Part 11

Kirkkoherra läheni hiljaa sairasvuodetta ja laski hellävaroen kätensä sairaan otsalle, jolle tuskalliset entisyyden kuvat olivat pusertaneet hikihelmiä. Vähitellen tyyntyivät kuningattaren kasvot ja hetken kuluttua avasi hän silmänsä. Hän katsoi kirkkoherraa kuin unesta heräävä, joka tarvitsee vähän aikaa tajutakseen ympäristöään. Mutta kuumeen ilme hänen katseestaan häipyi ja tunnettuaan isällisen ystävänsä sanoi hän raukealla äänellä:

-- Lintu poloinen räpyttää siipiään ja on valmis lentoon, mutta yksi side sitä vielä pidättää. Te tiedätte, rakas isä, Kustaa, minun poikani, minun poikani!

Harmaapäinen kirkkoherra kumartui liikutettuna hänen puoleensa ja sanoi:

-- Herramme on nyt katkaissut senkin siteen ja päästää linnun vapauteensa.

Sairas katsoi häneen kysyvällä ihmettelyllä ja kirkkoherra jatkoi:

-- Vääksyn Anna rouva on saanut Venäjältä kirjeitä ja Jaakko herra ilmottaa, että prinssi Kustaa on jo viisi vuotta sitten kuollut. Jaakko herra on nähnyt hänen hautansakin koivistossa Kashinin kaupungin luona.

-- Jumalan kiitos, nyt minä ilolla erkanen täältä, -- kuiskasi kuningatar ja ummisti silmänsä.

Hetken kuluttua avasi hän ne uudelleen ja halusi päästä istuvaan asentoon, voidakseen nähdä vielä päivänpaisteiselle pihalle. Malina auttoi häntä varovasti istualleen ja työnsi tyynyjä hänen tuekseen.

-- Viisi vuotta sitten, sanoitte te? -- kääntyi hän kirkkoherran puoleen ja jatkoi, kun tämä oli päätään nyökäyttäen myöntänyt:

-- Sehän ilmotettiin minulle jo silloin ... Kustaa itse ilmotti, vaikka minä en ole tohtinut siihen luottaa.

Kun kirkkoherra katsoi häneen kysyvästi, kertoi Kaarina hiljaisella ja katkonaisella äänellä, kuinka hän talvella viisi vuotta sitten istui yksinään arkihuoneessa ja hämärän tullen työnsi rukin syrjään ja kuunnellen lumen suihketta akkunaruutuihin antoi ajatustensa kuten tavallista liitää maailmalle poikaansa etsimään. Silloin vaipui hän jonkunlaiseen unenhorrokseen ja vavahti siitä, että hänen kasvojaan sivusi kylmä ilmanhenki. Hämärästä ilmestyi hänen eteensä Kustaa sellaisena kuin hän oli kerran hänet Tallinnassa tavatessaan nähnyt, laihana ja kuluneeseen mekkoon puettuna. Kun hän ojensi kätensä syleilläkseen poikaansa, väistyi tämä kiiruusti ja häneen katsomatta sekä häipyi näkymättömiin. Silloin oli hänen mieleensä tullut, että Kustaa on nyt jättänyt tämän elämän.

Kun oli hetkinen oltu ääneti, ilmotti kuningatar haluavansa tulla herranehtoollisesta osalliseksi. Ja kun kirkkoherra oli asettanut kalkin hänen huulilleen ja tuli ehtoollisasetuksen loppusanoihin: »-- -- kätkeköön sinun sielusi ijankaikkiseen elämään», värähti hänen äänensä ja hänet valtasi ihana liikutus, sillä koskaan ei hän ollut ennen seisonut kuolevan äärellä, joka olisi ollut kypsyneempi iankaikkiseen elämään. Liuksialan Kaarina kuningattaren maallinen majakin oli kuin pitkien kärsimysten sielulliseksi hiuentama ja kirkastama.

Kun pyhä toimitus oli päättynyt, laski Malina emäntänsä jälleen pitkälleen. Silmät puoliummessa näytti hän katselevan kuin johonkin etäisyyteen. Kirkkoherra ja Malina istuivat ääneti. Kellonpaino oli koskettamaisillaan lattiaan ja mosaikkikuvio kiipesi sängynreunaa ylös. Hetkisen kuluttua siirtyi se kuningattaren kasvoille, jotka nyt olivat kuin glorian ympäröiminä. Liikutuksensa unhottaen katsoivat kirkkoherra ja Malina kaunista näkyä.

Mutta kellon paino oli ehtinyt lattiaan ja se pysähtyi yhtäkkiä. Viisari osotti viittä. Malina muori havahtui, nousi seisomaan ja lähestyi vuodetta. Kuningattaren huulilla oli tyyni hymy, silmät katsoivat yhä etäisyyteen ja kun Malina laski kätensä hiljaa hänen otsalleen, oli se kylmä.

-- Erinnyt! -- kuiskasi hän hiljaiseen itkuun hyrähtäen ja sulki emäntänsä silmät. Kirkkoherra kumarsi päänsä alas ja rukoili hiljaa. Ja hetken kuluttua levisi ulkona ääneti odottaviin väkijoukkoihin kuin tuntumattoman tuulenhengen levittämä tieto:

-- Kuningatar on kuollut.