Part 2

Hetken kuluttua seurasi kylän tanhuilla omituinen näytelmä. Viholliset alkoivat hoippua ja meluta kuin juopuneet. Mutta sitä ei kestänyt kauan. Yksi toisensa jälkeen kaatuivat he maahan, kierien ja väännellen tuskissaan, kunnes kangistuivat liikkumattomiksi. Hämmästyneinä ja avuttomina seisoivat kuolevien toveriensa keskellä ne muutaman kymmentä miestä, jotka eivät olleet veteen kajonneet.

»Nyt ne teistä, jotka uskaltavat jousta jännittää, ottakoot aseensa ja seuratkoot minua!» huusi Siniverka.

Parikymmentä henkeä puolikasvuisia poikia, ukkoja ja vantteria tyttöjä liittyi Siniverkaan, lähtien viidakoiden suojassa hiipimään kylää kohti. Talojen huoneet tarjosivat heille edelleen suojaa, niin että he pääsivät huomaamatta lähelle eloonjääneitä viikinkejä, jotka odottamattaan saivat nuolituiskun päällensä. Ne heistä, jotka hengissä pelastuivat tästä ryöpystä, lähtivät suinpäin pakoon, luullen suomalaisten koko voiman karanneen heidän kimppuunsa. Katsomatta enää taakseen tähän kammon ja kuoleman kylään, riensivät he viimeiset voimansa jännittäen Aurajoen suuhun, tuoden turman sanoman laivoja vartioimaan jääneille tovereilleen. Viivyttelemättä nostivat he purjeet ja lähtivät näiltä kovan onnen rannoilta takaisin kotimaahansa.

Kun viholliset olivat lähteneet kylästä, puhalsi Siniverka jälleen vaskitorvea. Silloin riensivät kyläläiset alas linnavuorelta ja tunkeilivat ylistyksin ja ilohuudoin Siniveran ympärillä. Mutta hän lausui heille:

»Yhden asian minä vielä vaadin teiltä. Kun miehet palaavat sotaretkeltä, on teidän kaikkien mentävä heitä vastaan ja ilmotettava, että minä olen sillä aikaa tuhonnut suuren viikinkijoukon sekä pelastanut kotimme. Sitten teidän on esitettävä isälleni palkintovaatimus, ja se on, ettei hän pakottaisi minua Hari Teljäläisen vaimoksi. Sillä minä en kärsi häntä. Lupaatteko tämän?»

Yhteen ääneen lupasivat kaikki täyttää Siniveran tahdon.

»Nyt teidän on viipymättä ryhdyttävä työhön», jatkoi Siniverka, »ja hävitettävä ruumiit ilmaa saastuttamasta. Mutta sitä ennen teidän on riisuttava kuolleilta heidän aseensa, kypärinsä ja rautapaitansa sekä kannettava ne kotiini. Niistä näkee isäni, ettemme me ole häntä tyhjillä puheilla pettäneet.»

He hajaantuivat riisumaan ja korjaamaan kuolleita. Mutta Siniverka etsi näiden joukosta Anundin, kuninkaanpojan, ruumiin ja otti itselleen hänen kultaisen kypärinsä.

* * * * *

Kului vielä toista kuukautta, ennenkuin suomalaiset palasivat Karjalan retkeltä. He olivat tulleet lyödyiksi ja palasivat ilman saalista ja päällikköä. Toivia Lietolainen ja Hari Teljäläinen olivat kumpikin saaneet taisteluissa surmansa, kuten Tero oli Siniveralle ennustanut. Kotiin heidät oli johtanut eräs vanhempi soturi.

Päällikkökylän naiset olivat lupauksensa mukaan rientäneet palaavia vastaan ja ilmottaneet heille, mitä suuria asioita kotona oli sillä aikaa tapahtunut. Kun he olivat kerääntyneet Toivian pihaan ja Siniverka ilmestyi kuistille, päässään viikinkipäällikön kultainen kypäri, seisoivat miehet hämmästyneinä, sillä Siniverka oli yhtäkkiä kohonnut heidän silmissään ruhtinattareksi. He neuvottelivat hiljaa keskenään ja sen jälkeen lausui joukon vanhin Siniverkaan kääntyen:

»Me olemme kuulleet, kuinka sinä meidän poissa ollessamme olet viisaudellasi ja rohkeudellasi tuhonnut suuren vihollisjoukon ja pelastanut kotimme häviöstä. Ja koska isäsi kaatui sotaretkellämme ja me siis tällä haavaa olemme ilman päällikköä, niin olemme me tässä nyt päättäneet, että sinä saat olla meidän suomalaisten päällikkönä siksi kunnes valitset itsellesi miehen, jolloin me valitsemme hänet päälliköksemme. Suostutko siis rupeamaan päälliköksemme?»

Rinta aaltoillen ja ilosta punastuen antoi Siniverka suostumuksensa ja äänekkäästi tervehti häntä väkijoukko valtiaakseen. Mutta itsekseen päätti Siniverka, ettei hän mene koskaan naimisiin, vaan tahtoo itse olla koko ikänsä päällikkönä.

Kristuksen kantaja.

Kun turkulainen porvari Anterus Kaukoi keskikesällä v. 1310 palasi Lyypeksistä, koristi hänen aluksensa kokkaa Pyhän Kristoforoksen puinen veistokuva, jonka hän matkallaan oli hankkinut laivansa suojelijaksi. Sellaista ei oltu ennen Turussa nähty ja suuri joukko kansaa seuraili pitkin rantaa sikäli kuin Kaukoin alus hiljalleen luovi Aurajokea ylös. Silloin tapahtui ihme ja kansan joukosta kuului hämmästyksen huutoja. Puusta veistetty pyhimys alkoi näet hymyillä ja nyökytellä päätään ikäänkuin tervehtien kummallakin joen rannalla liikehtiviä ihmisiä.

Tämän ihmeen näki myöskin kolme munkkia, jotka työskentelivät luostarin puutarhassa Samppalinnan kupeella.

»Mitä tämä tietää?» huudahtivat yhteen ääneen ja huolestuneina kaksi nuorempaa munkkia, tehden kolme kertaa ristinmerkin ja kääntyen kysyvinä kolmannen puoleen, joka oli viisaan näköinen, valkopartainen ukko.

Isä Petrus nojasi tyynesti lapioonsa, katse luotuna alas joelle, missä puinen Pyhä Kristoforos yhä hymyili ja nyökäytteli päätään, sekä lausui:

»Tuhannen vuoden kuluttua palaa nyt Pyhä Kristoforos ensi kerran syntymämaahansa ja sen vuoksi hän hymyilee ja tervehtii meitä, myöhäsyntyisiä heimolaisiaan.»

»Salve tibi, sanctissime!» lisäsi hän ja teki pyhimyksen kuvaa kohti ojennetulla kädellään ristinmerkin.

Mutta hänen nuoret munkkitoverinsa joutuivat hänen sanoistaan yhtä ymmälle kuin hetki sitten laivan kokassa tapahtuneesta ihmeestä. Vanhus, joka oli kuulu viisaudestaan ja opistaan, antoi kuitenkin vasta illalla selityksen sanoilleen.

Kun munkit olivat kerääntyneet illallisaterialle luostarin ruokahuoneeseen ja keskusteluaiheena oli päivällä tapahtunut ihme, kysyi isä Petrukselta toinen niistä nuorista luostariveljistä, jotka hänen kanssaan olivat päivällä ryytimaassa työskennelleet:

»Olisiko siis totta, että Pyhä Kristoforos on syntynyt tässä maassa?»

»Ja kuinka se ei voisi olla totta?» lausui isä Petrus.

»Mutta eikös hän ollut kotoisin Kanaanin maasta?» huomautti priiori.

»Hm, myöhemmin syntyneissä legendoissa sanotaan kyllä niin, mutta, mikäli minä olen asiaa tutkinut, on se nimien sekottamisesta johtunut harhakäsitys», vastasi isä Petrus. »Esimerkiksi Pyhän Ansgariuksen elämäkerran kirjottaja, piispa Rimbertus, sanoo nimenomaan, että Pyhä Kristoforos oli kotoisin kaukaisesta saaresta Pohjolassa, kynokefalein eli caninaein kansasta. Ja ihan samanlaisen tiedonannon muistelen joskus nuoruudessani lukeneeni varhaisemmistakin Pyhän Kristoforoksen legendoista.»

»Tarkottaisivatko sitte nämä kynokefalit tai caninaeit suomalaisia?» kysyi priiori.

»Selvästikin!» vastasi isä Petrus. »Kutsutaanhan tämän maan muinaisia asukkaita vielä nytkin pohjoisempana nimellä kainulaiset eli latinaksi caninaei. Mutta tämä latinalainen nimenmuoto toi mieleen sanan canis, koira, ja siitä sai etelämaalaisten parissa alkunsa usko, että täällä asui koiranpäällä varustettuja ihmisiä eli kreikkalaisella nimellä kynokefaleja. Näitä nimiä käyttävät suomalaisista Aithikos Istrialainen ynnä muut varhaisemman ajan scriptores. Myöhemmin hämmennettiin nimi caninaei yhteen kananealais-nimen kanssa ja alettiin niin muodoin uskoa, että Pyhä Kristoforos olisi ollut kotoisin Kanaanin maasta eli Palestiinasta, jossa meidän Herramme eli ja opetti.»

Tämä isä Petruksen sitova todistelu sai munkit täysin vakuutetuiksi ja ihastuneena huudahti priiori:

»Mikä suuri kunnia meille, että tämä jalo pyhimys on kotoisin meidän maastamme. Kun me sen nyt tiedämme, niin meidän on kiiruusti hankittava luostariimme hänen veistokuvansa.»

Hetken kuluttua jatkoi hän:

»Isä Petrus, sinä joka olet niin perillä pyhän kirkkomme opissa ja kirjotuksissa, kerro meille nyt illan kuluksi ja ylösrakennukseksi Pyhän Kristoforoksen elämän juoksu, sillä meillä toisilla on hänestä sangen vajanaiset tiedot, kuten juuri nähtiin.»

* * * * *

-- Hänen isänsä oli voimallinen metsästäjä, joka ensimäisten perhekuntien joukossa oli idästä saapunut tähän maahan, -- alotti isä Petrus kertomuksensa. Syntyessään oli hän itse jo yhtä vahva kuin tavalliset lapset kolmivuotiaina. Kun äiti kantoi tämän jättiläislapsen isän nähtäväksi, joka oli kauan ollut nyreissään siitä, että heille siihen saakka oli syntynyt pelkkiä tyttäriä, huudahti tämä äskensyntyneen käteen tarttuen: »Vihdoinkin mies!»

Ja siitä hetkestä oli hänellä nimenä Mies, jota hän kantoi aina siihen saakka kunnes Herramme itse antoi hänelle uuden nimen. Kahdentoista vuotiaana oli hän jo täyden miehen mittainen ja taisteli isänsä rinnalla nahkapukimia ja kiviaseita käyttäviä jotuneita vastaan. Mutta ennenkuin hän ehti saavuttaa viidettätoista ikävuottaan, tuhoutui hänen ympäriltään koko perhe näissä taisteluissa ja Mies joutui yksin maailmalle.

Käyden seikkailusta seikkailuun ja taistelusta taisteluun kulkeusi hän vähitellen eteläisille maille, missä siihen aikaan hallitsivat mahtavimmat ruhtinaat. Hänestä, joka oli siinnyt ja kasvanut taistelussa jättiläisiä vastaan ja jolle hänen pakanallinen isänsä oli lapsena syöttänyt karhun sydämen, oli itsestäänkin paisunut niin väkevä jättiläinen, ettei häntä kyennyt voimain mittelyssä kukaan voittamaan. Sen vuoksi ei hän suostunut palvelemaan muita kuin maailman voimallisinta kuningasta.

Kun hän siis seikkailevien heimolaistensa ja varjaagien parissa tuli kerran Konstantinopoliin, jonka keisaria kaikki sanoivat maailman mahtavimmaksi hallitsijaksi, palkkautui Mies hänen henkivartiakseen ja palveli häntä järkkymättömällä uskollisuudella.

Kun keisari oli eräänä päivänä miehineen vuoristossa metsästämässä, juoksi hänen editseen ihmeellinen sysimusta hirvi. Viitaten Miehen seuraamaan itseään kannusti keisari hevostaan ja lähti ajamaan sitä takaa. Koko päivän seurasivat he tuon merkillisen eläimen kintereillä. Ja kun he vihdoin auringon laskiessa saavuttivat sen vuoriston jylhimmässä osassa, muuttui se yhtäkkiä heidän silmäinsä edessä paholaiseksi. Silloin kalpeni keisari, horjahti satulassaan ja tehden hätäisen ristinmerkin käänsi hevosensa pakoon.

Tämän nähdessään huusi Mies ihmeissään:

»Mitä, pelkäätkö sinä, valtias, tuota?»

Mutta pelästynyt keisari huusi hänelle ainoastaan:

»Pois, joutuin pois täältä!»

Silloin sanoi Mies:

»Sinä et siis olekaan mahtavin mies maailmassa, koska pelkäät tuota? Hyvä, saatettuani sinut seuralaistesi luokse luovun minä oitis palveluksestasi ja palaan hänen luokseen.»

Ja kauhistunut keisari kuuli takaansa paholaisen pilkallisen voittonaurun.

Saatettuaan keisarin muun metsästysseurueen luokse, luopui Mies sanojensa mukaan hänen palveluksestaan ja palasi vuoristoon etsimään paholaista. Hän löysi hänet äskeiseltä paikalta ja tarjoutui kohta hänen palvelukseensa. Mielihyvin otti paholainen hänen tarjouksensa vastaan ja kontrahti tehtiin. Mies sai tehtäväkseen hävittää kirkkoja ja tuhota luostareita.

Samalla järkkymättömällä uskollisuudella kuin ennen keisaria, palveli hän nyt paholaista. Suurilla kallionlohkareilla pommitti hän väsymättä kirkkoja ja hätä ja valitus täytti laaksot, sillä luhistuneet kirkonmuurit ja raiskatut luostaripuutarhat osottivat, missä jättiläinen Mies oli liikkunut.

Välistä, kun hän yksinään kiipeili vuorilla ja antoi silmäinsä liukua yli äärettömäin metsien, joiden keskellä pilkotti järviä tai luikerteli virtoja hopeisina nauhoina, hiipi hänen sydämeensä murheellinen kaiho ja hän ikävöitsi kaukaisen syntymämaansa metsiä. Mutta hän oli luonteeltaan uskollinen ja lupauksensa pitäen palveli hän edelleen paholaista.

Kun he eräänä päivänä, uusia hävityksiä suunnitellen, kulkivat paholaisen kanssa pitkin vuoripolkua, kohtasivat he tienoheen pystytetyn pylvään, johon paimenten suojaksi oli kiinnitetty yksinkertainen ristiinnaulitunkuva. Sen nähdessään kalpeni paholainen, vetäytyi säikähtyneenä takaisin ja poikkesi syrjään polulta.

»Mitä nyt, valtias, pelkäätkö sinä tuota?» huudahti hämmästynyt Mies. »Kuka hän sitten on?»

»Etkö tiedä, sehän on ristiinnaulittu Kristus, minun pahin vihamieheni!» huusi paholainen hampaitaan kiristellen.

»Hän on siis sinua mahtavampi, koska sinä pelkäät häntä», lausui Mies.

Mutta vältellen vastasi paholainen:

»Hän on juuri se, jonka vahingoksi me hävitämme kirkkoja ja luostareita.»

»Hyvä, minä luovun tästä hetkestä lähtien sinun palveluksestasi ja lähden etsimään Kristusta, jota sinä pelkäät», ilmotti Mies, »sillä minä tahdon palvella ainoastaan kaikista mahtavinta.»

Ja kontrahdin rikkoen jätti hän siihen paholaisen palvelemisen sekä lähti etsimään Kristusta.

Kauan kierteli hän maita ja kyseli ihmisiltä Kristusta. Kukaan ei tiennyt neuvoa, missä Kristus oli, mutta Mies jatkoi yhä etsintäänsä, sillä hän oli luonteeltansa myöskin sangen itsepintainen.

Kerran hän sitten, laajan metsäisen tienoon halki vaeltaessaan, osui uupuneena yksinäisen erakon majalle.

»Voitko sinä, vanhus, joka näytät niin viisaalta ja paljon kokeneelta, neuvoa minulle missä saa tavata Kristuksen?» kysyi hän erakolta.

»Kyllä, sillä minä olen yksi hänen vähäisimmistä palvelijoistaan», vastasi erakko.

Tämän kuultuaan ihastui Mies suuresti ja tiedusteli edelleen, mistä hän löytäisi Kristuksen.

»Häntä löytääksesi ei sinun, poikani, tarvitse ottaa askeltakaan, sillä hän on kaikkialla läsnäoleva», sanoi erakko.

Tätä ei Mies kuitenkaan käsittänyt, vaan kysyi epäröiden:

»Mutta onhan hän mahtavin ruhtinas maan päällä?»

»On kyllä, sillä hän on maan ja taivaan herra», vastasi erakko.

»Niin, minä uskon sen, sillä minä olen nähnyt paholaisen peljästyvän hänen kuvansa edessä», sanoi Mies. »Ja nyt minä tahtoisin päästä hänen palvelukseensa.»

Nähdessään hänen yksinkertaisen ja lujan uskonsa, opetti erakko vieraalleen enemmän Kristuksesta ja vei hänet sitten lähteen luokse sekä kastoi.

»Neuvo nyt minulle, kuinka minun on palveltava uutta herraani», pyysi Mies kasteen jälkeen.

»Aivan kuten minäkin», vastasi erakko, »paastoten, rukoillen ja valvoen.»

Silloin ojensi Mies suoraksi kahdentoista jalan mittaisen vartensa ja huudahti:

»Mutta katsohan minua ja päätä itse, voinko minä mitenkään paastota -- minä, joka tarvitsen nälkääni kokonaisen lampaan. Ja valvominen on minulle aivan yhtä työlästä enkä minä myöskään pysty rukoilemaan. Ei, neuvo minulle jotakin muuta.»

Tämän kuullessaan tuli erakko murheelliseksi opetuslapsensa tähden ja vaipui mietteisiinsä. Mutta muistaessaan hänen lujan uskonsa ja hartaan halunsa palvella Kristusta, kirkastui hänen katseensa jälleen ja hän lausui:

»Niin, eiväthän kaikki perheen palvelijat palvele isäntäänsä samaa työtä tehden. Nyt, poikani, tiedän työn, joka soveltuu sinulle ja on samalla otollinen herrallemme Kristukselle. Tule ja seuraa minua.»

Erakko vaelsi Miehen edellä, kunnes tie päättyi leveän ja vuolaan virran äyräälle.

»Katsohan», lausui erakko, »tätä tietä myöten kulkee paljon hurskaita pyhiinvaeltajia ja heidän on sangen työlästä päästä tämän vaarallisen virran yli ja monta heistä on saanut surmansa sen vuolteissa. Asetu sinä tähän asumaan ja auta heitä virran yli. Siten tulevat sinun jättiläisvoimasi parhaiten käytetyiksi Kristuksen palvelukseen.»

Mies suostui erakon esitykseen ja jäi lautturiksi virralle. Uskollisesti palveli hän näkymätöntä herraansa, kantaen vuodesta vuoteen jättiläishartioillaan köyhiä pyhiinvaeltajia yli virran.

Mutta kun toisinaan ei päiväkausiin ilmestynyt ketään ylitse autettavia ja Mies istui yksinään virran äyräällä, tuijottaen laineisiin, jotka kaukaa tullen vierivät toiseen kaukaisuuteen, hiipi jälleen hänen sydämeensä raskas kaiho ja ikävä kaukaiseen syntymämaahansa, jossa hänen varhaisin kotinsa oli ollut samanlaisen virran äyräällä. Mutta uskollisena pysyi hän nytkin kutsumiselleen ja odotti vielä kerran saavansa nähdä herran, jota hän palveli.

Eräänä päivänä ilmestyi sitten rannalle hänen edellinen herransa, paholainen, ja aikoi pilkata hänen nykyistä tointansa.

»Kuinka sinä palvelet olentoa, jota et ole koskaan nähnyt ja joka ei kertaakaan saavu luoksesi maksamaan sinulle palkkaasi» puhui se. »Töistähän sinun oli minun palveluksessani, jolloin sinulla oli tilaisuus saada kultaa ja mainetta niin paljon kuin halusit.»

»Nykyiseltä herraltani saan minä palkan kuoltuani», vastasi Mies, »ja sitäpaitsi hentoisin minä palvella häntä ilman palkkaakin, koska hän on maailman voimallisin ruhtinas.»

»Voimallisin ruhtinasko sellainen, jota ei koskaan eikä missään näe?» jatkoi paholainen. »Minä uskon, ettei häntä niin ollen ole lainkaan olemassa, vaan kaikki tyyni on tuon hupsun erakon aivoissa syntynyttä houretta.»

»Kyllä hän on olemassa, sillä minä olen nähnyt sinun itsesi kalpenevan jo hänen pelkän kuvansa edessä», vastasi Mies vakaisesti.

Tämän kuultuaan suuttui paholainen hirveästi ja lähti kirouksia syytäen hänen luotaan.

Mutta kohta hänen mentyään ilmestyi rannalle vähäinen lapsi, joka tahtoi päästä toiselle rannalle. Hellävaroen asetti Mies hänet olkapäälleen ja lähti sauvallaan itseään tukien kahlaamaan virran yli. Mutta joka askeleella lisääntyi lapsen paino ja keskivirralle ehdittyään painui Mies kumaraan hänen allaan. Kuta lähemmäs toista rantaa hän pääsi, sitä raskaammaksi kävi lapsukainen hänen hartioillaan. Lähelle vedenpintaa painuneena ponnisteli hän läähättäen eteenpäin ja kerran luuli hän jo vaipuvansa virran vuolteisiin. Viimeiset voimansa ponnistaen pääsi hän vihdoin lopen uupuneena rannalle.

»Mikä ihmeellinen paino sinussa, lapsukainen, on, kun kokonaan uuvutit minut, jättiläisen?» huoahti hän taakkansa rannalle laskien.

Silloin lausui lapsi hämmästyneelle saattajalleen:

»Miksi ihmettelet minun painoani, sillä maailman syntitaakka lepää minun hartioillani. Minä olen se, jota sinä nämä vuodet olet niin uskollisesti palvellut.»

Samassa muuttui lapsi täysikasvuiseksi mieheksi, jonka käsissä ja jaloissa oli naulanreiät sekä kylessä avoin haava.

»Ja tästä lähin», jatkoi Kristus, »ei sinua enää pidä kutsuttaman Mieheksi, vaan sinun nimesi olkoon Kristoforos, se on niin paljon kuin Kristuksen kantaja.»

Ja siunaten ojensi hän kätensä polvistuneen Kristoforoksen yli sekä häipyi näkyvistä.

Mutta suuri onni ja autuus täyttivät Kristoforoksen sydämen ja entistä suuremmalla uskollisuudella ja hartaudella palveli hän sen jälkeen herraansa ja laajalle levisi maine hänen hurskaudestaan.

Niihin aikoihin hallitsi siinä maakunnassa jumalaton maaherra nimeltä Dagnus. Hän alkoi kadehtia Kristoforosta, jonka nuhteettomuutta kaikki ylistivät ja tekosyytösten nojalla otatti hän hänet kiinni sekä sulki tyrmään. Saadakseen hänet suistetuksi siveyden tieltä, lähetti hän vankihuoneeseen toinen toistaan kauniimpia neitoja viettelemään Kristoforosta. Mutta vanki ei horjunut, vaan käännytti sen sijaan hurskaudellaan viettelijänsäkin totiseen Kristuksen tuntemiseen.

Tästä kiihtyi Dagnuksen viha entistä suurempaan vimmaan. Hän ruoskitti Kristoforosta hehkuvilla rautaraipoilla ja istutti hänet tuliseksi kuumennettuun rautatuoliin, mutta mikään ei saanut hänen uskoaan horjumaan. Päinvastoin kääntyivät hänen piinaajansa toinen toisena jälkeen, päästäkseen osallisiksi samasta uskosta.

Silloin tuotatti Dagnus Kristoforoksen huvilinnansa puistoon, jossa hän piti juhlaa jumalattomain vierastensa kanssa, aikoen häntä rääkätä kaikkien näiden läsnäollessa. Kristoforos sidottiin puuhun ja Dagnus käski taitavimman jousimiehensä nuolilla naulita vangin jäsen jäseneltä puuhun. Mutta Kristoforoksen rinnalla seisoi muille näkymätönnä pyhä äiti ja ensimäinen nuoli, jonka jousimies ampui, kilpistyi vankia vahingoittamatta takaisin ja puhkasi Dagnukselta silmän. Tämän nähdessään tarjosi Kristoforos päänsä, että hänen verellään parannettaisiin maaherran silmä. Hänet mestattiin ja kohta kun hänen verellään siveltiin puhjennutta silmää, parani se ennalleen.

Niin kärsi ensimäinen kristitty suomalainen marttyyrikuoleman. Hänet otettiin pyhimysten joukkoon ja varsinkin merimiehet ja sepät pitävät häntä suojelijanaan ja esirukoilijanaan.

Hetken vaiti oltuaan lopetti isä Petrus kertomuksensa näin:

Nyt on Pyhä Kristoforos veistokuvan muodossa palannut takaisin synnyinmaahansa ja nähdessään, että tännekin on jo pystytetty Kristuksen kirkkoja, kirkasti hymy kuvapatsaan kasvoja.

Kohtalon kourissa.

Heikin messuksi v. 1351 saapui Turkuun muun muassa eräs hollantilainen laiva. Kohta kun se oli asettunut Aurajokeen, kuoli muuan laivamiehistä, joka tulomatkalla oli sairastunut. Laivuri salasi hänen kuolemansa ja heitätti ruumiin yöllä virtaan. Mutta seuraavana päivänä kohosi se pinnalle ja kellui joella kaikkien nähtävänä. Se oli pahasti turvonnut ja se oli täynnä paiseita ja mustia pilkkuja.

Samana päivänä sairastui eräs porvarinrenki, joka isäntänsä puolesta oli ollut hakemassa tavaroita hollantilaisesta laivasta. Hän sai ankaroita ylenannatuskohtauksia, kainaloihin ja polviin nousi kipeitä paisumia ja kaikkialle ihoon ilmestyi samanlaisia mustia pilkkuja kuin joessa nähdyllä ruumiilla. Parin päivän kuluttua hän kuoli, mutta sitä ennen oli naapuritalossa ilmestynyt samanlaisia taudinoireita.

Musta surma oli siis saapunut Suomeen ja ihmiset valtasi hätä ja kauhistus.

Siitä oli jo paljon aikaisemmin saapunut viestejä Suomeen. Sillä vuosia sitten se oli tullut Aasiasta Etelä-Europaan ja sanansaattajinaan maanjäristykset ja katovuodet oli se kulkenut maasta maahan, siirtyen hiljalleen mutta varmasti pohjoista kohti. Viimeisinä vuosina se oli raivonnut Saksassa, Norjassa ja Ruotsissa. Kolmella neljänneksellä olivat ihmiset vähentyneet kaikissa maissa missä se oli vieraillut ja kokonaisia pitäjiä kerrottiin Ruotsissakin tulleen autioiksi, niin että kirkkojen kynnysten edessä rehottivat jo pajupensaat.

Ja nyt tuo hirveä vieras oli vuorostaan saapunut Suomeen!

Tähän aikaan oli Pyhän Olavin luostarissa Turussa saarnaajaveli nimeltä Tuomas. Hän oli ollut aina hiljainen ja itseensäsulkeutunut mies. Kun ulkomailta oli saapunut viestejä suurista vitsauksista, oli hän pukeutunut karvapaitaan, alkanut paastota ja ruoskia itseään sekä julistaa viimeisen ajan tulemista. Tätä hän oli tehnyt jo vuosikausia, antaen tukkansa ja partansa kasvaa pitkäksi ja muuttuen alituisesta paastoamisesta laihaksi kuin luuranko. Toiset pitivät häntä heikkomielisenä, mutta toiset hurskaana Jumalan miehenä.

Kun toinen mustan surman uhri oli kuollut ja säikähtynyt markkinakansa varustausi kiiruusti hajaantumaan tästä kovanonnen kaupungista, ilmestyi Tuomas Luostarimäen korkeimmalle kukkulalle ja kädet kaupungin yli ojennettuna huusi:

»Neljäs sinetti on avattu ja katso, hiirenkarvainen orhi on lähtenyt maata kiertämään, ja joka sen päällä istuu, sen nimi on kuolema, ja helvetti noudattaa häntä ja hänelle on annettu voima tappaa neljättä osaa maan päältä. Sillä se suuri hänen vihansa päivä on tullut ja kuka voi pysyä!»

Kauhistuneina löivät ihmiset rintoihinsa, ja toisten kiiruhtaessa pois kaupungista, riensivät toiset kirkkoon, jossa Pyhän Henrikin luut oli asetettu kansan suudeltavaksi ja jossa itse piispa suoritti esirukouksia.

Mutta Tuomas jätti tämän jälkeen luostarin ja lähti maakuntaan julistamaan viimeisen ajan saapumista. Mustaan dominikaanikaapuun verhottuna kulki tuo pörröinen, luurangoksi laihtunut munkki, jonka sisään painuneet silmät hehkuivat kuin hiilet, mustan surman edelläkävijänä kylästä kylään, saarnaten noiden ilmestyskirjan sanojen johdosta ja kehottaen ihmisiä pikaiseen katumukseen ja parannukseen. Ja kaikkialla valtasi ihmiset suuri hätä ja joukottain riensivät he pappien luokse tunnustamaan syntejään sekä kantoivat uhrikynttilöitä Pyhälle Henrikille, Pyhälle Uotille ja Erikille. Toiset tekivät suuria uhri- ja pyhiinvaelluslupauksia, toiset turvautuivat samalla kertaa sekä pyhimyksiin että vanhoihin esi-isäin taikoihin ja muutamat pakenivat perheineen erämaihin, jättäen talonsa autioiksi.

* * * * *