Part 3

Dominus Henricus, Hauhon seurakunnan kirkkoherra, oli juuri lopettanut iltamessun ja astui ulos kirkosta kanttorin seurassa, sillä muita kuulijoita ei hänellä arkipäiväin iltamessussa tavallisesti ollut. Taivaalle oli kohoamassa synkkä ukkospilvi, josta leimahteli monipolvisia salamoita. Kirkkoherra hyvästeli kanttorin ja riensi nopeasti pappilaan. Suljettuaan ikkunaluukut sytytti hän kynttilän ja perhe asettui illallispöytään, samalla kun ulkona puhkesi valtavan jyrinän säestämä rankkasade.

Mutta kuta ankarammin myrsky pauhasi ulkopuolella, sitä kotoisemmalta ja viihdykkäämmältä tuntui sisällä papin tuvassa.

Kynttilä valaisi siistiä huonetta jykevine uuneineen, avarine uudinsänkyineen, astiahyllyineen ja nurkkaan ripustettuine ristiinnaulitunkuvineen. Herra Henrik oli vasta kolmekymmenviisivuotias mies, joka eli onnellisena perheensä keskellä ja sovussa seurakuntansa kanssa. Hänellä oli kaksi kirkassilmäistä poikaa ja pieni tyttö, joista oli vaikea sanoa, olivatko he enemmän isän vai äidin näköisiä, sillä molemmat vanhemmat muistuttivat siinä määrin toisiaan, että heitä olisi outo luullut sisaruksiksi -- seikka, jonka ihmiset sanoivat todistavan heidän avioliittonsa onnellisuutta.

»Hyvä Jumala, minkälainen ilma siellä nousi!» sanoi vaimo ja teki ristinmerkin.

»Onkin ollut koko kesän niin tukala helle», huomautti siihen kirkkoherra. »Mutta hyvän vuoden me saamme, elleivät rukiit nyt mene kovin pahasti lakoon.»

»Suokoon Jumala, että tulisi leipää, sillä onhan meillä ollut peräkkäin kaksi huonoa vuotta. Viime kesänä turmelivat loppumattomat sateet viljan ja sitä edellisenä pani halla. Mutta mitä tuo on, eihän sinua vain tultane tällaisella ilmalla jonkun kuolevan luokse hakemaan?» keskeytti vaimo puhelunsa, kun oven takaa kuului voimakas kolkutus.

Kirkkoherra meni avaamaan ovea ja tupaan astui läpimärkä saarnaajamunkki, jonka kaapu oli vyötetty nuoranpätkällä ja jonka vettä valuva tukka ulottui harteille.

Se oli veli Tuomas, joka kiertomatkallaan oli nyt saapunut Hauholle.

»Pax tecum, frater!» tervehti hän käheällä äänellä, herra Henrikin toivottaessa hänelle Jumalan rauhaa.

Tultuaan kynttilän valopiiriin pysähtyi munkki ja tuijotti hetken ääneti perheenäitiä ja lapsia, joista nuorin valmistausi purskahtamaan itkuun, nähdessään tuon kummitusmaisen vieraan. Sitten viittasi munkki luisevalla ja koukkuisella sormellaan äitiä ja kysyi kirkkoherralta:

»Onko tuo sinun vaimosi?»

Hämilleen joutuen nyökkäsi herra Henrik myöntävästi, minkä jälkeen munkki osotti sormellaan lapsia ja kysyi:

»Ja nuo sinun lapsiasi?»

Herra Henrik teki jälleen myöntävän eleen, minkä jälkeen munkki ojensi kätensä ylös ja äänensä korottaen lausui:

»Voi sinua, sinä Belialin pappi, joka elät saastaisessa liitossa Eevan tyttären kanssa, vaikka tiedät, että se on kielletty kirkon palvelijalta. Sinun uppiniskaisuutesi takia on tätäkin seurakuntaa nyt kohtaava Jumalan viha. Sillä tiedä, että minun jälessäni kulkee se, joka ratsastaa hiiren karvaisella orhilla ja jonka nimi on kuolema. Musta surma liikkuu Suomessa ja jumalattomain suiden pitää parkumaan. Aja nopeasti pois ne, joiden kanssa sinulla ei ole lupa elää yhdessä ja tee pikainen parannus, että sielusi pelastettaisiin!»

Tämän sanottuaan kääntyi munkki ja palasi myrskyiseen yöhön.

»Pyhä Jumalan äiti, siinä me nyt taas olemme!» huudahti vaimo epätoivoisesti ja purskahti itkuun.

Lapset katsoivat hätääntyneinä toisesta toiseen ja alkoivat sitten omalla itkullaan säestää äitiä.

Herra Henrik oli munkin sanoista tyrmistynyt aivan sanattomaksi. Mutta nähdessään vaimonsa ja lastensa itkevän, koetti hän ryhdistää itseään ja huolettomuutta tavotellen lausui hän:

»Mitä varten, äitiseni, otat noin vakavasti tuon maankiertäjän sanat! Näithän, ettei hän ollut täysijärkinen, vaan ylettömäin paastojen ja itsekidutusten hullaannuttama poloinen. Mitä sellaisen puheista!»

»Niin, mutta tiedäthän hyvin, ettei tuo höperö ole ainoa, joka tuomitsee meidän yhdyselämämme», nyyhkytti vaimo. »Olen huomannut samaa monen seurakuntalaisemmekin käytöksessä, vaikk'eivät he olekaan mitään puhuneet.»

»Hm, sinä liiottelet varmaankin, sillä en minä ainakaan ole mitään huomannut», koetti kirkkoherra tyynnyttää vaimoaan, vaikka hän itsekin oli kyllä ollut seurakuntalaistensa käytöksessä samaa huomaavinaan.

»Ja eikö hän puhunut jotakin mustasta surmasta, että se liikkuu jo täällä meidänkin maassa?» jatkoi vaimo.

»Taisipa puhua, mutta siitä tuskin on meille mitään vaaraa, jos se nyt solisikin Suomeen tullut, sillä elämmehän me täällä siksi syrjässä», vastasi kirkkoherra.

Itse asiassa häntä ei musta surma huolettanut siinä määrin kuin heidän avioliittoasiansa. Aina viime vuoteen saakka oli hän elänyt onnellisena perheensä keskellä, mutta sitten oli yhtäkkiä hänen kuten muidenkin pappien kotoinen elämä tullut perustuksiaan myöten järkytetyksi. Sen olivat saaneet aikaan piispan julkaisemat, pappien naimattomuutta koskevat statuutit.

Jo satakunta vuotta sitten, Skeningen kirkolliskokouksessa, oli säädetty selibaatti eli pappien naimattomuus pohjoismaissa. Kauan oli sitä vastustettu Ruotsissa, ja Suomessa olivat papit näihin saakka eläneet vanhan tavan mukaan avioliitossa. Niin oli herra Henrikkin papinvirkaan päästyään nainut nuoruutensa rakastetun ja viettänyt hänen kanssaan onnellista yhteiselämää. Mutta nyt oli piispa Hemming ryhtynyt tarmokkaasti toteuttamaan näihin saakka laiminlyötyä selibaattia. Viime vuonna oli hän antanut ulos statuuttinsa ja ympäri maan oli hänen puolestaan kiertänyt kaksi kaniikkia ilmottamassa papeille, että niiden, jotka olivat naimisissa, tuli ennen vuoden loppua erota perheistään ja toimittaa ne pitäjän alueelta pois, jottei kirkon omaisuus tulisi heidän kauttaan haaskatuksi. Poikkeusta ei sallittu kenenkään suhteen ja kaniikit olivat lisäksi ilmottaneet, että he seuraavan vuoden alussa käyvät tarkastamassa, onko määräys pantu toimeen.

Kuin salama oli tämä toimenpide iskenyt moneen rauhaisaan pappilaan, aiheuttaen kaikkialla surua ja epätoivoa. Mutta käskyä oli viran menettämisen uhalla noudatettava. Vuoden loppuun oli herra Henrik pitänyt perheensä kotona ja vienyt sitten vaimonsa ja lapsensa Viipuriin vanhempainsa luo. Haikea oli ollut ero ja isä oli luvannut käydä heitä tervehtimässä niin usein kuin siihen tilaisuutta tarjoutui. Sitten hän oli palannut Hauholle autioksi jääneeseen pappilaansa, hoitaakseen paimenvirkaansa.

Se oli ollut onnetonta aikaa. Koti, jossa nyt askaroi vieras emännöitsijä, oli tuntunut kylmältä ja kolkolta. Poissa oli kodin viihdyttäjä, hellä puoliso, ja vaienneet olivat lasten äänet ja tästä kaikesta olivat hänen voimakkaat perhevaistonsa suunnattomasti kärsineet. Hän oli viettänyt unettomia öitä, laihtunut ja kalvistunut. Lopulta oli hänen ikävöimisensä käynyt ihan sietämättömäksi, ja silloin hän oli päättänyt noutaa perheensä takaisin, tuli mitä tuli. Hän oli kuullut toistenkin virkaveljiensä tavalla tai toisella rikkoneen piispan ankaria määräyksiä ja se oli rohkaissut häntä päätöksessään. Eliväthän he sitä paitsi täällä Hauholla siksi syrjässä, että hänen selibaatinrikkomuksensa saattoi hyvinkin jäädä huomaamatta. Ja jos piispa tai tuomiokapitulin jäseniä milloin tulisi tarkastusmatkalle, niin saattoihan hän siksi aikaa toimittaa perheensä syrjään.

Kevättalvella hän oli tuonut perheensä takaisin. Sen jälkeen oli hän elänyt taas tyytyväisenä ja koti oli tuntunut jälleen kodilta, kun sen piirissä liikkui kaikesta huolehtiva perheenäiti ja kun huoneet kaikuivat raikkaista lasten äänistä. Hän oli nukkunut yönsä rauhallisesti ja väri oli jälleen palannut hänen kasvoilleen.

Kuitenkaan ei hän tuntenut perheonneaan enää täysin eheäksi. Piispan statuutit olivat edelleen olemassa ja niiden noudattamista valvoi kirkon esimiehen ankara silmä. Se heitti alati uhkaavan varjon hänen kotielämänsä yli. Sen lisäksi oli seurakuntalaisissakin alkanut ilmetä nyreämielisyyttä. He olivat tietysti saaneet hekin tietoonsa, mitä piispa oli säätänyt pappien naimattomuudesta. Piispa oli heille Jumalan sijainen ja sen rikkominen mitä hän sääti, oli raskas synti. Heidän pappinsa oli nyt asettunut piispan säätämisiä vastaan ja siitä saattoi koitua Jumalan rangaistus ei ainoastaan papille, vaan koko seurakunnallekin.

* * * * *

Herra Henrik oli nukkunut yönsä huonosti ja vielä enemmän olivat hänen vaimoaan vaivanneet huolettavat ajatukset ja kaiken karvaiset levottomat unet. Ainoastaan lapset olivat iloisia ja virkkuja, kuten tavallista, eivätkä näyttäneet enää muistavankaan illallista ikävää kohtausta. He kirmailivat pihanurmella, yhtä huolettomina kuin pääskyset, jotka sirosti kaarrellen tuijailivat pihan yllä. Tänään olikin harvinaisen herttainen ja raikas ilma, kuten aina ukkossateen jälkeen.

Herra Henrik oli aamiaisen syötyään käynyt katsomassa ruispeltoaan ja istui nyt päiväpaisteessa kuistilla, seuraten alakuloisin ilmein lastensa leikkiä. Hänen vaimonsa ruokki kanoja pihatossa ja kaikki oli siis näköjään niin kesäisen leppeätä ja rauhallista kuin koskaan.

Mutta kun hän hetkisen kuluttua irrotti katseensa tästä kotoisesta taulusta ja antoi sen kiertää ympäristöä, näki hän kirkon luona miesjoukon, joka läheni pappilaa. Ikävät aavistukset täyttivät hänen mielensä, kun hän näköjään rauhallisena istui paikallaan ja odotti tulijoita.

Miehiä oli parisenkymmentä. He olivat uhkaavan ja synkän näköisiä ja useimmat heistä olivat asestettuja. Pihaan tultuaan pysähtyivät he tiheänä ryhmänä lähelle kuistia ja joukosta astui esiin pitkäpartainen ja iäkäs talonpoika. Keihääseensä nojautuen puhui hän:

»Koska sinä, kirkkoherra, vastoin piispan määräystä asut yhdessä perheesi kanssa, niin olemme me tulleet tänne vaatimaan, että sinun on toteltava piispaa ja erottava perheestäsi. Me olemme kuulleet, että musta surma on jo meidänkin maassamme liikkeessä ja me emme tahdo, että Jumala tuhoaa pitäjämme sinun uppiniskaisuutesi takia. Toimita siis heti perhe pois luotasi, jos mielit elää rauhassa kanssamme.»

»Muutoin poltamme me pappilan perustuksiaan myöten», lisäsi johtajan sanoihin uhkaava ääni miesjoukosta.

Herra Henrik nousi paikaltaan ja ääni kiihtymyksestä väristen vastasi:

»Miltä teistä itsestänne tuntuisi, jos teitä kotinne polttamisen uhalla käskettäisiin eroamaan vaimostanne ja lapsistanne? Minun avioliittoni on solmittu Jumalan edessä ja mitä Jumala on yhteen liittänyt, sitä ei ihmisten pidä erottaman, sanoo pyhä kirja. Kuinka te siis uskallatte sekaantua Jumalan tuomiovaltaan ja tulla sielunpaimenenne luo esittämään niin julmia vaatimuksia?»

Kun kukaan miehistä ei pitänyt kiirettä tähän vastaamaan, jatkoi hän:

»Enkö minä ole aina elänyt sovinnossa teidän kanssanne ja ollut valmis yöllä ja päivällä täyttämään paimenvirkani vaatimukset? Olenko minä kieltänyt keneltäkään sakramenttia, sortanut köyhiä tai kiskonut liikoja kymmenyksiä?»

Näiden kysymysten johdosta nolostuivat miehet huomattavasti, kunnes joukon johtaja otti jälleen puheenvuoron ja lausui:

»Se on kyllä totta, että sinä olet aina menetellyt kohtuullisesti meidän kanssamme, emmekä me sinua muusta syytäkään kuin siitä, että sinä et ole totellut piispan käskyä. Emme me yksinkertaiset miehet tunne pyhää kirjaa, vaan pidämme kiinni siitä, että mitä piispa sanoo tai päättää, se on oikein. Siinä me pysymme ja vaadimme sinua kiiruimmiten tekemään, mitä piispa on käskenyt, sillä muutoin meitä kaikkia uhkaa perikato.»

Piispan määräykseen vetoaminen sai kirkkoherran sanattomaksi. Masentuneena ja vaieten loi hän katseensa alas, minkä johdosta miesjoukon uhka kohosi ennalleen. Johtaja lausui vielä:

»Ylihuomenna me tulemme takaisin ja jos silloin tapaamme täällä vielä kaikki ennallaan, niin silloin ryhdymme me enempään.»

»Poltamme pappilan perustuksiaan myöten!» lisäsi äskeinen uhkaava ääni.

Tämän jälkeen lähti miesjoukko pihasta.

Herra Henrik tirkisteli sekavin tuntein heidän jälkeensä ja astui sitten tupaan, jonne hänen vaimonsa oli lasten kanssa vetäytynyt. Vaimo oli kuullut kaikki ja jakkaralle vaipuneena itki hän ääneensä.

»Tämä on kaikki sen munkki-hullun työtä!» virkahti Herra Henrik jotakin sanoakseen ja istui neuvotonna vaimonsa viereen.

»Tyynnyhän nyt, äitiseni, en minä jätä. teitä kenen hyvänsä uhkauksista», koetti hän tätä lohduttaa.

»Mutta nehän uhkasivat polttaa kotimme», vaikeroi vaimo.

»Sitä he toki varovat tekemästä!» vastasi mies.

Sen hän sanoi ainoastaan vaimoaan tyynnyttääkseen, sillä miesten uhkaavasta käytöksestä tiesi hän, että he lähenevän mustan surman pelottamina olivat valmiit mihin tahansa.

Hetken kuluttua kohotti hän painuneen päänsä ja lausui:

»Meidän on viisainta väistyä, ainakin toistaiseksi. Lähdemme jälleen Viipuriin, ja ellemme enää voi yhdessä elää täällä Hauholla, niin jätämme sen kokonaan. Minä opettelen isäni ammatin ja rupean porvariksi Viipurissa. Silloin meitä ei voi kukaan enää pakottaa erilleen.»

Nämä kirkkoherran sanat tyynnyttivät ja rohkaisivat vaimoa. Hän kuivasi kyyneleensä ja vastasi:

»Lähtekäämme jo huomispäivän kuluessa, sillä minä en voi täällä enää viettää levollista hetkeä.»

* * * * *

Hyvissä ajoin seuraavana päivänä oli perhe matkavalmiina. Pappilassa oli kaksi hevosta ja niistä seurasi toinen matkalle lähtijöitä. Sen selkään sälytettiin tarpeellisimmat mukaan otettavat tavarat sekä kaksi nuorinta lasta. Isä ja äiti sekä vanhin poika saivat suorittaa matkan jalkaisin. Renki ja palvelijatar jäivät pappilaan pitämään huolta karjasta sekä korjaamaan eloja. Talvikelillä aikoi sitten kirkkoherra käydä hakemassa muun omaisuutensa Viipuriin.

Niin lähti tämä aikakauden tylyn katsantokannan vainoama, kodistaan häädetty perhe vaivaloiselle matkalleen, isän taluttaessa hevosta ja äidin sekä vanhimman pojan astellessa hänen rinnallaan.

Kaikkialle olivat jo viestit levinneet mustan surman tulosta ja peljästyneinä kyselivät ihmiset toisiltaan, mitä heidän tuli tehdä henkensä pelastaakseen. Pari päivää matkalla oltuaan yöpyivät pakolaisemme myöhään illalla erääseen taloon Hollolassa. Kun aamulla noustiin levolta, jäi yksi talon miehistä vuoteelleen valittaen ja vääntelehtien. Hänen ihossaan näkyi tummia pilkkuja: mustan surman kaameat merkit.

Peljästyneinä kiiruhtivat silloin matkalaisemme taipaleelle.

Mutta ennenkuin he ehtivät seuraavaan yöpaikkaan, sai nuorin lapsi ylenannatuskohtauksen, valittaen kipua sisällään sekä pyörrytystä päässään. Heille ei sen takia annettu yösijaa ja vihdoin täytyi heidän sairaan lapsensa kanssa tunkeutua omin lupinsa erään talon saunaan. Lapsukainen valitti tuskiaan koko yön ja aamulla oli hänen ruumiinsa mustien pilkkujen peittämä. Iltapäivällä hän matkalla oltaessa huokasi viimeisen henkäyksensä. Epätoivoiset vanhemmat hautasivat hänet omin käsin Valkealan kalmistoon, jatkaen sen jälkeen kiiruusti matkaansa.

Onnellisesti pääsivät he moniaan päivän kuluttua Viipuriin ja asettuivat herra Henrikin vanhempain luo. Mutta kun he olivat kolme päivää olleet perillä, valtasi ihmiset Viipurissa kauhistus, sillä musta surma oli kaupungista vienyt ensimäisen uhrin.

»Se seuraa meidän kantapäillämme», sanoi herra Henrikin vaimo, joka nuorimman lapsensa kuoleman johdosta oli vaipunut lohduttomaan suruun. »Kunpa taivaan pyhät varjelisivat edes toisia lapsiamme!»

Hän kävi siitä lähtien joka päivä kirkossa rukoilemassa pyhää neitsyttä varjelemaan lapsiaan, paastosi ja uhrasi kynttilöitä pyhimyksille. Mutta kaikista näistä varokeinoista huolimatta sairastui toinen heidän pojistaan ruttoon ja kuoli parin päivän kuluttua. He tulivat silloin olleeksi kaksi viikkoa Viipurissa. Musta surma levisi nopeasti kaupungissa. Porvarit sulkivat porttinsa ja ikkunaluukkunsa ja koko kaupunki oli kuin kuollut. Portinpieliin liidulla vedetyt ristit osottivat taloja, joissa rutto parhaillaan vieraili. Ruumiita kuljettavat vankkurit olivat ainoat, jotka kolisivat autioilla kaduilla. Ilma oli seisova ja helteinen, vesi meressä oli ellottavan viheriää ja kaikki tuntui olevan mätänemistilassa. Porvarit savustivat talojaan katajanhavuilla ja kaikista lakeisista pöllysi musta, kitkerä savu, joka laajeni liikkumattomaksi pilveksi kaupungin päälle.

Herra Henrik taisteli synkkämielisyyttä vastaan, joka uhkasi riistää häneltä kaiken toimintatarmon. Pelastaakseen vaimonsa ja ainoan jälellä olevan lapsensa päätti hän kiiruusti paeta tästä turman pesästä. Hänen vaimonsa oli epätoivoon menehtymäisillään ja hän piti turhana pakenemista.

»Tämä on Jumalan rangaistusta siitä, että me olemme eläneet yhdessä senkin jälkeen, kun piispa sen meiltä kielsi», vaikeroi hän.

»Ei Jumala voi olla julma, vaikka piispa onkin», väitti herra Henrik.

Mutta kaikesta huolimatta oli häneen itseensäkin alkanut juurtua usko, että Jumala tuon ruttotaudin kautta tavottelee erikoisesti häntä. Mutta hän tahtoi viimeiseen saakka taistella sellaista käsitystä vastaan. Hän sai vaimonsa taivutetuksi pakoon ja niin he eräänä päivänä kolmisin lähtivät ruton saastuttamasta kaupungista, matkansa määränä aluksi Jääski, jossa herra Henrikin äidillä oli sukulaisia.

Mutta kohta kun he olivat päässeet perille sukulaistaloon, oli poika laskettava sairaana vuoteelle. Musta surma oli tullut heidän matkassaan Jääskeenkin. Ihmiset valtasi täällä kuten muuallakin kauhistus. Talonväki jätti kotinsa ja yks kaks huomasi herra Henrik olevansa vaimonsa ja sairaan poikansa kanssa yksin autiossa talossa.

»Jätä meidät yksin, rakas Henrik, ja pelasta itsesi, sillä Jumala on päättänyt meidän kuolemamme», sanoi vaimo nöyrällä alistuvaisuudella. »Minä näin viime yönä unissani pyhän neitsyen, joka näytti minulle kuolleita lapsiamme. Siitä minä tiedän, että minä itsekin pian seuraan heitä.»

Mutta herra Henrik ei tahtonut kuullakaan sellaista, että hän jättäisi rakkaimpansa yksin kuolemaan. Vuorotellen valvoi hän vaimonsa kanssa pojan vuoteen ääressä ja kun äitiin toisen päivän iltana ilmestyivät ensimäiset ruton oireet, hoiti hän yksinään heitä kumpaakin. Kun pojan valitukset olivat ainaiseksi vaienneet, oli äidin iho jo täynnä noita pelottavia pilkkuja ja hänen tuskansa korkeimmillaan. Syömättömyydestä ja valvomisesta nääntyneenä istui herra Henrik hänen vuoteensa reunalla ja koetti tehdä voitavansa tuskien lievittämiseksi. Kaikki oli hänestä kuin pahaa unennäköä ja hän toivoi ainoastaan, että rutto mitä pikimmin iskisi häneenkin.

Pian vaikenivat vaimonkin valitukset ja herra Henrik oli yksinään kahden kuolleensa kera autiossa kylässä. Konemaisesti toimitti hän vainajansa maan poveen ja laskeusi sitten tylsän horroksen vallassa vuoteeseen odottamaan kuolemaa.

Mutta kuolema ei huolinut hänestä ja hän heräsi jälleen, nukuttuaan kokonaisen päivän ja yön. Hän tajusi ainoastaan hämärästi, missä hän oli ja mitä viime päivinä oli tapahtunut. Hänen ymmärryksensä yli oli laskeutunut tumma verho, joka esti häntä tajuamasta onnettomuutensa suuruutta. Jonkunlainen vaisto pakotti hänet kuitenkin lähtemään pois tuosta kylästä, jota painosti kuoleman autius.

* * * * *

Syksy oli jo myöhälle kulunut, kun herra Henrik eräänä päivänä ilmestyi jälleen Hauholle, istuen laihan ja takkuisen hevosen selässä. Itse hän oli vieläkin laihempi, silmät syvälle painuneet, iho kellertävä ja tukka ja parta ruokkoamattomat. Häntä olisi ollut vaikea tuntea entiseksi nuorteaksi ja vereväksi kirkkoherraksi, jos kylässä olisi ollutkin joku hänen tuloansa näkemässä. Mutta kaikki talot olivat autioina, sillä toisista oli musta surma korjannut asukkaat, toisista olivat väet taas paenneet etäisiin metsäsaunoihin, välttyäkseen siellä korven kätköissä hirmukuoleman kynsistä.

Autio oli pappilakin, jonka pihalla herra Henrik laskeusi hevosen selästä. Kiireisin askelin kuin jotakin kauan ikävöityä tavatakseen riensi hän sisälle ja tavatessaan huoneet tyhjinä, kuvastui hänen harhailevassa katseessaan ikävä pettymys. Hän otti kirkon avaimet käteensä ja lähti temppeliä kohti, joka kylän keskellä kohotti jyrkän harjansa taivasta kohti. Hän polvistui alttarin eteen ja rukoili kauan ja hartaasti, että Herra Jumala auttaisi häntä löytämään jälleen vaimonsa ja lapsensa. Päätettyään vihdoin rukouksensa kiipesi hän kellokastariin ja alkoi soittaa kelloja. Sitä teki hän myöhäiseen iltaan saakka, pistäytyen aina välistä luukun ääressä tähyämässä autioon ympäristöön.

Seuraavana päivänä jatkoi hän samalla tavoin soittamista. Puolen päivän seuduissa läheni kirkkoa muutamia ihmisiä, jotka taukoamaton kellonsoitto oli houkutellut metsän kätköstä kylälle. Kun he arkaillen pysähtyivät kirkkotarhan portille, ilmestyi kellokastarin luukkuun herra Henrik, joka ensin heitä ääneti tähysteltyään huusi:

»Rakkaat seurakuntalaiset, ettekö tiedä, missä minun vaimoni ja lapseni ovat? Ellette tiedä, niin tulkaa minun kanssani kirkkoon rukoilemaan, että Jumala auttaisi minua löytämään heidät!»

Mutta tuntiessaan tuon haamun kaltaisen olennon omaksi kirkkoherrakseen tekivät seurakuntalaiset kammoksuen ristinmerkkejä ja vetäytyivät kiiruusti takaisin metsiin.

Huomatessaan kylän jälleen autioksi ja äänettömäksi jatkoi herra Henrik kellojen soittamista. Aamusta iltaan kaikui siten kellonsoitto. Ja kun metsissä piileskelevät seurakuntalaiset myöhäisinä myrskyiltoina kuulivat kellojen kumeasti moikuvan, tekivät he kammoksuen ristinmerkkejä ja rukoilivat pyhää Henrikkiä suojakseen.

Mutta vihdoin lakkasivat kellot soimasta ja kun asukkaat talven tullen palasivat kylään, ei herra Henrikiä näkynyt missään. Eivätkä he sen koommin kuulleet kirkkoherrastaan. Hän oli lähtenyt jälleen harhailemaan ja häipynyt niiden onnettomien joukkoon, jotka itseään kiduttavina katumuksen tekijöinä ja suurten onnettomuuksien ruhjomina mielipuolina kiertelivät maata.

Uusi sielunpaimen.

Herran vuonna 1530 tekivät Kalajoen pitäjän miehet sangen pakanallisen teon: he surmasivat oman sielunpaimenensa. Vaikka elettiinkin uskonnollisessa murroskaudessa, eivät tähän papinmurhaan olleet kumminkaan syynä mitkään uskonnolliset seikat, vaan aiheutti sen varsin tavallinen ja arkipäiväinen riita.

Kalajokelaisilla oli muutamia vuosia ollut pappina herra Mikael, joka kuului Tavastien ylimyssukuun. Aatelisvaistojaan noudattaen sorti hän kansaa ja pyrki kiskomaan liikoja veroja. Mutta tällöin jo piti paikkansa sananlasku, että aateliset ja kravut eivät menesty Pohjanmaalla. Ja niinpä tapahtui eräänä päivänä, että pappilan rannassa Hylkikiven luona, jossa mereltä palaavain pyyntimiesten oli tapana maihin laskea, syntyi kiivas riita hylkeenpyytäjäin ja herra Mikaelin kesken, joka miehineen oli laskeutunut rantaan periäkseen kymmenykset saaliista. Riita kehittyi lopulta käsirysyksi ja siinä tappelun tiimellyksessä sai herra Mikael surmansa.

Nyt saivat kalajokelaiset olla joitakin aikoja ilman pappia. Mutta kun tieto tapahtumasta ennätti kuninkaan korville, suuttui hän kovin ja käski Martti-piispan lähettää Tavastin sijalle sellaisen papin, joka pystyisi pitämään villit kalajokelaiset terveellisessä kurissa. Kuninkaan oli kuitenkin helpompi antaa käskynsä kuin piispan panna se toimeen, sillä yksikään pappismies ei ollut juuri halukas lähtemään sielunpaimeneksi mokomaan seurakuntaan. Mutta joku täytyi lopultakin saada edustamaan kirkon arvovaltaa Kalajoella, sillä muutoin sen asukkaat uhkasivat painua takaisin pakanuuden pimeyteen.

Vihdoin ilmestyi eräs tarjokas. Se oli Turussa yleisesti tunnettu teini Gregorius Henrici Keiraskius. Hän ei suinkaan ollut enää mikään poikanulikka, sillä iäkkäänä kouluun tultuaan oli hän siellä venynyt kohta kymmenisen vuotta. Hänen täysipartainen, hartiakas ja täyteläinen muotonsa osotti, että hän viihtyi paljon mieluummin olutkrouveissa kuin kirjan ääressä ja että hänestä oli hauskempaa mellastaa öisissä katutappeluissa tai tehdä kaikenlaisia kepposia kunnon porvareille kuin istua koulutuvassa raamatun alkukieliä tutkimassa. Rauhaa rakastavat porvarit olivat senkin seitsemän kertaa mananneet tämän oluenkarvaisen Apollon pojan sinne missä pippuri kasvaa, mutta siitä huolimatta oli hän vuodenajan säännöllisyydellä palannut joka syksy Turkuun.