Part 11
Hän sulki konttorin oven, otti avaimen pois, ettei kukaan luvattomasti sisään tulisi, sillä postiaika oli mennyt ohitse. Asematoimiston kyllä piti olla avoinna, mutta saattoivathan otaksua hänen olevan jossain, poissa konttorista, jos joku sattuisi tulemaankin. Sitten heitti hän takin päältään, sytytti paperossin, istui pöydän ääreen ja rupesi huviksensa katselemaan kirjeitä. Ensimäisenä sattui käteen Kuittiselle menevä kirjekortti. Tekipä mieli lukea mitä tuolle hölmöläiselle kirjoitetaan.
"Hölmöläiselle!"
Häntä oikein nauratti kun sattui niin mukava nimitys.
Mutta tuon tyytyväisyyden ilmauksen perästä otsa heti synkistyi kuin näki mitä kortissa oli. Sen oli kirjoittanut joku arvokas henkilö, jota Tuppelininkin täytyi pitää arvossa, se sisälsi tärkeän asian, joka ehdottomasti olisi vaatinut, että kortti olisi tänä päivänä tullut vastaanottajan haltuun.
"Hitto sentään!" hän harmitellen käsi korvan juuressa äänteli. Ei suinkaan muuten, mutta jos tuo lähettäjä peijakas alkaa kysyä perään, missä kortti on viipynyt ja sen johdosta tulee ripittämään. Tuo asia kiusasi koko lailla. Jo heräsi sellainenkin ajatus, että mitä olisi, jos lähettäisi piian viemään... Mutta sitten hän arvaa, että minä täällä luen kirjekortteja! Ei tuokaan kelvannut. Lopulta selvisi kuitenkin asia ja päästi pulasta.
"Eihän minun olekaan velvollisuus siinä silmänräpäyksessä huomata kelle kaikille kirjeitä on tullut, kun pitää postia jakaa niin hopussa, että tuskin ehtii pussin auki saada."
Rauhoittuneena viskasi hän kortin pöydälle ja ryhtyi sitten jatkamaan tointansa.
Sillä aikaa tuli joku odotushuoneesen. Kuului siellä hiljaa ja epävarmasti astelevan oven edessä ja uskalsi vihdoin koputtaa. Mutta Tuppelin ei tuosta häiriytynyt, eikä koputus antanut hänelle aihetta ryhtyä mihinkään toimenpiteisin. Vielä toisenkin kerran kuului samallainen koputus, mutta Tuppelin ei avannut. Jahka koputtaa kovemmin niin avataan. Vaan siihen se jäi ja koputtelia meni ulos. Tuppelin kurkisti ikkunasta perään, näki että se oli joku akka, syrjäkyläinen, mikä lie ensikertalainen. "Menköön!"
Vähän ajan kuluttua tuli piika konttoriin. "Täällä on eräs vaimo, joka pyytäisi saada rahakirjettänsä."
"Mikä se vaimo on?"
Piika mainitsi nimen. Tuppelin katsoi kelloaan. "Ei nyt ole posti-aika, eikä minulla muutenkaan ole aikaa. Tulkoon jälkeen puolisen."
"Hänellä on pitkä matka. Eikö sitä voisi nyt antaa."
"Ei, ei minulla nyt ole aikaa."
Piika lähti pois.
Tuppelinille tuli kovin paha olla kun piikakin nähtävästi niin piti tuon vaimon puolta ja nyreissään pois meni. Hän juoksi kyökkiin, käski vaimon mennä odotushuoneesen, saisi kirjeensä. Vaimo rupesi kehumaan ja kiittelemään. Mieli meni siitä hyväksi. Ja kun vaimo kirjeen saatuaan mielihyvissään sitten vielä oikein jumalan nimen kautta kiitteli, tyhmästi ja yksinkertaisesti kyllä, niin ei tuo sittenkään ilkeältä ja sietämättömältä korvaan kuulunut.
Kun ei nyt ollut oikeastaan mitään järin kiireistä tehtävää, pani hän sohvalle pitkälleen ja nukkui pian. Noin puoli tuntisen kun oli siinä nukkunut, koputettiin ovelle. Se oli ensinnä hiljaista, säädyllistä koputusta. Tuppelin havahtui ja kuuli sen. Katsoi kelloaan ja huomasi että asematoimiston avoinna olemisen aika oli paraillaan, mutta ei mennyt avaamaan. Olikin niin helkkarin lysti ja levollinen maata, ettei juuri pienten asiain olisi pitänyt saada velvoittaa siitä ylös nousemaan.
Vähäisen väliajan perästä koputus uudistettiin, nyt hiukan kovemmin ja varmemmin. Päänalus kävi jo epämukavaksi ... liekin siinä peijakkaassa harakan höyheniä! Häiritsiä kuului astelevan edes-takaisin odotushuoneessa.
"Odottele vaan poika, minä makaan." Ja hän ummisti silmiä ja odotti unta. Mutta ei se makuukaan enää oikein maittanut. Jos vaan pois olisi tuo mennyt tuolta odotus-huoneesta, niin heti olisi ylös noussut ja...
Mutta nyt! Voi turkanen, kun löi koko nyrkillä kuin navetan oveen. Kädet ojona ja hammasta purren riensi Tuppelin ovelle ja avasi luukun.
Hän asetti naamansa luukulle oikein kasvoista kasvoihin nähdäksensä sitä miestä, jota kohtaan niin verinen viha oli sydämmessä syttynyt. Totisesti, siinähän seisoi Kuittinen, ei kukaan muu kuin Kuittinen ja Tuppelinin täytyi sitä sietää ja nähdä vielä, että tuo kohteliaasti hymyillen tervehteli.
Mutta vastata ei voinut Tuppelin.
"Hyvää päivää!" sanoi Kuittinen toisen kerran korkeammalla äänellä ja kumarsi syvään. Vaan Tuppelin keksi keinon: asetti suunsa ivahymyyn ja katseli äänetönnä Kuittista, ajatteli, että jos ei tämä masenna miestä, niin ei sitten mikään.
"Mikä siinä on syynä, ettei herra Tuppelini juuri koskaan vastaa minun tervehdykseeni?" Kuittinen tätä sanoessaan laski tuon maakauppias-naamansa ihan Tuppelinin kasvojen likitienoille ja jatkoi:
"Pidän tuota niin kummallisena seikkana että tahdoin kysyä, olenko minä jollain tavalla loukannut teitä, taikka mistä tuo johtuu?"
Tuppelinin kasvoihin hyökkäsi veri ja koneellisesti ponnahti selkä ihan pillisuoraksi.
"En vastaa tervehdykseenne," hän äänsi juuri kuin välipalaksi. Siinähän tarvitsikin aikaa miettiä. Tuollainen kysymys! Se oli kuitenkin ulkopuolella kaiken tähän asti kärsityn tyhmyyden. Mutta sillä aikaa, kun näitä mietti, ehätti Kuittinen jatkamaan.
"Minusta näyttää niin omituiselta, että vaikken minä ole teille tuntematon, te ette kuitenkaan tervehdi."
"No ... no ... no eikö minulla ole vapaus tehdä siinä suhteessa mieleni mukaan, vai pitäiskö minun kumarrella teitä ... häh?" Tuppelin luuli tuosta kumartelemis-kysymyksestään löytäneensä surmaavan valtin ja tirkisteli luukusta palavin silmin vihollistaan.
"Kumarrella!" huusi Kuittinen nauraen. "En peto soikoon, en minä kärsisikään kumartelemista ja teillä on tietysti vapaus menetellä mielenne mukaan. Mutta minusta näyttää niin hullunkurisen pöyhkeältä ja naurettavalta kuin nuori mies, joka ei vielä ole edes mikään virkamies, luulee olevansa..."
"Joll'ette paikalla tuki suutanne niin minä näytän teille..."
"Näytän," matki Kuittinen nauraen kuin lapselle. "Älkää puhuko niin lapsellisia isolle miehelle."
Tällä tavalla alkoi väittely. Tuppelin riehui palavissa päin, huitoen käsillä ja polkien jalkaa.
"Minä pyytäisin saada ulos ne tavarat, mitkä minulle ovat tulleet", ilmoitti Kuittinen vihdoin kun riiteleminen rupesi väsyttämään.
"Semmoiselle miehelle ei anneta täältä mitään!"
Nyt paisui Kuittisen luonto yli äyräittensä, pani suun puhumaan sydämen kyllyydestä ja nyrkin säestämään ilmassa. Asemamies tuli sisään, pyysi päästä konttoriin, sai kuitenkin hetkisen odottaa kun Tuppelin asetteli riehuvia tunteitaan. Tämän väliintulo kuitenkin keskeytti riidan siksi, että Kuittinenkin lähti ovelta pois päin. Mutta kun asemamiehelle vihdoin ovi aukaistiin, puikahti Kuittinenkin sisään.
"Teillä ei ole lupa tulla konttoriin!" kiljui Tuppelin, mutta ilman mitään seurausta.
"Minä _tahdon_ saada ulos tavarani!"
Kuittinen lausui sen matalalla äänellä, mutta siinä oli niin kummallinen sävel, että Tuppelin sävähtäen katsoi häneen. Samassa meni asemamies ulos. Kuittinen seisoi konttorissa ja katseli palavin silmin Tuppelinia. Sanaakaan sanomatta otti viimemainittu rahtikirjat esiin ja niitä selaillessaan pääsi taas sanomaan:
"Te olette niin rajattomasti tyhmän ylpeä mies, etten minä vielä milloinkaan ole samallaista tavannut."
"Se on varsin hauskaa kuulla," vastasi Kuittinen, "ettei yhteiskunta ole ylenpaltisesti rasitettu minun kaltaisteni ihmisten kautta, mutta teidän kaltaisianne, herra paratkoon, niitä on hyvin paljon; ja sitä minä pidän paljon valitettavampana seikkana."
Tuppelin selaili asioiksensa papereita pöydällä.
"Te käytte täällä niin kuin suurikin herra joka päivä!" huusi Tuppelin katkerasti.
"No mutta ... mikähän minua estäisi käymästä täällä! Oletteko te niin heikko ja kykenemätön, ettei minun asiaini toimittaminen teiltä oikein suju?"
"Teitä pitäisi _kumarrella_ ja pokkuroida, sitä te vaatisitte mutta e-he heei täällä ainakaan!"
Tuppelin äänsi nautinnolla tämän.
Kuittinen lähestyi puuskuen:
"Ketä varten on tämä toimisto laitettu? Sitäkö varten että tuollaiset kelvottomat saisivat täällä vaan maata nokka taivasta kohden, johon meikäläiset saisivat armon tuoda kumarrellen kypsiä paisteja avattuun suuhun? Sitäkö varten, ha haa?"
"No ei..."
"Vai ei. No se on tietysti armo ettei niin vaadita. -- Mitä se rahti tekee?"
Tuppelin ei puhunut mitään, nousi äkkiä ja meni toiseen huoneesen. Kuittisella oli sopivaa aikaa jatkaa.
"Mistä ihmeestä te olette saanut tuollaisen tavan kohdella ihmisiä? Kun ei mies ole vielä sen suurempi kuin harjoittelia, niin ei se nyt ole vielä sellainen mahtiasema, paikka josta niin sopisi siipensä nostaa. Se on, hyvä nuori herra, rumaa luulla olevansa jotain kun ei kuitenkaan vielä ole paljon mitään, ja..."
"Minä en kuuntele, en välitä sinun saarnoistas, en ... en mitään!" Tuppelin löi välioven kiinni, mutta avasi jälleen: "Jollet nyt mene ulos, niin minä hankin tänne miehiä ja näytän mitä se on..."
"Joutavaa, joutavaa," keskeytti Kuittinen, "en minä silloin enää puhu sanaakan, en minä niin jupi hullu ole. Mutta siitä minä olen varma, ettet _sinä_ voi olla välittämättä minun puheistani." Kuittinen seisoi jo toisen huoneen kynnyksellä. Toinen liikkui ja väänteli itseään raivoissaan meluten.
"Mutta koska minä saan ne tavarat?"
Tuppelin tuli konttoriin ja ilmoitti rahtisumman. Kuittinen maksoi.
"Kuitatkaa. Nimi tuohon." Tuppelin viskasi paperit toisen eteen ja selkänsä taakse osoitti paikkaa mihin nimi olisi kirjoitettava. Toinen otti hymyillen kynän.
"Ei niitä ole tarvinnut ennen kuitata."
"Vaan nyt tarvitsee."
"Aivan niin, kylläpä saatan kuitata. Emme me tosin ole tällaiseen hiton välikäteen asemapäällikkömme kanssa koskaan joutuneetkaan." Hän kirjoitti.
"Ette tietysti."
Tuppelin huomasi pöydällä tuon kovanonnen postikortin. Hän koetti sysätä, ikään kuin sattumalta kirjekasan sen päälle.
Kuittinen puheli kirjoitettuaan.
"Ottakaa esimerkkiä meidän vakinaisesta asemapäälliköstä, niin, hitto tuokoon, ette tule kauppaanne katumaan, sillä..."
"Tukkikaa nyt jo tuo kirottu suunne!" ärjyi Tuppelin. Toinen oli taas saavuttanut tasapainoa ja saattoi puhua maltillisemmin:
"Tuossa kai oli minulle kirjekortti, jollen väärin huomannut vai kuinka?" Hän katsoi vakoellen kirjeläjään ja vuoroin Tuppeliniin. Tämä joutui nähtävästi hämille, mutta koetti hätäymistään peittää:
"Mikä kirjekortti?" Ääni hiukan vavahti, vaikka se koetti olla jyrkkä.
"Tuossa..." Kuittinen aikoi osoittaa paikkaa tahi ottaa korttia kirjeiden alta.
"Älkää siinä te..." Tuppelin tempasi kirjeläjän eteensä, penkoi, sitä vihoissaan ja löysi vihdoin kortin. "Onhan siinä," hän nolona äänsi ja viskasi kortin Kuittisen eteen. Tämä vilkasi heti sen sisällön.
"Mutta miksi, miksi totisesti te tahdoitte tätä peitellä vielä, kun ette olisi tahtonut antaa?" Kuittisen veri nähtävästi taas lämpisi.
"Peitellä!" Tuppelin koetti saada äänensä luonnolliseksi, "vai peitellä! Mitä, mitä te kaivelette?"
"No sitä vartenhan minulla on kaksi silmää," ärjyi Kuittinen, "että nähdä mitä ympärilläni tapahtuu. Te olette häjynkurinen nuorimies!"
Merkillinen velttous laskeusi Tuppelinin koko hermostoon, sillä nyt tuntui tuolla miehellä olevan syytä sanoa mitä hän sanoi.
"Mutta..." Tuppelin ei tiennyt itsekään mitä hän aikoi sanoa, eikä ajut keksineet mitään pätevää. Pelonalainen hervakkuus yhä vaan lisäntyi.
"Mitä aijotte sanoa?" Kuittisen mielestä oli Tuppelin jo niin pulassa, että katsoi sopivimmaksi kiusata häntä vastaamaan. Mutta kun ei vastausta kohta tullut, innostui hän sanomaan: "Tiedättekö että minä olisin kärsinyt suuren vahingon, jollen olisi tätä korttia saanut tänäpäivänä. Ja vielä peitellä! Tuo on jo liian suurta hävyttömyyttä."
"Mi-mikä velvollisuus minulla on..."
"Velvollisuus, velvollisuus, se teidän kaltaisilla on aina suussa!" pauhasi Kuittinen.
"Velvollisuus teillä on palvella kansaa rehellisesti, muutama..."
"Eikö tuota nyt jo sopisi lopettaa?" sanoi Tuppelin melkein kuin pyytäen, mutta koettaen saada suunsa välinpitämättömään ivahymyyn. Nähtävä masennus Kuittista kuitenkin lepytti.
"Sopii kyllä sen nyt jo lopettaa," hän sanoi, "mutta pankaa mieleenne mitä olen sanonut, sillä hyvin moni täällä ajattelee teistä samoin kuin minäkin. Ei tuollainen kelpaa. Jos täällä tulette pitemmälle olemaan, niin kyllä me siksi miehiä olemme että yhden pojan opetamme ihmisten tavoille. Olkaa kiltti, älkääkä luulko niin joutavia että me isot miehet rupeaisimme kumartelemaan ja pokkuroimaan jonkun nuorukaisen oikkuja." Hän nauroi ivallisesti. Tuppelin sähisi jotain mutta mitään selvää sanaa ei siitä tullut.
"Niin, kuka antaa minulle tavarani?" kysyi Kuittinen ja rupesi lopultakin hankkimaan lähtöä.
"Siellä on asemamies."
"No hyvästi sitten. Minä pyydän anteeksi jos olen liikoja puhunut, mutta minä luulen ettei siinä aivan paljon liikoja ole."
Hän lähti.
Tuppelin jäi sekavin tuntein tuijottamaan hänen jälkeensä. Torkosi sitten pudistelemaan itseänsä kuin raivossa ja istahti nojatuoliin. Sydän löi epätasaisesti, toisinaan hyvin kiivaasti, kun mieleen johtui joku ponteva lause jonka oli unohtanut sanomatta. Toisinaan taas se tuntui lakkaavan sykkimästä kun mieleen muistui joku sana, jonka tuo mies tuntui todellisesta syystä sanoneen. Omituisella ikävällä hän oikein kaipasi itsestään vihan tunteita Kuittista vastaan. Väliin tuntui joku sellainen ilmaus ja sitten sydän taas kiivaasti pamppaili, -- mutta kohta joku toinen seikka kumosi innostuksen ja syyllisyyden tunto kasvoi.
Tuo kummallinen masentava tunne johdatti ajattelemaan, että mistä se johtui? Mutta vaikealta kuitenki näytti saada selvää.
"Minunko kaltaisiani virkamiehiä monta?"
Alkoi jo rauhoittua. Tietysti se on sitten luonnollista! Virkamiehen asema yhteiskunnassa jo oikeuttaa...
Samassa piskahti mieleen nuo koulunaikaiset kuvitelmat ja noiden oman kylän ukkojen neuvot ja toiveet. Ne näyttivät taas melkein luonnollisilta ja syyllisyyden paino palasi päälle kuin synti. Pääsi huulilta pakoittava huokaus:
"Kun voisikin ... kun voisikin luonteensa saada ystävälliseksi kaikille, niin epäilemättä sitten kaikki luistaisi suotuisammin."
Yht'äkkiä heräsi sanomaton halu että tulisi joku, jonka kanssa saisi toimittaa asioita _juuri nyt_ kun ei ollut toimiston avoina olemisen aikakaan. Olisi siten niin hauska näyttää, että luulot hänen yreydestään ovat perättömiä. Hän riensi innoissaan pistämään avaimen lukkoon, katsoi vielä varmuudeksi kelloon että oli toimiston kiini olon aika. Mies joutui niin pitkälle että kävi ovesta kurkistelemassa eikö jo ketään näkyisi. Olisi pitemmällekin mennyt, mutta siellä Kuittisen kuormia paraillaan pantiin ja häntä hävetti mennä sinne.
Tämän innostuksen puuskan ohessa alkoi olo tuntua työttömälle ... niin halusta olisi nyt tahtonut jotain tehdä. Mieleen pälkähti eräät tilit jotka oli tehtävät. Ne nyt otettiin käsille ja ryhdyttiin työhön. Nyt kului aika. Muutamia papereita oli jonnekin hävinnyt. Niitä etsiessä pakkasi oikein suutuksi käymään. Laskuissakin tahtoi sekautua.
"Hitoilleko ovatkin joutuneet nuo paperit?"
Käsi tahtoi sekin vapista; kaikki tuntui ylösalaisin olevan.
"Tuo hätiköimisen vika ... sekin minua vaivaa."
Uudestaan täytyi ryhtyä erästä kuittia etsimään. Ei ollut enää pitkältä sen junan tuloon johon nuo paperit piti jättää. Pääsi ponteva kirous samalla kun erästä laatikkoa kiini työnsi. Kirous tähtäsi Kuittista, joka oli niin kauan viivyttänyt ... ja muutenkin! Kun kärsimättömyys kerran oli saanut valtoihinsa, niin jopa saattoi taas vihata Kuittista.
"Mihin hitoille se paperi..."
Mutta ajatukset askartelivat äskeisessä riidassa ja pöyristyttivät taas kovin, kovin...
Tuli sisään muuan vanhahko ukko nöyrästi tervehtien ja kumarrellen.
"Mitä teillä?"
Sydän oli tuon paperi pahasen tähden ja muutenkin niin "pystössä", että vaati todellista ponnistusta jos sai tuon lausutuksi edes vähän ihmisittäin. Mikä tuon äijä-rahjuksen tuohon nyt toikaan juuri kuin...
Ukko selvitti asiansa: oli tullut noutamaan sen ja sen kylän postia ja tuomaan meneviä kirjeitä; pyytäisi myöskin herra "inspehtuurin" kirjoittamaan adressia kirjeisiin... Kyllähän ne kotonakin, pojat ja akat kirjoittavat kirjeitä, mutta eivät pysty "adressia" panemaan j.n.e.
"Ei, ei se nyt käy laatuun," keskeytti Tuppelin kärsimättömästi ja viittasi, ettei ukko ottaisi kirjeitä esille. "Ei nyt ole postiaika, mutta tulkaa puolentoista tunnin kuluttua."
"Mutta eikös nyt pian tule masiina?"
"Tunnin kuluttua."
"Eikös inspehtuuri nyt joutaisi?"
"Ei, ei mitenkään. Kuulittehan sen jo. En minä jouda niihin osoitteita kirjoittaa. Menkää muualle laittamaan ne valmiiksi, niin saatte sitten jättää ne postiin. No..." Hän avasi oven ukon eteen ja teki hyvin selviä viittauksia. Ukko lähti ja puheli mennessään:
"On täällä ennen kirjoitettu, mutta se onkin ollut toinen herra, missähän se nyt on?"
"Ei ole kotona."
Kun ukko pääsi ulos, otti Tuppelin avaimen lukosta. "Mikä sen nyt toikaan tähän taas juuri tuollaisen", hän pahoitteli itsekseen.
Oven hän sulki. Mutta tuntui siltä kuin kotka-siipeen olisi pahoin vioittavasti sattunut paimenpoikain tarkkaan tähdätty heittokivi.
"Suuri palkka."
Kovin oli ikävä asia rovastilla, laskea käsistään tuota uskollista isäntä-renkiä Tuomasta; hänhän oli saattanut pappilan maat niin verrattomaan kuntoon. Ne tuottivat nyt melkein kaksin verroin siitä, mitä kuusi vuotta takaperin, jolloin Tuomas taloon tuli ja johdon käsiinsä sai. Ja nyt oli Tuomas aamulla pyytänyt eroansa palveluksesta, Amerikkaan muka aikoisi mennä.
Pappi tunsi sen, tuossa soututuolissaan tupakoidessaan ja miettiessään, että Tuomas oli talouden hoitamisessa mies paikallaan ja että se kaksisataa markkaa, minkä tälle oli palkkaa maksanut vuosittain, oli tuottanut hyvin runsaan koron. Mutta sepä nyt mietityttikin: oliko Tuomaan _taito_ jäänyt taloon, vai mahtoiko viedä sen muassaan? Oliskin tuosta päässyt selville; niin ... jos kerran taito taloon jää, niin mitäpä tuolle palkkojakaan korottelemaan, mutta jos muassaan vie, niin ... olisi ehkä syytä lisätä vaikka satasen selkään.
Kylläpä siinä oli pulaa. Ja rovastinkin rahoista, jos satamarkkasen tuhlaa, panee sellaiseen paikkaan johon edullisesti saattaisi olla panemattakin, niin, -- sanalla sanoen: satamarkkaa on poissa kukkarosta.
Tupakan savu tuoksahteli rovastin huulilta, väliin harvempaan väliin tiheämpään, ja toisinaan kuului tyytymätön ähkinä.
Ilma, rovastin tytär tuli huoneesen tuoden kahvia.
Tämä huomasi rypyt papan otsalta ja rupesi syytä tiedustelemaan.
"Tuota Tuomaan puuhaa vaan mietin," kuului rovastin vastaus.
Tytär tunsi jo myöskin Tuomaan puuhat ja innostuksen tuli leimahti hänen silmistään, kuin hän kiihkoisesti huudahti papalle:
"Niin eikö totta pappa, tuo alhainen sivistymätön väestö ei tunne isänmaan rakkautta, ei rahtuakaan?"
"Enpähän tiedä," ärähti pappi ja rupesi kahvia juomaan.
Neiti jo oli taasen aikeessa avata suunsa jotain hyvää ja kaunista sanoaksensa, mutta eteisestä kuuluva jalan kapse pidätti häntä. Tuomas astui sisään.
Rovasti kutsui istumaan; ja isänmaallisesti innostuneena mitteli tytär silmillään miestä kiireestä ihan kantapäähän asti.
"Ainakinko se Tuomas on aikomuksessaan pysynyt?" kysyi rovasti saatuaan kahvinsa juoduksi.
"Niin minä olen sitä ajatellut, että meneminen sitä taitaa olla parasta."
Rovasti oli vähän aikaa ääneti, sitten vakavasti katsellen Tuomasta hän kysyi:
"Ovatko ne syyt nyt sitten, jotka sinua muka matkaan pakoittavat, niin jyrkät, ettei niitä voi poistaa?" Pappi hymyili ja näytti olevan siinä luulossa ettei toinen kykenisi hänelle tyydyttävää vastausta antamaan.
"Kyllä ne ovat sellaiset syyt, ettei siinä auta melkein mikään... Minä en voi, näettekös, täällä enää perhettäni elättää, sillä..."
"Turhia," ehätti rovasti keskeyttämään, "olethan tähän asti voinut. Mutta tuo lause on vaan kaikkein Amerikkaan lähteväin keppihevosena, jolla he ratsastavat. Syy on vaan se, että kaikki tahtovat nyt puuveitsellä hopeaa leikata, rikastua." Rovasti oli puhuessaan noussut ylös ja käveli nyt kiivaasti edestakaisin kamarin lattialla. Tuomas aikoi jotain sanoa, mutta neiti ehätti ennen:
"Tuomas," sanoi hän erinomaisella painolla, "tiedättekö te mikä on isänmaa ja isänmaan rakkaus?"
"Tiedänhän tuota minä, mutta..." yritti Tuomas alakuloisesti vastaamaan. Vaan neiti keskeytti:
"Niin, mutta mitä? Ettekö tunne isänmaan rakkautta? Oi, luulenpa ett'ette sitä tee! Sanokaa rakastatteko vähänkään noita tuomia, jotka tuolla pihalla noin ihanasti kukoistavat ja kukkivat? Tunnetteko vähänkään vetovoimaa siihen paikkaan, missä tupanne mäenrinteessä seisoo, missä niin ihana kasvimailma kesällä olentoanne ja perhettänne syliinsä sulkee? Kuinka voitte jättää vaimonne ja lapsenne, onko pienintäkään rakkauden sidettä enään tallella? Ja ... ja..." Neiti sekautui. Kielen päällä pyöri niin paljon jaloa ja pontevaa, että ... että siinä täytyikin niin käydä.
Tuomas pyhkäisi kämmenen selällä silmäänsä. Sitten hän hiljaa sanoi:
"Neiti Ilma kyllä tietää, että minä rakastan perhettäni ja isänmaatani ja ett'en ole mikään huikentelija. Mutta neiti on hyvä ja sanoo minulle, mitä minä voin hyötyä kukkasien kauneudesta kun ei minulla ole perheelleni riittävästi leipää?"
"Tehän saatte papalta suuren palkan!" huudahti Ilma neiti vähääkään ymmälle joutumatta.
"Niin, mutta se ei riitä ajan pitkään, sillä minun maani ei kasva aina."
Nyt joutui neiti ymmälle.
"Maa ei kasva aina," matki hän. "Mitä tarkoitatte, eihän teillä olekaan maata?"
"Senpä vuoksi onkin sen kasvullisuus hyvin epävarma."
"Minä en ymmärrä teitä."
"Minun maani on minun työn teossani..."
"Niin, niin."
"Niin, minun perheeni elää minun kätteni työstä. Mutta minäkin tulen vanhaksi ja työhön kykenemättömäksi. Sitäkin aikaa varten tarvitsisi jotain olla."
"Mutta onhan palkkanne kaksisataa markkaa, pitäisihän siitä riittää säästöönkin? Tulevathan muutamat toimeen sadallakin markalla?"
Tuomas pudisti päätänsä.
"Ei riitä," sanoi hän, "neiti muistakoon että minulla on nykyään kuusi lasta."
"Mutta monella miehellä ei ole niinkään suuri palkka kuin teillä."
"Eikä myöskään monella niin iso lukuinen ja heikko perhe kuin minulla." Tuomas alkoi kääntyä äreäksi. Mutta neiti oli kukistamatoin:
"Niin, niin vaan saahan Mariakin jotain ansaita."
"Nuorin lapsistamme on kahden kuukauden vanha ja sitä vanhempi puolentoista vuoden, raajarikkoinen raukka, joka ei ylös kykene, kuten neiti tietää. Ei siinä ole toivoa äidin ansioon."
"Mutta saattaisivathan isommat lapset hoitaa niitä pienempiä."
"Eivät ne siihen päinsä kykene ja siksi toiseksi, ne jotka ijän puolesta kykenisivätkin, ovat poikia eikä niistä ole lasten hoitoon, niin kuin jos olisivat tyttöjä."
"Muistan tuossa, että onhan tapana sanoa: 'missä kiehuu ruokaa kuudelle, siinä kiehuu samassa seitsemälle,' eikähän nuo pienemmät vielä paljon ruokaa kuluta. Kaksi vuotta takaperin elitte vielä hyvin tuolla palkallanne."
Tuomas nousi tuskistuneena seisomaan ja näytti olevan aikeessa lähteä. Hän sanoi surullisesti hymyillen. "Neiti osaa jutella kyllä kauniisti, mutta ette ole näitä asioita kokenut."
Rovasti oli syrjäisenä koko ajan seurannut tarkkaan keskustelua. Nyt hän seisahti Tuomaan eteen ja kysyi:
"Onko siis päätöksesi peruuttamaton?" Äänessä oli jotain osanottoa.
"Kyllähän minä niin olen ajatellut, että minä koetan onneani."
"Tuomas saa nyt mennä toimiinsa. Tule ehtoolla uudestaan tänne."
Tuomas meni. Samassa juoksi sisään talon seitsemän vuotias poika.
"Pappa, antakaa minulle kymmenen penniä!" pyysi poika kauniisti, isäänsä kiinni tarttuen.
"Aina sinäkin", äännähti rovasti tyytymättömänä. Otti kuitenkin kukkaronsa esiin.
"Mitä teet sillä?" kysyi hän. Poika selitti tarkoituksen. Leipuriin sanoi menevänsä. Poika sai mitä pyysi. Tuo olikin melkein jokapäiväinen vero.
Ilma oli juuri aikeessa lähteä kahvitarjoimen kanssa huoneesta, vaan rovasti pidätti.
"Koetapa laskea kuinka paljon Tuomaan palkasta tulee kunkin hänen perheensä jäsenen osalle vuoden kunakin päivänä."