Part 7

-- Kumpaakin se on, mökersi Jussi, suu jauhoja täynnä. Mutta niin se on käynyt. Niitä on nyt suutaria useampia jo, ja ihmiset ainoastaan välttämättömiksi tarpeikseen neulottavat tänä ankarana aikana; eivät teetä juuri ollenkaan saappaita ja kenkuja, pieksuja vain. Minä en ole saanut työtä kuin toisinaan, eikä siitä ole paljoa muuta kostunut kuinhan elänyt sen aikaa mitä työssä on ollut. Akka se elättelee kerjäämällä ja kuppaamalla itseään ja kahta lastamme, eikä se välitä minusta mitään; mitäs välittäisi kun en minäkään hänestä voi välittää. Hyvä erittäin että _hän_ elättää tenavat. -- Kuusikankaalla ollaan jotensakin kovia nyt kun se uusi isäntä on ohjeissa. Illalla annettiin vähän perunanloppuja, mutta tänä aamuna ei enää mitään. Sanoi vain nuori isäntä: Menee häntä nyt muualle. Minä muistin kyllä, mitä Kusti lupasi silloin kahakan jälkeen sovintoa tehdessä, ettei ajais takkakiveltään vaikka hänellä olis kuninkaan linna -- mutta enhän siitä jaksanut muistuttaa, lähdin matkoihini vain. Yhtäkaikki -- Kuusikankaan Kusti, kyllä se jaksais enemmän auttaa kerjäläisiä kuin se auttaa. Semmoinen joukko tukkia myyty jo useana vuonna, ja maastakin siinä talossa on saatu paraimman mukaan mitä täälläpäin tämmöisinä vuosina on saatu. -- Mutta köyhä se aina unhotetaan. Sanat tulivat osasta heikolla värisevällä äänellä, muutamat taas kuin kovalla voimalla sydämmen syvyydestä työnnettyinä; lopuksi häiritsi itku.

-- Niin, kovahan se on aika ja tylyjä ovat rikkaat köyhille, lausui Hermanni. Siitä minun on hyvä mieleni ettei meidän ole näinäkään vuosina tarvinnut turvautua rikasten armoihin, ainoastaan Jumalan -- ja saatanpa sanoa että meillä on solkenaan tultu toimeen verrattuna muiden köyhäin toimeentuloon. Kyllähän se leipä on ollut ja on yhäkin köykäistä, mutta sitä saattaa yhtäkaikki syödä, ja särvintä on ollut tavallisesti, kaksi kun on lehmää, ja muutama lammas syksyisin ollut hukattavana lihakipunoiksi perunoihin talven mittaan. Mutta se on niin, että kaikki eivät osaa laittaa ja sovitella niin että tulisivat toimeen, vaikka niillä jonkun verran onkin.

-- Niinpä taitaa olla, vastasi Kala-Jussi väsyneesti ja kämpi uunille maata.

* * * * *

Yleisesti levinnyt tauti saattaa nekin ihmiset, joita se ei tapaile, alakuloiselle ja petolliselle mielelle, ja kun kuolema ehtimäntakaa tempailee yhteiskunnasta jäseniä vaikuttaa tämä syvästi jälkeenjääneihin, eikä yksistään silloin kun siten erotetut ovat sukulaisia toisilleen. Tämmöinen surullinen kammon ja haikea ikävän aika oli Suomen kansalla viimeksi suurena nälkä- ja kuolotalvena 1868. Niinpä siinäkin harva-asukkaisessa ja sen vuoksi pienessä yhteiskunnassa, josta tämän kertomuksen henkilöt ovat otetut, kuoli ihmisiä niin tiheään, ettei moista laitaa vanhimmatkaan muistaneet ennen olleeksi. Tavallisissa oloissa soi kirkonkello yli mäkien ja laaksojen kuolonsanomaa noin kerran viikossa, muutamasti ei sitäkään. Mutta nyt se muutamina kuukausina soi, harvaa poikkeusta lukuunottamatta, joka päivä, vieläpä useana päivänä parille kolmellekin.

Laulut olivat lakanneet ja kaikenlaiset nuorten huvitukset ja yltiömäisyydet olivat tauonneet ainakin yhtä tyynni kuin "maailmanlopun" kesänä. Ne jotka muistivat tuon kesän -- ja useimmathan sen muistivat -- käsittivät kyllä verratessaan sitä tähän talveen, että pelko ja kammo silloin oli enimmäkseen vain mielikuvitusta, siihen tuskin oli muuta todellista aihetta kuin yhtä ja toista vaivaileva ja useita lapsia kuolettava punatauti. Vaan nyt oli toista. Pelko ja kammo ei ollut mielikuvitusta, sillä nälkä, kylmä talvi, tauti ja kuolema pyörivät todellisina ja tuntuvina joka päivä silmäin edessä, vaikkapa itse tulikin suojelluksi niiden surmaavilta voimilta.

Kun maa oli ehdyttänyt antimensa vähiin, käänsi kansa leipää anoen silmänsä Esivallan puoleen, jonka se tiesi voimalliseksi auttajaksi, koska se on Jumalalta. Jopa olikin edellisenä kesänä ja tänä talvena ruunu alkanut kaivatuttaa parin sylen levyistä syvää ojaa Kaarangan nevaan. Kunnallishallitus -- uutuutensa vuoksi kansalle käsittämätön laitos -- oli muodostettava, ja lautakunnan esimieheksi sekä kirjuriksi oli tuleva Mutkan herra. Tämä myöskin oli saanut toimekseen olla ruunun käskynhaltijana Kaarangan ojan kaivattamistyössä. Palkaksi annettiin jauhoja vissi määrä päivältä. Se ei kuitenkaan tahtonut riittää elatukseksi varsinkaan niille työmiehille, joilla oli useampia lapsia, ja joiden vaimot eivät kaivamistyöhön kyvenneet. Sen tähden kuului nurinaa, kuinka niukasti ruunu maksaa palkkaa työstä. Toiset ajattelevammat taas ottivat huomioon sen seikan että muut (yksityiset) tänä aikana tuskin sitäkään vertaa maksaisivat. Kumminkin vähän paremmin tulivat toimeen ne työläisperheet, joissa vaimokin kykeni ojankaivuun.

Niiden onnettomain turvaksi, jotka nälissään olivat joutuneet taudin kouristeltaviksi, oli niinikään Esivallan tahdosta kuntalaisten avulla laitettu erään talon vierastupaan kirkonkylässä sairaala. Mutta yleiseksi luuloksi levisi kansaan, että ne vasta pian kuolivatkin jotka sinne vietiin. Ja totta kyllä, ainoastaan muutamat sieltä parantuneena palasivat, mutta se kai tuli siitä että sinne vietiin ja tulivat ainoastaan kaikkein huonoimmat, jotka omissa hoteissaan varmaankin olisivat pian kuolleet. -- Lääkärinhoitoa ja -peräänkatsantoa ei sairaalassa ollut, sillä piirilääkäri asui kaukana ja sillä lienee asuinseuduillaan ollut kyllin työtä. Sairaanhoitoa enimmän ymmärtävä mies täällä oli pappi ja tämä tekikin kaiken mitä voi sairaalan järjestämiseksi ja kävi joka päivä sitä ja sairaita katsastamassa. Ja oli ottanut ymmärtävimmiksi huomaaviansa naisia sairaanhoitajattariksi. Suurta haittaa teki huoneen pienuus ja mataluus sekä niukkavaloisuus. Ilman vaihto saattoi tapahtua ainoastaan tornin kautta savureikää myöten sekä ovesta. Sairaalan ruokajärjestelmää moitti kansa, kun siellä annettiin esim. suolatonta (ehkäpä vähäsuolaista) vetelää velliä, ja yleinen luulo oli se että kun siellä olisi annettu suolaista vankkaa ruokaa, olisivat useammat sairaat parantuneet. Vaikka kyllä oli toiselta puolen nähty esimerkkejä ja ruvettu uskomaankin, että kun kauvan nälissään kitunut ihminen yhtäkkiä sai halunsa mukaan syödä vankkaa ruokaa seurasi kuolema tavallisesti kohta.

Alkulan Matti oli pari viikkoa huhtikuun alkupuolella sairaalassa, sairastaessaan lämmintätautia; parani siellä ja palattuaan kotiin alkoi voimistua.

Silloin tällöin oli Hermannin ja Hannan kärsivällisyys vähissä ja saattoivat joksikin hetkeksi häätyä nurisemaan kohtalon kovuutta tänä talvena. Mutta sitten he jälleen malttoivat mielensä ja havaitsivat että heillä sentään oli paljoa parempaa kuin monella muulla, Ja päivä päivältä heissä kummassakin vakaantui se ajatus että Herra tahtoo näiden kovain koettelemusten kautta heitä (niinkuin kaikkiakin ihmisiä) valmistaa ja puhdistaa itselleen otollisiksi olennoiksi tulevaan elämään, jossa ei enää ole nälkää, vilua eikä muita vaivoja. Ihminen on niin läpi turmeltunut, tapasi Hermanni selittää vaimolleen -- että se täytyy tulla perinpohjin muokatuksi ennenkuin se kelpaa asukkaaksi taivaasen, jossa ei hiventäkään turmelusta löydy. Tämmöisten suurten vitsausten kautta Jumala etsii kaikkia, mutta kaikki ihmiset eivät tuota havaitse, eivät huomaa taivaallista rakkaudenvetoa, vaan luulevat jonkun hirmuvoiman ahdistavan heitä ja syöksevän onnettomuuteen. -- Ja näinä ahdinkoaikoina Hannakin rupesi mielestään tulemaan selville tässä asiassa, jossa häntä oli koko elämänsä vaivannut kummallinen hämäryys. Useinkin kun näytti kovin toivottomalta ja mieli kävi kuivan äreäksi, vetäytyi hän ikäänkuin väkipakoin hiljaiseen mietiskelyyn ja ajatteli voimallista auttajaa, joka kaikki tietää ja näkee, ja niin syntyi äskeisessä äreässä mielessä vieno tyytymys ja ilo...

Iloa oli vanhemmilla myös tyttärestään Liisasta, joka nyt jo varttuessaan osotti hyvin terävää ja työnhaluista ja älykästä tytönluonnetta. Kasvultaan hän oli ison joukon hoikempijäntereinen ja lyhempikin kuin Maija jo kasvana oli. Mutta kaikissa yrityksissään erittäin selvä ja toimissaan sukkela. Samalla tosin hieman omipäinen ja kiivas, muttei siltä usein vanhempiansa pahoittanut. Tänä talvena ja keväänä hän valmisti itselleen ristiraitaista tanttukangasta pellavista ja sitä varten täytyi isän, rahan vähyydestä huolimatta, antaa muutamia kymmeniä penniä paineisiin. Isä kyllä esteli ja sanoi että antaisi olla parempiin aikoihin, vaan tyttö vastasi päättävästi että nyt se pitää kangas syntyä vaikka taittuis. Ja tytön ahkeruus ja arvelemattomuus sai isän myöntymään. Sanoivatpa vanhemmat monta kertaa hyvillämielin toinen toiselleen että kyllä tuo Liisa itsensä maailmassa elättää.

Jussi, heidän poikansa, oli myöskin ahkera ja kelpo, kun hänen juoppoustaipumuksensakaan ei näinä köyhinä aikoma, jolloin kotiviinankeittokin oli jo lakannut, saanut uutta yllykettä.

Aholan Hermannin omituisia tapoja ei tänä hätäaikana monella ollut halua ihmetellä. Nälkääkärsiväiset ajattelivat ja sanoivat nyt että kunpa olisi semmoiset rusatynnyrit tuvassa kuin Aholassa on. Jo useita vuosia takaperin Hermanni näet oli ruvennut katkaisemaan riihessä ohrat, tähkineen ja olkeakin jonkun tuuman mitalta. Viljantapaista tuli siten niin runsaasti että tynnyrinastiat eivät enää mahtuneet aittaan, vaan täytyi useammat asettaa tupaan, jossa kyllä oli tilaa. Piloillaan Hermanni toisinaan muistutti Hannalle että eikös ole hyvä kun tupa on avara, vaikka sinä silloin sitä ihmettelit. Vaimo myönsi ja ajatteli kunnioittavasti miehensä kaukaa-aavistamiskykyä.

Kuusikangas oli niitä harvoja taloja seudulla, joissa tänä vuonna syötiin selvä leipä ja vielä oman pellon viljaa. Heikki vaimoineen oli syytingillä, vaikkei juuri hyvillä päivällä, sillä miniän olivat saaneet tylyn ihmisen, joka haukkua mankutti vanhuksille eikä olisi suvainnut näille erityistä huonetta. Suurta kunnioitusta ei Kustikaan osottanut vanhemmilleen. Muutenkin nämä nuoret haltijat olivat kumpikin luonteeltaan ylpeitä kaikkia köyhiä kohtaan. Raskitsivatpa joskus laskea pilkkaa Aholan Hermannin -- Kustin oman sedän -- rusatynnyreistä...

Körttiläiset -- nekään jotka eivät olleet julkisesti langenneet -- eivät olleet enää niin palavia asiassaan kuin ensimmältä, eikä nykyinen pappi ollut erityisesti körttiläismielinen. Kuitenkin lukivat he ahkerammin kuin muut ja pitivät nuhteetonta elämää ja olivat vuosien kuluessa kotiympäristössään Säynäisperällä ja Kumpumäen kylillä vaikuttaneet siivoutta ja vakavuutta muiden, nuorisonkin elämään. Mutta Keski-Kumpu oli jättänyt surullisen muiston itsestään. Langenneena oli hän juonut entistä pahemmin. Oli sitten ollut vähän miehekkäämpikin ja yrittänyt menetellä tyttäriensä suhteen komeasti. Hänellä oli kokonaista neljä tytärtä, ja maine levitettiin että ne saavat kukin viisituhatta markkaa myötäjäisiä. Tyttäret, kun sitäpaitsi olivat kauniinpuoleisia, menivätkin joutua kaupaksi, mutta jo tavaramyötäjäisiä varustellessa häätyivät vanhemmat velkoihin. Talo kävi kurjaksi sekä sisällisesti että ulkonaisesti. Tupakin pahoin rappeutui, Isäntä kuoli tänä talvena omalle takkakivelleen. Ja yleisesti puhuttiin että hän kuoli suruun, viluun ja nälkään.

Tämän miehen kohtalosta oli Aholan Hermanni ottanut tarkan vaarin, ja milloin vain tuli oma tai ihmisten elämä yleensä puheeksi, hän lausui:

-- Pitää elää suhdalla ja taiten kaikessa ettei käy kuin Keski-Kumpulaisen. Alkuaan myöten se kerä vieriää, lisäsi hän vielä tavallisesti, -- mitä tuo Kumpulainenkin, poukahdellen sinne tänne alusta alkaen ja viimein vierähti kukkulalta syvänteeseen.

Kevään tullen jäät lähtivät aikanaan ja kaikinpuolin näytti toivohikkaalta synkkämuistoisen talven perästä. Hengissä ja terveenä olevat ihmiset alkoivat rohkein mielin katsella elämää ja tulevaisuutta. Mutta useimpain -- hyvin monen talollisenkin -- oli lähteminen uittoon. Melkein ylituleensa olivat ihmiset velassa Mutkan herralle, jonka viljakauppa oli paisumistaan paisunut. Velka oli suoritettava uitolla, mutta harvalta se kuitiksi tuli yhden kevään uitolla kun palkkaa laskettiin paraille miehille ainoastaan 1 markka päivältä ja työ oli tehtävä omin ruokinsa -- vaan lyhenihän toki vähäsen. Niinpä Alkulan Mattikin saattoi ainoastaan toivoa velkansa jonkun verran lyhenevän. Rohkein mielin hän sairautensa jälkeen uusia voimia saatuaan lähti työhön ajatellen että niin monen lapsen isänä hänen ainakin yrittää täytyy, kävi sitten puuhun tai kiveen.

Hyvillämielin ryhtyivät Aholan asukkaat peltotöihinsä, kun olivat velattomina päässeet kovien koettelemusten ajan läpi, mikäli kesän alusta saattoi päättää, parempaa lupaavan ajan kynnykselle. Tottapahan, ajattelivat vanhukset, myös Maijalle ja Matille parempina vuosina apu koittaa. Hyvä että poloista joukkoa on voitu talven yli hoivata. Kaunis kevät antaa uusia voimia heillekin...

Eräänä ihanana aamuna, jolloin kedot ja oraat ensi kertaa kauniisti vihannoivat, sanoi Hermanni vaimolleen:

-- Meidän pitäisi kovimmissakin kohtaloissa jo osata iloita siitä että apu tulee aikanansa.

-- Jospa osaisimmekin iloita kovan aikana, niin olis elämä autuutta aina! vastasi vaimo, ja silmistä kajasti toivon valo kuin ihana aamurusko.

Ja lintuset visersivät pellon syrjässä vesakossa, soinnuttuen ihmisten elpynyttä mieltä.

VIII. Etsimään.

Toistakymmentä vuotta aikaa viimeisestä on kulunut. Ja ovathan ne asiat, sekä Aholan että yleiset, ehtineet kokolailla muuttua.

Aholassa on tultu toimeen entiseen tapaan, aina sentään hiukan paremminkin. Peltoja on vähinsä laajennettu, kun Jussista, joka jo lähentelee kolmeakymmentä, mutta on vielä tavatonta kyllä muihin seutulaisiinsa katsoen naimaton, on ollut pitkin aikaa oivaa apua isälle. Lehmiä on ollut väliin kolmekin, muttei hevosta. Isä ei ole huolinut hevosesta, vaikka Jussi ja kaikki muut ovat tahtoneet. Vuodet ovat melkein poikkeuksetta olleet hyviä.

Jussin ja isän välille on kehittynyt jonkunlainen epäsopu. Tähän ei ole niinkään suurena syynä se että poika silloin tällöin on tullut liikutettuna kotiin; on kyllä saanut isän moitteita siitä, mutta sen pahempaa siitä ei ole tullut, kun poika aina on kuitenkin ollut mies paikallaan. Mutta varsinaisena syynä epäsopuun on ollut se, ettei isä ole myöntänyt pojalle isännyyttä jotta tämä olisi oman suunnitelmansa mukaan, enemmän muiden ihmisten tavalla saanut asua torppaa ja ainakin pitää hevosta, vaikka heiniä olisikin täytynyt rahtimaalta lisäksi hankkia.

Liisa on ollut jo pitkät ajat palveluksessa ihmisillä edempänä ja likempänä vaan kuitenkin lähitienoilla ja valmistellut vuosien kuluessa itselleen koko joukon vaatetavaroita.

Julius on ikänsä puolesta mieheksi tulemassa, vaan ruumiiltaan nerkonen, ja Hilma niinikään naisen aikaisempaan kehitykseen nähden aikaihmiseksi tulemassa. Mutta näiden nuorimpain halut ja pyyteet ovat outoja vanhemmille, sillä ne ovat ennen kuulemattomia koko paikkakunnalla.

Tuossa neljättätoista alkaessa tuli Juliukselle, joka siihen asti oli ollut vastahakoinen lukemaan, tavaton halu kirjaa viljelemään ja oppi pian sujuvasti lukemaan. Luki Uutta Testamenttia loppuun päästyään yhä jälleen uudelleen, myöskin ahkerasti vanhaa ynnä muita hengellisiä kirjoja niin paljon kuin niitä saatavilla oli. Näiden kirjain lukeminen antoi runsaasti aihetta ajattelemiseen herättäen samalla vähitellen herkän mielen sureskellen miettimään niitä asioita, joita kirjoissa teroitettiin kaikille ihmisille kaikkein kalliimmiksi.

Sen ohessa, kun kuntaan oli saatu lainakirjasto, sai sieltä lukeakseen kokonaan ja puolittain maallissisältöisiäkin kirjoja, jotka taas veivät ajatusta uusille aloille. Lainakirjaston hoitajana oli seurakunnan pappi, joka rouvineen ilmaiseksi opetti pojalle kirjoitustaitoa, johon hänessä oli palava halu herännyt.

Vanhemmat sallivat tätä kaikkea. Äiti tuumi että sanovathan talonpojista silloin tällöin maailmassa tulleen pappeja; kuka tietää miksi Julius oli aijottu. Isä taas löi tuommoiset ajatukset tavallisesti myttyyn, varsinkin sen tähden ettei ollut suinkaan varoja kouluuttaa pojasta herraa, Tietoja maallisiakin sai isän mielestä hankkia ja kirjoittamaankin opetella, koska nykyiseen maailman aikaan tarvittiin kunnanmiehiä ja muita semmoisia, vaan näitä oli pidettävä pieninä asioina yksinkertaisen autuudenasiain tutkistelemuksen rinnalla, eikä millään muotoa olisi saanut työaikaa semmoisten asiain tähden hukata. Samaan mielipiteesen tuli äitikin vähitellen.

Ja kun Hilmallekin heräsi samanlaatuisia mielitekoja kuin veljellä oli, rupesivat vanhemmat koviksi asiassa ja kielsivät tuontuostakin lapsuksia turhia höyrimästä.

Tämä vaikutti höyrijöissä surua sekä kiihoitti vain tiedonhalua. Juliuksen ja Hilman mielipyyteet ja halut eivät kuitenkaan olleet aivan samanlaiset. Juliukseen olivat hengellisistä kirjoista lukemansa tiedot vaikuttaneet kovin syvästi, ne olivat herättäneet hänen sielunsa syvimmässä polttavan kysymyksen: kuinka oikein tulisi siihen sovintoon Jumalan kanssa, josta sanassa puhuttiin ja joka tuottaisi iloisen rauhanmielen? -- Tätä hän ei osannut saavuttaa, ei osannut rukoilla eikä uskoa _niin_, että se olisi tuottanut kestävää tyydytystä. Toisista kirjoista saamansa historialliset, luonnontieteelliset ynnä muut alkeistiedot tuottivat alussa uutta viihdytystä mielelle, mutta sitte oli havaitsevinaan yhtä ja toista ristiriitaisuutta hengellisen sanan ja maallisen tiedon välillä. Kun siihen lisäksi vanhemmat ja muut likeiset ihmiset jopa pappikin saarnoissaan monasti teroittivat mieleen että tieto ja viisaus vieroittaa ihmistä sanan yksinkertaisesta opista, jossa yksistään autuus löydetään, kävi ristiriitaisuuden tajunta mieltä masentavaksi, peloittavaksi. Hän vaipui eräänä kevännä kahdettakymmentä käydessään kamalaan synkkämielisyyteen, jota ei hän itse eivätkä muut ymmärtäneet mitä se oikein oli. Hän epäili kaikkea, mitä oli lukenut ja suri sitä etteivät tiedot olleetkaan tosia. Seurustelu toisten, iloisten nuorten kanssa syksyllä hänet vähitellen auttoi selville jälleen.

Paitsi noita sisällisiä taisteluita oli Juliuksella voimakasta tuntemattoman ja tietämättömän kaipausta, jolle uskoi löytävänsä vastinetta jossain kaukana, sekä sen ohessa suurta huolta tulevista, mahdollisesti sattuvista kovista kohtaloista. Isä häntä monta monituista kertaa ystävällisesti neuvoi että se tuntemattoman kaipaus tulee tyydytetyksi vähitellen kun tekee työtä ja luottaa Jumalaan ja ettei huomisenkaan päivän tähden, saatikka sitte kaukaisempien aikojen vuoksi tarvitse liiaksi huolehtia, sillä elämässä on onnea ja hyvää jokaista varten. Mutta tästä poika ei osannut viisastua...

Hilman mieli oli paljonkin toisenlainen kuin Juliuksen. Hän oli vilkas ja iloinen, ei hengelliset asiat eikä muut huolet olleet häneen syvästi leimaansa painaneet. Mutta mielellään hänkin luki ja opetteli kirjoittamistakin, ja tiedot olivat hänestä hauskoja, eikä hän milloinkaan vaipunut niiden ristiriitaisuuksia tai tosiperäisyyksiä miettien selvittelemään. Hän näytti mieleltään veljeään voimakkaammalta ja ruumiinkin puolesta oli hän, sukupuoleensa katsoen, nuoremmuudestaan huolimatta Juliusta voimakkaampi. Isä ja äiti tapasivatkin piloillaan sanoa: Paremmin tuo Hilma sopis pojaksi kuin tytöksi, ja Julius taas paremmin tytöksi.

Mutta se oli kuitenkin joihinkin määrin yhteistä molemmissa että Hilmakin halusi herroihin, tuntemattomiin ja kauvaksi, ja tämä hänen halunsa oli hyvin kiihkeä, joka vastaansanomisista ei laisinkaan masentunut. Papin rouva ja pappilan röökynät olivat hienolla sukevalla olemisellaan saaneet hänessä hereille yhtäläistä samanmoiseksitulemisenhalua kuin pappi ja muut joskus nähdyt herrasmiehet Juliuksessa.

Muutamia vuosia takaperin siitä kevätkesästä, jolloin tämän luvun pääasia tapahtui, oli Kala-Jussi ja Sarvi-Ulla otettu kotureiksi Aholaan. He olivat olleet monessa paikassa, tuskin vuotta missään, eikä kukaan enää heille luvannut paikkaa Ullan suupalttisuuden ja sen tähden, että Jussi laiskuuksissaan makasi niin monet päivät kotona, josta Ulla lakkaamatta miestänsä haukkui. Sen lisäksi piti Ulla usein aika meuhakkaa toistakymmentä käyvän juonikkaan poikansa kanssa, milloin luudantyveä korvalle antaen, milloin mitenkin reukaloiden häntä isän ollessa välinpitämätön koko asiasta. Kuka moista mustalaisjoukkoa viitsi huoneessaan pitää ja kuulla lakkaamatonta riitelemistä ja meuhakkaa! -- jahkaisivat ihmiset jokapaikassa. Hermanninko sitte täytyi rauhalliseen kotiinsa ottaa moiset?! Hän hyvin tunsi Ullan suurisuisuuden. Mutta he pyysivät niin kauniisti, oikein rukoilevasti, molemmat miltei kyynelsilmin, että antakaa nyt suojaa, kuu ei missään sitä saada! Hanna heltyi melkein kyyneleihin hänkin, ja Hermanninkin valtasi armeliaat tunteet ja ajatteli asiaa sallimuksena ja koettelemuksena -- täytyyhän kristityn auttaa hätääntynyttä -- ja lupasi: saa tulla koetteiksi kun maksaa 12 markkaa hyyryä vuodessa.

Toisinaan otti Ulla oikein pilkatakseen Juliuksen ja Hilman herroiksi pyrkimisen aikeita. Kun Aholan Julius -- tapasi hän asetella -- tulee kiiltävissä saappaissa ja korkeassa silkkihatussa keppi kädessä maantiellä minun vastaani, niin minä tietysti menen kauvas ojan taa ja niijaan syvään ja kysyn että muistaako hyvä herra enää tämmöistä veuhkanaa, kuin Sarvi-Ulla, olleenkaan. Ja kun Hilma röökynänä taikka rouvana leveissä kurttuhameissa ja samettipäällyskenguissa hienosti hipsuttelee herrain kamarin lattiaa ja katsoo pihalle ja puistatellen panee: phyi, phyi kun siell' on ruma ilma -- niin tulen minä niijaillen ja sanon että kaivettiin tuota ennen yhdessä syksyrämpsyissäkin perunoita Aholan pellolla ja oli hameet ja kourat vahvassa mullanpevussa. -- Kiusatut yrittivät toisinaan suuttua, mutta Ullalla oli tavallisesti niin mukavaa sanottavaa lisäksi että katkeruus muuttui nauruksi. Julius kuitenkin yksinäisyyteen tultuaan vakavamielisenä paheksui tuota kiusaamistakin, sillä -- ajatteli hän -- samaa se on isän ja äidinkin mieli, semmoista kummaksumista tuossa asiassa, vaikkeivät he tee pilkkaa.

* * * * *

Oli maanantaipäivä muutamia viikkoja ennen juhannusta. Aholan vanhin poika Jussi teki lähtöä matkalle Amerikkaan. Ja Julius ja Hilma olivat tositouhuissa mukaan Vaasaan saakka.

Isä istui käsi poskella pöydänpääakkunan kohdalla penkillä ja äiti, huivi hyvin silmille vedettynä, kudoskeli sukkaa periakkunan pielessä. Ulla istui takkakiven nurkalla, suuresta visapiipusta haikuja töllyytellen.

-- Olispa mukavaa -- alkoi Ulla naurahtaen ja savua pölläyttäen -- kun sais koko Aholan asukkaineen päivineen siirtää hurautetuksi Amerikkaan. Niin että veis minunkin sinne. Äijä (tarkoittaen miestänsä, joka tällä kertaa oli kylässä työssä) sais jäädä kotimaahan. Minä pääsisin sinne Amerikan herroja kuppaamaan. Kai siellä kuppuustakin maksetaan parempi palkka kuin täällä, jossa vain penni sarvelta annetaan. Poika juntus sais tulla samassa kyydissä. Panisin siellä suutarinoppiin. Siellä kumminkin on parempia suutaria kuin täällä. Isänsä opissa ei siitä hääviä suutaria tule, vaikka kyllä se Jussi aikoinaan neulomaan kykeni. "Vaan kaikki Jussilta näyttää kun vanhaksi tulee..."

-- Niin se Ulla puhua veuhtoo aprikoimatta asiaa tarkemmin, lausui Hermanni. Minulle on Jussin lähtöhomma tuottanut syvää surua; samoin Juliuksenkin ja Hilman maailmallemenopuuhat.

-- Ja minulle, yhtyi Hanna. Tämä suru vie minut hautaan. Lapset eivät tietäne kuinka koskee äitiin heidän menonsa niin kauvaksi ettei saa nähdä tuskinpa kuullakkaan heistä mitään. Olishan tässä Aholassa toimeentultu kaikki... Kyyneleitä tipahti hänen rypistyneille poskilleen.

-- Aika on toinen kuin ennen; siinä lienee syy noihin kummallisiin haluihin ja puuhiin -- arveli isä. Tyydyttiin sitä ennen -- --