellä, kunnes eräs hollantilainen kauppalaiva löysi heidät lopen nääntyneinä ja vei heidät Delaware-joen suuhun. Nyt oli heille enää vähäinen vaiva päästä kansalaistensa luokse Uuden Ruotsin Suomi-kylään ylempänä jokivarrella.

Nyt alkoi kovia kokeneille nuorille muutamia vuosia kestävä rauhan ja onnen aika. Kansalaistensa puolelta saivat he kokea lämmintä osanottoa ja yhteisvoimin auttoivat Suomi-kylän asukkaat heitä uuden elämän alkuun. Ja niin toteutui vihdoin heidän vaatimaton oman kodin haaveensa.

Tyytyväisenä eleli täällä valtameren takana, kuulumattomissa vanhan maailman melskeistä, pirstale Kalevan kansaa. Heillä oli mielinmäärin käytettävänään laajat alat viljavata maata sekä äärettömät metsästysalueet, eivätkä heitä rasittaneet verot ja päivätyöt. Ruotsalaisetkaan eivät vähälukuisuutensa takia kyenneet täällä heitä sortamaan ja punanahkaisten alkuasukasten kanssa elivät he mitä parhaimmassa sovussa.

»Täällähän me elämme kuin luvatussa maassa, verrattuna Ruotsin sydänmaihin», lausui Kristiina eräänä syyskesän iltana, kun Uole oli juuri palannut uutisraivauksiltaan ja he yhdessä istuivat majansa portailla. »Tännehän heidän pitäisi kaikkien muuttaa.»

»Saaneeko sitten täälläkään ikäänsä rauhassa elää», arveli siihen Uole, johon katkerat kokemukset olivat jättäneet siksi syviä jälkiä, ettei hän uskaltanut tulevaisuuden toiveitaan kovin korkealle asettaa.

Eikä näitä onnen päiviä pitkälle kestänytkään. Vaikka Uole ei ollutkaan syntynyt Kullervon olosuhteissa, oli kohtalo hänelle kuitenkin varannut Kullervon osan.

Uuden Ruotsin siirtokunta oli alusta aikain ollut hollantilaisten silmätikkuna, he kun olivat aikaisemmin asettuneet Delaware-joen suulle ja katsoivat lähimaita omikseen. Toista vuotta sen jälkeen kun Uole oli päässyt kansalaistensa pariin Suomi-kylään, joutui Uusi Ruotsi hollantilaisten alamaisuuteen ja kaikki yhteys emämaan kanssa katkesi. Nyt alkoi siirtokunnalle ankara orjuuden aika, mikä jonkun ajan kuluttua muuttui vieläkin tukalammaksi, kun toinen kaupuskansa, englantilaiset, vuorostaan anasti siirtokunnan haltuunsa.

Suomalaisen kärsivällisyys kestää ankarintakin koettelemista niin kauan kun hänen persoonallinen rauhansa ei ole tullut häirityksi. Hollantilaisten isännöidessä pysyivät suomalaiset vielä alallaan, niin tyytymättömiä kuin uuteen esivaltaansa olivatkin. Mutta englantilaiset menivät sorrossaan äärimmäisenkin siedettävyyden rajan yli ja silloin alkoi siirtokunnassa kuohua.

Eräänä elokuun iltana kokoontui muutamaan Delaware-joen niemekkeeseen siirtolan ulkopuolelle joukko synkeitä miehiä. Heistä oli sinä päivänä ollut viisi miestä kylän hirsilinnotuksessa suomittavina jäykkäniskaisuutensa takia. Uole, pitkä Finn, kaikista itsepintaisin kyrääjä, oli ollut heidän joukossaan. Jäytävän vihan tuli silmissään puhui hän tovereilleen:

»Tällaista me emme enää voi sietää! Meidän isämme muuttivat synnyinmaastaan voutien ja muiden kruunun susien ahdistamina Ruotsiin, koska he siellä kuninkaan läheisyydessä luulivat saavansa rauhassa viljellä kaskiaan. Mutta kuinkas kävi? Kaikkihan me olemme saaneet omassa nahassamme tuntea, kuinka ruotsalaiset kävivät joka puolelta kimppuumme kuin villipedot. Ja täällä maailman laidalla, täällä ovat taas uudet kiusanhenget niskassamme. Ja kuitenkaan me emme ole ketään häirinneet emmekä muuta tahtoneet kuin saada rauhassa viljellä peltojamme! Mutta rauhaa me emme näy missään saavan, ellemme sitä itse hanki. Miksi kärsisimme englantilaisia kauemmin niskassamme! Onhan meitä yhtä paljon kuin heitäkin. Jos me yksimielisesti ja lujin kourin ryhdymme pyssyinemme ja kirveinemme asiaan, niin me olemme pian vapaita painajaisestamme. Ja jos he palaavat ylivoimaisina ja me emme vapaina voisi pitää tähänastisia kontujamme, niin mikä estää meitä siirtymästä lännemmäksi. Siellä on yhtä hyvää maata äärettömät alat ja intiaanien kanssa me olemme aina eläneet rauhassa. Siis, jos te olette miehiä, niin isketään, niin kauan kun rauta on kuumana!»

Hänen voimallinen vihansa ja palava vapauden kaipuunsa tarttui hitaimpiin ja malttavaisimpiinkin, ja suostumuksen huudoilla otettiin vastaan kapinaan nousun ehdotus. Varovaisimmat tahtoivat ainoastaan, että aseisiin tarttuminen lykättäisiin hiukan tuonnemmaksi, jolloin tiedettiin osan englantilaisesta sotilasvartiosta siirtyvän toisiin siirtokunnan osiin. Lyhyen neuvottelun jälkeen tuli tämä yleiseksi päätökseksi ja miehet hajaantuivat kukin taholleen odottamaan ratkaisun hetkeä.

Oliko salaliittolaisten joukossa kavaltaja vai muutenko englantilaiset pääsivät kapinahankkeiden perille, siitä ei jälkimaailmalle ole tietoja säilynyt, seikka vain on se, että pari päivää edellä kerrotun jälkeen vangittiin yhtäkkiä Uole sekä muutamia muita salaliiton johtavimpia miehiä, samalla kun kaikilta otettiin ampuma-aseet takavarikkoon. Seurasi nyt joukko tutkintoja ja kidutuksia sekä sitten nopea tuomio. Toiset pääsivät pakkotyöhön siirtokunnan linnotuksiin, mutta Uole, jota pidettiin pääsyyllisenä, tuomittiin kuolemaan. Kun Länsi-Intian saaristoon kuuluva Barbados-saari näihin aikoihin oli joutunut portugalilaisilta englantilaisten haltuun, ruvettiin Pohjois-Amerikan siirtokunnista lähettämään kuolemaantuomittuja orjiksi mainitulle saarelle. Se tuli Uolenkin kohtaloksi. Poltinraudalla merkittynä ja kahleisiin lyötynä vietiin hänet Barbados-saarelle.

Kun hän poisvietäessä näki viimeisen kerran epätoivoon nääntyvän vaimonsa ja itkevät lapsensa, huusi hän heille:

»Odottakaa, vielä minä kerran palaan!»

Mutta hänen sanoistaan ja äänestään kajahti enemmän kolkkoa uhkaa pyöveleitänsä kohtaan kuin sitä tulevaisuuden luottamusta, joka vaimossa olisi voinut pitää vireillä elämän uskallusta, kuten kerran ennen St. Croix-saarella. Ja niinpä hän muutamien aikojen kuluttua nääntyikin suruun ja puutteisiin, näkemättä enää miestään.

Sillä aikaa sai Pitkä Suomalainen tropiikin hehkuvan auringon alla yhdessä mustain kahleorjain kanssa raataa rikkaan hasiendan viljelysmailla. Ainoa, mikä häntä tässä eläimellisessä olotilassa enää piti yllä, oli hänen suuri vihansa, jolle hän vielä kerran tahtoi saada tyydytystä. Se ei ollut enää pelkkää loukatun oikeudentunnon aiheuttamaa vihaa, vaan kaaoksellista ja synkeätä Kullervo-raivoa, joka suuntautui koko maailmaa vastaan ja joka tahtoi hävittää kaikki ihmisviljelyksen saavutukset sekä palauttaa maailman alkutyhjyyteensä. Poltinraudan merkki hänen otsassaan ei lakannut yöllä eikä päivällä kihelmöimästä ja se piti vireillä hänen vihansa loimua. Mustat orjat hänen ympärillään raatoivat tylsinä ja mistään piittaamattomina ja olivat valmiit vähimpäinkin armonosotusten johdosta nuolemaan käskijäinsä käsiä. Uole halveksi heitä sydämestään, hän tunsi itsensä kokonaan yksinäiseksi heidän keskellään eikä antautunut mihinkään yhteistuumiin heidän kanssansa.

Niin hän äänetönnä raatoi etelän helteisen taivaan alla, elättäen povessaan valtavata vihaa ja hautoen suunnitelmia sen tyydyttämiseksi.

* * * * *

Puolikymmentä vuotta sen jälkeen, kun suomalaisten kapinahanke oli saatu ilmi ja sen pääsyyllinen viety Barbados-saarelle, huomattiin Delaware-joen siirtokunnissa outoa levottomuutta lähinnä asuvien intiaaniheimojen keskuudessa. Mutta kun punaihoisten kanssa oli pitemmän aikaa eletty sovussa, ei tälle ilmiölle osattu antaa suurempaa merkitystä eikä myöskään ryhdytty mihinkään huomattavampiin varokeinoihin. Ja niin joutui siirtokunta odottamatta myrskyn jalkoihin. Intiaanit olivat nousseet sotajalalle ja suurin joukoin hyökkäsivät he murhaten ja polttaen siirtolaiskyliin.

Ensimäisinä joutuivat hävityksen jalkoihin hollantilaiset, joiden kylät hävitettiin maan tasalle. Sitten tuli englantilaisten vuoro ja hätääntyneiden pakolaisten kintereillä seurasivat kylästä kylään villit intiaanijoukot.

Varhaisena aamuna hyökkäsi monisatalukuinen mohikaanijoukko Suomi-kylän hirsivarustukseen, jonka he väkirynnäköllä vallottivat ja sytyttivät palamaan. Englantilaiset peräytyivät kylään ja ihan heidän kintereillään seurasivat mohikaanit, joita johti harvinaisen kookas, sotamaalauksilla ja kotkansulilla koristettu intiaani. Raivoisasti kävi hän miestensä etupäässä englantilaisten kimppuun, heiluttaen kädessään tomahawkia, jonka terä punotti kaatuneiden verestä.

Kun kylän suomalaiset riensivät liittymään englantilaisten riveihin, hämmästytti heitä johtaja-intiaani huutamalla heidän omalla kielellään:

»Suomalaiset, pysykää erillänne englantilaisista, sillä ei teille mitään pahaa tapahdu. Me olemme tulleet ainoastaan englantilaisia ja hollantilaisia hävittämään.»

Kun suomalaiset tämän johdosta seisoivat vielä hämmästyksissään ja empien, sai taistelu äkkiä uuden käänteen. Intiaanien johtaja oli juuri saapunut Pitkän Suomalaisen aution majan edustalle. Siinä hän pysähtyi, laski tomahawkinsa ja teki liikkeen ikäänkuin ovea lähestyäkseen. Mutta samassa putosi verinen ase hänen kädestään, hän horjahti ja raivoisasti karjahtaen kaatui kynnyksen eteen. Hän oli saanut erään englantilaisen musketista surmanluodin sydämeensä.

Päällikön kaatuminen pysähytti intiaanit hyökkäyksestään. He olivat kuitenkin vielä siksi ylivoimaiset, ettei valkoihoisten tappiota olisi tarvinnut epäillä, ellei samalla olisi intiaanien takana alkanut räiskyä muskettituli. Se oli englantilainen apujoukko, joka virransuulta tullen oli juuri noussut maalle Suomi-kylän alla. Heidän odottamaton ilmestymisensä sai intiaanit, jotka olivat vielä neuvottomina päällikkönsä menettämisestä, kokonaan häiriöön. Sinne tänne hajaantuneina hävisivät henkiin jäänet tuota pikaa taistelutantereelta.

Pian tämän jälkeen lakkasi taistelu muuallakin siirtokunnassa ja intiaanit vetäytyivät takaisin metsiinsä, jättäen jälkeensä savuavia kylien raunioita ja skalpeerattuja ruumiita.

Kun Suomi-kylässä korjattiin taistelun jälkiä ja haudattiin kaatuneita, huudahtivat hämmästyksestä ne miehet, joiden tuli kantaa intiaanipäällikön ruumis hautaan. He olivat hänen intiaaniasunsa alta tunteneet Pitkän Suomalaisen. Kaikki kylän väet kerääntyivät nyt ruumiin ympärille ja kaikki tunsivat hänet Uole Hakkaraiseksi, joka viisi vuotta sitten oli kuljetettu orjaksi Barbados-saarelle. Vangituilta intiaaneilta saatiin kuulla, että Pitkä Finn oli noin puoli vuotta sitten ilmestynyt heidän pariinsa sekä saanut heidät kiihotetuksi sotaan englantilaisia ja hollantilaisia vastaan. Hänen tarkotuksenaan oli ollut perin juurin hävittää europalaiset siirtokunnat, lukuunottamatta suomalaisia, jotka intiaanien veljinä olisivat saaneet jäädä asumaan lännen mantereelle.

Myöhemmin saatiin Barbados-saarelta kuulla, että Pitkän Suomalaisen oli eräänä yönä onnistunut vapautua kahleistaan, minkä jälkeen hän oli polttanut hasiendan isäntineen ja orjineen. Sytytettyään samana yönä muutamia muitakin maakartanoita palamaan oli hän hävinnyt jäljettömiin.

Siihen päättyi Pitkän Suomalaisen tarina. Hän sai viimeisen leposijansa kentällä Suomikylän laidassa. Kylän miehet, joita kapinaa suunniteltaessa hänen väkevä vihansa oli kerran tenhonnut, loivat hänen haudalleen korkean kummun. Monien miespolvien jälkeen, kun suomenkieli oli jo lakannut näillä tienoin kaikumasta ja Haltosesta oli tullut Halton sekä Parkkosesta Parchon, kertoilivat kylän lapset, tällä kummulla leikkiessään, tarinoita Pitkästä Finnistä, joka kauan sitten oli tuonut intiaanit siirtokunnan kimppuun.

Kerrankin oikea mies.

Kokemäen Näyhälässä, jonka omisti Suomen suuriruhtinaskunnan kamariviskaali Antero Äimä, istui talon herran avarassa työhuoneessa eräänä talvi-iltana 1650 kaksi miestä. Toinen oli kaljupäinen, laiha ja teräväkatseinen sekä vilkaseleinen mies, jota vastoin hänen toverinsa oli näköjään alle parinkymmenen sekä puvustaan päättäen teini tai ylioppilas-beaani.

Pöydällä oli levällään papereita ja kirjotusvehkeitä ja seinähyllyillä virui paksuja asiakirjapinkkoja. Vanhempi mies siirsi syrjään paperivihkon, jota hän juuri oli selaillut, ja ryhtyen terottamaan hanhenkynää lausui nuoremmalle, joka parhaillaan vahataululla suoritti pitkää yhteenlaskua:

»Aijai, Simo-poikaseni, mikä vääryyden löyhkä näistä papereista nouseekaan. Tuskin ainoastakaan voudintilistä löytää ainoatakaan sivua, jossa ei tarkoin vainuamalla keksisi kruunun varojen kähvellystä. Toden totta oli kuningattaremme isoisä, yhdeksäs Kaarle, oikeassa lausuessaan, että se joka on ollut viisi vuotta kruununvoutina, on jo tarpeeksi kypsä hirtettäväksi.»