Part 4

Nyt tarjoutui hän siis villien kalajokelaisten sielunpaimeneksi. Piispaa ja kapitulin jäseniä tosin hieman arvelutti ottaa vastaan tämän kunnianarvoisan papinehdokkaan tarjousta, mutta kun valinnan varaa ei ollut ja kun koulunjohtaja, päästäkseen viimeinkin tästä iäisestä oppilastaan ja niistä valituksista, joita porvarit yhtämittaa juoksivat hänestä tekemässä, selitti hänet kutakuinkin kypsäksi pääsemään koulusta, päättivät he hyväksyä hänet kysymyksen alaiseen virkaan. Olihan sitäpaitsi syytä toivoa, että hän tuohon vastuunalaiseen virkaan astuttuaan jättäisi ilkivaltaiset tapansa ja muuttuisi elämänvaelluksessaan vakaammaksi. Sellaistahan oli usein ennenkin tapahtunut.

Papinkokelas Gregorius Henrikinpoika Keiraskius laskettiin siis koulusta, vihittiin papiksi ja valtuutettiin hoitamaan Kalajoen kirkkoherran virkaa. Porvarit mielissään siitä, että kaupunki vihdoinkin pääsi hänestä ainaiseksi, keräsivät keskuudestaan hänelle joltisenkin rahasumman matkavaroiksi. Niillä hankki dominus Gregorius tuliluikun, puolikymmentä suurta ja äkäistä susikoiraa, palkkasi hartevan rengin ja lähti niin matkalle etäiseen seurakuntaansa.

* * * * *

Tietämättömänä näistä seurakunnassa sattuneista muutoksista ja yleensä aikakauden suurista mullistuksista viljeli Junno Junnonpoika isältä perittyä uutistaloaan pienen Ypyänjärven rannalla, noin seitsemisen penikulmaa Kalajoen suusta ylöspäin. Täällä saakka oli asutus vielä ani harvaa. Hänen isänsä oli ollut ensimäinen asukas penikulmain laajuisella alueella. Eräretkillään oli hän kulkenut jokivartta ylöspäin, poikennut sitten seurailemaan pienen sivujoen varsia, kunnes oli saapunut sen alkulähteelle. Paikka oli tuntunut hänestä miellyttävältä, hän oli kaatanut kasken järveen viettävälle rinteelle ja asettunut sinne myöhemmin vakinaisesti asumaan, jättäen kuollessaan talon pojalleen.

Junno Junnonpoika eleli siis täällä mitä täydellisimmässä erämaan rauhassa. Ainoastaan harvoin, milloin tarvitsi myydä kertyneet turkikset sekä uudistaa suolavarastoa, tuli hänellä käydyksi jokisuulla tai Salon markkinoilla. Silloin kävi hän aina myöskin kirkossa. Sillä pakana hän ei suinkaan ollut, vaan oli hänet poikasena -- hän muisti sen itsekin -- kastettu kolmiyhteisen Jumalan nimeen. Mutta muutoin hänellä oli tästä kolmiyhteisestä Jumalasta sangen hämärä käsitys. Se olikin yhdessä pyhimysten kanssa sekaantunut hänen mielikuvituksessaan esi-isäin vanhoihin haltioihin, niin että esimerkiksi Neitsyt Maaria ja Mielikki Metsänemäntä hyvin saattoivat vaihtaa paikkaa keskenään. Hän palvelikin sekaisin näitä kaikkia, mikäli hän pyyntitoimissaan tunsi tarvetta turvautua jumalallisiin voimiin.

Hänen vaimoonsa oli ristinusko juurtunut nähtävästi syvempään, sillä hän oli jo jonkun aikaa ollut levoton heidän nuorimmasta pojastaan, jota ei oltu vielä ristillä käytetty, vaikka se alottikin jo neljättä ikävuottaan. Vaimo oli viime aikoina huomannut, että poika nukkui hyvin levottomasti ja arveli sitä paholaisen ahdistelevan, kun se oli vielä kastamaton.

»Mitäpä se paholainen sitä kummemmin hätyyttäisi kuin minuakaan, sillä olinhan minäkin jo kuusvuotias, ennenkun ristille vietiin», lohdutti häntä Junno. »Viedään sitte ristille kun ilmestyy muutakin asiaa jokisuulle. Kyllä kai se niin kauan nahoissaan pysyy.»

»Mutta suolatkinhan alkavat olla jo lopussa», väitti vaimo.

Tämä oli Junno Junnonpojasta paljon painavampi seikka kuin pojan ristille vieminen. Kun hän vielä lisäksi otti huomioon sen, että nyt touonteon jälkeen oli varsin joutilas aika, niin suostui hän lopulta vaimonsa ehdotukseen.

Iloisena ryhtyi tämä lähtövalmistuksiin, säälien konttiin viikon eväät. Junno Junnonpoika puolestaan täytti toisen kontin, jossa sai sijansa pari ketunnahkaa sekä hyvänpäiväinen kimppu oravannahkoja. Niillä oli vaihdettava suoloja turkulaisesta laivasta, joita pitkin kesää tapasi jokisuussa kauppaa tekemässä. Niin asettuivat he, ristilapsi kolmantena, pieneen ruuheen ja lähtivät korpien halki luikertelevaa jokea lipumaan alas merenrannikolle.

* * * * *

Puolen päivän aikaan he seuraavana päivänä saapuivat jokisuulle ja nousivat maalle pappilan rannassa. Taloa lähestyessään kohtasivat he ensimäiseksi pitkäselkäisen rengin, joka seisoi päiväpaisteessa piha-aidan nojalla ja leuka nojattuna nyrkkeihin unisin silmin katsoa maurotti tulijoita.

Junno Junnonpoika tervehti ja kysyi, oliko pappi kotosalla.

»Mitäs teillä hänelle on asiaa?» kysyi vuorostaan renki, jonka lausumatapa ilmaisi hänet etelänpuolen mieheksi.

»Lapsi olisi kastettava», vastasi Junno Junnonpoika.

»Tuoko tuossa?» kysyi renki laiskasti ja kipristi toista silmäänsä poikaa kohti, joka seisoi isän ja äidin välissä.

»Se juuri.»

»No mikä kiire tuolla nyt on ristille? Olisitte antaneet olla siksi kun hän itse olisi tullut kastettavaksi, niin hän olisi voinut samalla päästä ripillekin», vällötti renki pilkallisesti.

Tämä suututti jo Junno Junnonpoikaa ja hän uudisti nyt kysymyksensä paljon vaativammassa äänilajissa.

Renki oli hetken aikaa vaiti, sylkäistä tirskautti sitten hammastensa välitse ja sanoi:

»Kirkkoherra on päivällislevolla ja jos sinua haluttaa, niin mene herättämään.»

Tätä sanoessaan virnisteli hän häijynkurisesti aivankuin tahtoen sanoa, että menehän, kyllä siellä korvasi kuumennetaan.

Mutta Junno Junnonpoika otti asian vakavasti ja läheni porttia astuakseen pihaan. Renki pidätti hänet kuitenkin puolitiessä ja sanoi:

»Ei kirkkoherra täällä ole, hän nukkuu tuolla», ja samalla osotti renki avonaiselle kentälle, jossa muutaman kymmenen sylen päässä talosta oli noin viiden tai kuuden kyynärän korkuisten tolppien nenään rakennettu aittaa muistuttava pienoinen huone.

Junno Junnonpoika oli kyllä joelta noustessaan pannut sen merkille ja ihmetellyt itsekseen, että mikähän harakanpesä siihen on rakennettu. Epäillen kysyi hän:

»Ettäkö kirkkoherra olisi tuolla nukkumassa?»

»Sielläpä niin», vakuutti renki. »Missäpäs täällä Kalajoella muuallakaan uskaltaisi pappi nukkumaan heittäytyä!»

Junno Junnonpoika uskoi rengin laskevan häijynilkistä pilaa, mutta saadakseen lähempää katsella tuota omituista rakennusta alkoi hän hiljalleen astella sitä kohti. Vaimo seurasi ristilapsen kanssa perässä.

Vasta lähemmäs tultuaan huomasi Junno Junnonpoika, että huoneen alla tolppien välissä lojui päivää paistattaen puolikymmentä suurta koiraa. Tulijain askeleet kuullessaan kohosivat ne jalkeille, paljastaen kymmenen uhkaavaa hammasriviä. Toiset haukahtelivat äksysti, toisten kumeasti muristessa.

Junno Junnonpoika pysähtyi ehdottomasti ja oli juuri aikeissa palata takaisin portille, jossa renki nauraa virnotti hänen pelästykselleen, kun ilmaan rakennetun huoneen ovi samalla rämähti auki. Siitä pisti esille avarareikäinen tuliluikku, minkä jälkeen sieltä tuli näkyviin dominus Keiraskiuksen pyöreä ja karvainen pää. Tähysteltyään varovasti ympäristöä ja tultuaan vakuutetuksi, ettei mitään vaaraa ollut uhkaamassa, laski hän pyssyn kädestään ja komensi rämeällä äänellä koirat vaikenemaan. Tämän jälkeen tarttui hän nuoraan, jolla tikapuut oli nostettu ylös, avasi solmun ja laskea hurautti ne alas, alkaen sitte perä edellä ähkien kömpiä maahan.

Saatuaan jalkansa tukevasti maanpinnalle venytteli hän perusteellisesti jäseniään ja haukotteli unenjäännökset ruumiistaan. Vasta sen tehtyään läheni hän vieraita ja ärähti:

»Mitä tekemistä teillä on täällä?»

Junno Junnonpojan oli vieläkin vaikea uskoa olevansa papin kanssa tekemisissä. Kuitenkin vastasi hän tuoneensa lapsen kastettavaksi.

»Noin iso poika!» ärähti kirkkoherra. »Miksei sitä aikanaan ole tuotu kastettavaksi?»

Junno Junnonpoika selitti sen johtuvan siitä, että hän asuu niin kaukana kirkolta. Siihen ei kirkkoherra väittänyt enää mitään, kysyen sen sijaan:

»Mutta onko sinulla maksaa lapsesi ristiminen?»

»Tuota, pitääkös se maksaakin?» ihmetteli Junno Junnonpoika.

»Vieläkö sitä kysytkin?» tiuskasi kirkkoherra. »Vai pitäisi teille papinmurhaajille ilmaiseksi toimittaa niin tärkeät ja kallisarvoiset asiat kuin ihmissielun ottaminen kristillisen seurakunnan jäsenyyteen! Ettes häpeä!»

»En minä tosiaankaan arvannut sitä varten varata mitään maksua», päivitteli Junno Junnonpoika neuvotonna. »Eikö kirkkoherran sopisi vartoa siksi kun minä uudelleen tulen täällä jokisuulla käymään?»

»Vai vartoa? Ei niistä mitään!» ärjäsi herra Gregorius.

Junno Junnonpoika vaihtoi kuiskaten jonkun sanan vaimonsa kanssa ja lausui sen jälkeen:

»Täytynee sitten koko kastaminen jättää sikseen», ja hän varustausi lähtemään.

Mutta herra Gregorius oli tällä välin kiinnittänyt katseensa hänen konttiinsa, jonka kielen alta pisti näkyviin ketunhäntä. Hän pysäytti nyt Junno Junnonpojan kysymällä:

»Mutta mitäs sinulla on tuolla kontissasi?»

»Pari ketunnahkaa vain sekä lisäksi nippu oravannahkoja.»

»Olkoon menneeksi, kyllä minä suostun niidenkin hinnasta toimittamaan kasteen», ehätti herra Gregorius sanomaan.

»Mutta eivät ne nyt joutaisi siihen tarkotukseen», selitti Junno Junnonpoika hämillään. »Niillä piti meidän vaihettaa suoloja, kun entiset ovat aivan lopussa.»

Hän neuvotteli jälleen hiljaa vaimonsa kanssa ja jatkoi sitten:

»Niin että kyllä se pojan kastaminen saa nyt jäädä sikseen.»

Sen sanottuaan kääntyi hän lähteäkseen. Mutta tuskin oli hän ehtinyt ottaa kahta askelta, kun hänet tällä kertaa pysäytti koiralauma, joka isäntänsä viittauksesta vihaisesti muristen ja hampaitaan näytellen ympäröitsi hänet vaimoineen ja poikineen.

»Vai niin, että sinä aiot jättää lapsesi pakanaksi?» ärjyi herra Gregorius. »Mutta sitä minä en aio sallia! Minut ovat kuninkaallinen majesteetti ja piispa asettaneet teitä kaitsemaan ja minun on vastattava heille siitä, ettei seurakunnassa löydy pakanoita. Suorita siis siekailematta ulostekosi ja anna lapsesi kastettavaksi!»

Kun Junno Junnonpoika näytti vieläkin empivän, antoi herra Gregorius vihjauksen koirilleen, jotka yhä äkäisemmin muristen siirtyivät pari askelta lähemmäs. Tällä välin oli renkikin jättänyt portinpielen ja asettui nyt isäntänsä rinnalle, kädessään heinähanko. Aseman muuttuessa näin uhkaavaksi, harkitsi Junno Junnonpoika viisaimmaksi laskea kontin selästään sekä tyhjentää sen sisällön herra Gregoriukselle. Tämä osotti huomattavia lauhtumisen merkkejä ja komentaen koirat poistumaan ojensi hän turkikset rengille sekä lausui:

»Vie nuo aittaan ja hae karjakko käsiisi. Saatte molemmat tulla kirkkoon kummeiksi.»

* * * * *

»Vei kun veikin, mokoma, ne nahat!» päivitteli Junno Junnonpoika äkeissään, asettuessaan vaimoineen ja poikineen jälleen ruuheen ja lähtiessään sauvomaan virtaa ylös. »Ilman suolan murenetta saamme nyt palata kotiin, sillä eipä uskonut laivuri tavaraansa velaksi. Hukkaan meni koko matka!»

»Mutta tulihan tuo nyt edes poika kastetuksi», koetti vaimo lohduttaa.

»Siitä minä viis!» vastasi mies. »Ja paljonko sinä sitte luulet tuollaisen papin toimittaman kasteen merkitsevän? Ihan yhtä, vaikka minä itse olisin sen tehnyt siellä Ypyänjärvellä», ja äkeissään työnteli hän ruuhta pitkin lykkäyksin ylös virtaa.

Illan tullen yöpyivät he Jutila-nimiseen uutistaloon, joka oli virran äyräällä parin penikulman päässä jokisuulta. Talon oli joku aika sitten perustanut yksi edellisen kirkkoherran surmaajista, sillä rintakylillä joensuussa ei hän ollut sen jälkeen uskaltanut asua.

Kun matkamiehet olivat ehtineet kotiutua avaraan pirttiin, jonka valkeita seinähirsiä ei savu ollut vielä ehtinyt perinpohjaisemmin kiillottaa, tuli isäntä kyselemään jokisuun kuulumisia, sillä itse ei hän ollut siellä sen koommin käynyt.

»Eipä meillä ole mitään hupaista kerrottavaa», vastasi Junno Junnonpoika alakuloisesti. »Suoloja meidän piti sieltä vaihettaa, mutta pappi kerkesi koirineen tulla väliin ja riistää suolain hinnan.»

Isännän mielenkiinto virisi ja hän tiedusti asiaa tarkemmin. Ilahtuneena toisen myötätunnosta kertoi nyt Junno Junnonpoika yksityiskohtaisesti, kuinka kaikki oli tapahtunut.

Isäntä tiesi jo yhtä ja toista uuden papin tavoista. Hän kertoi puolestaan kuulemansa ja lausui lopuksi:

»Melkoinen oli jo se entinenkin, mutta tuhatta paremman me näymme saaneen tästä uudesta!»

Erikoisesti näytti häntä harmittavan se, että pappi oli Junno Junnonpojalta niin julkeasti riistänyt suolan ostoon aiotut turkikset. Hän oli tovin aikaa ääneti, nojautuneena kyynärpäihinsä, kunnes hän kohotti päänsä ja lausui:

»Mutta otetaan takaisin ne sinun nahkasi!»

»Kävisiköhän tuo laatuun?» epäili Junno Junnonpoika.

»Kyllä se käy!» vakuutti isäntä. »Minulla on tässä myös muutaman kuukauden vanha perillinen, joka pitäisi viedä ristille. Minä käyn kylillä keräämässä miehiä ja sitten lähdetään joukolla papin puheille ja katsotaan, eikö lapsi saa ilmaiseksi kastetta. Samalla kovistetaan takaisin ne sinun nahkasi, ettei sinun ilman suoloja tarvitse kotiisi palata sekä opetetaan häntä muutenkin ihmisiksi elämään.»

Junno Junnonpojalla ei ollut mitään tätä järkevätä ehdotusta vastaan, varsinkin kun se antoi hänelle toiveita suolain saannista. Hän siis jäi Jutilaan odottamaan, kunnes isäntä ehti saada kokoon toiset kummit, kuten hän sanoi.

Seuraavan päivän illaksi kerääntyikin Jutilaan kokonaista kahdeksan miestä, joilla kaikilla oli jotakin hampaan kolossa uutta sielunpaimenta kohtaan. Kenenkä kinttusuonia olivat herra Gregoriuksen koirat tunnustelleet, keneltä taas ne olivat lampaan ahmanneet ja toiset valittivat kymmenysten suorituksessa joutuneensa vääryyttä kärsimään. Varsinkin harmittivat kaikkia papin koirat, ja niistä päätettiin yksimielisesti tehdä loppu. Papin etelästä tuodun rengin piti niinikään saada tuntuva läksytys.

Yötä vasten lähtivät miehet soutamaan virtaa alas, sillä heidän suunnitelmaansa kuului tulla perille aamuaikaisella, jolloin pappi koirainsa vartioimana nukkui vielä paaluaitassaan. Mukana seurasi Jutilan vaimo ristilapsen kanssa ja miehet olivat asestautuneet jousilla ja kirveillä.

Joki ja läheiset niityt olivat vielä usvan peitossa, kun ristisaattue saapui pappilan rantaan. Jutila antoi viimeiset ohjeet ja jouset valmiiksi viritettyinä alkoi tuo kymmenmiehinen joukko hiipien lähestyä herra Gregoriuksen korkeata makuusuojaa.

Kun he olivat päässeet siitä kymmenisen sylen päähän, niin että koirat alkoivat usvan keskeltä häämöttää, nostivat nämä päätään, ja toiset jo uhkaavasti murahtelivat. Mutta samassa halkasivat nuolet viuhuen ilmaa ja siinä tuokiossa kierivät koirat ulvahdellen maassa.

»Nyt jouset pois ja kirveet käteen!» komensi Jutila.

Samassa asettui mies kunkin paalun juurelle ja kumeat kirveeniskut alkoivat paukkua. Kauan eivät he kuitenkaan saaneet rauhassa jatkaa, kun karhea ääni heidän päittensä yläpuolella huusi:

»Ketä riivatun roistoja siellä on elämöimässä? Korjatkaa luunne tai paukkuu!»

Samalla ojentui ovenraosta pyssynpiippu. Jutila oli kuitenkin varustautunut tätä varten ja tarttuen tuliluikkuun riuhtasi hän sen alas, ennenkun se ehti mitään tuhoa matkaan saattaa. Sen tehtyään sanoi Jutila:

»Pysykää koreasti siellä sisällä ja pidelkää seinistä kiinni, sillä harakanpesänne romahtaa kohta alas.»

Iskut kaikuivat edelleen ja herra Gregorius ärjyi:

»Tästä te, konnat, saatte vastata kuninkaalliselle majesteetille, ja ennen ensi lumen tuloa roikkuu teistä jokainen hirsipuussa. Yhden papin te olette jo surmanneet, mutta pitemmälle ei esivalta salli teidän häijyydessänne mennä!»

Rauhallisesti vastasi Jutila:

»Emme me ole tulleet ketään surmaamaan, vaan toimme lapsen kastettavaksi. Ensinnä päätimme kuitenkin kaataa tämän tapulin, koska se mielestämme on sopimaton asuinmaja näin ison pitäjän kirkkoherralle ja koska me aikoinamme olemme sitä varten rakentaneet uhkean pappilankin. Myöskin vapautimme teidät noista susista, koska ne ovat omiaan synnyttämään pahennusta seurakunnassa. Ja nyt olkaa varuillanne ja asettakaa jalkanne peräseinää vasten, sillä me kaadamme tapulin juuri sille suunnalle.»

Miehet työnsivät poikki hakattuja tolppia ja romahtaen sortui herra Gregoriuksen makuusuoja kenttään. Vinoon vääntyneestä ovesta, joka nyt aukeni taivasta kohti, kohosi hetken kuluttua näkyviin herra Gregoriuksen pörröinen pää raivon vääristämine kasvoineen.

»Ja mitä te tahdotte minusta, senkin hirtehiset?» huusi hän kiukusta käheällä äänellä ja vilkuili noita ympärillään seisovia, asestettuja miehiä.

»Sanoinhan minä jo, että me toimme tänne lapsen kastettavaksi», vastasi Jutila. »Ja sitten me vaadimme takaisin ne ketun- ja oravannahkat, jotka te tältä Junno Junnonpojalta toissa päivänä omavaltaisesti riistitte muka ristimispalkaksi.»

»Ja minä aioin vaatia sen lampaan hinnan, jonka teidän koiranne tässä tuonnoin repivät kuoliaaksi», lisäsi eräs miehistä, »mutta minä jätän sen nyt sikseen, kun kerran olemme niistä koirapedoista päässeet.»

»Mutta tämähän on ilmeistä kapinaa esivaltaa vastaan!» huusi herra Gregorius. »Luuletteko minun niin vain suostuvan luovuttamaan teille takaisin laillista palkkaani? Siinä asiassa saa kuningas tuomita ja siihen saakka minä kieltäydyn kaikista papillisista toimista!»

»Sitä näkyy pitävän vähän pehmittää», sanoi Jutila miehille. »Tarttukaapas kiinni ja nostakaa se tuohon mökin seinälle ja toiset menkää sillä aikaa hakemaan se renkikin samaan löylyyn.»

Tukevat kourat tarttuivat nyt herra Gregoriukseen ja asettivat hänet pitkälleen entisen makuukammionsa päällimmäiselle seinälle, samalla kun Jutila veti nuttunsa alta esiin tervatun köydenpätkän, jonka hän oli tätä mahdollisuutta ajatellen mukaansa varannut.

Herra Gregorius ärjyi ja uhkaili, mutta kun pamppu oli Jutilan vakavan käden hoitelemana hetken aikaa leiskunut hänen selkäpuolellaan, hiljensi hän uhkauksensa ja heittäysi nopeasti armoille, luvaten täyttää miesten vaatimukset. Kun Jutila oli vielä ottanut häneltä vakuutuksen, että hän vastaisuudessa eläisi ihmisiksi heidän kanssaan eikä ryhtyisi mihinkään kostotuumiin, hellittivät miehet otteensa ja hän pääsi jälleen omille jaloilleen.

Tällä välin olivat toiset miehet löytäneet rengin tallinparvelta ja taluttivat hänet nyt esiin. Hänkin sai hyvänpäiväisen voitelun pampusta, minkä jälkeen Jutila lausui:

»Tämä olkoon sinulle opiksi! Ja jollet vielä siitä saanut tarpeeksi ymmärrystä elääksesi ihmisittäin, niin ensi kerralla saat kaksinkertaisen mitan mukaan.»

Nyt pääsi renki pintehistä ja sai isäntänsä käskyn mukaan mennä hakemaan Junno Junnonpojan turkikset aitasta, jonne hän pari päivää sitten oli ne vienyt. Tämän jälkeen lähdettiin miehissä kirkkoon, jossa lapsen kastaminen toimitettiin asianmukaisine menoineen.

Kun kirkosta tultua piti erottaman, lausui Jutila herra Gregoriukselle:

»Ei meidän kanssamme ole mikään hätä eläessä, kun vaan elää oikeuden ja kohtuuden jälkeen. Jos te mielitte uudistaa entiset tapanne ja koirain avulla hoitaa paimenvirkaanne, niin me myöskin aiomme uudistaa tämän päiväisen tempun ja vieläkin tuntuvammin. Mutta jos taas esiinnytte rauhan ja oikeuden miehenä, niin meiltä saatte myös rauhan sekä lailliset saatavanne. Jääkää Herran haltuun ja kiitoksia kastetoimituksesta!»

Miehet lähtivät omille tahoilleen, herra Gregoriuksen kulkiessa muristen ja takapuoliaan tunnustellen pappilaa kohti. Nolona asteli hänen perässään renki, joka tarkoin jäljitteli isäntänsä eleitä.

Junno Junnonpoika vaihtoi turkiksensa suoloihin ja lähti sitten tyytyväisenä pyrkimään takaisin omien salojensa rauhaan.

Pitkä suomalainen.

Kasvatti emo kanoja, suuren joukon joutsenia. Tuli haukka, niin hajotti, siipilintu niin sirotti: Yhen vei Venäehelle, toisen kantoi Karjalahan, kolmannen kotihin heitti.

Uole Hakkarainen heräsi siihen, että lattia hänen allaan oli ruvennut keinahtelemaan ja hän oli kyljeltään kierahtanut vatsalleen. Hän avasi verestävät silmänsä, vääntäysi istualleen ja tapaili molemmin käsin päätään, jota porotti niin hirveästi kuin olisivat kaiken maailman kuparisepät valinneet sen työpajakseen.

Eilispäivän ja viime yön vaiheista oli hänellä ainoastaan hämärä ja katkonainen muisto. Laivahaminassa oli hän yhyttänyt muutamia suomalaisia merimiehiä, joiden kanssa hän oli eri krouveissa ryypännyt paloviinaa ja olutta. Sitten oli jossakin syntynyt ankara tappelun rytäkkä: akkunoita ja huonekaluja oli rytisten pirstoutunut ja hämärästi muisteli hän lopuksi olleensa käsirysyssä parin kolmen kivalterin kanssa. Mitä sitten oli tapahtunut, missä hän oli yönsä viettänyt ja missä hän nyt oli, sitä hänen oli mahdoton millään aivoponnistuksilla tehdä itselleen selväksi.

Lattia hänen allaan keinahteli yhä ja silmiään hierottuaan alkoi Uole tirkistellä ympärilleen, päästäkseen parempaan selvyyteen olinpaikastaan. Se oli avara, soikulainen huone, jonka kaltevilla ja aukottomilla seinillä oli makuulavereita useammassa kerroksessa. Valoa huoneeseen pääsi katossa olevasta luukusta, joka nähtävästäkin samalla toimitti oven virkaa, koska sinne nousi tukevat tikapuut. Ei siis epäilystäkään, että hän istui laivan ruumassa.

Mutta kuinka hitossa hän oli sinne joutunut? Olisiko hän sittenkin matkalla Suomeen? Hänhän oli eilen maleksinut satamassa löytääkseen suomalaisen aluksen, joka paluumatkalle lähtiessään ottaisi hänetkin mukaansa. Ehkä hän oli puhunut asioistaan merimiehille, joiden kanssa hän oli istunut krouveissa, ja nämät sitten yöllä raahanneet hänet omaan laivaansa. Tappelukin, josta hänellä oli hämäriä muistoja, oli kenties syntynyt juuri sen johdosta.

Ruuman perällä huomasi hän joukon miehiä sekä muutamia naisia, jotka kirstujen ja tavarasäkkien päällä istuen ääneti aterioivat. Hänen teki mieli lähestyä heitä ja ottaa selkoa näistä omituisista olosuhteista, joihin hän tietämättään oli joutunut. Mutta häpeä esti häntä paljastamasta oudoille ihmisille noloa asemaansa ja lisäksi esti häntä lähestymästä pelko, että ne olisivat hänen katkerasti vihaamiaan ruotsalaisia. Sen sijaan päätti hän kavuta tikapuita kannelle ja koettaa sieltä saada jotain valkeutta tähän pimeyteen.

Tikapuihin tarttuessaan tunsi hän vasta, että hänen vahvat ranteensa olivat ylen hellät ja lähemmin tarkastaessaan huomasi hän niissä punottavat nuorien jälet. Pohkeissaan tunsi hän samanlaista kivistystä ja älysi nyt, että hän oli ollut sidottuna köysiin. No, nyt hänen raajansa kuitenkin olivat vapaat ja hampaansa yhteen purren alkoi hän kiivetä kannelle.

Hän oli hyvän joukon yli kuusi jalkaa pitkä sekä muutoin jäntevä, viisikolmattavuotias uros, puettuna Vermlannin metsäsuomalaisten tavalliseen asuun sarkamekkoineen, lapikkaineen ja vaskihelavöineen. Kasvojen pohjasävy oli avoin ja rehellinen, mutta suun ympärillä oli aikaisin herännyttä katkeramielisyyttä osottavat piirteet sekä silmissä epäluuloinen ja tuima ilme. Hän oli syntynyt Vermlannin vuorisilla sydänmailla, jonne hänen isänsä oli Kaarle-kuninkaan aikana Suomesta muuttanut.

Isä oli laajoilla kaskiviljelyksillä vaurastunut hyvin ja häntä oli kutsuttu rikkaaksi Hakkaraiseksi. Ruotsalaisetkin olivat huonoina vuosina tulleet heiltä kaskirukiita ostamaan. Mutta sitten olivat olot muuttuneet. Kaarle-kuningas, jonka toimesta suomalaiset olivat tulleet karuja ylänkömaita asuttamaan, oli kuollut ja hänen seuraajainsa Kustaa Aadolfin ja varsinkin Kristiina-kuningattaren aikana sai ruotsalaisten talonpoikain kateus ja viha ensinnä maaherrat ja lopulta maan ylimmän hallituksenkin yllytetyksi suomalaisia vastaan. He joutuivat kokonaan lain suojaa vaille ja elämä suomalaismetsissä muuttui alituiseksi sissisodaksi. Murhaten ja polttaen kävivät ruotsalaiset noiden rauhallisten uutisasukasten kimppuun ja katkeroituneina maksoivat suomalaiset samalla mitalla.