Part 4
"Noh", morahti hän tyytyväisesti, otti tuen pois alta, nosti toisen pyörän ja uudisti sen kanssa samat temput.
Siihen tuli hiljaksensa kävellen toisen tuvan Erkki.
"Malttaapa panna paljon rasvaa", hän paremman puheen puutteessa sanoi, kun siinä laiskana toisen työtä katseli.
Mikko katsahti lakinpellin alta vakavasti Erkin silmiin ... mahtoiko tuo pilkataksensa sanoa? Ei se tainnut sentään mitään tarkoittaa, ilman aikojaan lie vaan sanonut...
"Panen rasvaa kun panen, en minä viitsi porsaita kaupitella", hän vihdoin äännähti ja heilautti pyörän pyörimään.
"Ei kitaja", sanoi Erkki.
Toisiakin miehiä rupesi jo saapumaan pihaan.
Mikko laski pyörän alas, pyyhkäsi hikeä otsaltaan ja tunsi siinä ehkä hiukan ylpeyttä itsessään, kun näki kyläläisten kokoutuvan hänelle asioitansa tuomaan. Hikeä pyyhkiessä kääntyi lakin peili syrjälle, mutta Mikko oikasi sen ... ei ollut tottunut sillä komeilemaan että lakin peiliä sivulla pitäisi.
"En tiedä tuota", rupesi hän sanelemaan, "tuo Maijan Kaaperi tässä sanoi, ettei sitä nyt enää saakaan ostaa muille, sitä viinaa, kuin itselleen."
Toiset eivät tulleet oikein tolkulle, vaan katselivat kysyväisinä Mikkoa.
"Ettäkö mitä?" kysyi toisen tuvan Erkki, silmiänsä sirristellen ja tirkisteli Mikon lakin keulan alle.
"Jottako ei saisi toisen toiselle ostaa?" tutkaili Ollilan Hentrikki.
"Niin, sitä kai se Kaaperi arveli." Mikko kynsäsi korvantaustaa, rytkäytti kärryin pyörästä, jotka huljahtivat edestakaisin ja hölkähtivät omituisesti. Hän näytti syvästi miettivän asiaa.
"Mutta eihän se ole mahdollista", arveli Hetkelän Tuomas ja rupesi hänkin kärryn pyöriä hölkyttelemään. "Mitä se kenellekään kuuluu, mitä kukin toiselle ostaa."
"Ei tuota ymmärrä", sanoi Erkki, "mutta minä tuumaan että tuo lienee vaan Maijan Kaaperin juttuja."
"Niin minäkin luulen, mutta olisi se sentään parempi kuulustaa asiaa ensin. Jos siinä olisi vähänki perää, niin en minä ainakaan lähde kaupunkiin", vakuutti Mikko.
"No saakeli tuota!" innostui Nietulan Aatami sanomaan. "Mistä sitä kukaan tietää perään kysyä. Kun viinaa tulee, niin me ja'amme sen hyvässä hiljaisuudessa. Kuka sitä sakottamaan rupeaisi!"
"Ettäkö minä rupeaisin vastoin esivallan lakia tekemään?" kysyi Mikko painolla, ja jatkoi, kun ei toinen ruvennut vastaamaan:
"Saat kääntää ennen kirkon nurkan nurin."
Toiset hymyilivät, eivät ruvenneet vastustamaan Mikon ajatusta, sillä he uskoivat että hän puhui sitä mitä hän ajatteli.
Mutta Nietulan Aatami sanoi, että se on turhaa peljätä sellaista lakia, jota ei olemassakaan ole.
Toiset miehet tuunailivat, arvelivat sinne tänne ja rupesivat viimein yksimielisesti hokemaan:
"Hm. -- No niin. -- Kyllähän se niin on ettei sellaista lakia ole."
Ja kun asiaa oikein monipuolisesti harkittiin, niin Rantalahden Mikkokin tuli vakuutetuksi, että Maijan Kaaperi oli vaan juttuja lasketellut.
"Vai ei muka ihmiset saisi yhdessä ostaa viinaa ... yhdessä tahi yksin, kuinka kullekin parhaiten soveltuu! -- Kuka hullu ostaisi yksin viittäkolmatta kannua! ja ... ja..." Ukot rupesivat oikein makeasti nauramaan... Ihan hullusti oli Maijan Kaaperi taas kerran saanut heitä narrata, arvelivat.
* * * * *
Rantalahden Mikko tuli kaupungista. Alkoi kokoutua kylänmiehiä kaupunki-tuliaisille.
"Kylläkö möivät viisikolmatta kannua yhdelle miehelle?" alkoivat naapurit kysellä ja hymähtelivät vielä tuolle Kaaperin jutulle.
"No sen tietääkin!" huudahti Nietulan Aatami. "Kun rahan syrjää näyttää, niin lujassa pitää olla jos ei lähde."
Kaikki nauroivat, uteliaina odotellen mitä selvitystä asiaan Mikko itse antaisi.
"Sainhan tuota", hän vihdoin sanoi, mutta ei ryhtynyt sen pitempiin selvityksiin. Kyllä näytti siltä, kun olisi miehellä ollut jotain enemmänkin sanottavaa. Mutta suunsa piti vaan kiini ja antoi toisten arvioida. Rupesi sitten viinaa jakamaan.
Mutta toisia ihmetytti Mikon käytös, kun toimi rehellisesti ostetun tavaran jaossa niin hajamielisesti ja epäröivästi, kun olisi varustettua kalua mitannut. Rupesivat arvelemaan, ettei kaikki asiat ole niin kuin olla pitää. Puhe hiukan tukahtui ja katseltiin vaan viinanjako-touhua.
"Mahtanut ryypyn ottaa", arvelivat toiset Mikosta.
Vaan kuinka lie sattunutkaan siten, että juuri kuin Nietulan Aatami piti itseänsä varten mittaa alla ja Mikko siihen tynnöristä vakavasti loritteli, astui nimismies jahtivoudin ja erään lautamiehen kanssa tupaan.
Tuo tapaus teki kylänmiehiin vähän ikävän vaikutuksen. Rantalahden Mikon käsissä rupesi tynnöri itsestään huiskumaan ja tutisemaan niin että viina alkoi solittaa sinne tänne, kahden puolen mittaa, joka taas Aatamin käsissä huljui.
"Äläs ... äläs! ... nyt menee maahan!..."
Aatami koetti kaksin käsin pidellä mittaa, mutta yhä hullummaksi asia kävi: viina juoksi lattiaan kun noiduttu.
"Kaa! ... kaa!..." hoki hädissään Aatami ja koki tutisevin käsin pitää mittaa kohdallaan.
"Aivanhan te kaadatte maahan!" Erkin täytyi mennä hätään ja nostaa tynnöri pystöön ettei kaikki maahan juoksisi.
"Mitäs tämä meno on?" rupesi nimismies kyselemään ja astui lempeästi hymyillen miesten keskelle. Rantalahden Mikko katsahti salaa herraan, samassa tunsi hän kuuman hien rupeevan tippumaan alas otsalta. Sitä alkoi hän mekon hijalla tuhria.
Ei kukaan puhunut mitään. Kylän miehet vilkkuilivat salaa nimismieheen ja taas Rantalahden Mikkoon, ryähtelivät, muuttelivat jalkojansa, pistelivät sammuvia piippuja taskuihinsa ja loivat tuon tuostakin vauhkoja katseita viinalekkuihinsa jotka tyhmän näköisinä töröttivät lattialla ruunun palvelian jaloissa. Eivät mokomat ymmärtäneet näkyvistä kadota... Vielä olivat isäntänsäkin tällaiseen pulaan saattaneet...
Nimismies astui likemmäksi Mikon tynnöriä ja kopautti siihen sauvallaan.
"Kuka teistä on tätä viinaa ostamassa ollut?" hän kysyi.
"Minä", mörähti Rantalahden Mikko kohta.
Nimismies katseli Mikkoa ... oli mielestänsä kovin juro mies.
"Nämät lekkerit ovat teidän?" Hän kääntyi toisiin kylän miehiin ja kopuutteli lekkereitä sauvallaan.
Ei kukaan vastannut, pois päin vaan kääntyilivät.
"Kaikille se on yhteistä", sanoi taas Mikko.
Nimismies ei ruvennut ollenkaan kiukkuansa purkamaan, rauhallisesti vaan alkoi sanoa:
"Lienee parasta, että kaikki tuohon tynnöriin takaisia kaadellaan, sillä se on minulle sopivampi hoitaa, kun kaikkia noita lekkuja. Minä nimittäin otan tämän viinan takavarikkoon ja te", hän viittasi Mikkoa, "tulette oikeudessa vastaamaan, olemisesta yleisölle avullisena viinan myynnissä."
Mikon käsi vapisi, kun hän sen nosti otsallensa, ikään kuin tuskaa poistaaksensa.
"Oliko se sittenkin niin, kuin se Maijan Kaaperi sanoi", hän värisevällä äänellä virkkoi.
"Jaa, mitä?" kysyi nimismies.
"Tässä vaan tuo Maijan Kaaperi kertoi." Ja Mikko jutteli nimismiehelle, miten Maijan Kaaperi oli kertonut ettei viinaa saa ostaa joukolla yhteen, mutta etteivät he olleet uskoneet.
"Mahdoitte uskoa", sanoi nimismies.
Nietulan Aatamin luonto rupesi jo nousemaan.
"Mitä h----ttiä! kuka sen sellaisen asetuksen on tehnyt?"
Nimismies ei viitsinyt vastata, kysymys oli kovin tyhmä. Miehiänsä vaan käski viina-astian ulos viemään.
Toisetkin kyläläiset uskalsivat jo pihalla ruveta puhumaan.
"Tuota, milläs tavalla sen 25:tta kannua sitten saa ostaa jos ei sitä jakaa saa väliinsä?" kysyi Ollilan Hentrikki.
Nimismies rupesi hyväntahtoisesti selittämään viina-asetusta. Hän sanoi, että, jos teillä on perheessänne niin ja niin monta henkeä, niin te saatte ostaa 25:tta kannua, mutta jos ei ole, niin saatte tyytyä ostamaan niistä puodeista, joissa myydään kannuttain. "Mutta yhdessä ei saa ostaa, eikä toinen toiselle tuoda", hän sanoi.
"Mutta se maksaa enempi niissä kannun-puodeissa", muistutti Erkki.
"Enemmän maksaa, paljon enemmän!" huusi Aatami.
"Ei auta. Joka juo, ja viinaa tarvitsee, maksakoon hyvän hinnan", ilkkui nimismies.
"Mutta minä en ymmärrä", sanoi Ollilan Hentrikki, "mitä vahinkoa siitä olisi, jos toinen saisi toiselle tuoda viinaa. Onpa se vähän ilkeätä jos tätä naapurin Mikkoakin nyt sakotetaan, kun ei ole mies ennen ikänä käräjissä ollut ja nytkin aivan meidän kehoituksesta lähti kaupunkiin yhteiselle asialle, ja jos se nyt noin hullusti menee."
"Eikö herra vallesmannin sopisi jättää sitä asiaa sentään silleen." pyysi Erkki.
Nimismies pudisti päätänsä ja sanoi ankarasti:
"Ei käy laatuun. Jokaisen täytyy ehdottomasti lakia noudattaa."
"Mutta minä en usko, että siitä tulee sakkoa!" alkoi Nietulan Aatami väittää. "Katsokaas nyt", hän sanoi nimismiehelle, "jos me panemme täältä kylästämme miehen ostamaan meille jokaiselle yhdessä, esimerkiksi tarikoita, niin onko siitäkin sakkoa?"
"Sinä mies teet minusta leikkiä, vai kuinka?" kysyi nimismies, ankarana astuen Aatamin eteen.
"Enkä tee leikkiä ... vai leikkiä." Aatami pakeni herran edellä.
"No mitäs sitten." Nimismies kääntyi tuimana pois. Miehet jokainen odottivat vastausta, mutta sitä ei tullut. Pois vaan alkoi nimismies hankkiutua.
"Mutta mihinkä tämä viina nyt pannaan?" kysyi joku vielä.
"Myydään huutokaupalla", sanoi nimismies ja ajoi pois.
Miehet jäivät kiroilemaan ja osalta leikkiä laskemaan. Aprikoivat, josko heille annettaisiin siellä huutokaupassa, tahi ei. Lupasivat muutamat koettamaan mennä, toiset vannoivat, ei maksavansa ei viittäpenniä enää toisi kertaan siitä jonka jo kerran olivat ostaneet.
"Tuo on selvää ryöväystä!" huomautti Ollilan Hentrikki.
"Ihan niin, totta jumaliste!" vannoi Aatami.
Miehet olivat oikein raivoon joutumaisillaan kun asiaa tällä tavalla rupesivat käsittämään.
"Lakkaisivat valmistamasta koko rankkia", tuumaili Erkki, "kun sen kanssa noin rupeavat herrat juonittelemaan, niin ei sitä tiedä koska saa sakon."
"Ei, katos, herrat siitä tulot köömäävät, ne kun sitä polttavat. Sitä vartenhan sitä kotona polttamastakin kiellettiin", puhui Aatami kiivaasti.
Kaikki olivat asiasta aivan samaa mieltä.
Mutta Mikko ei ollut mennyt ulos toisten joukkoon, yksin vaan möhdysteli tuvassa, käveli edestakaisin lattialla, istui toisinaan ja kynsi päätänsä niin vimmatusti, että tuo näytti Jobin tuskalta. Äänteli vähin:
"Hmh, hmh, hmh..." ja sitten jotain epäselvää hampaiden välistä.
Vihdoin toisetki miehet tulivat meluten tupaan ja hämmästyivät kun näkivät Mikon tuskan.
"Lempoako tuossa nyt noin... Ei me sen köyhempiä olla", rupesi Nietulan Aatami lohduttamaan.
Jäykän katseen loi Mikko Aatamiin, laski siitä taas alas ja paneusi pään käsien nojaan lepäämään.
Toiset kiroilivat vieläkin välinsä herrain juonia ja katsahtelivat syrjästä Mikkoa ... teki mieli sanoa jotain lohduttavaa hänelle, mutta epäilytti, josko tuohon mikään pystyy.
Vihdoin Mikko kiivaasti nousi ylös ja yöhkäsi noustessaan kuin ärsytetty sika. Toiset katsoivat odottavaisesti häneen ... joko mahtoi tulla viisaaksi ja puhalsi huolet pois sydämestään.
Mikko katsoi tuimasti toisiin.
"Teiltä meni vaan rahaa muutama vaivainen markka joka jo muutenkin olisi ollut hukkaan mennyttä, mutta minulta meni kunnia!" hän huusi ja paukautti pöytään jykevällä nyrkillään. Se jyrähti kuin moukarin isku ja silmistä valahti samalla kaksi suurta vesihelmeä.
Käypää tavaraa.
Olipa siinä koolla miehiä tuossa Kirkonkylässä oikein aikatavalla, kaiken ikäisiä ja kokoisia. Mieliala oli kiihkeä, odottava, mutta samalla rattoisa ja hilpeä. Laskettiin leikkiä hurjalla tavalla. Odotettiin jotain ja puhuttiin siitä usein, mutta ei väsytty ensinkään; ei kukaan ajatellutkaan pois lähteä kesken aikojaan, sillä odotuksen tiettiin maksavan vaivan.
Odotettiin nimismiestä huutokaupalla myymään takavarikkoon otettua viinaa. Päivä oli lauantai.
Nimismies ilmestyi määrälleen, asettui apulaisineen toimelliseen asemaan ja alkoi toimituksen.
Ja innostus miesjoukossa kasvoi yhä sitämukaan kuin varasto väheni ... huusivat kuin riivatut, jopa melkein kaksinkertaiseen hintaan. -- "Vieläkö sun lekkus on tyhjänä, Aatami?" kysyi Maijan Kaaperi joka jo melkein alussa oli saanut kannun panoksen astiaansa.
"Vielä, mutta tuo kannu on minun, maksoi mitä maksoi, vaikka sitten..." Aatami ei joutanut lopettaa, sillä hän ryhtyi päättävästi huutamaan. Mies huusi kuin vihan tiestä, lisäsi aina ennen kuin toinen hyvin ehti lupaustaan lopettaakaan. Toiset alkoivat töllistellä pitkään ja riemastuivat kiusaa tekemään Aatamille ... lisäsivät aina vaan.
"Hassuksihan on Nietulan Aatami nyt tullut!... Ennen tuiki tarkka mies, eikä mikään juomari ja nyt tuolla tavalla hulluttelee."
"Voi helkkari!" naurettiin.
"Näkyy aikovan huutaa tuon kannun vaikka mitä maksaisi!"
Takalan Heikkikin jo innostui peliin, kun toiset pojat häntä alinomaa kiusasivat:
"Eipä uskalla huutaa Takalan Heikki ... raittiusmies!"
"Jo uskallat huutaa sinäkin Heikki... Lisää pahuuksissa, Aatamin kiusalla!"
Olkoon menneeksi, Heikki ajatteli ... lakkaavat he kiusaamasta...
"Viisi penniä vielä!"
Heikki kavahti omaa ääntänsä ... tuntui rikokselta leikin vuoksikaan koko asiaan sekautua. Naapurit katsoivat oudostellen naurussa suin ... jokohan lankee Takalan Heikkikin... Mieli mahtaa ikävöidä viinuskia... Sellaisia ne ovat ne raittius-miehet!...
"Ensimäinen, toinen ja... No Aatami?" Mitä, eikö Aatami enää lisääkään?... Heikin nousi veri päähän ja hän katsahti hätäisesti sinne päin, missä Aatami oli. Näki jonkun kumppaneistaan juuri kuiskivan jotain Aatamin korvaan. Aatami katsahti Heikkiin, nytkäytti hiukan päätänsä ja lähti astumaan väkijoukon taakse. "Ja kolmas kerta!" Pieni vasara kopahti vaan hiljaa, mutta Heikki sävähti, kun olisi se ollut tykin laukaus. "Kuka sai?"
"Heikki Takala." Muut sen sanoivat, ei Heikki itse.
"No mikä sen Heikin ... mene ottamaan viinasi pois!" Toverit nauraa räkättivät ilkeästi.
"Tuo nyt kävi niin kuin miehen kädestä!"
Toimitusmies jo kiirehti, käski tulla korjaamaan omansa pois.
"Enkä menekään, mitä sillä teen", sanoi Heikki.
"Maahanko annat kaataa?"
"Pankoon mihin mieli tekee."
"Älä hulluttele! Tuossa tyhjä astia, ota siihen, jos et itse juo, niin on tässä muita. Maksaa pitää sinun kuitenkin."
Sillä aikaa jo myötiin toista kannua ja Aatami oli taas huutamassa. Hän saikin sen nyt vähemmällä kilpailulla ... ei enää uskallettu ylimääräisiin... Tekee pian kepposen, tuo veitikka!...
"No, no, mitta tyhjäksi! Kuka siellä on, joka ei omaansa ota?"
Heikki sieppasi hänelle tarjotun lekun, ikäänkuin vihantiestä ja meni ottamaan saaliinsa. Sitten mitattiin Aatamille.
"Puolikolmatta hintaansa se nyt minulle maksaa, tuo viinakannu, tottapa nyt saa ryypätä", jutteli Aatami, kun lekkuineen poistui pois pöydän luota.
"Niin, oliko sinullakin osaa siihen Rantalahden Mikon viinaan?" kysyttiin.
"Olipa hyvinkin."
Aatami koetti maistaa lekkeristään. Nimismies näki sen ja rupesi huutamaan riivatusti.
"Ei täällä saa ryypätä!"
"Vai ei saa", ihmetteli Aatami, meni edemmäksi ja rupesi toisten kuullen mutisemaan: "Vai ei vieläkään saa pitää omanansa, vaikka kahdesti on ostanut. Missähän sitä oikein saa ryypätä?" kysyi hän, niin että nimismieskin sen kuuli.
"Kotonasi!" huusi tämä.
Aatami meni ilkkuen erään nurkan taakse. Riemuitsi mielessään muka keksimästään juonesta, saada ryypätä muuallakin kuin kotona. Kun, nimittäin, pakenee nimismiehen pöydän äärestä pois nurkan taakse piiloon, niin laki on täytetty... Tuostapa vasta upeasti sopii toisille ylpeillä!...
Mitä? ... siinäkö se olikin se keksintö!... Aatami oikein säikähti, kun takapuolille päästyään näki joka nurkassa sellaista kuhinaa. Puoliääneen miehet puhelivat, kuiskailivat ja naureskelivat, tupakoivat ja viittailivat lekkujen sekä pullojen pohjilla taivasta kohden. Mutta ei Aatami kauan antanut itseänsä hämmästyttää, vaan ryhtyi veikeänä seuraa pitämään.
Innokkaasti lyötiin siinä korttia kahdessa parvessa.
"Hiiden hupainen lauantai-ilta tästä tuleekin", ihanteli muuan.
"Ja kun saadaan nyt ryypätä oikein vallesmannilta ostettua viinaa!"
"Tuskinpa viitsisi herramme meitä nyt juopumuksesta vaivata, vaikka pikkasen niin kun horomessuunkin menisimme."
"Joko vielä, hän meidän rauhassa ryypätä antaa", sanoi Aatami. "Käski jo äsken mun kotiini mennä ryyppäämään, kun pihassa aioin hiukan maistahtaa."
"Jaa, mutta se onkin sinun kanssasi eri juttua kuin meidän muiden kanssa", nauroi Maijan Kaaperi. "Sinä olit jo siinä koplassa, kun tätä viinaa tuotiin ja herramme silmissä tulit jo silloin lain hylyksi."
Naurettiin.
"Laittoi se vaan, Rantalahden Mikko, meille hupaisen illan. Olisi täällä nyt, niin heti antaisin ryypyn, hyvästä tahdosta", sanottiin.
"Mikko suree kun vaivainen, ensikerran sai sakkoa."
"Surkoon hevonen! Olisi nyt tullut tänne, huutanut kannun itselleen ja hukuttanut surunsa sinne."
"Niin, saakuri, ostanut omaa viinaansa! Mutta se on vähän sukkela asetus, se!"
"Minäpä huusin omaa viinaani!" kehui Aatami. "Mutta ei se käy niin minun närilleni kuin se, että tuota Mikkoa sakotettiin, pitäjään rehellisintä."
"Ja mitähän se nyt on sen parempi, että sen viinan täällä vallesmanni myy?"
"Etkö ymmärrä? Että useampi mies saa ja että saadaan täällä nyt pitää tällainen hupainen lauantai."
"Niin, ja että tulee rahoja herroille!"
"Ja kun me nyt täällä oikein juomme, niin vallesmanni saa meitä monta yhdellä kertaa juopumus sak--" Mutta viimeisen puhujan sana jäi kurkkuun, kun nimismies tuli pauhaten takapuolille ja hajoitti kauppatuttavansa kuin akanat tuuleen.
Lepopäivänä.
Oli sunnuntai-aamu. Juhlallisena, majesteetillisena nousi Jumalan aurinko elähyttämään, lämmittämään syntistä maailmata. Korkean vaaran suojassa, mäen rinteessä seisoo tuo pitäjään kirkko ikäänkuin piilossa näiltä kultaisen ruhtinattaren ensimäisiltä aamusyleilyksiltä.
Vaan jo vihdoin se ulettui tuon matalan kellotapulin huipussa olevaan kultaiseen ristiin, johon se puhalsi osan hengestään saattaen ristin lumoavasti kimaltelemaan ja siten tehden sen ikään kuin vaikutuksensa keskipisteeksi tuossa laaksossa.
Se oli niin lumoavan ihana aamu, tuo kirkonkylä niin rauhaisa, niin tyyni, ettei itse aurinkokaan ensi silmäyksellä nähnyt muuta kuin tyyneyttä, rauhaa ja lepoa. Mikä suloinen, viehättävä näytelmä! Aurinkokin siitä riemastui, loi muutaman iloisen kuperkeikan. Taideteos näyttää matkan päähän kauniimmalta. Aurinko ei tuota muistanut, vaan alkoi ihastuneena kohota korkeammalle, tulla likemmäksi, tarkastaa kaikkia pieniä yksityis-seikkoja tuossa viehättävässä kirkonkylässä.
Aurinko hajoitti säteensä lukemattomina silminä, määräyksellä tungeta jokaiseen koloon ja rakoon, tuudittaa ja palavasti suudella kaikkia, -- ihmisiä, eläimiä, kasveja ... elollisia ja elottomia maan päällä, yksin maan tomuakin.
Mikä ääretön rakkaus ja hyvän suopaisuus!
Ja säteet hajausivat uskollisina toimittamaan tehtäviänsä.
Suuri joukko lensi kylään, missä elollista olentoa eivät löytäneet muuta kuin joukon pikku lintusia, mitkä kotipuissa rakkaasti tervehtivät tuttuja ystäviään, sekä karjajoukkoja, jotka tarhoissa uneksivat ja odottivat karjapiikain saapumista nännien tyhjentämiseen. Useat säteet ryntäsivät lempeällä väkinäisyydellä ihmis-asuntojen ikkunoista sisään, löytääksensä noita luomisen ruunuja -- ihmisiä, herättääkseen heitä lepopäivän tehtäviin, kiittämään luojaansa joka heille niin paljon lahjoistansa jakoi. Harvain sänkyihin löysivät säteet tiensä, mutta niihin ne sitten vuodattivatkin palavan kuumia suudelmia, ikäänkuin korvatakseen sitä, että niin harvat tulivat näkyviin. Muutamat tuosta kovasti palavissaan heräsivät, ähkyivät, nousivat katsomaan kelloa ja menivät jälleen jonnekin makuulle ... pakoon Auringon lämpimiä hyväilyksiä. Säteet etsivät tyystiin tyhjäksi jääneet vuoteet ja lisäsivät paahtamis-voimaansa, ikään kuin pakoittaakseen tuolta tyhjäksi jääneiden peittojen alta eläviä ihmisiä näkyville tulemaan. Aikansa tuota tehtyään ja nähtyään toivonsa ja ponnistuksensa turhaan raukeevan, siirtyivät vähitellen muualle ja löysivät kun löysivätkin pakolaisia jostain piilopaikoista ja sen lisäksi uusiakin tuttavia. Onnistumisesta kiihtyi säteitten innostus ... ne lisäsivät yhä voimaansa ja saivat vähitellen naisväkeä nousemaan ylös. Riemullisesti tervehtivät säteet heitä, kun ovista ulos pistäysivät ja vapaasti silmäiltäviksi tulivat, punaisissa ja valkeissa kesä-puvuissa ... ohjasivat askeleensa ensimäisinä vesikaivolle huuhtoaksensa kasvojaan raittiilla vedellä.
"Mikä kaunis Jumalan ilma!" pääsi monesta suusta kohta kun raitis vesi oli virutellut silmistä pois unen painavan voiman.
Ne näyttivät niin onnellisilta, niin tyytyväisiltä, nuo tytöt ... ne virittelivät kanteloitaan, helkyttelivät niiden kieliä ja lumoavasti kajahtelivat raikkaassa aamu-ilmassa heidän luontaisten kanteleittensa viehättävät säveleet. Ei huolet heitä painaneet, ei rumain töiden musta peikko heidän omiatuntojaan rasittanut ... ne olivat elämän kanssa täydessä sopusoinnussa.
Ja Auringon säteet riemuitsivat tuosta, he tiesivät heillänsä tänäpäivänä olevan suuren ansion tuon tyytyväisyyden herättämisessä, --
"Täällä pohjantähden alla on nyt kotomaamme",
kuului eräästä pihasta nuoren tytön laulu. Iloa ja tyytyväisyyttä ilmausi laulajan kasvoilla.
"Katso!" kuiskasi riemuissaan, eräälle kumppanilleen, auringon säde, joka laulajaa hyväili, "katso miten herttaista olen tänä aamuna saanut aikaan."
Ja säde välähteli riemusta ... ei ehtinyt edes silmäystään luoda toveriinsa, tuosta ihastuksensa esineestä.
"En jouda", sanoi toinen lyhyesti.
"Mihin tirkistelet sitten?"
"Ohjaa katseesi minun muassani tuonne ruispellon pientarelle, jos maltat. Siellä makaa nuorukainen, jota olen jo toista tuntia tirkistellyt, saamatta häntä heräämään vaikka lukematoin joukko meikäläisiä on, kuten huomaat, jo ryhtynyt minun kanssani samaan keinoon."
Uteliaisuus pakoitti säteen jättämään ihastuksensa esineen ja seuraamaan toveriansa ruispellon pientarelle.
Raskaasti nukkui siinä nuorukainen. Paksut hikihelmet virtailivat kasvoilta ja hän kuorsasi hirveästi. Kärpäset ja sääsket hyörivät ahkerasti hänen ympärillään ja kaikkialla, missä vaan paljasta ihoa oli näkyvillä, kutittivat minkä jaksoivat. Säteitten voima oli oikein polttava. Olipa se aika raskasta unta, kun kaikkea tuota jaksoi sietää!
"Mikä se on tuo kiiltävä esine tuolla hänen päänsä takana pellossa?" kysyi joku säde, jonka asema esti häntä täydellisesti siihen näkemästä.
"Se on", vastasi toinen heti, "sellainen astia, josta ihmiset juovat silloin, kuin rupeavat kiroilemaan ja menettävät säädyllisen käytöksensä."
"Ahah?" kiljasivat säteet melkein yhteen äänen. Tuo tuli siitä, että nuori mies alkoi liikkua, kohotti ensin toista kättänsä vaistomaisesti, poistaaksensa poskeltansa parmaa, joka siinä mielivaltaisesti melusi ja puri. Sitten hän kohotti toisenkin kätensä kasvoja kohden, hieroi silmiänsä ja vähän aikaa kompailtuaan kohosi mörähtäen istumaan. Raskaalta näytti hänen elämänsä, sillä hän laski raskaan päänsä käsien nojaan ja oli hetkisen liikkumattomana siinä asemassa. Vihdoin hän taas liikkui, koetti nousta jaloilleen. Uteliaina seurasivat Auringon säteet hänen elehtimistään. Huonosti onnistui ylös nousu, sillä pääpuoli ruumista painoi niin raskaasti ja hän valahti nenälleen toiselle pientareelle.
"S----na!" hän mörähti oikein sydämellisellä rukousäänellä.
Auringon säteet kauhistuivat, vetäysivät varjoon pienen pilviverhon taakse, joka onneksi sattui ohi kulkemaan. Kun taasen uskalsivat alas katsoa, näkivät ainoastaan nuorukaisen käden joka kallisti tuota kiiltävää lasipulloa, josta äsken oli ollut keskustelua. Muuten oli mies peittynyt laihon varjoon, piiloon säteitten hyväilyksiltä. Mutta niiden uteliaisuus oli rajaton, kun he kuulivat epäselvää mörinää ja ähkimistä tuolta varjosta.
Nuori mies kohosi taas seisomaan ojassa ja istahti takaisin äskeiselle paikalleen, sekä rupesi tarkastamaan takkiansa, joka kahden puolen oli rintapieluksista halki revitty.
Ja säteet loivat häneen läpitunkevia silmäyksiä ... tahtoivat tutkia sydäntä ... epäilivät, että äsken kuulivat kokonaan väärin.