Part 3

Muutamia heleäpukuisia henkilöitä tuli sisään käytävässä minua vastaan, ja niin me astuimme sisälle minä tummassa 19:nnen vuosisadan aikuisessa puvussani sangen eriskummaisen näköisenä, kukkasin koristettuna ja vaaleiden vaippojen ja loistavan valkeiden jäsenten vyöryvän massan ympäröimänä, naurun ja iloisen puheen sointuvassa solinassa.

Suuri sisäänkäytävä vei suhteellisen laajaan, ruskeilla seinäpapereilla verhottuun saliin. Katto oli varjossa, ja ikkunoista, jotka olivat osittain värillisellä lasilla varustetut, osaksi lasittomat, virtasi sisään hillitty valo. Lattia oli tehty suunnattomista möhkäleistä jotain hyvin kovaa, valkoista metallia, ei levyistä tai liuskoista, vaan oikeista möhkäleistä, ja se oli siinä määrin kulunut -- arveluni mukaan menneiden sukupolvien edestakaisin astunnasta -- että siinä oli syviä uurteita useimmin tallattua uraa osottamassa. Salin poikitse oli asetettu lukemattomia, kiillotetuista kiviliuskoista tehtyjä, noin jalan korkuisia pöytiä, jotka olivat katetut hedelmäröykkiöillä. Jotkut niistä tunsin sairaloisesti suurentuneiksi vadelmiksi ja appelsiineiksi, mutta enimmät olivat minulle outoja.

Pöytien väliin oli siroteltu suuri joukko pieluksia. Näille oppaani istuutuivat viitaten minua tekemään samoin. Kursailemattoman sievästi he alkoivat käsin syödä hedelmiä viskellen kuoret ja kannat pöytien sivuilla sijaitseviin pyöreihin aukkoihin. Halulla seurasin heidän esimerkkiänsä, sillä olin janoinen ja nälkäinen. Samalla tarkastelin salia, minkä ennätin.

Salin rappeutunut ulkomuoto se minua ehkä enin hämmästytti. Värilliset ikkunat, jotka esittivät geometrisia kuvioita, olivat monin paikoin särkyneet, ja seinien alaosaa suojaavia verhoja peitti paksu pöly. Silmiini pisti sekin, että viereisen marmoripöydän kulma oli murtunut. Siitä huolimatta oli yleisvaikutus komea ja maalauksellinen. Salissa aterioi parisen sataa ihmistä, ja useimmat niistä, mahdollisimman lähelle minua asettuneina, tarkastelivat minua mielenkiinnoin pienten silmien loistaessa hedelmien takaa. Kaikilla oli puku samasta pehmoisesta, mutta vahvasta silkkikankaasta.

Hedelmät, sivumennen sanoen, olivat heidän ainoa ravintonsa. Nämä kaukaisen tulevaisuuden ihmiset olivat jyrkkiä kasvissyöjiä, ja ollessani heidän luonansa täytyi minunkin ruveta sellaiseksi muutamista mieliteoista huolimatta. Perästäpäin huomasin, että hevoset, nautaeläimet, lampaat ja koirat olivat kalasisiliskon tavoin hävinneet sukupuuttoon. Mutta hedelmät olivat sangen viehättäviä, varsinkin eräs, jolla oli jauhokas sisus kolmilaitaisessa kuoressa ja joka oli koko ajan käytännössä, oli erikoisen hyvän makuinen ja muodostui minun pääravinnokseni. Aluksi minua hämmästyttivät kaikki nämä näkemäni oudot hedelmät ja kukat, mutta myöhemmin opin ymmärtämään niiden merkityksen.

Mutta minähän kerroin teille hedelmä-ateriastani etäisessä tulevaisuudessa. Niin pian kuin olin hiukan tyydyttänyt ruokahaluani, päätin vakavasti yrittää oppia näiden uusien lähimäisteni kieltä. Se olikin selvästi lähin tehtäväni. Hedelmät näyttivät sopivalta aiheelta näin aluksi, ja kohottaen yhtä niistä alotin kysyvien äänten ja eleiden sarjan.

Minun oli aika vaikeaa ilmaista tarkotustani. Aluksi yrityksiäni kohtasi ällistynyt tuijotus tai hillitön nauru, mutta pian eräs vaaleatukkainen pikku olio näytti käsittävän tarkotukseni ja toisti erään nimen. Heidän piti jutella ja selitellä asioitansa hyvin laajasti toisillensa, ja minun ensi yritykseni heidän kielensä erinomaisten pikku äänteiden muodostamisessa aiheuttivat tavan takaa sydämellistä, joskin epäkohteliasta naurua.

Mutta minä olin kuin opettaja lasten keskellä sitkeästi jatkaen ja pian hallitsin ainakin pariakymmentä substantiivia. Ja sitten pääsin demonstratiivipronominien ja lisäksi "syödä" verbin perille. Mutta se oli hidasta työtä, ja pikku väki pian väsyi ja halusi päästä vapaaksi minun kyselyiltäni. Välttämättömyyden pakosta päätin silloin sallia heidän jakaa opetuksiansa vähissä erin ja milloin halusivat. Ja hyvin pieniksi havaitsin niiden sitten supistuvankin, sillä en milloinkaan ole tavannut kärsimättömämpiä ja helpommin uupuvia ihmisiä kuin he olivat.

VI.

Ihmiskunnan iltarusko.

Huomasin pian pikku isäntäväessäni erään omituisuuden, nimittäin mielenkiinnon puutteen.

He tulivat luokseni lasten lailla innokkain hämmästyksen huudahduksin, mutta pian he lakkasivat minua tutkistelemasta ja lähtivät jotain uutta lelua etsimään.

Kun ateria ja minun keskustelualkeeni olivat päättyneet, huomasin että melkein kaikki ne, jotka alussa olivat minua ympäröineet, olivat menneet pois. Omituista sekin, miten pian aloin halveksia näitä pikku ihmisiä. Niin pian kuin nälkäni oli tyydytetty astuin jälleen porttiholvin kautta ulos päivänpaisteiseen maailmaan. Yhä enemmän tapasin näitä tulevaisuus-ihmisiä, jotka rupattaen ja nauraen seurasivat minua jonkun matkaa, ja hymyiltyään ja ystävällisesti viittoiltuaan jättivät minut jälleen omiin hoteisiini.

Illan tyyneys vallitsi maailmassa minun astuessani ulos suuresta salista, ja laskevan auringon lämmin hehku valaisi maisemaa. Aluksi asiat minua suuresti hämmästyttivät. Kaikki oli niin perin erilaista kuin tuntemassani maailmassa -- kukkasetkin. Jättämäni suuri rakennus sijaitsi leveän jokilaakson rinteellä, mutta Thames oli siirtynyt peninkulman verran nykyisestä uomastaan. Päätin kiivetä erään noin puolentoista peninkulman päässä sijaitsevan vuoren huipulle, jolta voisin luoda laajemman silmäyksen tähän meidän kiertotähteemme vuonna kahdeksansataakaksituhatta seitsemänsataayksi jälkeen Kristuksen syntymän. Sillä tämä, nähkääs, oli se vuosi, jota koneeni pienet taulut osottivat.

Kulkiessani tarkkasin kaikkea, mikä mahdollisesti osaltaan selittäisi maailmassa vallitsevaa rappeutunutta loistoa -- sillä rappeutunutta se oli. Vähän matkan päässä mäen rinteellä oli suuri, alumiinin yhteenliittämä graniittiröykkiö, jyrkkien muurien ja rauniokasojen muodostama laaja sokkelo, jonka keskellä kasvoi tiheinä ryhminä kauniita pagodimaisia [pagodi = hindulainen temppeli] kasveja, ehkäpä nokkosia -- lehdillä ihmeellinen, ruskea väri ja vailla poltinsukasia. Siinä oli nähtävästi jonkun suuren rakennuksen hyljätyt rauniot, rakennuksen, jonka tarkotusta en voinut arvata. Täällä olin myöhemmin kokeva jotakin hyvin kummallista -- vielä kummemman kokemuksen enteenä -- mutta siitä kerron aikanansa.

Äkkinäisestä mielijohteesta katsahdin ympärilleni eräältä pengermältä, jolla olin levännyt hetkisen, ja totesin silloin, ettei yhtään pieniä rakennuksia ollut näkyvissä. Yksityisasunnot ja mahdollisesti perheetkin olivat nähtävästi hävinneet. Siellä täällä keskellä vehmautta oli palatsimaisia rakennuksia, mutta talot ja mökit, jotka englantilaiselle maisemalle ovat luonteenomaisia, olivat kadonneet.

"Kommunismia", ajattelin.

Ja tämän ajatuksen kintereillä kiiri toinen. Katsahdin puolitusinaiseen, minua seuraavaan pikku olioitten joukkoon. Väläyksessä silloin huomasin heillä kaikilla olevan yhteisen pukukuosin, samat hienohipiäiset parrattomat kasvot ja yhtäläiset, tyttömäisen pyöreät jäsenet. Saattanee tuntua omituiselta, etten tätä ollut ennen huomannut, mutta kaikkihan oli niin outoa. Nyt huomasin asian kylläkin selvästi. Niitä puvun ja kaikkia ruumiinrakenteen ja ryhdin erilaisuuksia, joista eri sukupuolet nykyään tunnetaan, en näillä tulevaisuuden ihmisillä tavannut. Ja lapset olivat minun silmissäni vain vanhempiensa pienoiskuvia. Heti päättelin tuon ajan lasten olevan, ainakin ruumiillisesti, erinomaisen varhain kehittyneitä, ja jälestäpäin sain tälle mielipiteelleni runsasta tukea.

Nähdessäni miten huolettomasti ja turvallisesti nämä ihmiset elivät, huomasin, että tämä sukupuolten suuri yhtäläisyys oli vallan luonnollinen asia. Sillä miehen voimakkuus ja naisen heikkous, perheen perustaminen ja erilainen työnjako ovat pelkkiä ruumiillisen voiman aikakauden välttämättömyyksiä. Missä väestön lukumäärä on riittävä tai runsas, siellä suuri syntyneisyys tuottaa valtiolle enemmän vahinkoa kuin hyötyä; missä väkivalta on harvinainen ja jälkeläiset turvatut, siellä perhelaitosta tarvitaan vähemmän -- tai ei ensinkään -- ja siellä katoaa lasten tarpeiden aiheuttama sukupuolten erilaisuus. Jo meidän aikanamme näkyy merkkejä tästä ilmiöstä, mutta tuossa tulevassa ajassa oli muutos viety perille. -- Tahdon huomauttaa teille, että näin ajattelin sillä hetkellä. Myöhemmin sain arvostella, missä määrin käsitykseni poikkesi todellisuudesta.

Mietiskellessäni näitä asioita, veti huomiotani puoleensa sievä pieni rakennus, joka muistutti kupukattoista kaivoa. Ohimennen ajattelin nykyajan kaivojen omituisuutta ja kävin taas käsiksi mietelmieni lankaan. Mäen ylärinteellä ei ollut suuria rakennuksia, ja kun kulkuvoimani olivat silminnähtävästi yliluonnolliset -- tulevaisuuden väen voimiin verrattuna -- jäin pian ensi kertaa yksikseni. Omituinen vapautuksen ja seikkailuhalun tunne mielessäni kiiruhdin eteenpäin kukkulaa kohti.

Siellä oli jostakin minulle tuntemattomasta metallista tehty istuin, joka paikoitellen oli jonkinlaisen vaaleanpunaisen ruosteen syövyttämä ja puolittain pehmoisen sammaleen peittämä. Valetut ja viilatut käsivarat olivat griipinpään muotoiset. Istahdin penkille tarkastellakseni tuota laajaa näköalaa tämän pitkän päivän auringonlaskussa.

Koskaan en ole nähnyt suloisempaa ja kauniimpaa näkyä. Aurinko oli jo painunut taivaanrannan alapuolelle, ja länsi liekehti kullassa purppura- ja karmosiinivärisine vaakasuorine viiruineen. Alhaalla oli Thamesin laakso, ja joki lepäsi uomassaan kiillotetusta teräksestä valmistetun vyön kaltaisena. Olen jo puhunut suurista, vehmauden keskeen sirotelluista palatseista, joista toiset olivat raunioina, toiset taas edelleen käyttökunnossa. Siellä täällä näkyi valkoinen tai hopeanhohtava kuvapatsas tuossa laajassa maan puutarhassa, siellä täällä kohosi kupukatto tai obeliski pystysuorana ilmaan. Ei ollut mitään pensasaitoja, ei mitään omistusoikeuden merkkejä, ei jälkiä maanviljelyksestä; koko maa oli muuttunut puutarhaksi.

Tarkastellessani aloin omalla tavallani selitellä näkemiäni asioita, ja tulkintani, sellaiseksi kuin se sinä iltana muodostui, oli jotensakin tämän laatuinen (jälestäpäin huomasin nähneeni vain puolen totuutta tai vain vilauksen yhdestä totuuden särmästä):

Minusta tuntui siltä, että näin ihmiskunnan sen rappiotilassa. Tuo punertava auringonlasku sai minut ajattelemaan ihmiskunnan mailleenmenoa. Aloin nyt ensi kertaa havaita nykyään harrastamaimme yhteiskunnallisten pyrkimysten omituisia seurauksia. Ja kuitenkin kaikitenkin ne ovat varsin johdonmukaisia seurauksia. Voima johtuu hädästä, mutta turvallisuutta seuraa heikkous. Elämän olojen parantamistyö -- se todellinen sivistysprosessi, joka yhä paremmin turvaa elämän -- oli keskeymättä kohonnut huippuunsa. Yhteytynyt ihmiskunta oli saavuttanut luonnosta voiton toisensa jälkeen. Asioista, jotka ovat nykyään pelkkiä unelmia, oli tullut hankkeita, joita harkiten oli pantu toimeen ja viety eteenpäin. Ja sato oli nyt silmäini edessä!

Täytyy myöntää, että terveydenhoito ja maanviljelys ovat nykyään vielä alkuasteellaan. Meidän aikamme tiede on hyökännyt vain pienelle osalle tautien tannerta, mutta herkeämättä ja sitkeästi se pyrkii vaikutustansa laajentamaan. Meidän maanviljelijämme ja puutarhurimme hävittävät tosin rikkaruohon sieltä täältä ja kehittävät ehkä parisenkymmentä hyötykasvia, mutta jättävät suurimman joukon kykynsä mukaan taistelemaan olemassaolonsa puolesta. Me jalostamme lempikasvejamme ja -eläimiämme -- joita on hyvin vähän -- valinnan avulla vähitellen; milloin saadaan uusi ja parempi persikkalaji, milloin siemenetön viinirypäle, milloin suloisempi ja suurempi kukkamuunnos, milloin taas hyötyisämpi nautaeläinrotu. Me jalostamme niitä vain vähitellen, koskapa ihanteemme ovat epämääräisiä ja kokeiluun perustuvia ja tietomme hyvin rajoitettu sekä koska luontokin toimii arasti ja vitkalleen meidän kömpelöissä käsissämme. Mutta jonakin päivänä tämä kaikki tulee paremmin ja vähitellen yhäkin paremmin järjestellyksi. Tämä on virran suunta vastavirroista huolimatta. Koko maailmasta on tuleva älykäs, sivistynyt ja yhteistoimintaa harrastava; kaikki kulkee yhä nopeammin luonnon valloittamista kohti. Loppujen lopuksi me viisaasti ja huolellisesti saatamme eläinten ja kasvien elämän tyydyttämään omia inhimillisiä tarpeitamme.

Tämä tulos oli täysin ja kaikiksi ajoiksi saavutettu sen ajan kuluessa, jonka ohi koneeni oli pyyhältänyt. Ilmassa ei ollut hyttysiä eikä maassa rikkaruohoja tai sieniä; kaikkialla oli hedelmiä ja ihania kukkia, ja loistavat perhot lentää liihottelivat ympärinsä. Torjuva ihannelääke oli keksitty, ja taudit olivat hävitetyt. Koko sielläoloni aikana en nähnyt tarttuvan taudin merkkiäkään. Ja myöhemmin saan kertoa teille, miten nämä muutokset olivat vaikuttaneet myöskin mätänemis- ja kuihtumisprosesseihin.

Lisäksi oli saatu yhteiskunnallisia voittoja. Näin ihmisten asuvan oivallisissa majoissa loistavasti puettuina enkä tähän asti ollut tavannut heitä minkäänlaisessa työssä. Ei näkynyt mitään taistelun merkkejä -- ei yhteiskunnallisen eikä taloudellisen. Poissa olivat kauppapuodit, ilmotukset, liikenne, koko se kaupankäynti, joka muodostaa meidän maailmamme ytimen. Oli luonnollista, että minä tuona kultaisena iltana takerruin yhteiskunnallisen paratiisin ajatukseen. Arvasin että väkiluvun lisääntyminen oli kohdannut vaikeuksia, ja väkiluku lakannut kasvamasta.

Mutta oloissa tapahtunutta muutosta seuraa välttämättömästi muutokseen mukaantuminen. Mikä on inhimillisen ymmärryksen ja voiman lähde -- ellei biologia ole pelkkää erehdystä? Vaiva ja vapaus: olosuhteet, joissa toimivat, voimakkaat ja viisaat yksilöt vievät voiton heikommista; olosuhteet sellaiset, joissa annetaan arvoa kykenevien miesten yhteistoiminnalle, itsensähillitsemiselle, kärsivällisyydelle ja päättäväisyydelle. Koti sekä siellä versovat tunteet, kuten kiihkeä mustasukkaisuus, hellyys lapsia kohtaan, vanhempien uhrautuvaisuus -- kaikki tuo sai puolustuksensa ja tukensa nuoria uhkaavissa vaaroissa. Missä sitten ovat nämä uhkaavat vaarat? On heräämässä aviollista mustasukkaisuutta, kiihkeätä äiteyttä ja kaikenlaatuista intohimoa vastustava tunne ja se on kasvamassa; niitä pidetään tarpeettomina hankaluuksilla, raakalaisjäännöksinä ja soraääninä hienostuneessa ja miellyttävässä elämässä.

Ajattelin näiden tulevaisuusihmisten ruumiin hintelyyttä, heidän älynsä vajavuutta ja noita suuria lukuisia raunioita, ja arveluni luonnon täydellisestä valtauksesta lujittui. Sillä taistoa seuraa tyyneys. Ihmiskunta oli ollut voimakas, jäntevä ja älykäs ja oli käyttänyt runsaan elinvoimansa muuttaakseen oloja, joissa eli. Ja nyt seurasi muuttuneiden olojen aiheuttama vastavaikutus.

Uudessa, täydellisen mukavuuden ja huolettomuuden tilassa tuo levoton tarmo, joka ihmisessä on voimaa, muuttui heikkoudeksi. Jo meidänkin aikanamme eräät pyrkimykset ja toiveet, jotka kerran olivat välttämättömiä eloonjäämisen ehtoja, ovat alituisen epäonnistumisen aiheena. Fyysillinen rohkeus ja taisteluinto esimerkiksi eivät suuresti hyödytä sivistynyttä miestä, voivatpa olla hänelle haitaksikin. Ja fyysillisen tasapainon ja turvallisuuden tilassa ei voima -- henkinen enemmän kuin ruumiillinenkaan -- olisi paikallaan. Päättelin, ettei ihmisillä ollut lukemattomiin vuosiin ollut mitään sodan tai yksityisen väkivallan vaaraa, ei pelkoa villieläimistä, ei hävittäviä tauteja ruumiinrakenteen voimia koettelemassa eikä mitään raadannan tarvista.

Sellaiseen elämään ovat ne, joita me sanoisimme heikoiksi, yhtä hyvin varustetut kuin vahvat, eivätkä he itse asiassa enää olekaan heikkoja. He ovat päinvastoin edullisemmassa asemassa, sillä vahvoille olisi kiusaksi tarmo, jota ei saa panna käytäntöön. Näkemäini rakennusten erinomainen kauneus oli epäilemättä tulos ihmiskunnan nykyään tarkotuksettoman tarmon viime ponnisteluista, ennenkuin ihmiskunta mukaantui täydelliseen sopusointuun vallitsevien olosuhteiden kanssa. Se oli sen voiton toitahdus, josta viimeinen suuri rauha sai alkunsa. Sellainen on aina ollut rauhaa nauttivan tarmon kohtalo; se purkautuu taiteeseen ja rakkauteen, ja sitten seuraa väsymys ja riutuminen.

Tämä innokas taiteellinenkin pyrkimys raukeisi lopulta -- ja näkemääni aikaan se jo olikin melkein rauennut. Kukkasin koristautuminen, tanssi ja laulelu päivänpaisteessa -- sen verran, ei enempää, oli jälellä taiteellisesta hengestä. Ja sekin häipyisi lopuksi tylsään toimettomuuteen. Tuskan ja hädän tahkokivi se meidät pitää terävinä, ja minusta näytti kuin olisi nyt tuo vihattava esine lopultakin särjetty!

Seistessäni siinä illan yhä hämärtyessä luulin tällä yksinkertaisella selityksellä ratkaisseeni maailman probleemin -- selvittäneeni näiden viehättävien pikku ihmisten koko salaisuuden. Mahdollisesti heidän keksimänsä väkiluvun lisääntymisen ehkäisykeinot olivat olleet liiankin tehokkaat, sillä heidän lukumääränsä oli ennemmin vähentynyt kuin pysynyt muuttumattomana. Se taas selittäisi miksi oli niin paljon hyljättyjä raunioita.

Hyvin yksinkertainen oli selitykseni ja varsin toden näköinen -- jommoisia useimmat väärät teoriat ovat!

VII.

Äkkinäinen isku.

Seistessäni siinä mietiskellen tätä ihmiskunnan liiankin täydellistä voittoa, pujahti täysikuu keltaisena ja pyöreänä esiin hopeaisesta valorunsaudesta koillisella taivaalla. Vaaleapukuiset pienet olennot lakkasivat liikehtimästä alhaalla, äänetön pöllö lennähti ohi, ja minua värisytti illan viileässä. Päätin laskeutua kukkulalta hakemaan itselleni makuupaikkaa.

Etsin päivällä näkemääni rakennusta, ja silloin katseeni sattui pronssijalustalla seisovaan valkoiseen sfinksiin, joka näkyi selvemmin nousevan kuun valon kasvaessa. Saatoin nähdä hopeakoivunkin ja rododendronviidakon tummana kalpeassa valossa, ja pieni nurmikko näkyi myöskin. Katsahdin uudelleen nurmikkoon. Omituinen epäilys viilensi tyytyväisyyttäni. "Ei", vakuutin päättävästi itselleni, "tuo ei ole _se_ nurmikko!"

Mutta se oli sama nurmikko sittenkin, sillä sfinksin valkeat, spitaaliset kasvot olivat siihen päin käännetyt. Voitteko kuvailla mitä tunsin tultuani vakuutetuksi siitä -- että aikakoneeni oli poissa!

Äkkiä, kuin olisin saanut sivalluksen kasvoilleni, tuli mieleeni ajatus, että mahdollisesti voisin menettää oman aikakauteni ja jäädä avuttomana tähän outoon uuteen maailmaan. Jo tämä ajatuskin tuotti minulle todella ruumiillisen tuskan tunteen. Tuntui kuin joku olisi tarttunut kurkkuuni, niin etten voinut hengittää. Seuraavassa hetkessä yllätti minut pelko, ja pitkin, harppaavin askelin juoksin mäkeä alas. Kerran kaaduin päistikkaa ja satutin kasvoni; en hukannut aikaa verenvuodon tyrehdyttämiseen, vaan hypähdin pystyyn jälleen ja juoksin edelleen, lämpöisen veren tihkuessa poskea ja leukaa pitkin.

Juostessani vakuuttelin koko ajan itselleni: "He ovat liikuttaneet sitä vähäsen, työntäneet sen pensaiden alle pois tieltä". Siitä huolimatta juoksin kaikin voimin. Koko ajan tiesin kuitenkin sellaisella varmuudella, joka joskus seuraa äärimäistä pelontunnetta, että tuollainen vakuuttelu oli hulluutta; tiesin vaistomaisesti, että kone oli viety pois minun ulottuviltani.

Hengitin vaivalloisesti, sillä luulenpa suorittaneeni koko matkan kukkulalta nurmikolle -- noin kaksi englannin peninkulmaa -- kymmenessä minuutissa. Enkä enää ole nuori mies. Juostessani kirosin ääneen narrimaista luottavaisuuttani jättäessäni koneeni yksin. Huusin ääneen, mutta ei kukaan vastannut. Ei yhtäkään luotua olentoa näkynyt tuossa kuun valaisemassa maailmassa.

Saavuttuani nurmikolle näin pahimman pelkoni todeksi. Ei näkynyt jälkeäkään koneesta. Olin uupunut ja viluissani katsellessani tyhjää paikkaa tumman pensaston keskellä. Juoksin raivoisasti sen ympäri, ikäänkuin kone olisi voinut olla piilossa jossain sopukassa, mutta pysähdyin sitten äkkiä käyden käsin hiuksiini.

Yläpuolellani kohosi sfinksi pronssijalustallaan valkoisena, loistavana, spitaalisena nousevan kuun valossa. Se näytti pilkallisesti hymyilevän minun kurjuudelleni.

Olisin voinut lohduttautua kuvailemalla mielessäni, että pikku väki oli pannut koneen säilöön minua varten, ellen olisi ollut niin varma heidän ruumiillisesta ja henkisestä kyvyttömyydestään.

Mikä minua kauhistutti, oli tunne jostain tähän saakka aavistamattomasta voimasta, jonka avulla koneeni oli ehkä kadonnut. Yhdestä seikasta olin sentään varma: ellei jokin myöhempi aikakausi ollut valmistanut koneeni täsmällistä toisintoa, ei se ollut voinut liikkua ajassa. Se tapa, jolla olin kiinnittänyt vivut -- myöhemmin selitän sen teille -- esti jokaista muuta panemasta sitä liikkeelle, kun vivut olivat poissa. Se oli liikkunut vain avaruudessa. Mutta missä se nyt sitten mahtoi olla?

Luulenpa olleeni jonkinlaisen mielipuolisuuden vallassa, sillä muistan juosseeni vimmatusti edes takaisin kuun valaisemien pensasten lomitse sfinksin ympärillä ja peloittaneeni jonkin valkoisen eläimen, jota hämärässä luulin pieneksi hirveksi. Muistan lisäksi myöhään sinä iltana hosuneeni pensaita puristetuin nyrkein, kunnes katkenneet oksat saivat sormeni verta vuotamaan.

Nyyhkyttäen ja raivoten tuskassani menin sitten suuren kivirakennuksen luo. Avara sali oli nyt pimeä, hiljainen ja autio. Hiiviskellessäni epätasaisella lattialla kaaduin erästä malakiittipöytää vasten ollen vähällä taittaa sääriluuni. Raapaisin tulitikulla valkeata ja kuljin eteenpäin tomuisten verhojen ohi, joista jo olen teille kertonut

Nyt jouduin toiseen suureen saliin, jonka lattiaa peittävillä pieluksilla nukkui noin parisenkymmentä pikku olentoa. Epäilemättä he pitivät minun uudistettua ilmaantumistani sangen kummallisena, kun äkkiä astuin esiin äänettömästä pimeydestä synnyttäen salaperäisiä ääniä, räiskähtävä tulitikku kädessäni. Sillä he olivat tyystin unohtaneet tulitikut.

"Missä aikakoneeni on?" huusin äkäisen lapsen tavoin, kävin heihin käsiksi ja ravistelin heitä hiukan. Se oli heistä varmaan hyvin kummallista. Toiset nauroivat, mutta useimmat näyttivät kovin pelästyneiltä. Nähdessäni heidät siinä ympärilläni pälkähti päähäni, että tein sanomattoman hullusti koettaessani näissä olosuhteissa herättää heissä pelon tunnetta. Sillä heidän päivällä osottamastaan käytöksestä päättäen oli pelko heiltä tykkänään unohtunut.

Yhtäkkiä survaisin tulitikun lattiaan ja kaataen erään heistä kumoon matkallani kuljin kompuroiden suuren ruokasalin kautta jälleen ulos kuutamoon. Kuulin takaani kauhun huutoja ja pienten jalkain juoksua ja kompastelua siellä täällä. En muista mitä kaikkea tein kuun hitaasti kohotessa taivaanlaelle. Luulen että odottamaton vahinkoni sai minut hulluksi. Tunsin tulleeni toivottomasti eroitetuksi omasta heimostani -- olin kuin kummallinen eläin tuntemattomassa maailmassa. Lienen kulkenut raivoten edestakaisin syyttäen Jumalaa ja kohtaloa. Muistelen tunteneeni hirmuista uupumusta tuon pitkän epätoivon yön aikana, kurkistaneeni mitä mahdottomimpiin paikkoihin ja hapuilleeni kuun valaisemien raunioiden keskellä koskettaen tummissa varjoissa piileviä outoja eläimiä. Kun voimani vihdoin olivat lopussa, heittäydyin maahan lähelle sfinksiä, itkin ääretöntä kurjuuttani ja vihoittelin hulluuttani, kun olin jättänyt koneeni tuuliajolle. Jälellä oli vain viheliäinen tulevaisuus.

Vihdoin nukuin ja herätessäni jälleen oli jo täysi päivä; pari varpusta hyppeli ympärilläni ruohikossa käteni ulottuvilla.

Aamu oli hyvin raikas. Nousin istualleni koettaen muistutella, miten olin siihen joutunut ja miksi minulla oli tuollainen syvä yksinäisyyden ja epätoivon tunne. Sitten asiat alkoivat selvetä. Kirkkaassa päivänvalossa saatoin katsoa kohtaloani suoraan silmiin. Huomasin öisen raivoni mielettömyyden ja saatoin jo neuvotella itsekseni.