Part 2

Vastausta odottamatta otti hän Scheelille kuuluvan käärön ja lähti ulos. Tädin avuton katse herätti hänessä sääliä ja ristiriitaisin tuntein jätti hän huoneen. Arkkiteinin luota tultuaan viivytteli hän kaupungilla hyvän aikaa senkin jälkeen kun Mariansoitto oli kaikunut tuomiokirkosta. Sitten kävi hän suoraa levolle.

* * * * *

Maanantaiaamuna varhain, kohta kun tuomiokirkosta oli soitettu aamumessuun ja luostarinkellot Vartiavuoren takaa siihen vastanneet, alkoi pienessä pääkaupungissa viikon levoton hyörinä. Kilkkavin kelloin astelivat porvarien lehmät ahtaita katuja ja kokoontuivat eri tahoilta Karjakadulle häviten sitä myöten laidunmailleen. Vuohia kiipeili jo pienempäin talojen heinävillä katoilla, joilla kaste vielä kimalteli, ja siltaa pitkin kulkea tömisti köyhempiä porvareita viikatteet ja haravat olalla elomailleen Aningaisten puolelle. Joella alkoi liikkua veneitä ja ranta-aittojen edessä vinkuivat laivojen väkipyörät. Torilla, kaduilla ja joen rannoilla avattiin pieniä puoteja ja niiden alas lasketuille luukuille ilmestyi kangaspakkoja, nahkatavaroita, mausteita ja tinaisia talouskaluja. Taverneissa tyhjentelivät yötä myöten saapuneet maalaiset oluttuoppeja Pyhän Henrikin ja neitsyt Marian kunniaksi, ja siellä missä kaloja ja muita vatsantarpeiksi aiottuja tavaroita liikuteltiin, puikkelehti väkijoukossa säkki kainalossa keruulle lähtenyt dominikaaniveli, sormien hartaasti rukousnauhaansa ja heitellen tuimia katseita samoilla asioilla liikkuvaan risaiseen teiniparkaan. Eri tahoilta kuului pajoista ja työhuoneista heleätä vasaran kilkettä ja ilmassa tuntui, varsinkin torin ja sillan seutuvilla, tuoreen heinän, lehmien, kalan ja nahkatavarain yhtynyt tuoksu. Tuulimyllyt jyräsivät ja longahtelivat hiljakseen aamunhengessä, Korpolaisvuoren juurella narisi savimylly ja linnansalmen yli laskeusi kitisten nostosilta, jota pitkin suuret heinävankkurit lähtivät jyrisemään.

Aamu-aikaisesta oli Hannukin ollut liikkeessä. Laiva oli hinattu tullituvan luota Karvataskun suuren ranta-aitan eteen, jonne lastia alettiin tyhjentää. Täti ja Kirsti hoitivat vuorotellen laskupuotia ja perheen jäsenet tapasivat toisensa kunnollisesti vasta illalla. Arkkiteini oli päivällä tavannut Gertrud-emännän ja puhunut hänelle asiastaan, mutta tämä ei ollut suostunut laivaansa vuokraamaan ja kaikista vähimmän laskemaan kasvattipoikaansa uudelle retkelle, ennenkuin rauha Tanskan kanssa olisi päätetty. Kun Hannu ei tässä asiassa kyennyt sen paremmin tätiinsä vaikuttamaan, katkaisi hän keskustelun lyhyeen ja siirtyi yölevolle.

Hannu alkoi tädin katseista ja erikoisesta ystävällisyydestä aavistaa jotakin ja vaistomaisesti vältteli hän kahdenkesken joutumista. Mutta kun laivan purkaminen torstaina iltapäivällä oli päättynyt ja Hannu tuli kotiin, joutui hän tädin kanssa kahdenkesken asuintupaan. Täti toi hänelle olutkannun ja kehotti lepäämään loppuosan päivästä. Kirsti oli laskupuodissa ja täti istui Hannua vastapäätä kutoen sukkaa. Toinen pienistä peräakkunoista oli työnnetty auki ja ulkoa kuului laitumelta palaavien lehmien ammuntaa. Etäällä jyrähteli ukkonen.

-- Saksalaiset ovat hyvin kiukussaan siitä sinun Danzigin matkastasi, -- alotti täti.

-- Mitä se heille kuuluu? -- tokasi Hannu ja tuiotti itsepintaisesti tinakannun korvaan.

-- Tietääpäs sen, nehän tahtoisivat kaiken suuremman kaupan omaan haltuunsa.

Tädin sukkapuikot kilahtelivat ja hetken päästä alotti hän vähän lähempää.

-- On se sentään ikävää elää näin alituisessa riidassa saksalaisten kanssa. Kyllä sopu somempi olisi, kun kerran saman kaupungin asukkaita ollaan.

-- Mutta minkäpä sille tekee, kun ne joka paikassa, raadissa jos muuallakin, tuppaavat suuna päänä määräilemään, senkin pippurisaksat! -- sanoi nyt Hannu.

-- Voisivathan suomalaisetkin olla sävyisämpiä heitä kohtaan eikä joka jutussa kiusaa tehdä, ja...

Täti mietti ja jatkoi tuokion kuluttua varovasti:

-- ... ja ennen kaikkea sopisi ryhtyä lähempiin tekemisiin heidän kanssaan silloin kun tilaisuutta vain ilmestyy.

-- Minkälaista tilaisuutta? -- auttoi nyt Hannu tätiä luovimisessa.

-- No, vaikkapa naimiskaupan tilaisuus.

-- Onko tätiä kosinut joku saksalainen? -- autteli edelleen Hannu, joka koetti nyt ottaa asiaa leikin kannalta, niin rauhattomaksi kuin hän itsensä tunsikin.

-- Hyvänen aika, kuka tässä nyt minusta puhuu, vanhasta ihmisestä, -- oli täti kiivastuvinaan, mutta huomasi sanoneensa sellaistakin mikä ei asiaan sopinut ja alkoi peruutella:

-- Vaikka kertakos sitä nyt neljänkymmenen iässä naimisiin mennään, mutta minäkö tässä nyt saksalaisille itseäni kaupittelemaan, pyh!

-- No mutta täytyyhän sitä jonkun uhrata itsensä, jos mieli naimisten kautta rakentaa sovintoa pippuriporvarein kanssa.

-- Eihän sen silti mitään uhraamista tarvitse olla, jos menee naimisiin varakkaan ja kunniallisen saksalaisen kanssa. Varmasti ei Pietari vainajallakaan olisi mitään sitä vastaan, vaikka näkisikin esimerkiksi Kirstin ja nuoren Askenin naimisissa.

Nyt se oli melkein kuin sanottu ja täti hengähti helpotuksesta. Syntyi lyhyt äänettömyys.

-- Isä Asken on minulta noin kautta rantain tiedustellut Kirstiä pojalleen, -- ilmotti täti.

-- Miksei hän heti suoraan tiedustellut laivaa ja laskupuotia? -- lausui Hannu katkerasti, joi oluen pohjaan ja löi kannun tavallista lujemmin pöytään.

Täti katsahti häneen levottomasti ja varustausi siirtymään asian toiseen puoleen.

-- Kyllähän minä tiedän, että Pietari vainaja toivoi sinusta ja Kirstistä parin tulevan, ja kyllä se tietysti minullekin aivan yhtä mieluista olisi, mutta...

Hän pysähtyi ja mietti hetkisen, jatkaen sitten:

-- Mutta minä olen tullut huomaamaan, että Kirstistä ei ole sinulle vaimoksi. Sinä tarvitset lujemman ja kokeneemman ihmisen kumppaniksesi.

Ikäänkuin välttääkseen sitä myrkyllistä vastausta, joka tuntui Hannun kielellä pyörivän, sieppasi täti tyhjän olutkannun ja riensi toiseen tupaan. Hetkisen kuluttua huusi hän porstuasta:

-- Hannu, tulisit auttamaan minua, että saamme kellarista olutta. Entinen on lopussa ja Vappu on juuri navetassa.

Yhdessä laskeusivat he etehisen perältä alas suureen kellarin, johtavia portaita. Täti kulki edellä kynttilä kädessä. Oluttynnyrien luo pysähtyessään virkkoi hän kuin jostakin mieleenjohtumasta:

-- Minunpa pitää, kun kerran olemme paikalla, ilmaista sinulle eräs asia.

Hän meni kellarin perälle, antoi kynttilän Hannulle ja irrotti seinästä neliskulmaisen kiven. Sen takaa veti hän esiin pyökkipuisen lujasti raudotetun lippaan.

-- Täällä säilytti Pietari vainaja liikoja rahoja, -- sanoi hän ja avasi kannen.

Siellä oli Eerikki pommerilaisen aikuisia pieniä brakteaatteja, jotka kiiluivat kuin hopeanapit, Turussa ja Tukholmassa lyötyjä, Kaarlo Knuutinpojan ja Sturein vaakunoilla varustettuja aurtuoita eli äyrityisiä, muutamia Englannin noobeleita sekä kokonainen kasa rahaksi lyömättömiä hopeatankoja.

-- Kun sinä olet ainoa miehenpuoli ja ikäänkuin isäntä talossa, niin pitäähän sinun toki tietää talon asiat, -- puhui täti hiukan hämillään työntäessään lipasta kätköön.

Hannu tunsi olonsa yhä tukalammaksi ja kun he tulivat ylös ja täti meni keittiötupaan, pujahti hän ulos. Häntä halutti jotenkin tyhjentää itseään ja ärtyisesti sormiaan naksutellen lähti hän kulkemaan Jokikatua torille päin. Kadun päässä kohtasi hän Kirstin, joka yksinään kulki kotiinpäin. Hannu pysähtyi hänen eteensä ja kasvinsisarukset silmäilivät ääneti toisiaan. Hannun katseessa oli jotakin ilkeää ja Kirstin kasvoille levisi heleä puna. »Kuinka hän onkaan kaunis», ajatteli Hannu, mutta itseään ärsyttäen virkkoi hän:

-- Pidätkö sinä Kirsti minusta yhtään?

-- Mitä sinä sellaista kysyt? -- vastasi Kirsti hätääntyneenä.

-- Niin vain, että kun Askenin naivat meidän laivan ja kun sinä seuraat siinä kaupassa mukana, niin puhuisit jonkun hyvän sanan minun puolestani, että minä saisin edelleenkin laivaa kulettaa.

Kirsti suuttui ja sai vedet silmiinsä. -- Hävytön! -- sanoi hän ja yritti matkaansa jatkamaan.

Mutta Hannu sulki häneltä tien levittäen molemmat kätensä.

-- Etkö mene siitä, senkin ilkimys! -- tiuskui Kirsti ja nosti pienen kätensä lyödäkseen. Hannulle muistui mieleen, kuinka hän ennen usein oli samalla tavoin Kirstiä kiusannut estäen häntä ovesta menemästä ja kuinka Kirsti oli aina samalla tavoin kohottanut kättään ja uhannut häntä. Kuta enemmän Kirsti oli suuttunut, sitä kauniimmalta oli hän näyttänyt ja Hannulle oli aina lopuksi tullut halu kaapata hänet syliinsä.

-- Entä jos minä rupeankin sinulle isäpuoleksi ja naitankin vain laivan Askeneille enkä sinua annakaan? -- jatkoi hän.

Kirsti purskahti itkuun ja nojasi kasvonsa seinää vasten. Hannun valtasi äkkiä sääli ja katumus ja kokonaan toisella äänellä lausui hän, laskien kätensä Kirstin olkapäälle:

-- Kirsti, ethän suutu minulle, ethän?

Mutta Kirsti riuhtasi itsensä irti ja lähti itkien juoksemaan kotiin. Hannu seisoi hetken puolipimeällä ahtaalla kadulla ja katsoi hänen jälkeensä. Sekavin tuntein lähti hän sitten kulkemaan torin halki. Raatihuoneen eteen tultuaan seisoi hän vähän aikaa kahden vaiheella ja lähti sitten kulkemaan Raastuvankatua alas luostarikortteliin. »Menenkin Saunalaan ja, auta armias, jos joku saksalainen minua riitaan härsyttää!» päätteli hän itsekseen.

Siinä missä Raastuvankatu, tehtyään ensin jyrkän mutkan vasemmalle, päättyi luostarille johtavaan Yläkatuun, oli oikeanpuoleisessa kulmassa Pyhän Nikolauksen kiitän kivinen talo. Kaupungin suomalaiset sanoivat taloa tavallisesti Saunalaksi, sen yhteydessä kun oli suuri kivinen sauna kaupunkilaisten niinkuin matkustavaistenkin tarpeeksi. Kiltan avara, holvikattoinen oluttupa oli porvarien mieluinen kokoontumispaikka. Siellä juteltiin kauppa-asioista ja valtiollisista tapauksista noina levottomina unionin aikoina. Mutta yhtä usein syntyi myöskin suomalaisten ja saksalaisten porvarien kesken kiihkeä sananvaihto, johtaen solvauksiin ja tappeluihin, joista sitten raastuvanoikeudessa syntyi loppumattomia selkkauksia ja uusien riitojen aiheita.

Hannun sisälle astuessa istui parin honkapuisen pöydän ääressä joukko iäkkäämpiä porvareita. Toisessa tunsi hän saksalaiset Grotten, van Harvenin ja Witten, toisen ympärillä istui suomalaisia: kauppias Mikael Lappalainen, tynnyrintekijä Niilo Murainen ja Pietari Veranleikkaaja, jonka nimi ilmaisi hänen ammattinsa. Kaikki kolme olivat he kunnianarvoisia raadin jäseniä ja keskustelivat sovinnollisesti saksalaisten kanssa. Hannu katsahti kyräten viimemainittujen pöytään, mutta kun hän ei tuntenut ilmassa mitään käryä, otti hän siivosti paikan toisten suomalaisten parissa ja pyysi kannun olutta.

-- Mikä hänen nimensä nyt taas olikaan? -- kysyi Murainen Witteltä, joka vasta oli ollut Tukholmassa käymässä.

-- Otto Rud, ja kuuluu olevan tunnettu kovaksi mieheksi.

-- Taitaapa olla koko paholainen miehekseen. Eikö liene sama, joka viime kesänä kiskoi pakkoveroja Ahvenassa ja hävitti Porvoon? Silloin meillä turkulaisilla on syy pelätä pahinta, jollei rauhaa hetimiten saada aikaan.

-- Siitä tuskin tämän sulan aikana tulee mitään, -- lausui Witte. -- Kertoivat valtionhoitajan tahallaan pitkittävän sotaa ehtiäkseen usuttaa lyypekkiläiset tanskalaisten niskaan. Mutta siitä ei tule mitään, sen verran kuin minä lyypekkiläisiä tunnen, -- lopetti hän itsetietoisesti.

Sisään oli tullut pari uutta vierasta ja heistä toinen kertoi juuri tavanneensa erään kökarilaisen kalastajan, joka aamulla oli Korponvirrassa nähnyt ankkurissa suuren laivaston. Kaikki katsahtivat toisiinsa ja Murainen virkkoi:

-- Kunhan ei ölantilainen, Rudko se nyt hänen nimensä olikaan, olisi siellä vaaniskelemassa. Lieköhän linnalaisilla siitä tietoa?

-- On kyllä, -- ilmotti uutisen kertoja, -- ja kyllä he aina jokisuun vartioivat.

-- Kovat on ajat, -- huoahti Murainen, -- tuskin on venäläisestä viimeinkin rauhaan päästy, niin silloin alkaa juutilainen entistä pahemmin kimppuun käydä. Jos tätä menoa jatkuu, niin ei tässä kohta porvareillakaan ole muuta neuvoa kuin mennä takamaille kalastelemaan ja kaskea polttamaan.

-- Minusta olisi parasta että tanskalaisen annettaisiin vastaan häristelemättä kruunu pitää, kun omat miehet, minkä tämä Svante-herrakin, eivät kerta pysty valtakunnalle rauhaa hankkimaan, -- sanoi Lappalainen ja tyhjensi vihaisesti olutkannunsa.

-- Tiesi häntä, olisiko sekään parempi, -- väitti Murainen vastaan. -- Muistetaanpas vain, mitä vanhat ihmiset ennen juttelivat pommerilaisen ja Hannu Kröpelinin ajoista. Suo siellä, vetelä täällä. Parasta kaikista kun olisi oma kuningas ja sellainen, joka kykenisi pitämään oikeata isännyyttä valtakunnassa, ettei jokainen piispa ja linnanhaltia tuppautuisi vallasta riitelemään.

-- Huonot on ajat, huonot ja levottomat ja herra ties milloin tässä saa tanskalaiselle viimeisenkin leipäkannikkansa luovuttaa, -- lopetti Murainen, joi oluensa loppuun ja varustausi lähtemään.

Häntä seurasivat vähitellen toisetkin vanhemmat miehet. Heidän sijalleen tuli nuorempaa väkeä, keskustelu kävi äänekkäämmäksi ja ilmassa alkoi tuntua riidankäryä. Saksalaisten pöytään oli ilmestynyt myöskin Arent van Asken. Hän oli hakenut esille kiltan vanhan hopeamaljan ja sitä kohottaen huusi hän:

-- Vanhan Lyypekin malja, pojat!

Kannu lähti kiertämään ympäri pöydän.

-- Olutta, tavernari, -- huusi Hannu, -- mutta oikeaa turkulaista eikä mitään Lyypekin solkkua!

Kun suomalaiset olivat saaneet tinatuoppinsa täyteen, kohotti Hannu omaansa ja huusi:

-- Pyhän Henrikin ja Turun malja!

-- Was deiwel, piha Heinrich, was ist's? -- rähähti muuan humalainen hansalaiskesti.

-- Se on olevinaan heidän suojeluspyhimyksensä, jota he rukoilevat aina kun saavat saksalaisilta selkäänsä, -- selitti Arent ja kaikki saksalaiset remahtivat nauramaan.

»Pippurista, pippurista, pippurista silmät on hansankestillä, nenä inkivääristä ja sydän kalmusjuurta»,

alkoi heti sen jälkeen humalainen ääni suomalaisten pöydässä renkuttaa ja viimeisiä säkeitä hoilasi koko pöytäseura.

-- Mutta tiedättekö, pojat, miksi hansan pippurivänneillä on sydän kalmusjuurta? -- kysyi laulunalkaja.

-- Minä tiedän, -- huusi Hannu, -- minun mukanani lähetti Chonnert meidän arkkiteinille kalmusjuurta ja antoi minullekin aikamoisen palan, kehuen sitä hyväksi kohmelonlääkkeeksi. Siitä minä päättelen, että saksalaiset...

-- Ovat aina kohmelossa, -- keskeytti toinen, -- ja tarvitsevat kalmussydämen. Mutta inkiväärinenä, selittäkääpäs se, pojat!

-- Mite sine haastat, perkkele? -- huusi muuan saksalainen.

-- Entä mite sine maistat, teiveli, Liipekin pippuriako?

Läiskis! Suomalainen sai olutkannun vasten silmiään ja paikalla oli tappelu käynnissä. Tuopit sinkoilivat ilmassa ja pöydät ja lavitsat kaatuivat kolisten kumoon. Hannu karkasi ensimäisenä saksalaisten keskelle ja tarttui kurkusta tummaveristä ja liukasliikkeistä Askenia. Tavernari koetti ärjyen ja jalkaa polkien hillitä tappelua, mutta kun hänen äänensä hukkui meteliin, ryhtyi hän, vikkelästi tappelijain välissä puikkelehtien, pelastamaan tinakannujaan, jotka hän keräsi tynnyrien taakse huoneen perälle. Pari kertaa yritti hän lähenemään sivuseinässä palavia kynttilöitä sammuttaakseen ne, mutta kun hänet kummallakin kertaa jotenkin rajusti työnnettiin syrjään, istahti hän tiskin taa tynnyrin nenään, katseli pää kallellaan tappelun menoa ja puheli läähättäen.

-- Tapelkaa nyt sen paholaiset, niin, niin, iskekää vaikka pääkallot mäsäksi toisiltanne, niin vähemmän nahkanne syhyy toisella kertaa. He, he, mäikyttäkää vain kuin ryssää ja juutilaista, kyllä seinät kestävät!

Suomalaisia oli vähemmän ja he joutuivat alakynteen. Heti kun Hannu oli käynyt käsiksi Arentiin, oli hän saanut kimppuunsa kaksi muuta saksalaista. Ahtaalle puserrettuna ei hän voinut käyttää nyrkkejään ja vastustajansa nujersivat hänet pylvään ja kaatuneen pöydän väliin. Hänen pitkää tukkaansa kiskottiin ja nyrkiniskuja sateli hänelle vasten kasvoja.

Mutta tällöin saapui suomalaisille apua. Sisään työntyi kolme rotevaa tynnyrintekijän sälliä, ukko Muraisen väkeä, ja yhtä monta linnasta seikkailuille lähtenyttä, puolijuopunutta nihtiä. Hurjasti iskivät he saksalaisiin takaapäin ja nämä joutuivat nyt kerrassaan ahdinkoon. Piestyinä ja reveltyinä pujahtelivat he toinen toisensa jälestä ulos pimeälle kadulle.

-- Hoi, tavernari, olutta voittajille! -- huusi yksi nihdeistä pyyhkien hihaansa nenästä valuvaa verta.

-- Vai vielä olutta teille, senkin juutilaiset! Ei tippaakaan muuta kuin menkää koreasti matkaanne! -- ärjyi tavernan vastaan.

-- Kuulkaas tätä pippurisaksaa! Lyödäänpäs, pojat, pohja oluttynnyristä ja työnnetään se pää edellä sinne likoamaan, niin oppii tekemään pilkkaa aika miehistä.

Nihti läheni uhkaavana tavernaria ja tämä näki parhaaksi täyttää tuopit.

-- Mutta kyllä tämän kaiken korvata saatte, jos maassa vielä lakia ja oikeutta on, -- murisi hän ja meni akkunan luo muka ulos tirkistelläkseen.

-- Siellä ne vartoovat ja kyllä maarin siellä selkäänne lämmitetään, senkin könsikät, -- puhui hän kuin itsekseen.

-- Hoi pojat, mennään ja puhdistetaan katu! -- ja huutaen ja meluten syöksyivät suomalaiset ulos.

Vikkelästi seurasi tavernari viimeisen kintereillä ja paukkuen lentelivät takasalvat paikoilleen. Sitten sulki hän ikkunaluukut ja ryhtyi sisäoven kautta saapuneen vaimonsa kanssa siivoamaan huonetta ja korjaamaan taistelun jälkiä.

Pimeillä kujasilla vastustajiaan etsiväin suomalaisten huudot etenivät ja vähitellen palasi rauha Saunalan ympäristöön.

* * * * *

Hannu kuuli ympäriltään huutoa ja ähellystä. Hän oli likistettynä ahtaaseen loukkoon, hänen ylleen oli kumartuneena kuumasti hengittäviä kasvoja turvonneine poskineen ja vihasta kiiluvine silmineen. Toisten pään yli heristi Arent hänelle nyrkkiään eikä hän voinut itseään liikauttaakaan. Ulkoa työntyi sisään loppumaton jono nihtejä ja heidän huutonsa kävi yhä vahvemmaksi. Mutta huudon ja melun läpi kuului riuhtovien miesjoukkojen takaa yhtäkkiä Kirstin ääni. Se kirkui hätäisesti ja vihlovasti. Hannu riuhtasihe irti päästäkseen ja heräsi samassa.

Hän kavahti istualleen ja hieroi silmiään käsittämättä aluksi missä hän oli. Hänen ympärillään oli pilkkoisen pimeä. Kostea lämmin ja saunanhaju palauttivat vähitellen hänen mieleensä, että hän oli illalla kiltan talolta tultuaan ja turvonneita kasvojaan kaivolla valeltuaan pistäytynyt saunaan ja paneutunut vaate päällä penkille makaamaan. Mutta jatkuiko unennäkö vieläkin, sillä ulkoa kuului meteli ja pauhina ja sen keskeltä naisäänen vihlovaa kirkumista? Hän syöksyi pihalle.

Tyrmistyneenä pysähtyi hän kaivon luo. Vieressä oleva Runsalan talo paloi ja Karvataskun piha oli valoisa kuin päivällä. Mutta mahtavia tuliloimoja näkyi joka taholta, punaten raskaan ukonpilven, joka lepäsi kaupungin yllä kuin verinen peite. Portti Karvataskun pihalle oli murrettu säpäleiksi ja sen ohi näki Hannu pitkin Jokikatua juoksevan puolialastomia miehiä ja mielipuolisesti kirkuvia naisia lapsi sylissä. Ihan portin vieressä näytti liikkumattomana makaavan puolialaston mies, jonka paljaita jalkoja tulenloimo valaisi. Ilman täytti erilaisista äänistä syntynyt kamala pauhina. Kuului hurjia huutoja, karkeasti karjuvia miesääniä ja kimeitä, vihlovia naisääniä. Jossakin lähistöllä riehui ja rapisteli kanalauma kuin ulospääsyä etsien ja sitä säesti viiltävä sianvingunta. Runsalan palavassa navetassa ammuivat lehmät epätoivoisesti ja siihen yhtyivät hullaantuneina myöskin naapuritalojen elukat. Säännöttömästi soiden kumahtelivat kellot tuomiokirkon tornissa, linnassa päin jymähtelivät bombardat ja kartaunit, ja kaiken tämän sekavan metelin ja pauhinan läpi kajahtelivat eri tahoilta pitkät, kumeat torventoitotukset.

Kaivon luo pysähtyessään täytti Hannun yksi ainoa tunne: että viimeinen päivä kaikessa kaameudessaan oli tullut. Kauhu jäykisti hänen jäseniään eikä hän tuntenut kykenevänsä mihinkään ryhtymään. Mutta Kirstin ääni kuului taas tuvasta, hätääntyneenä ja epätoivoisena. Hän vavahti ja syöksyi portaille. Keittiötuvan ovesta tunkeusi savua ja etehisen lattialla oli hän kompastua johonkin pehmeään. Siinä makasi vanha Vappu verisenä ja tukka hajallaan. Ovi asuintupaan oli selkosen selällään ja sieltä aukeni hänen eteensä seuraava näky: lähellä ovea, selin etehiseen, seisoi rautaryntäinen ja kypäripäinen mies, oikeassa kädessään loimottava tuohus ja vasemmassa kiiltävä pertuska. Peränurkassa olevan leveän perhesängyn uutimet oli revitty siekaleiksi, patja kiskaistu lattialle ja poikittain sen päällä makasi Gertrud-täti, kaulassaan ammottava pertuskan haava. Molemmat suuret kirstut oli murrettu auki ja sisällys syydetty lattialle. Toisen ääressä oli polvillaan samoin kypäripäinen mies, joka viskeli levitetylle liinalle hopeaesineitä. Kolmas kypäripää, kookas, punapartainen ja eläimellisen näköinen mies tapaili nauraen ja toruen Kirstiä, joka tukka hajallaan, silmät kauhusta jäykistyneinä ja yllään ainoastaan ohut palttinapaita, laajan pöydän takana vältteli ahdistajaansa. Tuohusta pitelevä mies nauroi ja huuteli toverilleen raakoja kehotussanoja. Arkun luona polvillaan askarteleva mies katsahti olkapäänsä yli ja huusi hänkin jonkun hoputussanan. Puheesta huomasi Hannu heidät tanskalaisiksi.

Yritettyään vuoroin kummankin pöydänpään ympäri päästä Kirstiin käsiksi, hyökkäsi punapartainen äkkiä pöydän yli. Kirsti kumartui silloin pöydän alle ja livahti sitä tietä etupuolelle, mutta kompastui punaparran pertuskaan, joka virui lattialla. Samassa oli ahdistajakin pöydän etupuolella, kaappasi Kirstin syliinsä ja istui läähättäen lavitsalle. Vanki riuhtoi itseään ja hänen hennon ruumiinsa pingottuneet piirteet näkyivät selvästi ohuen paidan läpi.

-- Hannu, Hannu! -- kirkaisi Kirsti samassa, nähdessään etehisessä savun keskellä kasvinveljensä.

Tuohuksenpitäjä yritti kääntymään oveen päin, mutta samalla iski Hannu puukkonsa hänen kaulaansa kypärin ja rintahaarniskan väliin ja tuohuksineen pertuskoineen kaatui mies raskaasti rymähtäen lattiaan. Arkun luona oleva mies kavahti seisoalleen ja toinen heitti sylistään Kirstin, joka vierähti äitinsä viereen patjalle. Mutta Hannulla oli jo kädessään kaatuneen pertuska, jolla hän rajusti survaisi arkun luona olevaa juutilaista kurkkuun, niin että tämä koristen nujertui seinän ja uunin väliseen loukkoon. Toinen sai juuri miekkansa tupesta, kun Hannu iski pertuskan kappaleiksi hänen kypäriään vasten. Täräyksestä huumautuneena vaipui mies polvilleen ja pudotti miekkansa. Hannu tempasi sen käteensä, löi ja pisti sillä sokean vimman vallassa punapartaista, joka ohkuen kaatui taapäin, niin että kypäri rämähti lavitsan reunaan. Samassa sammui tuohus.

-- Kirsti, Kirsti, missä sinä olet? -- läähätti Hannu.

Lattialta kuului Kirstin valitus ja voihkina. Keittiötuvan puolelta tunkeutunut savu täytti jo huoneen yläosan. Se laskeusi yhä alemmas ja kävi jo sietämättömäksi.

-- Tule, rientäkäämme, muutoin palamme tänne! -- hätäili Hannu ja hapuili eteensä. Hän nosti Kirstin vasemmalle käsivarrelleen ja tanskalaisen raskas, verinen miekka oikeassa hyökkäsi hän savun läpi ulos pihalle.

Hän laski Kirstin hetkeksi maahan saadakseen ilmaa keuhkoihinsa. Hän oli toiminut aivan vaistomaisesti ja koneellisesti eikä hän vieläkään käsittänyt mitä tämä kaikki merkitsi. Mutta harkitsemisiin ei ollut aikaa, sillä savu ja liekit alkoivat ahtaalla pihamaalla käydä sietämättömiksi. Runsalasta oli tuli tarttunut jo Karvataskunkin ulkohuoneisiin ja navetassa riuhtoivat ja möyrysivät lehmät hermoja huumaavasti.

Ainoa pelastuksen tie oli portti. Hannu nosti uudelleen käsivarrelleen Kirstin, joka puoli tajutonna nojasi hänen olkapäälleen ja kietoi hennot, paljaat käsivartensa hänen kaulaansa. Hän vavahteli ja värisi, ja hänen hiuksensa hivelivät Hannun kasvoja. Ja Hannusta tuntui yhtäkkiä pahalta, että hän koskaan oli voinut olla katkera Kirstille.