Part 5
Nuori mies kirosi taas takkiansa katsellessa... Säteitten mieli kävi raskaaksi, itkuiseksi... Nuori mies pyhkäsi otsaansa ... ei jaksanut sietää säteitten kyyneliä, jotka siinä virtana vuosivat hikipisarain muodossa. Hän otti taas pullonsa, ryyppäsi siitä, ähkäsi ja heitti pois. Laski sitten päänsä käden nojaan ja tuijotti suoraan eteensä.
Säteet tunkivat likemmäksi, tahtoivat lämmittää sydäntä, missä kolkko kylmyys näytti vallitsevan. Vaan he eivät tällä kertaa hyvässä tarkoituksessaan onnistuneet... Pintaa vaan kuumasi ja rasitti, voimatta sydäntä sulattaa.
Raskas huokaus pääsi nuorukaisen rinnasta ja hän jatkoi puhuen:
"Herra Jesus, mitä minä olen tehnyt ... lupaukseni rikkonut... Pitääkö mun nyt uudestaan ruveta juomaan?... Mitä sanovat nyt rikoksettomat toverini, kun näin kurjasti lankesin?... Kovin tuntuu himoni olevan rajaton nyt"... Hän otti pullonsa ja ryyppäsi taas. Heitti sen sitten raivokkaasti sivulle ja ärjäsi sanomattomalla vimmalla:
"Vaikka ei suinkaan juomisen kiusausta voi maailmasta hävittää itse pää-enkelikään, kun nimismiehetkin huutokaupalla viinaa myyvät!"
Pilvenlonkare souteli taivaan lakea ja sattui Auringon eteen, kuten nenäliina, pyhkimään säteitten kyyneliä ja estämään niitä näkemästä nuorukaisen kasvavaa vimmaa. Kun pilvi ohitse ehti, oli nuori mies kadonnut näkyvistä.
Säteet etsivät kauan turhaan, riensivät sitten kylään. Loivat peläten katseen jokaiseen näkyville tulevaan henkilöön, sillä he pelkäsivät näkevänsä noita kurjia, epätoivoisia katseita.
Jo oli kylässä liikettä ja elämää. Säteet ihastuivat, ne oikein naureskelivat, kun näkivät ihmisiä tyytyväisinä ihailemassa suloista aamua. Se oli vielä niin aikaista aamulla, että ainoastaan elämän haluiset ihmiset olivat ylös nousseet. Ne joille elämä oli raskasta, jotka unen helmoissa tahtoivat virua, unohtaa kaikki, kun oli sunnuntaiaamu, laiskain makuupäivä, eivät olleet vielä näkyvissä.
Erittäinkin naisia säteet ihaillen tirkistelivät ja mieluisasti katselivat, sillä he olivat virkumpia, eloisampia, soivat säteitten esteettömästi hyväellä itseään ... eivät paenneet varjoisiin paikkoihin vetelästi loikomaan, kuten miehet.
"Hih, kuinka herttaista!" muutamat riemastuneina huudahtivat.
"Ka, ka tuolla!" huudahti joku. Ja suuri joukko ryntäsi katsomaan erääsen ahtaasen, huoneitten välissä olevaan solaan, jonka edessä oli ollut vanha, leveä ovi seinänä perunamaata vasten. Tuon oven yli oli säde nähnyt miehen pään, josta heti muille ilmoitti. Mies kaatoi oven pois edestään, tuli perunapellolle ja antoi siten säteille vapauden silmäellä itseään.
Siinä köntisteli Nietulan Aatami ilki elävänä. "Vooi!" huusivat säteet. Miehellä oli otsassa haava, josta verta oli kovasti vuotanut ja punannut koko naaman. Lakkikin oli mieheltä kateessa.
Hyväsydämiset säteet tahtoivat tungeta nuoleksimaan terveeksi tuota haavaa, mutta se kipristeli ja pakotti Aatamin kostealla ruoholla painelemaan hellää kohtaa ja estämään säteitten lääkäritointa. Hän oihkasi tuskallisesti kun ruohoilla otsaa kosketti.
"Voi riivattua hulluutta!" hän ähkäsi pidätetyllä äänellä. "Mikä saikaan minun matkaan tänne eilen?... Olisin pysynyt kotona, niin olisi eheä otsa, rahat ja lakki tallessa."
Aatami lähti kävelemään likellä olevaa metsää kohden ja katseli vauhkasti ympärilleen, josko häntä kukaan näkisi.
Metsän reunalla oli mökki, jonka likitse Aatamin oli mentävä. Sitä tahtoi hän välttää ja kaartaa hiukan kauempaa.
Säteet tahtoivat yhä pakkautua otsaa lääkäröimään. Tahtoivat jotain hyvää tehdä tuolle miehelle joka niin kurjalta näytti.
"Ooh helvetti, kun polttaa!" ruikutti Aatami, kumartui taas ottamaan maasta kasteisia vereksiä ruohoja, niillä haavaa kostuttaaksensa. Tällä kertaa se teki niin hyvää, että hän oikein seisahtui, tuntien suloista viihdytystä.
Aatami ei nähnyt, mutta säteet sen kyllä näkivät, kun pikkuinen tyttönen juosta lylleröitsi mökiltä päin Aatamia kohden.
"Katso!... Katso!... Katso! voi kaikkiko nyt itkevät?" kuiskailivat säteet toisilleen.
"Ui, pikku tyttäremme, kultasemme, miksi itket? Mikä sunkin sydäntäsi painaa?" Mutta tyttönen ei kuullut säteitten kuiskutuksia, meni vaan epäillen otsaansa painelevan Aatamin luo. Tyttö seisahtui, katseli pelokkaasti Aatamia.
"Onko isä teitäkin lyönyt?" hän vihdoin uskalsi kysyä.
Aatami pelästyi kovasti, kun lapsen äänen kuuli. Ei hän sitä ennen tiennyt tämän läsnä olostakaan.
"Hääh?" hän kysyi vaistomaisesti, -- vaikka oikeastaan kyllä kuuli mitä kysyttiin.
"Mun isänikö teitäkin on lyönyt?... Vooi, voi herra, kun on kasvonne verissä!"
Aatami katsoa tuijotti lasta, joka surkutellen, silmät sirrissä hänen veristä naamaansa tirkisteli.
"Kuka se on sinun isäsi?"
"Se on se Antti."
"Mikä Antti?"
"Se Leenan Antti."
Aatami alkoi nyt muistaa niin kuin hämärää untansa, että se olikin juuri Leenan Antti, jonka kanssa hän oli tekemisessä ollut.
"No ketä se isäsi on sitten muita lyönyt?"
"Äitiä se löi yöllä kun kotia tuli." Lapsi rupesi itkua hynkkäämään. "Se oli saanut viinaa eilen avisoonissa ... ja minuakin aikoi lyödä, mutta kun ei äiti antanut."
"Tyttö hoi?... Mitä sinä siellä ... tule heti pois!" huusi nyt äiti mökin ovelta ja tyttö lähti juoksemaan sinne. Aatami lähti kiirehtimään metsään itsekseen mutisten:
"Se ... se oli ihan varmaan joka minuakin löi... Mutta ... mutta muistelen antaneeni itsekin sille."
"Oi, oi, kuinka surkeata!" huokasivat säteet, kun monien turhain ponnistusten perästä heittäysivät seuraamasta Aatamia, joka katosi puiden varjoon metsässä. -- Joukko säteitä oli koko aamun tirkistellyt Leenan Antin mökkiin, nähneet siellä riitaa, toraa ja miten Antti kuritti vaimoansa. Surkeata oli tuo ollut nähdä ja pikku tyttösen itku oikein sydäntä särkevää kuulla. Mutta nyt rötkötti Antti seljällään vuoteella ja röhisi kuin sika, niin, ettei vaimo ja tyttö ilenneet tuvassa olla, vaan pakenivat ulos.
"Katsokaa äiti, kuinka korea tämä Auringon kukka, katsokaa!" huusi tyttö, riemullisesti hyörien pienen, kivien välissä olevan kukkapenkerensä luona.
"Kaunis on", sanoi äiti, mutta loi ainoastaan syrjäisen silmäyksen kukkaan. Murheellisen näköisenä pesi vaan puukuppeja saavissa tuvan seinustalla.
"Ja katsokaa tätäkin, tätä punaista ruusua, äiti! Saanko äiti ottaa siitä yhden rintaani kun kirkkoon mennään ... saanko äiti?"
Säteet riemuitsivat.
"Ota kultaseni, ota vaan!" he kuiskailivat ja leikkivät lemmittynsä kasvoilla pusertaen hänen otsastaan helppoa hikeä.
"Emme pääse, lapsi-parkani, kirkkoon tänäpäivänä... Jos isäsi heräisi sillä aikaa niin..."
"Menkää vaan! ... menkää vaan! ... me tulemme liittoon ... liittoon ... nukutamme äijää tuolla sängyssä ettei ennen iltaa herää ... ei herää!" ... säteet koettivat huutaa ja kuiskaella. Kokosivat itsensä yhä lukuisammissa joukoissa paahtamaan Anttia, väsyttämään ja rasittamaan ettei heräisi ennen iltaa.
Mutta ei äiti eikä tyttö ymmärtäneet säteitten kuiskailua, tytönki mieli vaan itkuiseksi kääntyi ja pikkuiset aivonsa saivat koko kirkonajan työskenellä elämän varjopuolia harkiten.
* * * * *
Paljon on kirkossa väkeä. Sinne tahtovat säteetkin tirkistellä: siellähän tapaa iloisia, tyytyväisiä ihmisiä, siellähän lepoa ja rauhaa... On niin hauska sinne tirkistellä!
Hartaasti saarnaa pappi, neuvoo ainoata, oikeata autuuden tietä. Säteet nuoleksivat ihmisten kasvoja ja saavat matkaan raskasta kuorsausta. Miesten ja naisten päät huojuvat alaspäin, silmät ja suu ovat ummessa ja nenän kautta käy raskas hengitys, ikään kuin se valppaana vartiana tällä hetkellä tahtoisi toimittaa kuulo-aistin virkaa, joka rauhassa uneksii ja virkavapautta nauttii. Säännöllisesti huojuu useain ylä-ruumis pappia kohden ikään kuin yhtä mittaisesti kumarrellen ja vakuuttaen: "Niin se on, niin se on, herra Pastori!"
Toiset taas valvovat uskollisesti, eivät uhallakaan laske unta silmiinsä ... antavat niiden vaan vaellella ympäri kirkkoa ihmisestä ihmiseen, alttaritauluun, kynttiläruunuihin ja joskus pappiin. Katoovaiset aistit tosin tahtovat vietteliäin neuvosta juonitella, mutta niitä vastaan on uskollisina apukeinoina inkivääriä, lakeristaa ja sokeria, sotimassa viekoituksia vastaan.
Säteet syleilivät kaikkia, nukkuvia ja valvovia, mutta eivät saa selkoa kenenkään sydämen tunteista. He koettavat herättää nukkuvia ja nukuttaa valvovia... Näköala on vaihteleva, mutta samalla niin yksitoikkonen ... he tahtovat nähdä jotain toimintaa. Tosin silloin tällöin joku parvi nuorisoa saapastaa kovalla kolinalla pois kirkosta ja saavat toisia paitansa kääntelemään ja heitä tirkistelemään ja siellä säteetkin uteliaina heti kintereillä seuraavat, mutta saavat niin lyhyeltä katsella heitä, sillä ne pakenevat näkyvistä kirkon seinämille. Mutta jo vihdoin yksi joukko löytää tiensä saarnatuoliin ja tapaavat siellä papin...
"Kas siinä on elämää ja tointa!" Säteet jäävät katsomaan ja kuulemaan.
Ja pappi silmäilee ympäri kirkkoa, näkee noita valvovia sanankuulioita, jos nukkuviakin. "Kas noissa on rakkautta sanaan, ne ahmivat sieluunsa autuuden sanaa!" hän ajattelee, päättää siitä mitä silmäin edessä on. Hän tahtoo tehdä tehtävänsä uskollisesti, ravita noita valveilla olevia sieluja. Jo heittää tekstinkin sikseen, koska ei siinä hänen mielestään niin syvä viisaus piile, kuin muutamissa valituissa kohdissa, jotka sattumalta mieleen johtuivat.
"Älkäät olko niin kuin fariseukset", hän sanoo ja johtuu siitä kehoittamaan seurata publikaanin esimerkkiä.
Valveilla olevat katsahtelevat nuokkuviin kanssaihmisiinsä, huokailevat hurskaasti ja ajatusten läpi juoksee: "Nuokin raukat, kotiin mentyänsä luulevat palvelleensa Jumalaa..."
"Peratkaat ensin pois malka omasta silmästänne ja katsokaa sitten, jos on raiska teidän veljenne silmässä," sanoo pappi taas. Mutta suurimman osan valveilla olevain huomio on äskeisen huomautuksen johdosta kiintyneenä aprikoimaan makaavain kanssa-ihmistensä sielun tilaa.
Suuri joukko nuoria miehiä, jotka yhdessä penkissä olivat maanneet vastaavan penkin selkänojaa vasten, rupesivat heräilemään, hieroivat silmiänsä ja kopuuttivat sitten, ankarasti saappaillaan paukuttaen, ulos ja onnistuivat saamaan hetkeksi kaiken huomion papista vedetyksi itseensä.
Säteet ulkona tungeskelivat voimakkaasti, tahtoivat läpi katsoa tuon valkoiseksi kalkitun kivimuurin. Ja nuoret miehet, jotka kirkosta tulivat, seisahtuivat siihen porrasviereen.
"Ketä ovat nuo?" säteet siellä yläilmoissa kuiskaelivat. "Näyttävät reippailta nuorukaisilta ja kuitenkin niin väsyneiltä ja uneliailta."
"Mihin mentäisiin?" kysyy muuan nuorukainen toisilta.
"Tuonne ruis-vainioon."
Sinnepäin lähdettiinkin.
"Seurataan, seurataan!" ja säteet seurasivat uteliaina lakin läpi päänlakea polttaen.
"Oli se aika rymäkkää se ryyppääminen viime yönä," rupesi joku sanomaan.
"Niin! Ja Takalan Heikin raittius meni oikein mustaan männikköön."
Nuorukaiset nauroivat niin riemullisesti kun olisi jokainen muistellut kultaansa.
"Kuuluu ruispellossa maanneen yönsä, se Heikki ja heti kun on kotiinsa tullut, on lähtenyt ajolle pitäjäälle," sanoi taas joku, kun naurun-katkatus oli vähän laannut.
Säteet olivat kuulleet.
"Vai se, vai se se olikin, Takalan Heikki! Jaa ... jaa ... jaa..." he keskenänsä kummastelivat nyökyttelivät surullisesti siroja kultaisia päitänsä.
"Vai on lähtenyt vielä ajolle," ihmettelivät toiset pojat.
"Saiskohan vielä jostain viinaa?" kyseli joku. Toinen tiesi että muuan salakapakoitsia oli eilen hyötynyt osalleen kaksi kannua, ja arveli, ettei tuo ollut vielä kaikkea myönyt.
"Mennään ja pelataan yksi kannu." Hän, joka ehdotuksen teki, näytti taskustaan korttipakkaa. Toiset suostuivat ilomielin. Lähdettiin juoksujalassa ruisvainioon ... ei enää väsymys painanut.
Muutamia pieniä ukonpilviä kohosi taivaanrannalle liitelemään.
"Tulee sade," sanoi joku nuorukaisista.
"Niin, niin," huokailivat säteet, "ei se olekaan vaan sadetta, paljasta sadetta, ... ne ovat meidän kyyneliämme, jotka kohta alkavat vuotaa, jos te ette mene kotiin ja heitä rumaa aikomustanne."
Säteet hätäilivät, pyyhkivät silmiään noilla pienillä pilvysillä.
Mutta pojat olivat jo alottaneet pelinsä, ehtiäkseen loppuun ennen sadetta.
"Voi kun on pahaa, voi kun on pahaa! ei tätä huvita katsella!" Säteet peittivät silmänsä isommalla pilviverholla ja itkivät siellä takana.
Ainoastaan kirkolle, tuonne vaaran kupeelle, saattoivat vielä muutamat katsella. Kaukaa kuului sinnekin jo ukkosen jylinää ... nukkuvat heräsivät toinen toisensa jälkeen.
"Peratkaat, peratkaat pois itsestänne se vanha hapatuksen taikina!" kehoittaa pappi innokkaasti saarnansa lopussa.
Ne, jotka inkiväärillä olivat keinotekoista valppautta hankkineet, katsahtelivat surullisesti noiden kurjain päälle, jotka hämillään syntisistä silmistään unta pois hieroivat.
"Noissa on vielä kokonaan koskemattomana se vanha hapatuksen taikina, oo herra!" Ja he, nuo valvojat, katsovat uskollisesti pappiin, tahtovat kohottaa ruumistaan pitemmäksi, että pastori paremmin heitä huomaisi, havaitsisi että he valvovat ... ovat valvoneet koko saarnan ajan, lähes kaksi tuntia.
Jo ehtii pappi rukouksiin, kehoittaa kuulijoitansa hartaasti kiittämään Jumalaa siitä, että Hän on antanut Armonsa Auringon tänäkin päivänä loistaa ja suonut heidän yhdessä tämän siunatun hartaus-hetken viettää. Siinä innostui hän vielä kuvaamaan onnea, joka oli suonut, kaikki tässä, läsnä olevaiset, syntyä ja kasvaa kristillisessä yhteiskunnassa missä kristillinen esivalta kaikkia suojelee ulkonaista maallista väkivaltaa vastaan ja missä Jumalan Armo sana on jokaisen kotona painetuissa kirjoissa löyttävänä ja saatavana. Sitten hän vielä vertasi tätä tilaa pakana-raukkain kurjaan kohtaloon.
Sitten seurasi pitkät kuulutusten lukemiset. Jo liikkui ilmassa muutamia äkkinäisiä, vinheitä tuulen puuskauksia, jotka päristivät kovasti kirkon ikkunoita, joita säteitten lukematon lauma äsken niin lämpimästi suuteli. Säteet ovat nyt vetäytyneet piiloon, ainoastaan silloin tällöin lurkauttavat vaippansa takaa, mutta vetävät sen taasen eteensä. Hienohelmaisia salamoita leimahtelee ja niitä seuraa aina kumea jyräkkä pilvissä. Ihmiset eivät ehdi odottaa kuulutusten loppua, vaan kiirehtivät kirkosta, ehtiäksensä kotiin, ennen sateen tuloa.
Mutta mikä se on, joka saa heitä pidättymään? Tuohon maantielle kirkkoaidan viereen heitä kokoontuu ja kamala kuiske käy suusta suuhun.
"Mitä on tapahtunut?" kysyy pastori, kun paiskaa kättä Nimismiehelle, tuossa kärryillä, missä tämä istuu, vieressään Takalan Heikki -- käsiraudoissa.
"Murhan teki, tämä, tuolla..." virkkoi nimismies kumealla äänellä ja viittasi päällään taaksepäin, johonkin kylään.
Naiset ympärillä siunailivat ja itkivät ... kyseltiin ja vastattiin.
"Juovuksissa olivat?" kysyi pappi vielä, kun oli jo saanut muutamia muita selvityksiä.
Heikki istui, pää alaspäin painettuna, ja kun joskus kasvojansa kohotti, näkyi, että ne olivat kuin ruumiin kasvot, jäykät, elottomat.
"Raittius-seurassa olit sinäkin?" kysyi pastori surullisella äänellä.
"Voi raukka, sellaisia löyhiä ne ovat ihmiselliset lupaukset ja liitot."
Heikki oli jo tuossa kuullut paljon nuhteita, mutta tuo näytti erittäin koskevan. Hän kohotti kasvonsa ja loi nimismieheen kuuman silmäyksen.
"Te möitte minulle viinaa", hän katkerasti virkkoi. "Jos en siellä huutokaupassa olisi joutunut kiusaukseen, en ikänä enää olisi kaupungista viinaa tuonut... Mutta minua kiusattiin ... olin heikko kestämään..."
Nimismies vaaleni hiukan ja näytti aikovan vastata ankarasti, mutta se keskeytyi, kun Heikin äiti tuli väkijoukon läpi, valittaen ja huutaen.
"Herra Jesus, mun omaa lastani!" Harmaahapsisen äidin kädet lensivät ensin taidottomasti käsirautoihin ikään kuin koettelemaan, josko vanhat silmät totta puhuvat. Ja kun käsin tunsi todellisuuden, luikui hän siitä voimattomana polvilleen maahan ... ristitetyt kädet kohosivat itsestään taivasta kohden ja rinnasta tunki surkea ... surkea, kivisenkin sydämen pohjukkaa täristävä valitushuuto. Kädet valahtivat voimattomina keisin reunalle ja jäivät ikäänkuin nimismiestä viittaamaan, samalla kuin äiti epätoivon kamalan katseen häneen loi ja vaipuvalla äänellä valitti:
"Miksi, miksi, Jesuksen tähden, myitte viinaa Heikilleni?"
Nimismies vavahti.
"Tein velvollisuuteni lain palveliana", hän änkytti.
"Lain ... lain..." kertasi äiti pariin kertaan, varmaan itsekin käsittämättä miksi hän niin teki. Polvillaan hän hieroi maassa ... hapuili käsillään, ikään kuin hukkuva, mihin vaan sai, mutta laski aina irti ... hapuili toiseen kohti... Vähäinenkin pidätys lisäsi hirveätä tuskaa. Hänen valituksensa oli yhtämittaista tuskallista hälinää.
"Äiti!" Kaikkein kauhistuneet katseet kääntyivät äidistä poikaan, joka katkerasti itkien kurotti raudoitettuja käsiänsä äitiä kohden, kuten lapsi ainakin, joka hädässään äidin syliin turvaa.
"Äiti!"
Ei voinut Heikki syleillä ... ruunun rautakourat puristivat käsiä... Mutta jo tajusi äiti ... hän syleili suuteli ... hän nuoleksi lapsensa poskia.
Ääneensä itki kirkkoväki, ei kukaan kysellyt mitään, sydämet vaan puhuivat ja saarnasivat.
Taas pilkistivät Auringon säteet pilvien lomasta silmänräpäyksen. Mutta ne eivät voineet tuota näkyä katsella, vaan vetäytyivät surkeasti valittaen kotiinsa. Nyt kuului valitus ihmisillekin. Ensin leimahti salama, ikään kuin hätäytynyt Auringon säde joka toisten joukosta oli eksynyt yksikseen maan päälle liitelemään. Sitte hyrähti pilvien takana itku entistä kamalammin. Jo nyt pettivät nuo vaipat ja verhotkin, jotka tähän saakka olivat näyttäneet pidättävän kyyneltulvaa: ne vuosivat maahan paksuina, raskaina pisaroina.
II.
RIKKAAMPI KUIN VAUHKOSEN EMÄNTÄ.
Ylpeäksi luonnostaan sanoivat ihmiset Vauhkosen pulskeata emäntää, ja taisipa olla syytäkin. Mutta ei häntä siitä erikoisen paljon moitittu, miellyttävä ja sievä kun oli näöltään, vaikka jo vähän yli keski-iän. Siitä syystä ehkä ajattelivat hyvät ihmiset pienen ylpeilemisen kuuluvan hänen etuoikeuksiinsa. Kun on hyvännäköinen, niin annetaan niin paljon anteeksi.
Herra tiesi, mistä syystä, mutta totta se vain on, että Vauhkosen emännän ei ollut tarvinnut kinkerillä lukea moneen herran vuoteen. Helpoksi olikin ruvennut vanha pappi, useille isännille ja emännille vain ystävällisesti päällään noikkasi, kun nämä lukemaan tarjousivat. Tiesihän pappi sen: lukevat ne muutenkin! Mökkiläisten on toista; kun suuret lapsikakarajoukot ovat vastuksina, niin taitavat lukemisen jättää huolettomuuteen, jollei heitä muistuttele! Niin oli kinkeri muodostunut sellaiseksi, että mökkiläiset luetettiin järjestään, mutta talokkaita valikoiden; niissäkin oli, näet, toisenlaisia ja toisenlaisia.
Ja emännät, jotka lukemasta vapautettiin, tekivät papistolle juustoja oikein rasvamaidosta. Ollaanhan ihmisiksi kahden puolen!
Mutta sitten tuli papille apulainen, Mikkonen oli hänen nimensä. Pitäjäläiset sanoivat, että kovinhan se on nuori, aivan poika vielä. Hän ehtikin juuri kinkerin ajaksi. Ihmiset rupesivat kyselemään toisiltansa, onkohan uusi pappi kova lukemista tiukkaamaan. Ei häntä yleensä kovaksi sanottu, luettamattakin kuului jättävän joitakuita, niinkuin ennenkin, erittäinkin niitä, joilla on hyvänlaiset lukumerkit.
Mutta oikein rauhaan ei Vauhkosen emäntä päässyt näillä vakuutuksilla. "Hyvät lukumerkit kun on", sanottiin, "niin päästää lukemattakin." Kukapa sen tietää, mitä ne papit ovat sotkeneet sinne kirkonkirjoihin ... ei ole tainnut merkkienpanoon juustot auttaa...
"Kuules, Antti", sanoi Vauhkosen emäntä miehelleen eräänä päivänä, "oletko huomannut, kun pastori iltasilla kävelee tuossa maantiellä?"
"Olen minä."
"Meidän kartanoa se usein katselee, oletko havainnut?"
"Taitaahan tuo katsella."
"Mutta ei hän tunne meitä, sinua ja minua."
"Joskopa ei tuntisikaan." Antti oli vähän väsyksissä eikä juuri välittänyt sellaisista asioista. Aikaa vain haaskautuu, kun pitää herrain kanssa kamarissa istuskella...
Mutta emännällä oli omat ajatuksensa asiasta; hän selvittikin ne Antille melkein vihoissaan. Ymmärrätkö, mies, että kun kinkeri tulee, niin mitenkä se pastori tietää, mistä me ollaan! Kyllähän Antti sen sitten jo ymmärsi, sillä lukeminen ei suinkaan ollut hänen vahvoja puoliansa. "Noo, saisipa tuon nyt käskeä taloonkin", sanoi, näyttäen välinpitämättömältä, vaikka jo alkoi pitää hänkin asiaa erittäin tärkeänä.
* * * * *
Eräänä päivänä käveli nuori apulaispappi Mikkonen maantiellä juuri Vauhkosen kartanon edustalla. Mieltä painoi raskaasti velkataakka, joka kouluaikana oli kasvanut melkoisen painavaksi ja josta juuri äsken oli saanut ikävän muistutuksen; oli nimittäin eräältä velkojalta tullut kirje, jossa tämä aivan yksinkertaisesti arveli, että sopisi kait sitä nyt jo maksaa, kun oli virkaan päässyt.
Se harmitti ja suututti Mikkosta. Eikö tuo hyvä ihminen ymmärrä, ettei apulaisen palkka kauas riitä!
Hänen mielestänsä oli maailmanjärjestys jotenkin kiusallinen: kaikenlaisilla ihmisillä, joilla ei ole mitään henkisiä varoja, niillä on rahoja; joilla taas on henkisiä aarteita, heillä usein on toinen tasku tyhjä eikä toisessa mitään.
Tilanne rupesi taas tuntumaan tukalalta ja ajatukset uhkasivat ryöstää koko elämänonnen... Huh! Rahamiehet ovat vielä olevinaan muutenkin kuin parempia ihmisiä, muutamat...
"Tuossakin elää varmaan yksi rahanpalvelija."
Hän katseli Vauhkosen rakennuksia. Olikin niissä katselemista!
Siihen Mikkosen lähettyville maantielle ilmestyi ukko, Vauhkosen Antti itse, kumarrellen ja lakkia nostellen.
"Hyvää päivää."
"Jumal' antakoon", murahti Mikkonen ja katseli syrjittäin vihaisesti Vauhkosta.
"Mihinkäs maisteri nyt on menossa? Vaikka ei minun, tuota, mitään tule, mutta kysynhän, kun sattuu."
Mikkonen ilmoitti, ettei hän juuri minnekään ole varsinaisesti menossa. Niin saatiin kiinni puheen päästä, ja Vauhkonen rupesi tupaan haastelemaan:
"Eikö maisterilla nyt olisi aikaa tupaan käydä piiputtelemaan? Meidän on oltu kirkkoherrankin kanssa aina hyviä tuttuja, tuota... Tehkää nyt niin hyvin."
Ja Mikkonen tekikin niin hyvin, lähti kuin lähtikin tupaan... Saapihan tuonne mennä.
Vauhkonen ihastui, kun maisteri vähin kehoittamisin lähti, tuli yhä puheliaammaksi ja rupesi selvittelemään taloudellisia asioitaan.
"Tuon tallin tekaisin viime talvena, kun vanha rupesi jo niin huonoksi käymään. Meillä on neljä hevosta ja tämän keväinen varsa viidentenä. Onko pastori nähnyt meidän hevosia?"
Ei pastori sanonut nähneensä.
"Kyllä ne juuri tuntee meidän hevoset, tuota." Vauhkonen naurahti hyvillään. "Ne ovat vähän niinkuin ruuan ääressä olleita. Eikö pastori käy katsomaan varsaa, se on tallissa ja emä."
"Mennäänpä vaan", lupasi pastori.
Vauhkonen aukaisi tallin oven ja astui sinne perälle, missä varsa karsinassa emänsä lähellä oleili. Hän rupesi siinä varsaa hyväilemään. Tamma alkoi kadehtia, kurotti kaulan pitkälle, siirotti korviaan ja ratkesi ääntelemään.
"Katsokaas, kun se kadehtii tuo tamma."
"Korea varsa", kehui pappi.
"On se, ja sitten niin iso. Tästä samasta tammasta meillä on jo kaksi täysikasvuista hevosta. Se on hyvä tamma ja tekee hyviä varsoja, olipa ori melkein vaikka minkälainen hyvänsä."
"Hm, vai on niin hyvä."
"On se, vaikka kyllähän sitä nyt on aina koetettu katsoa, että orikin on hyvänlainen, mutta sittenkin. Tämä varsa on ruunun oritta, joka on Leppälän patruunalla; se on juoksurin sukua." Kertoessaan jätti Vauhkonen varsan siihen, meni tamman parteen ja rupesi sitä taputtelemaan.
"Katsokaas, kun tällä on vankka kaula vielä, vaikka on jo toisella kymmenellä ja vaikka on tamma; se on niin kuin oriilla."
Jopa täytyi papin ruveta kehumaan tammaa. Vauhkonen kävi hyville mielin:
"Kylläpä pastori tuntuu ymmärtävän hevosasioita."
"Ainahan sitä nyt vähin."
"Niin, niin. Vaan niitä on herrasmiehiä, jotka eivät ymmärrä hevosista niin mitään. Mutta meidän maamiesten täytyy ymmärtää, meille on hevonen kuin toinen käsi. -- Älkää nyt, pastori, lähtekö, mennään tupaan."
Emäntä oli kamaria puhdistellut ja tuli naureskellen tervehtimään pastoria, kun kuuli tupaan tultavan.
Kun kamarissa oli saatu paperossit kuntoon, rupesi juttu taas käymään.
"Mitäs pastori pitää meidän pitäjäästä?"