Part 1

AIKAKAUSIEN VAIHTEESSA

Historiallisia kertomuksia

Kirj.

KYÖSTI WILKUNA

WSOY, Porvoo, 1910.

SISÄLLYS.

Uuden ajan kynnyksellä. Murrosajan mies. Aamun miehiä. Luopioita. Tilipäivän iltana. Viimeinen side.

UUDEN AJAN KYNNYKSELLÄ.

Kuvaus Turusta 1500-luvun alussa.

-- Vielä ylemmäs tuuleen, hei-hei! sillä lailla! Jumalan ystävät jäävät jälelle ja jos tätä tuulenpuuskaa kestää, niin kohta meillä ei ole hätääkään.

Tuuli vinkui köysissä, pitkä peräsimenvarsi natisi ja korkealle kaartuvan keulan nipukassa olevan Pyhän Christoferin puisen veistokuvan kasvoille pärskyi vaahtoa vastaan vyöryvien aaltojen harjoilta. Ylhäällä märskorilla oli tähystämässä itse laivuri, nuori Hannu Kimalainen, joka enovainajansa lesken, Gertrud Karvataskun, laivalla purjehti Danzigista takaisin Turkuun. Kun kaupungin saksalaiset porvarit, joiden käsissä tähän aikaan ulkomainen kauppa melkein yksinomaan oli, katselivat nurjamielisesti niitä suomalaisia, jotka harjottivat vielä omilla aluksillaan kauppaa, ei Hannu Kimalainen ollut huolinut liittyä heidän laivueihinsa, vaan lähtenyt heinäkuun alussa yksinään uhkarohkealle retkelle Itämeren taa. Hän oli onnellisesti päässyt perille, myynyt voilastinsa sekä ostanut tilalle suolaa, humaloita, saksalaista olutta ja Alamaiden kankaita. Paluumatkakin oli käynyt onnellisesti, kunnes tunti pari sitten heidän lähestyessään Rymättylän eteläistä päätä tuli Själön saarten suojasta näkyviin kaksi epäilyttävää alusta, jotka heti kaikin voimin alkoivat pyrkiä kohti. Kimalainen miehineen huomasi heti niiden olevan joko vitaliveljeksiä, noita »Jumalan ystäviä ja kaikkien vihollisia», tai yhtähyvin tanskalaisia merisissejä, joita keväästä saakka oli näillä vesillä liikkunut, huolimatta siitä että rauhanneuvottelut Svante Sturen ja Hannu kuninkaan välillä olivat parasta aikaa käynnissä. Tuuli kävi länsi-luoteelta ja he olivat purjehtineet siihen saakka hyvällä laitasella, mutta kun nuo kaikesta päättäen vihollismieliset laivat ilmestyivät tavalliselle kulkuväylälle, käänsi Kimalainen vastatuuleen luoviakseen Rymättylän pohjoispäähän ja sieltä myötätuulta laskeakseen Turkuun.

Karvataskun alus oli aikoinaan vartavasten rakennettu kestämään kilpailussa merirosvojen kanssa. Se oli hätyyttäjiään sirotekoisempi ja heti vastaselle jouduttaessa näyttäysivät sen edut. Kun suunta otettiin niin ylös tuuleen kuin suinkin sieti, alkoivat kömpelötekoisemmat vihollisalukset huomattavasti jäädä. Tuuli oli täällä saaristossa kuitenkin puuskittaista ja yhtäkkiä Kimalainen, joka korkealta asemaltaan jännittyneenä tarkkasi vihollislaivojen liikkeitä, havahtui siitä, että purjeet hänen allaan alkoivat lepattaa.

-- Hoi, Eerikki, nukutko sinä, peijakkaan körri? -- huusi hän korkeassa peräkeulassa seisovalle vanhalle merikarhulle, joka peräsintä hoiti, -- laske alemmas tuuleen eläkä kuhnaile!

-- Juurihan minä pääsin ylemmäs kääntämästä ja nyt siinä jo että: »laske alemmas!» -- murisi perämies, joka hänkin oli kiintynyt takaa-ajajia tähystämään.

-- Etkö sinä, sen kuhnio, näe, että purje elää ja välimatka taas lyhenee! -- huusi Kimalainen kärsimättömästi.

Peräsintanko natisi taas ja purjeet täyttyivät uudelleen. Päivä ei ollut vielä puolessakaan kun he pääsivät Rymättylän pohjoispäähän. Kaapparit seurasivat vielä itsepintaisesti perässä, vaikka heidän täytyikin jo huomata takaa-ajonsa turhaksi. Kun nyt Kimalaisen laiva kääntyi oikealle ja lähti myötätuuleen viilettämään Naantalia kohti, katosivat ne kokonaan näkyvistä.

-- Niistä ei nyt enää ole vaaraa, kun sinä, Eerikki, vain osaat tämän väylän karit välttää, -- huusi Kimalainen hyvillä mielin perämiehelleen, joka ylenkatseellisesti sylkäisten vakuutti vaikka tynnyrin parasta Lyypekin olutta juotuaan kulettavansa laivan siitä paikasta eheänä Turkuun.

Hannu jäi edelleen märskorille saadakseen ensimäisenä nähdä kotikaupunkinsa, josta hän oli ollut ainoastaan kolmisen viikkoa poissa, mutta jonne hän ikävöitsi aivankuin ei olisi sitä vuosikausiin nähnyt. Hän oh pitkän solakka kaksikymmenvuotias ja oli hän melkein lapsuudestaan saakka elänyt enovainajansa perheessä, sillä isä, joka oli ollut piispa Maunu Särkilahden palveluksessa, oli kaatunut venäläissodan aikana Viipurin puolustuksessa ja äiti oli seurannut häntä hautaan vuosi sen jälkeen. Eno, jolla oli vain yksi tytär, Hannua kahta vuotta nuorempi Kirsti, oli tahtonut kasvattaa hänestä kauppaliikkeensä jatkajan ja siinä tarkotuksessa oli hän jo varhain saanut seurata enoaan Saksan ja Tukholman matkoilla. Kuollessaan kaksi vuotta takaperin oli eno ilmottanut toivonsa olevan, että Hannu ja Kirsti liittyisivät yhteen. Heitä olikin jo pienestä alkaen katsottu kuin luonnostaan yhteen kuuluviksi ja siltä kannalta he olivat itsekin tottuneet asian ottamaan. Mutta varsinaisen rakkaudentunteen oli Hannu huomannut vasta viime talvena itsessään heräävän. Kirstiä oli alkanut lähennellä erään saksalaisen poika, suunnilleen Hannun ikäinen Arent van Asken, ja sikäli kuin Kirsti osotti tälle suopeuttaan, esiintyi hän kylmäkiskoisesti Hannua kohtaan. Tämä oli ikäänkuin avannut Hannun silmät näkemään, kuinka kaunis Kirsti oikeastaan olikaan ja mitä kaikkia hyviä ominaisuuksia hänen suloiseen olemukseensa kuului. Ja mitä enemmän Kirsti tuntui hänestä etääntyvän, sitä viehättävämmäksi tyttö kävi Hannun silmissä.

Kun merisisseistä ei enää ollut vaaraa, palasi Kirstin kuva taas Hannun mieleen. Suloisen tuskallisesti ailahti hänen rinnassaan ja hetkittäisin saattoi hänestä tuntua, että se on Kirsti, joka näkymättömin sitein vetää Turkua kohti häntä ja hänen mukanaan koko laivaa. Hän veti voimakkaasti itseensä meren ja suolan tuoksua ja antoi katseensa liitää lehtevästä rannikkosaaresta toiseen. Märskori huojui määrämittaisesti, tuuli suhisi purjeissa ja pani hulmuamaan hänen pitkän vaalean tukkansa. Pyhä Christofer keulassa nousi ja laski aivankuin se olisi ääneti kumarrellut joillekin näkymättömille olennoille aaltojen harjoilla.

Laiva liukui Ruis- ja Hirvisalon väliseen salmeen ja hetken kuluttua kuului märskorilta Hannun iloinen huuto:

-- Hei, miehet, ollaan jo kotikynnyksellä: linna näkyy!

Kohta näkyivät alas kannellekin linnan harmaat muurit, jotka jykeinä ja suorasärmäisinä kuvastuivat kuulakkaa taivasta vasten. Tultiin linnanselälle, jossa hiljainen aallokko keinutti muutamia ankkuroituja sota-aluksia. Lähempänä Korpolaisvuorta oli taas ankkurissa joukko hansalaisten laivoja, jotka pyöreine kylkineen ja korkeine keuloineen muistuttivat jättiläissimpukoita. Tornin huipulta kuului torventörähdys ja kun laiva liukui linnan eteläiselle sivustalle, ilmestyi ulkovallille linnan alivouti, joka tiedusteli mitä merelle kuului ja oliko vihollislaivoja näkynyt. Hannu, joka yhä viipyi märskorilla, huusi hänelle vastaan ja ilmotti seikkailustaan saaristossa.

Oli sunnuntai, ja tavallinen vilkas hyörinä satamassa ja joen molemmilla rannoilla oli tauonnut. Tuulimyllyt Kakolanvuorella, Puolalanmäellä ja Vartiavuorella seisoivat ja niiden harmaat siivet ojentelivat taivasta kohti. Linnan ulkovarustuksella lojui päivänpaisteessa muutamia nihtejä ja he huutelivat Hannun laivamiehille joitakin kompasanoja. Etäämpää Kakolanvuoren juurelta, missä linnan olkikattoiset tallirakennukset olivat harmaana rykelmänä, kuului hirnuntaa ja pärskettä, kun huovit juottivat hevosia kaivolla olevasta suuresta altaasta. Kun laiva oli tullut linnan ja Korpolaisvuoren väliseen väylään, herpautuivat purjeet aivankuin tuulen valta ei olisi ulottunut tänne linnotuksen suojaamalle alueelle. Mutta siinä olikin jo tullitupa rannalla linnan puomin edessä ja sen luo laski laiva ankkurinsa. Hannu kipusi vikkelästi alas, hyppäsi rannalle ja ristinmerkin tehden huudahti enemmän iloisesti kuin hartaasti:

-- Kiitetty olkoon Pyhä Christofer ja Henrik!

Hän oikoi ja venytteli itseään aivankuin makuulta nousten, palasi sitten takaisin laivaan ja pujahti korkeassa peräkeulassa olevaan kajuttaan. Suuresta arkusta veti hän esiin kolme kääröä. Yksi niistä oli vietävä arkkiteini Paavali Scheelille, jolle danzigilainen kauppias Hans Chonnert lähetti siinä Hannun mukana kirjeen ynnä lahjoja. Toisissa oli tuomisia tädille ja Kirstille. Hän avasi Kirstille kuuluvan käärön ja mielihyvin tarkasteli vielä kerran sen sisältöä. Siinä oli punaisen silkkiliinan sisällä pienessä korukantisessa kotelossa kaulahelmet böhmiläisestä lasista sekä hopeasormus, jonka leveään kantaan oli lehtikiehkuran keskelle kuvattu pyhä neitsyt, lapsi sylissä. Käärittyään ne taas kokoon sälytti hän tuomisensa kainaloon ja lähti astelemaan linnasta kaupunkiin johtavaa tietä. Hänen sininen verkajakkunsa oli kiristetty vyöllä, josta riippui kauppiaille tavallinen kukkaro sekä vaarallisella meriretkellä tarpeellinen miekka. Sen huotra kolahteli hänen vasenta saapastaan vasten ja ikäänkuin kiihotti hänen verevätä elämänhaluaan. Hän vihelteli, otti väliin juoksuaskelia ja napsautteli vapaan kätensä sormia. »Onkohan Kirsti kotona, ja saapa nähdä, kuinka hän ottaa minut vastaan?» mietti hän käydessään ja silmäili kotoista ympäristöä, joka tyynen sunnuntaitaivaan alla hymyili hänelle tervetuloa. Vasemmalla, Puolalan ja Aningaistenmäen välisessä notkossa kohosivat tuleentuneiden ruispeltojen takaa Pyhänhengentalon ja Pyhän Yrjänän hospitaalin viheriät turvekatot ja »Pietarin pelloilla» olevista haasioista tuulahti eltaantuneen heinän tuoksu. Oikealla puolen joen takana tervehtivät häntä Samppalinnan rinteille sijottuneet Katinhännän tutunomaiset hökkelit, joiden pitkää nurmea kasvavilla katoilla näkyi »laitumella» pari vuohta. Katinhännän takaa kohosivat Olavinluostarin harmaat muurit ja ylhäällä Vartiavuorella temmelsi joukko poikasia, joiden äänekästä iloa häiritsemään kohosi luostarin puolelta mustapukuinen munkki.

Tultuaan kapealle ja kaarevalle sillalle, joka Aningaisten puolelta johti joen yli suoraan kauppatorille, tunsi hän sieramissaan tutun kalanhajun. Mutta venheet ja jaalat lepäsivät rauhassa pitkin rantoja ja siellä täällä näkyi vain joku pyhäpukuinen porvari kädet selän takana käyskelevän rantapuotien välissä. Kapealla torilla, jonka läpi sillalta raatihuoneelle saakka ulottui kahtena pitkänä rivinä pieniä kivipuoteja, pyrähteli varpusparvia kaikenlaisten jätteiden ja töryn kimpussa.

Heti torille tultuaan kääntyi Hannu vasemmalle ja lähti kulkemaan kapeata Jokikatua, jonka varrella asui lähekkäin sulloutuneena joukko varakkaampaa porvaristoa. Vastapäätä Pyhän Annan alttarille kuuluvaa kivitaloa pisti päätynsä kadulle Gertrud Karvataskun puinen tupa, joka oli rakennettu jykevätekoisen harmaakivikellarin päälle. Paitse kadunpuoleista asuin- ja vierastupaa kuului siihen myöskin etehisen erottama keittiötupa.

Ahtaalla pihamaalla tonki kuminan juuria hankokaulainen sika ja lähellä sitä kuukkaili muutamia kanoja. Sisällä asuintuvassa ei Hannu tavannut ketään. Molemmat kadulle päin olevat, pienet päärmäakkunat olivat auki ja toisen kynnyksellä makasi päivän raukaisema kissa. Se raotti silmiään vain silloin, kun varpusparvi sattui kadulle laskeutumaan. Keittiössä oli vanha ja puolikuuro palvelijatar, jolta Hannu kuuli tätinsä ja Kirstin menneen päivämessuun.

Jätettyään tuomiset kotiin ja riisuttuaan miekan vyöltään lähti Hannu uudelleen ulos. Oltuaan viikon päivät tuulessa ja aaltojen keinuteltavana tunsi hän täällä mantereen tyynessä ja lämpimässä ilmassa itsensä kuin huumautuneeksi. Hiljaista katua edetessään tunsi hän korvissaan vielä tuulen suhinaa ja hiekkainen katu ikäänkuin huojui hänen allaan. »Kun kulen kirkkoa kohti, voi Kirsti yhtäkkiä tulla vastaani», ajatteli hän ehtiessään Jokikadun päähän. Siitä kääntyi hän oikealle ja lähti hiljakseen kulkemaan kadun keskitse juoksevan puron vartta, joka johti Mätäjärven ja Kupittaan lähteiden vesiä Aurajokeen.

Täällä alkoi kaupungin arvokkain osa, jonka useimmat talot olivat kivestä ja kuuluivat tuomiokirkolle. Vasemmalla oli Pyhän Ursulan kilta ja sen rinnalla suuri kivinen _Domus clericorum_, jonne piispa Maunu Särkilahti oli järjestänyt yhteisen refektoorion eli ruokasalin kaupungissa oleville papeille. Mentyään Pikkusiltaa myöten puron yli tuli hän Kirkkokadun päähän ja pysähtyi hetkiseksi tuomiokirkon viileään porttiholviin. Väkeä palaili yksitellen kirkosta, josta kuului hiljainen urkujen humina. Tätiä ja Kirstiä ei näkynyt ja hän pistäysi itsekin kirkkoon. Varsinainen päivämessu oli jo päättynyt, mutta kirkossa liikkui yhtämittaa hartaudenharjottajia ja sivukappeleista kuului yksityisten sielumessujen hyminää. Hannu kastoi kätensä vihkivesiastiaan, pisti hopearahan uhritukkiin ja läheni kirkon perällä pääkuorin vieressä olevaa Pyhän Henrikin kuoria, jonka sisäänkäytävän päällä oli avonainen kaappi, missä näkyi Henrik piispa murhaajaansa polkien. Hän kiitti tuota Turun ja koko Suomen suojeluspyhimystä onnellisesta matkastaan ja luki hartaasti kolme Ave Mariaa. Takaisin tullessaan pysähtyi hän hetkeksi Pyhän Laurentiuksen kappelin eteen ja vaipui katselemaan sen seinällä olevaa vanhaa lapsuudenystäväänsä, neitsyt Mariaa. Sinisillä silmillään katsoi se suoraan häneen ja hymyili ja sen kullattu kruunu sekä hopeinen mantteli kimmelsivät kynttiläin valosta. Se samoinkuin pääkuorin sisäänkäytävän päällä riippuva suuri krusifiksi, n.s. triumfiristi, olivat lapsena vaikuttaneet häneen erikoisen valtavasti ja painuneet iäksi hänen mieleensä.

Silmiään siristäen astui hän hämärästä kirkosta päivänpaisteiselle kirkkopihalle. Hän kiersi koillispuolelle, jossa kirkon ja ympärysmuurin välillä oli laajin ala ja josta hän kuuli yksitoikkoisen saarnaavan äänen. Siellä oli kirkon seinustalla yksinkertainen saarnastuoli, josta usein sunnuntaisin joku pappi tai munkki saarnasi suomeksi kirkkopihassa olevalle kansanjoukolle. Saarnastuolissa oli Hannun hyvä tuttu lapsuuden ajoilta, dominikaaniveli Laurentius, jolla oli leveä ja omituisesti vasemmalle kääntynyt nenä. »Katsos telkkää!» hymähti Hannu ja hänen mieleensä muistuivat sanat:

»Isä Telkkä, etkös pelkkä; kiirastuleen sielus tulee?»

Joku poikaviikari oli kerran ristinyt hänet omituisen nenänsä takia telkäksi ja sepustanut sitten tuon värssyn, jonka Hannukin oli monesti huutanut kadulla liikkuvalle isä Laurentiukselle, saadakseen sitten solien ja »kräntien» kautta henkensä edestä pakoon juosta. Mutta kerran oli isä Laurentius saanut hänet kiinni Vartiavuoren rinteellä, vienyt hänet väkisin luostariin ja rangaistukseksi opettanut hänelle aakkoset. Sen jälkeen heistä oli tullut hyvät ystävät.

Hannu nyökäytti päätään entiselle opettajalleen ja istahti muutamalle nurmettuneelle hautakummulle. Miehiä ja naisia istui nurmikolla tai käyskeli hautojen välissä. Toiset juttelivat hiljaa keskenään ja vain harvat näyttivät seuraavan munkin yksitoikkoista esitystä. Muurissa olevan kapitulirakennuksen avonaisessa ikkunassa näkyi jonkun hengellisen isän sileä ja pyöreä pää, joka nyrkkeihin nojautuen silmät puoli ummessa tarkasteli allansa olevaa väkijoukkoa. Jollei pää kärpästen hätyyttäessä olisi tavan takaa liikauttanut itseään, olisi sitä saattanut pitää muurinkoloon sovitettuna seinäkoristuksena.

-- Jumala on myöskin pelikaanin vertainen, -- jutteli isä Laurentius unettavalla äänellä, -- pelikaanin, joka ravitsee poikasiaan omalla verellään ja tekee heidät sillä eläviksi sen jälkeen kuin he ovat tulleet käärmeeltä surmatuiksi. Niin on myöskin Jumala tehnyt meille, kun paratiisin käärme oli meidät surmannut, sillä sen jälkeen teki hän meidät eläviksi kalliilla verellään.

Pyhittyään hikeä kaljulta otsaltaan jatkoi hän:

-- Jumala on myöskin salamanterin vertainen, salamanterin, joka asuu tulessa. On vuoria, jotka palavat alituisessa tulessa, jota kenkään ei voi sammuttaa. Sellaisessa asuu salamanteri ja kukaan ei voi sinne tulla. Mutta se, joka tahtoo vangita tämän eläimen, virittää toisen tulen kauas palavasta vuoresta, ja kun eläin näkee sen tulen, pakenee se ulos vuoresta ja rientää siihen toiseen tuleen, ja tulee niin vangituksi. Niin oli myöskin Kristus tulessa, se tahtoo sanoa taivaan valtakunnassa, taivaallisen isänsä helmassa, eikä kenkään voinut tulla hänen luoksensa. Mutta neitsyt Maria sytytti täällä maan päällä toisen tulen, se on palavan rakkautensa, joka hänellä oli sydämessänsä Jumalaa kohtaan. Kun nyt Herramme huomasi tämän tulen, karkasi hän ulos isänsä sylistä neitsyt Marian puhtaaseen ruumiiseen, ja niin tuli hän vangituksi.

Kun yhä harvemmat näyttivät seuraavan dominikaanin saarnaa, vaikeni tämä ja lausui hetken kuluttua ääntään korottaen:

-- Olipa kerran...

Hän pysähtyi ja tarkasteli väkijoukkoa viekkaasti, jolloin hänen nenänsä näytti entistä enemmän kääntyvän vasemmalle.

-- Olipa kerran ritari, jonka piti matkustaa vieraalle maalle, ja hän jätti nuoren ja ihanan vaimonsa anoppinsa huostaan.

Huomatessaan että kuulijakunta höristi korviaan, lausui isä Laurentius enemmän hyväntuulisesti kuin katkerasti:

-- Kyllä te nyt minua kuuntelisitte, mutta tällä kertaa se saa loppua siihen, -- jonka jälkeen hän kapusi saarnastuolista alas ja lähti vikkelästi tiehensä.

Hannun kirkas mieliala oli saarnan aikana käynyt pilveen, sillä etäämpänä muurin vierustalla oli hän nuorenväen joukossa huomannut Kirstin Arent van Askenin seurassa. Viimemainittu, jolla oli kallis Flanderin-verkainen puku, oli huomannut ensiksi Hannun ja nähtävästi laskenut hänestä jonkun kokkapuheen, koskapa toiset ympärillä olijat nauraen katsahtivat häneen. Kirsti oli myöskin nauranut, mutta kun hänen katseensa oli sattunut vastakkain Hannun kanssa, oli hän punastuen luonut silmänsä alas. Sen jälkeen oli Hannu istunut alakuloisena ja heinänkortta pureskellen tuiottanut eteensä. Kun hän viimein nousi, olivat niin munkki kuin suurin osa kuulijoitakin jo poistuneet. Hengellisen isän pää kapitulirakennuksen ikkunasta oli kadonnut, siellä ja täällä hautojen välissä käyskeli pyhäpäivän joutilaisuudessa joku vanhempi porvari ja ylhäällä kirkonkatolla räpsähtelivät naakkojen siivet.

Hitaasti asteli Hannu ulos kirkkotarhasta. Tultuaan Pikkusillalle tunsi hän äkkiä vastenmielisyyttä mennä kotiin ja hän lähti ilman päämäärää käyskelemään puron vartta ylöspäin pitkin Piispan- ja Hämeenkatuja. Hän aikoi sitä tietä kulkea aina Kupittaalle saakka, mutta tultuaan tuomiorovastinpellolle näki hän lähteiden luona olevan nuorta väkeä karkeloimassa. Silloin kääntyi hän oikealle ja lähti kiipeämään ylös Gertrudinmäen itäistä jyrkännettä. Hänen allaan oikeallapuolen oli Mätäjärven lampi pesulauttoineen sekä pieniä kaali- ja humalamaita. Mutta kun hän pääsi mäen päälle, aukeni hänen eteensä vastenmielinen näky. Mäen länsipäästä, joka oli kukkulan korkein kohta ja jota nimitettiin Hirsipuumäeksi, irvisti häntä vastaan teilirattaaseen asetettu pääkallo sekä turvonnut ruumis mädäntyneine kaulansijoineen. Ne olivat keväällä mestatun murhapolttajan jätteitä ja mereltä tuleva tuulenhenki toi Hannua kohti inhottavan hajun. Hän laskeusi saman tien takaisin, kiersi mäen eteläistä juurta myöten Uudenmaantielle, joka heti Hirsipuumäen alla olevan Pyhän Gertrudin majatalon ohi kulki kaupunkiin ja yhtyi Karjakatuun.

Kun hän seisoi majatalon edustalla ja hajamielisesti katseli ovenpielessä olevaa Pyhän Gertrudin puista veistokuvaa, joka piti oikeassa kädessään palmunlehteä ja vasemmassa pienoiskirkkoa, havahtui hän siitä että hänen takanaan kuului kavionkapsetta. Kun hän kääntyi, ennätti ratsastaja kohdalle ja lausui Hannuun vilkaistuaan miehekkäällä äänellä:

-- Kas, nuori Kimalainen, Jumalan rauha! Milloin olet matkalta palannut ja onko sinulla mitään tuomisia minulle?

Hannu tervehti nöyrästi muhkeata pappispukuista ratsastajaa, jonka hän tunsi arkkiteini Scheeliksi ja joka arvatenkin palasi piispan luota Kuusistosta.

-- Hyvä on, hyvä on, -- nyökäytteli tuo komea prelaatti, kun Hannu kertoi hänelle matkastaan ja Chonnertin terveisistä.

-- Olen iltamessuun saakka kotona ja sitä ennen voit tuoda minulle Chonnertin lähetyksen.

Hän nyökäytti päätään ja pani hevosen liikkeelle. Kohta pysäytti hän sen kuitenkin uudelleen ja kääntyi perässä tulevan Hannun puoleen.

-- Uskaltaisitko tehdä tänä kesänä vielä toisen retken Danzigiin? -- kysyi hän.

-- Miksi ei, jos se olisi tarpeellista, -- vastasi Hannu.

-- Aittani täyttyvät jyvistä ja voi alkaa vanheta. Ne olisi saatava ajoissa myydyksi. Mutta siitähän saamme lähemmin keskustella enosi lesken kanssa.

Pölyä tupruttaen lähti hän ratsastamaan kaupunkiin, mutta Hannu alkoi miettiä, että hän lähteekin uudelleen merelle. »En ole tietävinänikään Kirstistä ja lähden heti kun lasti on purettu ja uusi saatu tilalle», ajatteli hän. Katkeruudella muisti hän, ettei Kirsti ollut kirkkotarhassa tullut häntä tervetulleeksi toivottamaan ja hän vakuutti itselleen: »Menen heti taivuttamaan tätiä arkkiteinin tuumaan.»

Kun hän tuli kotiin, kohtasi hän ensimäiseksi juuri Kirstin, joka seisoi portaalla ja viskeli suurimoita kanoille.

-- Tervetuloa kotiin, Hannu! -- sanoi Kirsti väkinäisen reippaasti.

»Hänellä on uusi puku ja se on tietysti Askenin tähden», ajatteli Hannu ja tahtoen olla välinpitämätön kysyi hän:

-- Onko täti kotona?

Kirsti myönsi ja pitempään sananvaihtoon pyrkimättä pyörähti Hannu tupaan.

-- No, siinäkö sinä vihdoinkin olet, -- huudahti täti iloisesti, -- terve tulemaasi ja kiitos Pyhälle Henrikille että tervennä palaat. Käy pöytään nyt, me olemme syöneet jo, kun sinua ei kuulunut.

Hän mennä lennätti jo keittiötupaan, josta kuului hänen äänekäs puheensa vähäkuuloiselle Vapulle. Kohta palasi hän takaisin kantaen suurella tinavadilla paistettua haukea ja täysinäistä oluttuoppia. Hän oli muhkea ja täyteläinen leski, vähän yli neljänkymmenen, ja hänen mustissa silmissään välähteli vielä nuorekasta eloisuutta. Hannun syödessä istui hän vastapäätä, katsoi häntä lempeästi ja jutteli:

-- Niin sinä olet päivettynytkin ja aivan kuin vuosikaupalla miehistynyt. Ja kunnialla palasit retkeltä. Minä olenkin joka ilta ennen Mariansoittoa käynyt kirkossa rukoilemassa Pyhää Henrikkiä sinun puolestasi.

-- Entäs Kirsti, onko hänkin rukoillut minun puolestani? -- pääsi Hannulta.

-- Kirsti, niin, hän on sellainen lapsi vielä eikä ymmärrä toisesta huolehtia, -- vastasi äiti vältellen ja jatkoi hetken päästä toisesta kohti:

-- Aamulla minä jo tiesin, että tänään sinä tulet kotiin, sillä yöllä näin sellaista unta. Pietari vainaja oli olevinaan vielä elossa ja minä odotin häntä Lyypekistä palaavaksi. Kun laiva laski rantaan, hyökkäsin minä kannelle ja Pietaria syliksi, mutta silloin huomaankin, että sehän oletkin sinä, Hannu, ja että Pietarihan ei enää ole elossakaan.

Hannua alkoi vaivata tädin ystävällisyys ja hän tyhjensi oluttuopin pohjaan.

-- Tahdotko lisää olutta? -- ehätti täti sen huomatessaan, -- tietysti sinä tahdot, minä menen hakemaan.

Kun hän palasi ja asetti täyden kannun Hannun eteen, istui hän taas entiselle paikalleen ja alkoi jutella kuinka hyvin kauppa oli sillä aikaa luistanut ja kuinka koko entinen suolavarasto oli jo loppuun myyty. Viimeiset oli vaihetettu näädän nahkoihin eräälle Oulunsuun kauppiaalle ja ne taas oli myyty hyvästä hinnasta muutamalle Lyypekin kestille.

-- Saksalaiset ovat meille kateissaan, mutta kyllä me niitä vastaan keino keksitään, -- lopetti hän merkitsevästi.

Samassa tuli Kirsti sisälle. Hän oli kokonaan äitinsä vastakohta, hentovartaloinen, vaaleaverinen tyttö, jolla oli siniset, somasti vinot silmät.

-- Oletko sinä jo veljeäsi tervehtinyt? -- kysyi äiti kuin pikkulapselta.

»Veljeäsi!» toisti Hannu mielessään ja tunsi että hänen on mahdoton antaa tuomisiaan, ainakaan nyt.

-- Kuulehan, Kirsti, saat nyt mennä Runsalan nuorten kanssa joelle soutelemaan, mutta elkää linnalle saakka menkö, -- sanoi äiti, ja Hannu ajatteli: »Vai niin!»

-- Sinä olet nyt kahdenkymmenen vuotias, Hannu, -- alotti täti, kun Kirsti oli mennyt. Mutta Hannu, joka oli lopettanut jo syönnin, keskeytti hänet sanoen:

-- Minun on nyt oitis mentävä arkkiteinin luo viemään Danzigin terveiset, sillä hän vartoo minua.