Part 8

Koneeni seisoi rantaäyräällä. Meri levisi lounaaseen, missä se näkyi terävän kirkkaana juovana kalpeaa taivasta vasten. Ei näkynyt hyrskyjä eikä aaltoja, sillä ei tuntunut tuulen värähdystäkään. Vain liukas, kepeä laine nousi ja laski hiljaa hengityksen tavoin osottaen, että ikuinen meri yhä eli ja liikehti. Ja pitkin reunamaa, missä vesi oli loiskahdellut, näkyi pilvien punertamana paksu suolakuori.

Pääni tuntui raskaalta, ja huomasin hengittäväni taajaan. Tuo aistimus muistutti minua siitä, mitä kerran vuorimatkalla olin kokenut, ja siitä päättelin ilman olevan ohuempaa kuin nykyään.

Kaukaa autiolta rinteeltä kuulin kovaa kirkunaa ja näin suunnattoman suuren valkoisen perhosen tapaisen olion liehuen ja leijuen nousevan taivaalle ja kaarrellen katoavan mataloiden kumpujen taa. Sen äänen sointu oli niin kamala, että minua värisytti, ja asetuin tukevammin koneelle. Katsahtaessani taas ympärilleni näin aivan lähelläni punertavaksi kivimöhkäleeksi otaksumani olion hitaasti liikkuvan minua kohti. Sitten huomasin sen hirveäksi rapumaiseksi eläimeksi. Voitteko kuvailla mielessänne tuon pöydän suuruista rapua, jonka monet jalat liikahtelevat vitkalleen ja haparoiden, suuret sakset keikkuvat, ajurin piiskan tapaiset pitkät tuntosarvet heiluvat ja kopeloivat, ja varrelliset silmät kiiluvat metalliotsan kummankin puolen? Sen selkä oli poimuinen ja kummallisin kuhmuin koristeltu, ja vihertävää kuorta näkyi paikka paikoin. Näin eläimen mutkikkaan suun monien suurihmojen liehuvan ja tunnustelevan sen liikkuessa.

Tuijottaessani tuohon tuhoaennustavaan olioon, joka ryömi minua kohti, tunsin poskellani kutkaa, kuin olisi kärpänen siihen laskeutunut. Koetin sivaltaa sen pois kädelläni, mutta hetken perästä se palasi ja melkein heti tuli toinen korvani juureen. Löin sitäkin ja sain käteeni jotakin rihmamaista. Nopeasti se nykäistiin pois kädestäni. Kauheata pahoinvointia tuntien käännyin ja huomasin tarttuneeni toisen juuri takanani ryömivän jättiläisravun tuntosarveen. Sen inhottavat silmät vääntelehtivät varsillaan, suu liikehti ruokahalusta, ja suuret, kömpelöt, limaiset sakset kohosivat minua kohti.

Silmänräpäyksessä laskin käteni vivulle ja niin olin päässyt kuukauden päähän noista hirviöistä. Mutta yhä olin samalla rantamalla ja pysähdyttyäni näin ravut selvästi. Niitä näytti ryömivän tusinoittain siellä täällä hämärässä helakan vehreyden keskessä.

En voi kuvata maailman yllä lepäävän kamalan autiuden tuntua. Idän punainen taivas, tumma pohjoinen, eloton suolameri, kivinen rantama, missä nuo ilettävät, hitaasti liikkuvat hirviöt ryömivät, kaikkialla vallitseva, myrkylliseltä näyttävä jäkäläkasvivehreys, ohut, keuhkoja vahingoittava ilma, kaikki tuo lisäsi kauhistavaa vaikutusta.

Kuljin eteenpäin sata vuotta, ja vielä näkyi sama punainen aurinko vähän suurempana, vähän himmeämpänä -- sama kuoleva meri, sama viileä ilma ja sama harmaa nivelkuoristen joukko ryömimässä sinne tänne viheriän rikkaruohon ja punaisten kallioiden keskellä. Ja läntisellä taivaalla näkyi käyrä kalpea viiru muistuttaen suurta uutta kuuta.

Näin matkasin, yhä uudelleen pysähtyen, pitkin, tuhatvuotisin tai pitemminkin askelin maan salaperäisen kohtalon kiihottamana. Omituisen ihastuksen valtaamana näin auringon suurenevan ja himmenevän läntisellä taivaalla vanhan maan elämän riutuessa. Vihdoin, noin kolmekymmentä miljoonaa vuotta tästä päivästä eteenpäin, auringon suunnaton, tulikuuma kupooli peitti lähes kymmenennen osan synkkää taivasta. Silloin pysähdyin vielä kerran, sillä ryömivä rapurunsaus oli kadonnut, ja punainen rantama, lukuunottamatta sen kalpean vihreätä maksasammalta ja jäkälää, näytti elottomalta. Ja nyt siinä näkyi valkeita laikkoja. Kirvelevä kylmyys ahdisti minua; harvakseen putoili maahan ohuita valkeita hiutaleita. Koillisessa päin lumi välkehti tumman taivaan tähtien valossa, ja saatoin nähdä vaaleanpunaisena väikehtivän, aaltoilevan, lumipeittoisen vuorijonon. Pitkin meren rantamaa oli jääriitettä ja ulompana ajelehti jäälohkareita. Mutta tuon suolavaltameren laaja ulappa päilyen verenkarvaisessa, ikuisessa auringonlaskussa pysyi yhä kahleettomana.

Katsahdin ympärilleni nähdäkseni, oliko eläinmaailmasta nähtävissä mitään jälkiä. Jonkinlainen epämääräinen pelko pysytti minut yhä koneeni satulassa. Mutta en huomannut mitään liikkuvaa maassa, taivaalla enkä meressä. Kallioita peittävä vihreä lima yksin todisti, ettei elämä ollut kokonaan sammunut. Matala hietakari oli ilmestynyt mereen, ja vesi oli vetäytynyt takaisin rantamalta. Luulottelin nähneeni jonkin mustan olion räpytelleen tuolla särkällä, mutta katsoessani siihen, se muuttui liikkumattomaksi, ja päättelin nähneeni harhoja, ja tuon näkemäni olleenkin vain kivimöhkäleen. Tähdet taivaalla loistivat erinomaisen kirkkaina, vaan tuikkivat hyvin heikosti.

Yhtäkkiä huomasin, että auringon pyöreä läntinen ääriviiva oli muuttanut muotoa, että syvennys, poukama oli ilmaantunut käyräviivaan. Näin sen suurenevan. Minuutin verran kenties tuijotin hämmästyksissäni tuohon päivän päälle hiipivään tummuuteen. Totesin auringonpimennyksen alkavan. Joko kuu tai kiertotähti Merkurius kulki paraikaa auringon kehrän yli. Luonnollisesti otaksuin sitä ensin kuuksi, mutta moni asianhaara saattaa minut uskomaan, että se olikin joku hyvin lähellä maata kulkeva kiertotähti.

Pimeys taajeni nopeasti; kylmä tuuli alkoi puhaltaa idästäpäin vilvastuttavin puuskin, ja kieppuvat valkeat hiutaleet ilmassa lisääntyivät. Meren ääreltä kuului loisketta ja suhinaa. Lukuunottamatta näitä ääniä vallitsi maailmassa hiljaisuus. Hiljaisuusko? Olisi vaikeata kuvata tuota hiljaisuutta. Kaikki ihmisäänet, lammasten määkinä, lintujen laulu, hyönteisten hyrinä, hälinä, joka meitä elämässä ympäröi -- kaikki se oli poissa.

Pimeyden taajetessa lumihiutaleet lisääntyivät tanssien silmäini edessä; ja ilma kylmeni yhä. Lopuksi kaukaisten kukkuloiden valkeat huiput häipyivät pimeyteen nopeasti toinen toisensa perästä. Tuuli yltyi valittavaksi vihuriksi. Näin auringonpimennyksen tumman varjon pyyhältävän minua kohden. Seuraavassa hetkessä kalpeat tähdet vain näkyivät. Muuten vallitsi synkeä pimeys. Taivas oli pikimusta.

Tämä pimeys kauhistutti minua. Minut valtasi ytimiin tunkeva kylmyys ja hengittäessä tuntuva tuska. Värisin, ja pelottava pahoinvointi yllätti minut. Silloin ilmestyi taivaalle hehkuvana kaarena auringon reuna. Hellitin koneestani tointuakseni. Päätäni huimasi, ja tunsin olevani kykenemätön paluumatkalle lähtemään. Seistessäni siinä sairaana ja hämmentyneenä näin tuon liikkuvan olion särkällä -- ei ollut epäilemistäkään nyt, etteikö se liikkunut -- meren punaista vettä vasten. Se oli pyöreä, kenties potkupallon kokoa tai suurempi. Se näytti mustalta verenkarvaista vettä vasten ja se hyppelehti taidokkaasti ympärinsä tuntosarvet riipallaan. Silloin tunsin pyörtyväni. Mutta kauhea pelko siitä, että jäisin avuttomana makaamaan tuonne kaukaiseen ja kammottavaan hämäryyteen, kannusti minua, ja niin kapusin satulaani.

XV.

Aikakulkijan paluu.

Niin tulin takaisin.

Pitkän aikaa lienen istunut tajuttomana koneellani. Päivien ja öiden vilahteleva vaihtelu oli palannut, aurinko kellersi kultaisena, taivas oli sininen. Hengitin vapaammin. Maan aaltoilevat ääriviivat laskivat ja nousivat. Aikaosottimet kiersivät taapäin. Vihdoin näin jälleen rakennusten hämäriä ääriviivoja -- merkkejä rappeutuvasta ihmiskunnasta. Nämäkin vaihtuivat vilahtaen ohi, ja toisia tuli sijalle.

Pian senjälkeen, kun miljoonaosotin oli nollassa, hidastutin vauhtia. Aloin tuntea jälleen omia pieniä, kodikkaita rakennustaiteemme tuotteita; tuhatosotin kulki takaisin lähtökohtaansa, yö ja päivä vaihtelivat yhä hitaammin, ja sitten ympäröi minua vanhan laboratoorioni seinät. Hyvin verkalleen hiljensin koneeni vauhtia.

Huomasin erään omituiselta näyttävän pikku seikan. Luulenpa kertoneeni teille että lähtiessäni, ennenkuin nopeuteni kovin kiihtyi, rouva Watchet oli kulkenut lattian poikki kiitäen, kuten minusta näytti, raketin tavoin. Palatessani kuljin taas sen minuutin, jolloin hän astui huoneeni läpi. Mutta nyt näytti hänen jokainen liikkeensä hänen entisten liikkeittensä täydeltä vastakohdalta. Alapään ovi aukeni, ja hän soljui hiljaa selittäin läpi laboratoorion ja katosi sen oven taakse, josta hän lähtiessäni oli astunut sisään. Juuri sitä ennen olin näkevinäni Hillyerin hetken ajan; mutta hän vilahti ohi salaman nopeudella.

Sitten pysähdytin koneen ja ympärilläni näin jälleen vanhan tutun työpajani, työkaluni ja tarpeeni aivan sellaisina kuin ne jätin. Horjuen laskeuduin koneeltani ja istahdin penkille. Vapisin kovasti muutaman minuutin ajan. Sitten aloin tyyntyä: olihan kaikki ympärilläni aivan entisellään. Olisinhan voinut nukkua siinä, ja koko juttu olisi saattanut ollakin pelkkää unta.

Ei juuri niin kuitenkaan! Kone oli lähtenyt liikkeelle työhuoneeni kaakkoiskulmasta. Se oli pysähtynyt luoteiskulmaan seinää vasten, missä sen näitte. Tämä väli osottaa teille täsmälleen matkan pieneltä nurmikolta valkoisen sfinksin jalustalle, minne morlokit olivat koneeni kuljettaneet.

Jonkun aikaa aivoni toimivat hitaasti. Pian kuitenkin nousin ja astelin ontuen käytävän läpi tänne; kantapääni oli yhä kipeä, ja peräti likainen olin. Näin _Pall Mall Gazetten_ oven viereisellä pöydällä. Huomasin päivänmäärän ja katsoessani kelloa näin sen osottavan lähes kahdeksaa. Kuulin teidän äänenne ja lautasten kalinaa. Epäröin -- olinhan niin huonovointinen ja heikko. Sitten vainusin hyvän, terveellisen lihan hajun ja avasin oven huoneeseen, jossa olitte.

Lopun tiedätte itse. Peseydyin, aterioitsin ja olen nyt kertonut teille tarinani."

XVI.

Kertomuksen jälkeen.

"Tiedän", hän sanoi pienen pysähdyksen jälkeen, "että tämä kaikki tuntuu teistä vallan uskomattomalta, mutta minusta on vain yksi asia uskomaton, ja se on se, että istun tänä iltana täällä, tässä vanhassa, tutussa huoneessa katsellen teidän ystävällisiä kasvojanne ja kertoellen teille oudoista seikkailuistani".

Hän katsahti lääkäriin.

"Ei, en voi toivoa teidän sitä uskovan. Pitäkää sitä siis valheena -- tai ennustuksena. Sanokaa, että näin unia työhuoneessani. Väittäkää minun ajatelleen ihmissuvun kohtaloita siihen määrin, että siitä lopuksi sukeusi tällainen juttu. Pitäkää minun vakuutteluani sen todenperäisyydestä pelkkänä metkuna sen mielenkiintoa lisätäkseni. Ja mitä siitä sitten juttuna arvelette?"

Hän tarttui piippuunsa ja alkoi vanhaan totuttuun tapaansa hermostuneesti kopistella sitä uunin ristikkoa vastaan.

Hetken aikaa vallitsi hiljaisuus. Sitten alkoi kuulua tuolien narinaa ja kenkien hankausta matolla. Irrotin katseeni aikakulkijan kasvoista ja katsahdin hänen kuulijakuntaansa. He istuivat pimeässä, ja lääkäri näytti syventyneen tarkastelemaan isäntäämme. Toimittaja katsoi tiukasti kuudennen sikarinsa päätä. Sanomalehtimies kopeloi kelloansa. Muut eivät muistaakseni liikahdelleet.

Toimittaja nousi huoahtaen.

"Mikä vahinko, ettette ole novellien kirjoittaja!" hän sanoi laskien kätensä aikakulkijan olalle.

"Ettekö siis usko sitä?"

"No niin..."

"Senpä saatoin arvatakin".

Aikakulkija kääntyi meihin päin.

"Missä tulitikut ovat?" hän kysyi. Hän raapaisi tulta ja puheli piippuaan sytytellen:

"Totta puhuakseni ... tuskinpa uskon sitä itsekään... Ja kuitenkin..."

Hän katsahti kysyvästi kuihtuneisiin valkeihin kukkiin pienellä pöydällä. Sitten hän käänsi piippua pitelevän kätensä, ja huomasin hänen katselevan puoleksi parantuneita arpia sorminivelissään.

Lääkäri nousi, astui lampun luo ja tarkasteli kukkasia.

"Omituinen emiö", hän virkahti.

Sielutieteilijä kumartui eteenpäin paremmin nähdäkseen ja ojensi kätensä ottaakseen yhden kukan.

"Hitto vieköön ellei kello olekin jo neljännestä yli kahdentoista", huudahti sanomalehtimies. "Kuinka pääsemme kotiin?"

"Ajureita kyllälti asemalla", sanoi sielutieteilijä.

"Omituista", mutisi lääkäri, "mutta minä en todellakaan saa selvää, mihin luokkaan ja lahkoon nämä kukat kuuluvat. Saanko ottaa ne?"

Aikakulkija epäröi.

"Et suinkaan!" sanoi hän sitten äkkiä.

"Mistä oikein sait ne?" tiedusteli lääkäri.

Aikakulkija vei käden otsallensa. Hän puhui kuin se, joka koettaa tavottaa muistista pujahtanutta ajatusta:

"Weena ne pisti taskuuni, kun matkustin tulevaisuudessa."

Hän tuijotti ympäri huonetta.

"Hitto vie, ellei se kaikki mene muististani! Tämä huone ja te siinä ja viime päivien kokemukset -- kaikki tämä on liiaksi muistilleni. Teinkö joskus aikakoneen tai sellaisen koneen luonnoksen? Vai onko se kaikki vain unta? Sanotaan, että elämä on unelma -- kaunis unelma tosiaankin -- mutta minä en toista sellaista enää kestä. Se olisi hulluutta. Ja mistä tuo uni tuli? Minun täytyy käydä katsomassa tuota koneita jos sellaista nyt _onkaan!"_

Hän tarttui nopeasti lamppuun ja hehkuvan punaisena kantoi sen käytävään. Me seurasimme häntä. Siinä lampun lepattavassa valossa näimme todellakin rumana ja vinona kyyköttävän metallista, eebenpuusta, norsunluusta ja välkkyvästä kvartsista valmistetun koneen. Se kesti kosketellakin koskapa minä tunnustelin sen kehystä ja norsunluulla näkyi ruskeita täpliä ja rasvatahroja, ja alaosassa ruohoa ja sammalta; yksi tangoista oli käyristynyt.

Aikakulkija laski lampun penkille ja silitti kädellään vahingoittunutta osaa.

"Hyvä on", hän sanoi. "Kertomukseni on tosi. Pahoittelen, että vaivasin teitä tänne kylmään".

Hän otti lampun taas käteensä, ja täydellisen vaitiolon vallitessa me palasimme tupakkahuoneeseen.

Hän tuli kanssamme eteiseen ja auttoi toimittajan ylle takkia. Lääkäri katsoi aikakulkijan kasvoihin ja hiukan empien sanoi hänelle, että hän oli liikatyöstä rasittunut, jolle tämä vain nauroi makeasti. Muistan hänet ovensuussa seisomassa hyvääyötä huutaen.

Ajoin kotiin yksissä rattaissa toimittajan kera. Hän piti aikakulkijan kertomusta "hupaisena valheena". Omasta puolestani en kyennyt tekemään päätöstä. Kertomus oli niin fantastinen ja uskomaton, kertomistapa niin uskottavaa ja tyyntä. Makasin suurimman osan yöstä hereillä asiaa ajatellen. Päätin seuraavana päivänä taas mennä tervehtimään aikakulkijaa.

Minulle ilmotettiin hänen olevan työhuoneessaan, ja koska olin isännän hyvä ystävä menin hänen huoneeseensa. Mutta se oli tyhjä. Tuijotin hetkisen aikakoneeseen, ojensin sitten käteni ja kosketin vipua. Silloin tuo kyykyllään oleva lujan näköinen esine heilahti kuin tuulen tuivertama oksa. Sen epävakaisuus pelästytti minua äärettömästi, ja mieleeni palasi muistelo lapsuuspäiviltä, jolloin minua kiellettiin koskemasta kaikkea.

Palasin eteisen kautta. Aikakulkijan tapasin tupakkahuoneessa. Hän oli juuri tulossa huoneestaan; hänellä oli pieni kamera toisessa kainalossa ja reppu toisessa. Hän nauroi nähdessään minut ja tarjosi minulle kyynärpäänsä tervehdykseksi.

"Minulla on tuosta koneestani tuolla laboratooriossa hirmuisesti puuhaa", hän virkahti.

"Mutta eikö se nyt ole vain pilaa? kysyin. "Vai kuljetko todella ajassa?"

"Toden totta sen teen". Ja hän katsoi rehellisesti minua silmiin.

"Tarvitsen vain puolen tuntia", hän sanoi. "Minä tiedän syyn tuloosi, ja olit kovin ystävällinen. Tuossa on muutamia aikakauskirjoja. Jos tahdot olla täällä aamiaiseen asti, niin todistan sinulle aikakulun perinpohjin näytteineen päivineen. Suothan anteeksi, jos jätän sinut yksiksesi?"

Suostuin tuumaan tuskin käsittäen silloin hänen sanojensa täyttä merkitystä, ja hän nyökkäsi päätään sekä jatkoi matkaansa käytävää pitkin. Kuulin työhuoneen oven paukahtavan kiinni, istahdin tuolille ja otin esiin erään sanomalehden.

Mietiskelin, mitä hän aikoi tehdä ennen aamiaista. Silloin yhtäkkiä erään ilmotuksen nähdessäni muistin luvanneeni tavata toimittaja Richardsonia kello kahdelta. Katsoin kelloa ja huomasin, että hädin tuskin ennättäisin sovittuun kohtaukseen. Lähdin ilmottamaan siitä aikakulkijalle.

Tarttuessani ovenkääkään kuulin oudosti katkeavan huudahduksen, raksutuksen ja kumahduksen. Ilmavirta pyörsi ympärilläni ovea avatessani, ja sisältä kuului lattialle putoavan särkyneen lasin helinää.

Aikakulkija ei ollut siellä. Olin näkevinäni aavemaisen epäselvän haamun hetken aikaa istuvan pyörivän messinkimassan keskellä -- olennon niin läpikuultavan, että takana seisova penkki piirustuspapereineen näkyi aivan selvästi; mutta näky katosi hieroessani silmiäni. Aikakone oli poissa. Lukuunottamatta alas laskeutuvaa pölypilveä, työhuoneen toinen pää oli tyhjä. Kattoikkunanruutu oli nähtävästi juuri pudonnut sisään.

Tunsin rajatonta hämmästystä. Tiesin jotain outoa tapahtuneen, multa en sillä hetkellä voinut selittää, mitä tuo outo saattoi olla. Seistessäni siinä hölmistyneenä, puutarhaan vievä ovi avautui, ja miespalvelija astui sisään.

Katsoimme toisiimme; sitten alkoi ajatus kulkea.

"Onko herra ... mennyt ulos tuota tietä?" kysyin.

"Ei, herra. Ei kukaan ole tullut ulos tätä tietä. Minä luulin tapaavani hänet täällä".

Siitä minä ymmärsin. Richardsonin pettämisen uhallakin minä yhä viivyttelin varroten aikakulkijaa ja toista, ehkäpä vielä kummempaa kertomusta, sekä niitä näytteitä ja valokuvia, joita hän toisi mukanaan. Mutta nyt minua alkaa pelottaa, että saan ikäni odottaa. Aikakulkija katosi kolme vuotta sitten, eikä, kuten jokainen nyt tietää, ole vieläkään palannut.

Epiloogi.

Ei voi muuta kuin ihmetellä. Palaakohan aikakulkija joskus?

Saattaa olla että hän pyyhälsi taaksepäin ajassa menneisyyteen joutuen aikaisemman kivikauden vertajuovain karvaisten villien joukkoon; tai Iiitumeren syvyyksiin; tai juurakauden eriskummaisten saurioitten, suunnattoman suurten matelija-eläinten joukkoon. Hän voi nytkin jos niin saan sanoa vaeltaa jollakin krokotiilien asustamalla eoliittisella koralliriutalla tai triaskauden yksinäisten suolamerten rannoilla. Vai matkustiko hän kenties lähitulevaisuuteen, missä ihmiset vielä ovat ihmisiä, mutta meidän aikamme arvoitukset ovat heillä jo selvillä ja vaikeat kysymykset ratkaistuina -- ihmisrodun miehuusikään, sillä minä puolestani en voi ajatella, että nämä heikon kokeilun, katkonaisen teorian ja keskinäisen epäsovun päivät olisivat todella ihmiskehityksen huippuaikaa. Omasta puolestani, sanon! Tiedän että hän -- sillä tuota kysymystä oli pohdittu meidän kesken kauvan ennen aikakoneen valmistumista -- oli toivoton ihmiskunnan kehityksen suhteen nähden yhä kasvavassa sivistyskeossa vain järjettömin kasautuman, jonka välttämättömästi lopuksi on langettava tekijäinsä päälle ja murskattava heidät.

Jos niin on, ei meillä ole muuta neuvoa kuin elää siten, kuin ei niin olisikaan. Minulle on tulevaisuus yhäkin pimeä ja tyhjä -- suuri tuntematon, jota muutamin kohdin valaisee aikakulkijan kertomuksen muisto.

Ja lohduksenani on minulla kaksi oudonnäköistä valkeata kukkaa -- nyt ne ovat ryppyiset ja ruskeat ja hauraat -- todistamassa, että silloinkin, kun järkeä ja voimaa ei ihmisellä enää ollut, kiitollisuudella ja hellyydellä yhä oli sijansa ihmissydämessä.