Part 9

-- Elähän kiivastu, -- sanoi Valentinus nyt paljon tyynemmin, -- kyllä minä katolilainen olen ja sellaisena kai kuolenkin, mutta yhtä ja toista olen viime aikoina yksinäisyydessäni ajatellut ja monessa asiassa olen silmäni saanut auki. Ja tunnustan sen suoraan, että olen monesti katunut lutherilaisuudesta luopumistani, jolla katkaisin paluun isänmaahani. Sinne minä yhä hartaammin ikävöin, mutta täällä minun täytyy viimeiset vuoteni elää ja täällä kuolla. Ja miksi hyväksi? Elämäni on kulunut hukkaan tyhjissä haaveissa ja suuruusunelmissa. Näkyväistä ei ole muuta kuin joukko runoja ja niistäkin useimmat vetelän patjakuninkaan ja narrin ylistykseksi. Jos olisin pappina kotipitäjässäni Karjalohjalla, kuten ensimäinen lapsuusunelmani oli, ja siellä sinun isäsi tavalla tehnyt hiljaista työtä oman kansani hyväksi, niin tyytyväisenä voisin nyt katsahtaa menneeseen elämääni.

Hän puhui harmaalla äänellä, enemmän itsekseen kuin Sorolaiselle, joka omituista raukeutta tuntien oli uudelleen vaipunut istumaan.

-- Jos minä aikanani jouduinkin valheellisten unelmain uhriksi, -- jatkoi Valentinus, -- niin se ei ole niinkään ihmeellistä, sillä näyttihän silloin nuoren Sigismundin mukana alkavan uusi aika, mutta se minusta on ihme, että yhä vielä joutuu nuoria suomalaisia samoille harharetkille, vaikka turha olisi pitänyt jo nähdä turhaksi. Ja mitä isät saavat aikaan, sitä koettavat pojat alas repiä. Sinä et ole ainoa suomalaisen piispan poika, joka kulet näillä tein. Tiennetkö että myöskin entisen Viipurin piispan Paavali Juustenin poika, Kaspar, on kääntynyt katolilaiseksi? Hän on täällä kuningattaren hovikappalaisena. Hm! Puuttuisi vain että Agricolankin poika olisi täällä Sigismundin hovia koristamassa ja Suomen käännyttämistä uneksimassa. Mutta onneksi hän sentään on kulkenut isänsä teitä ja se minulle antaa hitusen toivoa siitä, etteivät suomalaiset ole aivan häviöön tuomittu heimokunta, joka kokonaisuudessaan saisi meidän muutamain tavalla kanteleensa vieraalla rannalla pajunoksiin ripustaa. Mutta sellaista rautapiiskaa kuin Ruotsin Kaarle he kyllä monestikin vielä tarvitsevat, ennenkuin oppivat omin jaloin käymään ja käymään oikeita luonnon luomia teitä.

-- Ja sinä julkeat puolustaa sitä kerettiläistä verikoiraa! -- huudahti yhtäkkiä Sorolainen, joka nyt väkirynnäköllä tahtoi päästä ystävänsä sanain vaikuttamasta masentuneisuudesta sekä kohota yli särkyneen mielialan.

-- En häntä puolusta, -- vastasi Valentinus, -- sillä tyly ja julma mies hän on, mutta sittenkin, en voi olla tuntematta häntä kohtaan miehenä enemmän kunnioitusta kuin hänen saamatonta veljenpoikaansa kohtaan. Julma hän on ja Suomelta hän verituomioillaan on lyönyt pään pois. Kasvaneeko sitten enää uutta tilalle? Mutta jos kasvaakin, ei sitä Sigismund kasvata...

-- En olisi uskonut sinusta tuollaista kerettiläistä tulevan, -- koetti Sorolainen itseään kiihdyttää.

Valentinus hymähti surullisesti ja sanoi:

-- Tuskin sinä itsekään uskot noita kerettiläistuomioitasi, tuskin sittenkään, vaikka minä sanoisin että semmoiset miehet kuin Luther ja Agricola ovat paljon enemmän kuin kymmenen laiskaa paavia ja yhtä monta luostarillista irstaita munkkeja.

Sitä sanoessaan kävi hänen äänensä taas hieman ilkeäksi ja ärsyttäväksi.

-- Jumala sinun sielusi valistakoon, onneton! -- lausui Sorolainen väkinäisen juhlallisesti, nousi ja poistui huoneesta.

Valentinus Tuomaanpoika painoi päänsä käsiin ja jäi istumaan pimenevään huoneeseensa, jonka lyijypuitteisia akkunaruutuja sadevesi valeli.

* * * * *

Sorolainen tunsi itsessään jotakin katkenneen eikä hän saanut sitä enää vireeseen. Entiseen intoon ja varmuuteen ei hän enää tuntenut voivansa kohota. Heti seuraavana aamuna oli hän Krakovasta lähtenyt matkaansa jatkamaan ja oli nyt puolitaipaleella mainitun kaupungin ja Thornin välillä. Matka sujui yhä hitaammin. Rahaa hänellä ei ollut enää ollenkaan ja suurimman osan taivalta oli hän tullutkin toimeen luostarien ja pappilain vierasvaraisuudella. Nyt hän ei ollut kahteen päivään syönyt mitään, sillä Krakovasta lähtien oli omituinen arkuus pidättänyt häntä mihinkään poikkeamasta. Aivan nääntymäisillään laahusti hän jonkunlaisella tylsällä välinpitämättömyydellä eteenpäin.

Iltapäivällä alkoi rankasti sataa. Hän oli tuotapikaa läpimärkä, vilu alkoi puistattaa ja päätä pyörrytti. Jalat tahtoivat väkisinkin kieltäytyä tottelemasta. Eräälle kummulle päästyään näki hän virstan päässä edessään pienen kaupungin tai kylän, jonka laidassa näytti olevan jonkunlainen luostari. Mutta hän tunsi, ettei hän jaksa sinne saakka kävellä. Välinpitämättömästi istui hän kivelle tien viereen, antoi sateen vapaasti valella itseään ja tunsi kuinka hänessä taas syttyi kuume. Hän ei ajatellut mitään, tirkisteli vain ruohonkortta jaloissaan.

Alkoi jo ilta pimetä ja pilvet valuivat yhä vettä. Sorolainen havahtui siitä, että kaksi ratsastajaa pysähtyi hänen eteensä. Hetkisen heitä tirkisteltyään tajusi hän hämärästi, että toinen ratsastajista oli pappispukuinen, nuorenpuoleinen mies. Se tervehti häntä latinaksi ja kysyi osaaottavasti, oliko hän sairas. Sitten käski hän seuralaisensa, joka puvustaan päättäen oli palvelija, astua alas satulasta, kehottaen Sorolaista nousemaan hänen tilalleen, ajaakseen sitten yhdessä luostariin. Vaikka palvelija auttoi, oli hänen kuitenkin mahdoton päästä satulaan. Silloin laskeutui pappi maahan ja yhdessä palvelijan kanssa ohjasivat he käsipuolesta sairasta, taluttaen hevosiaan perässä. Tahdottomana seurasi Sorolainen mukana ja tunsi rinnassaan jonkunlaista hämärää turvallisuudentunnetta.

Pilkkoisen pimeässä saapuivat he luostariin, jossa dominikaaniveljet alkoivat sairasta jesuittaa hoivata ja johon myöskin pappi seuralaisineen yöpyi. Tilan puutteessa valmistettiin papille ja Sorolaiselle, joka raukealla äänellä oli avuliasten munkkien kysymyksiin vain lyhyesti vastannut olevansa matkalla Roomasta Danzigiin, makuusijat luostarin refektoorioon. Kun priiori viipyi vielä huoneessa jutellen papin kanssa, hämmästytti Sorolainen häntä äkkiä pyytämällä päästä kirkkoon rukoilemaan. Kun hän sillä hetkellä näytti virkeämmältä, ei priiori hetken epäröityään tahtonut kieltää jesuittaveljeä hartauttaan harjottamasta. Hän opasti hänet luostarin kirkkoon ja sytytti kynttilän neitsyt Marian kuvan eteen. Kehotettuaan vierasta, ettei hän liian pitkällä hartaudenharjotuksella jäähdyttäisi itseään koleassa kirkossa, poistui priiori jättäen hänet yksin.

Sorolainen vaipui polvilleen suojelijattarensa eteen. Hän oli siinä asemassa kauan, tuiotti vuoroin mitään puhumatta ja ajattelematta suoraan eteensä, vuoroin taas rukoili kiihkeästi ja sormieli hermostuneesti rukousnauhan helmiä. Hän ei päässyt siihen haltioituneeseen mielialaan kuin ennen, pyhä neitsyt ei esiintynyt selkeänä hänen sisälliselle katseelleen ja hänen näkemystään sumensivat kaikenlaiset kuumeiset kuvat.

Hänen päätään pyörrytti ja tyydytystä saamatta nousi hän seisoalleen. Nyt katsahti hän vasta arasti neitsyt Marian kasvoihin. Se oli Lucas Cranachin maalaus, joka Saksasta oli aikoinaan kulkeutunut tänne puolalaiseen luostariin. Sillä oli hieman vinot, kylmästi siirottavat silmät ja Sorolaisesta näytti se katselevan häntä ivallisesti.

-- Portto! -- kiljaisi hän yhtäkkiä vimmastuneena ja ojensi molemmat nyrkkinsä kuvaa kohti. Mutta samalla musteni kaikki hänen silmissään ja hän kaatui lattialle. Tajuihinsa tuli hän vasta siitä, että hänen huonetoverinsa, pappi, auttoi häntä seisoalleen. Auttajaansa nojaten kulki hän sitten takaisin refektoorioon. Raskaasti vaipui hän vuoteeseen ja kuin tahtomattaan huokasi hän puoliääneen:

-- Äiti, äiti!

Kuullessaan nuo suomeksi lausutut sanat säpsähti pappi ja kysyi hätäisesti myöskin suomeksi:

-- Mitä, oletko sinä suomalainen? Kuka sitten ja mistä?

Sorolainen havahti, horroksistaan ja karkaisi vimmastuneena ylös vuoteesta.

-- Mitä, oletko sinäkin suomalainen? -- huusi hän astuen papin eteen, joka kauhistuneena peräysi hänen edellään huoneen nurkkaan.

-- Mitä, oletko sinäkin suomalaisen piispan poika? -- huusi Sorolainen nyrkkiin puserretut kädet kohotettuina.

-- Miksi raivoat, veli? -- änkytti pappi kalpeana, -- minähän olen hänen majesteettinsa kuningas Sigismundin hovisaarnaaja, Josephus Jussoila, Johannes Jussoilan nuorin veli.

-- Hovisaarnaaja! -- yltyi Sorolainen, -- hovisaarnaajina ja tuulenpieksäjinä teitä, kirottuja suomalaisia, on joka paikassa, mutta ei koskaan siellä, missä teitä tarvittaisiin. Siellä kotona lyö pyöveli kansalta pään poikki, mutta te olette patjakuninkaan ja narrin hovisaarnaajina. Miksette pysy kotona ja tee kuningaskuntia? Mutta siihenpä te hovisaarnaajat ette pysty, siksi teille on Jumala antanut Ruotsin Kaarlen rautapiiskaksi...

Hänen äänensä tukehtui, hän horjahti ja oli kaatumaisillaan. Pater Jussoila otti häntä käsipuolesta ja talutti uudelleen vuoteeseen. Hän riisui hänet hellävaroin ja laittoi peittoon.

Yhtäkkiä alkoi Sorolainen rajusti nyyhkyttää, tarttui Jussoilan käteen ja kysyi eikö tämä tahtoisi ripittää häntä. Jussoila myöntyi siihen, mutta hetken kuluttua ja hiukan tyynnyttyään sanoi Sorolainen:

-- Ei, lukekaa minulle vain isämeitä.

Jussoila alkoi lukea, mutta sairas keskeytti hänet kiivaasti:

-- Ei latinaksi, lukekaa se suomeksi!

Hiukan empien ryhtyi Jussoila noudattamaan sairaan tahtoa. Sorolainen ummisti silmänsä ja silloin hänestä alkoi yhtäkkiä tuntua, että hän on pikku poikanen ja vuoteen yli kumartuneena lukee äiti hänelle ehtoorukousta. Hän näki äidin elävänä edessään ja äiti hymyili hänelle. Silloin alkoi hänkin hymyillä, ja kun Jussoila kuului sanovan amen, kuiskasi hän: vielä kerran! ja näki yhä edelleen äidin vuoteensa yli kumartuneena.

Kun pater Jussoila pääsi toistamiseen ameneen, näytti sairas nukahtaneen. Hän korjasi peitettä ja laittausi itsekin levolle.

* * * * *

Aamulla Jussoilan noustessa makasi suomalainen jesuittaveli samassa asennossa ja sama lapsenomainen hymy huulilla. Mutta hänen piirteissään oli jotakin jähmettynyttä ja kun Jussoila tarttui hänen käteensä, oli se kylmä ja kankea.

Saman päivän iltana kätkettiin tuntematon jesuittaveli luostarin hautausmaahan ja kohta sen jälkeen nousi pater Jussoila hevosen selkään ja lähti allapäin ratsastamaan Thornia kohti, jonne hän oli matkalla.

TILIPÄIVÄN ILTANA.

Oli lauantaipäivä marraskuun keskivaiheilla 1599. Maa oli roudassa ja aamulla oli Aurajoki ollut ohuessa jäänriitteessä. Harmaana rykelmänä lepäsivät matalat talot karjapihoineen kapean ja mutkittelevan Luostariyläkadun varrella. Suorina patsaina kohosi savu valkeista torneista ja leveni liikkumattomaksi harsoksi teräksen harmaalle taivaalle. Joka talossa näkyi ulkohuoneiden seinustoilla kuivamaan levitettyjä lehmän vuotia ja lampaannahkoja, osottaen että äskettäin oli pantu toimeen syysteurastukset. Navettain takana Vartiavuoren rinteellä rähisi jätteiden kimpussa joukko koiria, harakoita ja närhiä.

Siinä missä Yläkatu kääntyi ylös Lyypekinmäelle, oli oikealla kädellä entisen Olavin luostarin alue. Sen jälkeen kun luostari kuutisenkymmentä vuotta sitten oli palanut ja Kustaa kuningas sen muureista kuletuttanut kiviä ja tiiliä Kastelholman vahvistukseksi, oli siitä nyt enää jälellä vain säännöttömiä raunioita ja jokunen tyhjänä ammottava ikkuna-aukko. Luostarin portin kohdalta lähti kapea polku nousemaan ylös Vartiavuoren läntiselle nokalle, jota ammoisista ajoista oli nimitetty Helvetiksi. Siellä piti Pitkä Sipi krouvia.

Hänen luonaan oli kodikasta ja lämmintä. Tuvan lattialle oli sirotettu tuoksuvia katajanhavuja ja leveäsuisessa uunissa räiskyi tuli. Akkunan edessä lähellä tiskiä istuivat myllyä pelaten seppä Markus Hollo sekä haavuri ja parranajaja Kasper Piikki. Sipi oli rynkämöisillään tiskin nojalla ja seurasi heidän peliään. Kaikki kolme tähystivät äänettöminä myllylautaan, johon oli puukolla leikattu neliöt ja poikkiviivat. »Eipä seppä älyä siirtää», ajatteli Sipi jännittyneenä ja koetti silmäniskulla antaa merkkejä. Mutta samalla teki Hollo siirron, sai kolme riviin ja sanoi:

-- Aina sitä seppä saa myllyn lukkoon.

He tyhjensivät oluttuoppinsa ja Piikki, joka oli kolmannen kerran peräseltään joutunut tappiolle, tilasi hiukan viivytellen uudet tuopit.

-- Annahan vielä sitä viinaa, -- kuului nyt ovensuusta, jossa istui yksinään synkän näköinen, luiseva ja kumaraharteinen mies.

-- Kolmasko tuopillinen? -- kysyi Sipi vastahakoisesti.

-- Olipa vaikka kuudes, kyllä minä rahan maksan siinä kun muutkin. Tuossa on, jollei muuten uskota.

Hän pani hopearahan pöydälle ja Sipi täytti hänen tuoppinsa. Kulautettuaan sen puolilleen sanoi mies:

-- Kyllä sitä ryypyn tarvitsee, kun on toistakymmentä kaulaa yhtenä päivänä katkaissut. Vai mitä sinä sanot, haavuri, joka liikut vähän samanlaisissa toimissa kuin minäkin?

-- Pthyi! -- sylkäisi Piikki ja alkoi järjestää puisia kolmikoitaan uuteen peliin.

Mies ovensuussa rupesi nauramaan.

-- Piruako se siinä nyt itsekseen honottaa? -- sanoi Hollo vihaisesti ja mies alkoi ikäänkuin itsekseen tuumailla:

-- He, he, näytti niin hiivatin hassulta, kun Reko [Turun kirkkoherra Gregorius Teitti] talutti Kuitian nuorta herraa mestauspölkylle. Reko itki ja hoiperteli ja Juhana herra lohdutteli häntä, niin että minä luulin, että jokohan tässä pitää Rekonkin päätä tasata, he, he.

Miehet tähystivät taas kolmisin myllylautaan, tekivät ääneti siirtojaan eivätkä olleet kuulevinaan mitä mies ovensuussa lörpötteli. Mutta aivankuin kiusalla jaamaili tämä:

-- Kyllä oli torilla väkeä tänä päivänä, oli peijakas vie. Oli niitä katoillekin asti ja Hakolan ja Prinkkalan akkunat naamoja täynnä. Mutta kelmeni siinä monen aatelishempukan nenänpää, kun minä marski vainajan pojalta pään litkautin, he, he...

Hän kulautti viinaa, muikisti suutaan ja jatkoi:

-- Mutta silloinkos hyökkää rivistä se marskivainajan äpärä ja tahtoo muka päästä heti veljensä jälestä taivaaseen, he, he. Minä tyrkkään hänet pois lavalta ja sanon, että maltahan nyt, kakara, kyllä se vuorosi sinullekin tulee, jahka tässä ensin Peipotin herraa tasailen. Ja kun se sitten viidentenä pääsee leikkiin ja nousee lavalle, niin alapas ensinnä huutaa ja purkaa sisuasi herttuan päälle, he, he. Mutta silloinpa alkoivat nihdit ympärillä huutaa ja aseitaan rämistää, niin ettei sitä saarnaa monikaan kuullut, ja minä töykkäsin häntä kylkeen, että joudupas siitä, velimies siellä taivaanportilla odottaa.

-- Pthyi, paholaista! -- sylkäisi taas Piikki, teki väärän siirron ja joutui tappiolle.

-- He, he, hee! -- nauroi kaupungin pyöveli, tyhjensi viinatuopin ja lähti hoipertelemaan ulos.

-- Lähtipäs pakana viimeinkin, -- sanoi Hollo ja työnsi myllylaudan syrjään. -- On se silläkin miehellä ammatti.

-- Eiköhän sillä ruton haaskalla vain ollut kädetkin vielä verissä? -- huomautti Piikki, samalla kuin Sipi nosti tinatuopin ovipöydältä nurkkakaapin alimmalle hyllylle.

-- Sillä iletyksellä täytyy olla oma vakituinen tuoppinsa, -- huomautti hän ikäänkuin anteeksi pyytäen sitä, että hän kunniallisessa krouvissaan suvaitsi mokomata vierasta.

-- Tuollapa taitaa tulla itse Jaakko herra, -- sanoi nyt Hollo, joka oli katsellut ikkunasta alas polulle.

-- Sekterikö? Niinpä tosiaan onkin, -- myönsi Piikki silmättyään hänkin ulos.

-- Häntä ei ole täällä näkynytkään ainakaan viikkoon, -- sanoi Sipi pesää kohentaessaan. -- Hän on minulle koko lailla velassa, mutta ryypyn hän tänäpänä sietää saada vaikka ilmaiseksi, sillä yhtä ja toista sillä koiranleualla on kerrottavana tämän viikon tapauksista.

Hetkisen mentyä astui sisään vilkasliikkeinen, ukkoiässä oleva mies, jonka kookas nenä ulkoni harmaan parran keskeltä punervana ja rypyläisenä. Verestävissä silmissä oli terävä ja samalla veitikkamainen ilme. Puvussa ja koko miehen olemuksessa oli hiukan aatelismiestä, oppinutta, porvaria ja renttua.

-- Herttuan rauha, ystävät ja naapurit! -- tervehti hän huoneeseen tultuaan, aivasti sitten kirkkaasti pari kertaa ja meni pesän eteen käsiään hieromaan.

Hän oli kaupunginkirjuri eli sekteri, kuten Pitkä Sipi häntä nimitti, paljon nähnyt ja monia kokenut Jaakko Teitti. Nuoruudessaan oli hän piispa Skytten kustannuksella opiskellut lainoppia Rostockissa ja Wittenbergissä, ollut sen jälkeen Kustaa kuninkaan palveluksessa ja ympäri Suomea matkustellen penkonut aatelisten vanhoja vääryyksiä ja kiskomisia, mitkä hän oli saattanut kuninkaan tietoon paksussa asiakirjapinkassa. Sen jälkeen oli hän Yrjö Pietarinpojan hyvänä ystävänä ja puoluelaisena istunut Erik kuninkaan kuuluisassa lautakunnassa, mutta kääntänyt Erikin kukistuessa nopeasti turkkinsa nurinpäin ja esiintynyt entisen ystävänsä kiivaimpina syyttäjinä. Siten oli hän vähitellen päässyt Juhanan suosioon ja ollut muun muassa kuninkaan asiamiehenä saattamassa Kaarina Maununtytärtä Liuksialaan. Moninaisia vaiheita ja onnenkeikauksia koettuaan oli hän nyt vanhoilla päivillään elellyt Turussa kaupunginkirjurin toimessa, ollen laajoine lainopillisine tietoineen ja terävine kielineen pormestarin ja raatimiesten alituisena loukkauskivenä.

Sipin vaimo tuli keittiöstä ja toi tiskille laajan puulautasen, jossa oli muutamia vasta uunista otettuja rasvamakkaroita.

-- Mikä suloinen tuoksu! -- huudahti Teitti sieramiaan levittäen ja pöytää läheten. -- Mutta kulaus viinaa alle ja nautinto on kaksinkertainen!

Sipi kaatoi nauraen viinaa, jokainen otti siemauksen ja kävi ahnaasti makkaroihin käsiksi.

-- Enpä mokomata muista saaneeni sittenkuin poikasena kotona Pernajassa, -- sanoi Teitti, jolla yks-kaks oli hyppysissään vain tyhjä makkaratikku. -- Kyllä sinun muijasi, Sipi, osaa makkaroita paistaa, osaa totisesti.

Sipi ymmärsi yskän ja haki sekterille toisen makkaran.

-- Vietetäänpäs nyt sitten teurastajaisia, -- sanoi tämä käännellen mielihyvin rasvasta kihoilevaa lämmintä makkaraa. -- On sitä näinä päivinä verta laskettukin. Tuolla tuli polulla vastaani oikein se pääteurastaja. Taisi käydä täällä ryypyillä?

-- Niin kävi. Mutta mitäs sekteri luulee, jokohan tässä nyt viimeinkin asettuu rauha maahan?

-- Mikäpäs on asettuessa, -- vastasi puhuteltu suu täynnä makkaraa. -- Talonpojat ovat tyytyväisiä ja viskelivät lakki reuhkojaan ilmaan, kun saivat vilahdukselta nähdä herttuan viiksenpäitäkään. Ja nuo taas, joiden päät keikkuvat virpien nenässä Korpolaisvuorella ja raastuvan katolla, tuskin enää kenenkään rauhaa häirinnevät. Marskivainajan perut on selvitetty ja herttua on herrana valtakunnassa.

-- Kai hänestä nyt tulee kuningas? -- arveli Hollo kaivellen makkaratikulla hampaitaan.

-- Se on selvää, -- vastasi Teitti. -- Ja, uskokaa jos tahdotte, minä sanoin jo kolmekymmentä vuotta sitten, kun näin hänet ensi kerran vanhempain veljiensä seurassa Tukholmassa, että tuosta se tulee oikea isänsä seuraaja.

-- Mistä te sen näitte? -- kysyi Piikki yksinkertaisesti.

-- Mistä? Kaikesta minä sen näin! Koko miehen olemus oli kuin: huuti, rakkarit, järjestys maassa olla pitää! Sen silmiä esimerkiksi! Luulenpa että teillä rupeaisi housut lyömään viittätoista, jos joutuisitte silmäkkäin sen miehen kanssa, ja varsinkin jos omallatunnollanne olisi jotakin liiempaa törkyä. Polvilleen valahtivat Suomen herratkin toissa päivänä linnan edustalla, kun tuomiota luettaessa herttua viikset vihasta tärähdellen astui heidän eteensä vartijajoukon keskelle. Polvilleen putosi Vuolteen herrakin, putosi niin että paksu niskansa tärähti, vaikka hän kerran oli vannonut sylkevänsä herttuata vasten silmiä, kun joutuu vastakkain hänen kanssaan.

-- Hm, sääliksi käy melkein herra polosia, sillä eiväthän he muuta tehneet kuin tottelivat Sigismundia, jolle olivat uskollisuutta vannoneet, -- sanoi Sipi.

-- Mhyy, -- äänsi Teitti ja siemasi olutta. -- Se on sen alamaisen uskollisuudenkin enimmiten niin ja näin. Olivat Sigismundille uskollisia niin kauan kuin se näytti olevan edullisempaa, mutta kun hätä tuli ja nahkaa alkoi kärvellä, niin silloin: palttua uskollisuudelle ja polvilleen herttuan eteen! Suotta puhua kauniita sanoja uskollisuudesta ja ritarin velvollisuuksista, sillä monet samoista miehistä olivat aikanaan vannoneet uskollisuudenvalan myöskin Erik kuninkaalle, mutta yks-kaks kiepahtivat he kapinan puhjetessa herttuain puolelle.

-- Mutta Erikhän oli mielipuoli, näin sen selvästi itsekin, kun häntä poikasena ollessani tänne Turkuun toivat, -- huomautti Sipi.

-- Se on sen mielipuolisuudenkin laita miten sen ottaa, -- vastasi Teitti. -- Joka tapauksessa hän oli lahjakkaampi hallitsija kuin tuo typerä ja vetelä Sigismund, jolta tässä pelissä olisikin oikeastaan pitänyt kaula katkaista. En minä silti sano, etteikö ollut paikallaan erottaa Eerik kuningaskin, kun hän kerta hulluttelemaan rupesi, mutta miksei nyt ole mitattu samalla mitalla sille puolalaisnahjukselle, kun on kerta yllinkyllin nähty, ettei hänessä ole miestä valtakunnasta huolta pitämään?

-- Mutta eikös täällä ole meikäläisten herrojen ollut vapaampi mekastaa kuin jos Kaarle herttua olisi herruutta pitänyt? -- huomautti Hollo.

-- Niin, siinäpä se puntti onkin! -- sanoi Teitti sormiaan näpsäyttäen. -- Onhan täällä kohta kymmenisen vuotta eletty kuin omassa valtakunnassa. Mutta jos marski ajatteli joskus Suomen kuninkaaksi itsensä kruunauttaa, niin kyllä totisesti hänen olisi pitänyt viisaammin menetellä. Tilaisuus oli mitä paras, mutta siihen oli Kuitian nokinenä liian tyhmä.

-- Oliko marski sekterin mielestä tyhmä? -- kysyi Sipi.

-- Tyhmä kuin saapas! -- vahvisti Teitti.

-- Ei muuta kuin raaka sisu ja jäykkä niska koko miehellä. Vaikka sen jäykkyyden ja vääjäämättömyydenkin saattoi olla niin ja näin kun oikein kovalle otti. Nähtiinpä se esimerkiksi Upsalassa Sigismundin kruunauksen aikana. Kun joutui silmäkkäin herttuan kanssa ja herttua uhkasi jättää hänet säätyjen tuomittavaksi, niin nöyrtyipäs mies, lasketti minävaivaista niinkuin kuka muu syntinen hyvänsä. Parjanneensa ja panetelleensa tunnusti herttuata kuninkaan tykönä, rukoili anteeksi ja parannusta lupasi.

-- Ähää, no saikos anteeksi?

-- Sai sillä kertaa ja kun erilleen pääsi, niin alotti saman pelin uudelleen. Mutta täytähän, Sipi, tuo tuoppi ja tee niitä harakanvarpaitasi sinne minun syntirekisteriini. Rahaa minulla ei ole tällä kertaa, mutta katsotaanhan sitten siinä joulun korvilla.

Saatuaan täyden tuopin eteensä jatkoi hän:

-- Ja mitä siihen marskin viisauteen tulee, niin ... missä se on näkynyt? Sanokaapas.

Kun miehet eivät löytäneet vastausta, käänsi Hollo toisaalle ja vastasi kysymyksellä:

-- Kuinkahan tämä rymäkkä olisi mahtanutkaan päättyä, jos marski vainaja olisi ollut vielä elossa?

-- Kuinkako? Juuri siten kuin se nyt päättyi ja se vain eroa, että marskin pää keikkuisi nyt ylimpänä tuolla raastuvan katolla.

-- Äläst, niinkö uskotte?

-- Se on selvää. Ja siinäpä se juuri olisi nähty, että marskilta puuttui viisautta. Ajatellaanpa nyt vain, että marski olisi vielä elänyt, kun herttua sotajoukkoineen tänne tuli. Talonpojat olisivat uudestaan tarttuneet nuijiinsa ja herttuan lähettilästen johdolla kerääntyneet ympäri maan Turkuun ja marski olisi yks-kaks ollut kahden tulen välissä. Jos hän olisikin linnan puolustusväen kyennyt pitämään paremmassa kurissa kuin toiset herrat, niin olisipa vihollinenkin silloin ollut vahvempi ja leikki olisi saanut aivan samanlaisen lopun kuin nytkin.

-- Olisivatkohan talonpojat enää toista kertaa uskaltaneet nuijiaan nostaa? Eivätpähän nytkään herttuan tullessa liikahtaneetkaan, -- arveli Sipi.

-- Olisivat varmasti lähteneet liikkeelle, siksi leppymätön viha heissä oli Noki-Klauta kohtaan. Mutta mitäs nyt, Stålarmhan oli mies kokonaan toista maata, hänhän lepytteli ja suostutteli talonpoikia kuin ainakin viisas mies. Mitäs ne häntä vastaan olisivat lähteneet? Niin, Stålarmilla oli kykyä ja viisautta, mutta niitä marski vainajan peruja ei olisi seitsemänkään viisasta kunnialla selvittänyt.

Kun ei kukaan väittänyt vastaan, jatkoi hän: