Part 6
-- Kun Jumalaa ei pelätä eikä ihmisiä hävetä, niin tapellaan ja tehdään vaikka mitä, lausui Hermanni jälleen ilmi syvää paheksumistaan. Sinä -- sanoi veljelleen -- olet antanut tuon poikas kasvaa peräti komealuontoiseksi. Et ole vääntänyt vitsaa aikanansa.
-- Eipä se ole niin helppo tehtävä, arveli ukko Kuusikangas suruissaan hyvästi hänkin.
-- Tehdään sovinto eikä muistella enää koko tyhmää temmellystä, ehdotteli Kusti riitaveljelleen, rinnan hytkähdellessä mielenliikutuksesta.
-- En suinkaan minä välitä vaikka tehdäänkin, vastasi Kala-Jussi sovinnollisella äänellä hänkin. Mutta se se harmiksi käy kun aina sillä rikkaudella mahtaillaan. Niinkuin köyhä ei olisi mies eikä mikään.
-- Saatpa nähdä että minä en koskaan enää mahtaile rikkaudellani.
-- No jos olet miestä lakkaamaan isottelemasta, niin olkoon menneeksi. Ole sinä varakas vain, mutta älä koskaan komeile jotta se köyhälle vaivaksi käy.
-- En komeile, lupasi Kusti tunteellisesti. Minua kaduttaa, hyvä Jussi, äskeinen komeilemiseni. Enhän minä tuota nyt niin kovin rikas olekkaan, ja mitä tuo raha ja tavara sitte... Ei sille virsikirjassa suurtakaan merkitystä panna. -- (Itse ei hän ollut paljon virsiä lukenut tai veisannut, mutta kuunnellut useinkin äitinsä hartaalta kuulostavaa veisuuhyräilyä.)
-- No jos sinä oikein sydämmellisesti tahdot, niin käteni ojennan sulle. Ei riidellä, äläkä halveksi minua koskaan, vaikka minä makaisin teidän takkakivellä ja anoisin leipäpalaa, ja vaikka sulla olis paperoidut kamarit kuin pappilassa...
-- Ei, vaikka minulla olis kuin kuninkaan linna, vastasi Kusti tarjottua kättä puristaen.
Ja molemmat asettuivat tuntehikkaina ja miettiväisinä, kumarruksiin käsi poskella, penkille istumaan.
Kaikki olivat hiljaa, sillä kaikkiin sovinto vaikutti. Riehuneen tuuliaispään jälkeen ilmaan palannut tyyneys tuntuu vasta oikein vienolta, samoin tämäkin hiljaisuus oli vasta rauhallista, koska siihen yhdistyi sovinnon suloisuus... Ensimäisenä äänsi Hermanni, joka sanoi:
-- Kyllä se oli kauniisti tehty, pojat. Jospa ette vain sitä unhottaisi...
-- Pysyväistä se on, vakuutti Kusti ja lisäsi: Kyllä minä huomenna laitan lasimestarin panemaan ruudun sijaan. Älkää nyt, setä, huoliko pitää kovin pahana!
-- Ja minä maksan sinulle piipun heti, tarjosi Kala-Jussi Kustille.
-- Sitä ei tarvitse maksaa. Suuremman vahingon minä itse tein itselleni, kun tuhmuuksissani särin paraan, 15 ruplaa maksavan kelloni. -- Nyt vasta näytti tuo tomahdus oikein haikeuttavan Kustin mieltä. Surkein katsein hän meni ottamaan kellorauskaa loukosta, jonne se kivestä oli singahtanut. Lasista ei tietysti näkynyt kuin pikkusia pirskeitä, ja kuoret olivat pahoin lummistuneet. Hän käänti rauskaa korvansa vieressä, mutta napsaustakaan ei se elonmerkiksi antanut.
Väkevänmaistelu kohtauksen jälkeen supistui hyvin vähiin, ja ihmiset rupesivat lähtemään kotiinsa.
Hermannia iletti että oli tullut niinkään paljon maistaneeksi... Hän oli puolittain hutikassa, ajatteli hän itsekseen, juuri siinä tappelukohtauksen edellä. Kyllä se piru on viekas viettelemään ihmistä.
Ei sitä suotta sanassa sanotakaan: Olkaat valppaat...
Mutta sitten hän havaitsi että poikansa Jussi voi pahoin. Silmät pienellä katseli niin väsyneesti ja surkeasti, että näkyi selki selvästi viinan vaikutusta pojassa. Tuota ei ollut laisinkaan tullut pidetyksi silmällä siinä hälinässä.
-- Tuleekohan tuosta juuttaasta juomari? sanoi isä äidille. Ja pojalta kysyi: Ryypitkö sinä paljonkin viinaa?
-- En mi-inä si-itä-tä niin kovin pa-paljon, änkytti poika ja hoipertelihe ovesta pihalle.
-- On aavistamattomia tässä maailmassa! Jotta tuosta keneksestä näyttää tulevan juoppo! kummeksi isä ja lisäsi: En minä eikä Kuusikankaan suvussa kukaan vanhoista ajoista asti ole juovuksiin itseään juonut -- nuorimmista, niinkuin Kuusikankaan nykyisistä pojista en tiedä sanoa sitä enkä tätä muuta kuin että Kustille näytti tänään hyvin kelpaavan jotta tuli tänttärälleen ja tappelupäälle. Mutta se taipumus on varmaankin äitien puolelta saatu. Sanoithan sinä isä-vainaas juoneen silloin tällöin?
-- Niin, kyllä se toisinaan, mutta eihän toki luulis sen tähden meidän Jussista juoppoa tulevan. Sinä noin syytät minun sukuani. -- Vaimo heltyi miltei itkuun, mutta lisäsi sitten teristyen: Toivotaan toki vielä että Jussi saadaan tottumaan yhtä pontevaksi mieheksi kuin sinä itsekin olet. Kyllä sen kuuden-, seitsemäntoistaisen vielä taivutetuksi saa.
-- No toivotaan, toivotaan, vastasi isä. Minä kurittaisin häntä nyt oitis, mutta siihenkin on poika tällä haavaa kelpaamaton. Ja sitäpaitsi isässä poloisessa itsessäänkin on nyt osaksi syytä, paha kyllä. Tietysti nuhtelen ja varoitan kovasti kun selviää, ja sinun täytyy yhtyä minun nuhteisiini ja varoituksiini.
Maija pyysi että antaisi pojalle nyt anteeksi, kun tilaisuus oli tämmöinen. Samaa mieltä oli Matti. Mutta isä pysyi yhä siinä mielipiteessään että nuhteet ja varoitukset ovat tarpeelliset. Ja hän tunsi itsensä sangen rauhattomaksi. Sielu oli levoton ja ruumiissakin tunsi outoa kiihoituksen ja väsymyksen sekaista pahoinvointia. Mutta hän keksi keinon, joka ei tosin uusi ollutkaan. Työ, se parantaa. Ja hän lähti kirveineen halkorantteelle ja hakkasi siellä iltaan myöhään jotta hiki otsasta tippui. Levollisena, sielun ja ruumiin rauhallista sopusointua tuntien hän sieltä palasi ja sanoi vaimolleen ja nuorelle parille:
-- Työstä saa palkan heti ja siitä saa palkan vielä tuonnemminkin.
* * * * *
Seuraavana kesänä eräänä sunnuntaina Juhannuksen jälkeen kävivät Kala-Jussi ja Sarvi-Ulla vihillä.
Heillä oli myös ollut vahva aikomus pitää häitä, mutta keltään eivät saaneet tupaa siihen tarkoitukseen. Ne joilta tupaa oli pyydetty eivät olleet muut kuin Aholan Hermanni jumalisia että sen vuoksi olisivat kieltäneet, mutta syy oli toinen: kukaan ei katsonut arvolleen sopivaksi antaa huonettaan tuommoisen parikunnan häihin -- suutarille nyt aina sentään, mutta ei semmoiselle votakalle kuin Sarvi-Ulla oli taikka jommoisena häntä ainakin pidettiin. Niinkuin muutkin oli Kuusikankaan Heikki kieltänyt tupansa, mutta mitäs hän sille mahtoi että nuoriväki kokoontui hänen Myllykedolleen hyppelemään. Sinne oli nytkin kokoontunut väkeä kuin sakeaa pilveä ja joukossa oli tuo tänään vihitty pari.
Vuosikausia oli seudulla tietona ollut että Ulla toivoi suutari-Jussia omakseen, ja Jussikin puolestaan oli näyttänyt rakastelevan Ullaa. Mutta Jussi ei pitänyt kiirettä. Ja kun hän sitten sai kuulla Ullan vehkeilemisestä laukkuryssän kanssa rupesi hän puolestaan tekemään kiusaa. Näiden selkkausten aikana oli seudun kansa sepittänyt pitkän laulun, jossa sekä pilkattiin että surkuteltiin noita yleisenä puheena olevia henkilöitä. Paikottain oli tuossa laulussa, jonka nuotti oli iloinen ja vilkas, semmoisiakin sanoja ja asioita ettei niitä käy kertominen, mutta muutamat värsyt tämmöisiä:
Sarvi-Ulla, Sarvi-Ulla, Sarvi-Ullan juonet; ei se Jussi silloin huoli kun se sais vain puolet.
Sarvi-Ulla, Sarvi-Ulla, Sarvi-Ulla rukka; jopa taisi Sarvi-Ullan periäkin hukka!
Näitä nyt laulettiin, viimeiset kaksi säettä kussakin värsyssä toistaen, ja näillä hypeltiin häissä, täällä kedolla tuulimyllyn vieressä. Sulhanen naurahteli vain ja lallatti mukaan. Ja morsian lyöden käsillään lanteilleen pyörähteli ja paasasi: Ei tämä tyttö -- elikkä akkapa tässä jo ollaankin -- ei tämä akka haikaile pieniä pilkkalauluja. Minua haukutaan Sarvi-Ullaksi kun äitini oli kuppari ja kanteli sarvipussia, vaan vähät minä siitä. Opettelen itsekin kuppariksi kun ma tästä kerkiän ja silloin on Sarvi-Ullan nimi ansaittu. Mutta hypellään nyt. Nämä on toista kuin Matin ja Maijan häät Aholassa. Nyt on rattahissa voidetta. Ja hän retkutti itse ja vei sulhastaan ja kaikkia niin paljon kuin ehti.
Tuossa tuokiossa sepittivät karkeloitsijat uusia värsyjä entisten malliin:
Sarvi-Ulla, Sarvi-Ulla, Sarvi-Ullan lailla: ei nyt enää Sarvi-Ulla oo kenkujakaan vailla.
Jussi neuloo, Jussi neuloo ja kesällä kalastelee; aika luistaa hauskasti kun Ullaa rakastelee.
Kuusikankaan Kusti uusine verkavaatteineen, pitkävartisine saappaineen ja monine villanauhakelloineen oli komeaa taas poikaa kuten ennenkin, vaikkei juuri Kala-Jussille erityisesti. -- Sen minä sanon, rehenteli hän, lakki päässä kallellaan, että jos niinkun rahat kysymykseen pannaan, niin ... ja sen enempää ei siitä heti tahtonut tulla. Vihdoin kun toiset kysyivät: Mitä niin, hän jatkoi: Niin kyllä tämä poika uskaltaa. Toiset, Kala-Jussikin mukana, pysyivät siitä huolimatta leikillisellä tuulella ja arvelivat että mitäpäs tässä nyt muuta kuin hypellään ja lauletaan vain. Ja ryypätään kans väliin, sanoi Jussi erityisesti ja kuletti viinapulloaan miehestä mieheen. Kastelivat myös morsian ja useat tytöt huuliaan pullon suussa. Morsian sanoi: Vaikka minä olen tämmöinen veuhkana, osaan minä siltä sievästi kuin muutkin tytöt -- ka akkapa tässä jo ollaankin -- viinaa maistella.
Merkillisin mies tässä oli -- Keski-Kumpu. Ensiksikään ei tilaisuudessa ollut ketään toista niin ijäkästä äijämiestä -- viidettäkymmentä menevää. Ja toiseksi, tiedämmehän jo että hän maailmanlopunkesänä oli syvästi herännyt. Mutta jo seuraavana talvena loppiaisen jälkeen "hiivanuuttina" oli hän langennut takaisin juoppouteen ja sen yhteydessä häntä aina selvillä ollessa kahlehtivaan ahneuden syntiin, eikä ollut voinut sittemminkään nousta. Hänestä oli -- kuten toiset körttiläiset raamatun mukaan tuomitsivat -- rietas henki lähtenyt, vaan palannut jälleen ja tuonut kanssansa seitsemän itseänsä pahempaa henkeä. Noihin molempiin seikkoihin, ijäkkyyteensä ja lankeemukseensa katsoen herätti hän osaksi naurua osaksi sääliä nuoressa väessä, kun oli heidän joukossaan. Niinpä nytkin täällä. Taisipa ukko parka sen itsekin tajuta, vaan itsensä ja muiden hauskuudeksi hyppeli hän yksistään "mustalaista" laulaen kummallisesti, ivallisen surullisesti:
Hai juki hai juki hai juki jeijen: Missä on se rakkaus kuin meillä oli ennen?!
Ja hänen pitkät jalkansa notkahtelivat väsymyksen tuottamaa honteluutta osottaen...
Aholan Jussi oli väkisin äidiltään ja isänsä tietämättä tullut Kala-Jussin ja Sarvi-Ullan vihkiäiskarkeloihin. Ja maistaa oli poika täällä saanut siksi runsaasti että kun kotiin myöhään iltasella palasi, matkalla loilotteli ja kodin pellonpyörtänetietä tullessaan nähtiin hänen pahoin hoipertelevan. Isä, joka oli äitiä kovasti torunut kun ei tämä ollut saanut poikaa kotona pysymään hänen itsensä ollessa kirkkomatkalla, liikkui rauhattomana koko iltapäivän milloin tuvassa, milloin pihalla, aikoipa lähteä karkelopaikalta hakemaankin poikaa, vaan arvelu että minkälaisia hurjia juoppoja siellä olisi jotka ehkä rupeaisivat kimppuun käymään sai hänet estetyksi. Mutta vitsan hän varusti, tukevanpuoleisen, jolla Jussin juonikkuutta oli karsittava. Sillä muu kuin selkäsauna ei nyt näyttänyt enää auttavan.
Pojan tullessa tupaan istui isä pöytälavitsalla pyhän totisena. Hän oli tosin kiukuissaankin, vaan yhtäkaikki voi hän vielä miettiäkin. Huokasi sydämmessään Jumalan puoleen että voisi taitavasti toimittaa aikomansa selkäsaunan, johon omassatunnossaan tunsi itsensä velvoitetuksi. Otti sitten penkiltä noin parin kyynärän pituisen, latvapäästäkin melkein sormenpaksuisen karsitun koivuvitsan ja lausuen:
-- Tätä olet sinä junttura ansainnut! alkoi, niskasta kiinni pitäen, lätkäytellä vitsalla poikaa takapuolelle.
-- Vieläkö lähdet toiste semmoisiin paikkoihin väkisin äidiltäs ja salaa multa? Häh!
Poika ei vastannut mitään selvästi; ätisihän jotakin kiukuissaan ja yritti ponnistella vastaan, vaan se oli tutkainta vastaan potkimista, sillä isä, joka oli väkevänpuoleisia miehiä, oli hyvissä voimissaan ja poika vielä puolikasvava. Poika kiemuroidessaan yritti heittäytyä lattialle pitkäkseen, vaan isä nosti niskasta pystyyn jälleen ja asetti hänet sitten penkille istumaan käskien: Selviä nyt siinä! Ja siinä poika aloillaan istuikin, mutta itkeä ryysti kiukkuisen kiihkeästi.
-- Etkö sinä tiedä että sinulla on isä ja äiti, jotka koettavat kasvattaa sinusta miestä, puhui isä. Mitä meille olis hyvää pojasta, joka juo ja hyppelee ja riikkiä juoksee! Sun täytyy tottua viihtymään työssä niinkuin näet minun viihtyvän. Ja sinullekin on annettu sielu, jonka autuudesta tulee huolta pitää, eikä tahrata sitä noin nuoresta pitäen maailman huikenteluissa. Ajattele sitä ja ymmärrä että meidän vanhempain velvollisuutena on pitää sinusta huolta ainakin siksi kunnes täydeksi mieheksi tulet! -- Isä, varsinkin viimeisiä sanoja lausuessaan, oli hyvästi heltynyt.
Sisko Liisa oli pujahtanut pihalle näkemästä oitis isän ruvettua kovistamaan poikaa. Äiti Juliusta sylissään pidellen istui peripenkin päässä kaappia vastaan ja itki katkerasti. Olihan hänen sydämmelleen koskenut pojan uppiniskaisuus, hyppelyissä-olo ja päihtyneenä kotiintulo ainakin yhtä syvästi kuin isän sydämmelle. Mutta hän oli siksi hellä että moinen kova kurittaminen vasta oikein hänen tunteistoaan viilsi... Hän oli kerrassaan neuvoton, millä keinoin poika rukka paranisi.
* * * * *
Sitten syksyllä tuli Aholaan vuosi paras mitä vielä koskaan ennen: suvirukiita kahdeksan ja ohria seitsemän tynnyriä sekä perunoita kolmattakymmentä tynnyriä. Kiitollisia tunteita Kaikenantajaa kohtaan kohosi Hermannin ja Hannan sydämmistä, mutteivät kuitenkaan tunteneet halua ja voimia _kyllin_ kiittää hyvää antajaa.
Vuosien vieriessä oli peltoja aina vähin erin laajenneltu ja vanhimmat pellot olivat alkaneet voimiinsa tulla. Uutten peltojen väettämisen avuksi ja leivänsärpimen lisäämiseksi oli -- niinkuin aikomuksena on tässä kertomuksessa jo puhetta ollut -- todellakin kasvatettu vasikasta toinen lehmä ja entinen oli tappolehmänä vaihdettu nuorempaan. Kuvikki, verrattain korkeasäärinen, puninkirvava mukipää oli tuo oma kasvatti. Äiti ja Liisa hellivät ja hyvivät sitä huomattavasti suuremmassa määrin kuin vieraalta tullutta Kirpulaa. Olivathan vieneet Kuvikille sen vasikkana ollessa niin monta juomiskiulua ja nykkineet niin monta heinätukkoa, joita se sitten hypellen joi ja söi. Poika Jussi enempää kuin isäkään ei välittänyt kummastakaan lehmästä erityisesti.
Suurimmasti ilahutti Hermannia tänä syksynä se seikka että nyt näki mahdolliseksi toteuttaa erään suuren elämänsä toivomuksen: tulla velattomaksi.
-- Nyt maksoin Kuusikankaan isännälle sen 10 ruplaa, sanoi hän Köyri-iltana kylästä tultuaan vaimollensa, ja miettivissä harmaissa silmissään heijasti sydämmen iloa. -- Sitä minä olen aina toivonutkin että kerrankin pääsisi tuosta kiusallisesta velasta, jonka tähden ikäänkuin täytyy hävetä sitä jolle velkaa on. Vaikka minun velkani on ollut omalle veljelleni, yhtäkaikki olen miltei säpsähtänyt joka kerta kun olen nähnyt hänet, Miten paha oliskaan olla jos olis velkaa semmoiselle kuin Mutkan herralle, joka komentaa velkaisiaan tukkien niskaan vaikka mimmoiseen kosken kuohuun ihan kuin sotaherra sodassa kuuluu komentavan miehiään tulisimpaan tappelun tuiskuun. Jospa toki Matti ja Maija osaisivat olla kietoutumatta hänen verkkoihinsa! Ja meidän pitää nyt kaiken mokomin karttaa tekemästä kopeekkaakaan velkaa jos suinkin ilman tulemme toimeen... Luultavasti tullaankin, jos Herra jommoisiakin vuosia antaa, kun pelloissakin rupeaa jo olemaan voimaa.
-- On minunkin mieleni oikein hyvä että se velka saatiin suoralle, yhtyi Hanna mieheensä. Kuitenkaan ei hänen ilonsa asiasta ollut niin täydestä mielestä kuin miehensä. Hyvä se on -- hän itsekseen ajatteli -- mutta kuinka hyvä olisikaan, jos olisi hevonen, sievä kirkkoreki ja hänellä itsellään korea valkovaltainen mekko ja hame ettei aina tarvitsisi noita tummia alati samannäköisiä vaatteita pitää. Ja olisihan sitä yhtä ja toista toivottavaa noidenkin lisäksi. Soisi hän kyllä Hermannillekin paremmat ja useammat vaatteet. Sopivaa myös olisi nähdä pöydän ja astiahyllyn maalattuina ja useampia posliinilautasia ja kivikuppia, ettei niinkuin nyt, olisi ainoastaan yksi kumpaakin laatua. Ja aamuin noustessa usein niin kummallisesti hiukasee; höyryävä kahvikuppi tekisi silloin varmaankin hyvää, koskapahan useat talollisten emännät ja tyttäret kupin jopa kaksikin juovat aamuisin vieläpä päivällä ja iltapuoleenkin. -- Tuommoisia ajatuksia, pikkuhimoja, liikkui hänen mielessään, muttei hän niistä sanallakaan virkkonut, sillä tunsi hän nyt jo sentään sen verran miehensä luontoa.
Eikä Hermanni saattanut aavistaa, että mitään enempää olisi maallisessa suhteessa ainakaan tällä tiedolla ansannut toivoa, niin ihastuksissaan oli hän velasta pääsemisestään.
VII. Uusia kovia koettelemuksia.
-- Seitsemässä vuodessa kuusi lasta. Kyllä se on melkein pois laidalta. Ankarat ajat ja semmoinen keneksien paljous. Mutta ovathan lapset ja kova aika Jumalalta -- miksi nurisen!... On toki hyvä ettei yksikään niistä ole nälkään taikka tautiinkaan kuollut tänä suurena nälkä- ja kuolovuonna. Niin, olis tainnut nälkään kuoleminen olla edessä, jos en minä, äidin ijähtänyt isä, olis turvana ollut. Onkohan sitte Jumalan säätämys se että minun kauttani moinen joukko köyhiä ihmisiä tulee maailmaan kurjuutta näkemään? Taitaa olla. Käsittämättömät ovat Hänen tekonsa. Mutta niihin on tyytyminen. Ja kaikki kääntyy viimein parhaaksi. Kumma kyllä että sitä ihminen pakkaa niin mielellään napisemaan...
Ikäänkuin itsekseen puhui Hermanni tuota takan edessä nuotion ääressä istuessaan ja haravaan piikkejä tehdessään. Oli siellä tuvassa muitakin, Hanna ja Liisa karstasivat villoja uuniloukon puolella, Julius juoksenteli lattialla ja viidettä käyvä Hilma-tyttö koki olla ketterä hänkin pysyäkseen veikkonsa perässä. Mutta isä ei puhunut kellekään erityisesti. Hän oikeastaan vain ajatteli ääneensä sen johdosta, kun Liisa Aholassa yötä oltuaan oli juuri tuonut sieltä sanan että Maija oli tänä aamuna saanut pojan, joka nyt oli hänen kuudes lapsensa. -- Hetken äänetönnä oltuaan hän lisäsi:
-- Ja velassa ovat Mutkan herralle korvia myöten. Sehän se onkin pahinta. Ovat kuin orjia, sillä kuka velkaantuneena vapaa olis! Mutkan herra voi heidät panna vaikka öiksi päiviksi ojaa kaivamaan, miten vain haluaa, ja kylläpä se niillä jo mennä kesänä teetätti kokonaisen kydön; pilkkapalkoilla. Niin sitä käy kun taitamattomasti eletään. Yritti siinä pitää hevosta ja teki vielä päälliseksi hulluja hevoskauppoja, joissa vähin erin tappasi satoja markkoja. Eikä huolinut kokeneen appivaarin varoituksista siinä suhteessa yhtä vähän kuin siinäkään, että olis parempina vuosina suolaheiniä ja olkia leipään sekottanut. Ja nyttemmin näinä kovina vuosina on saanut syödä jo melkein pelkkää pettuakin. Kyllä se koskee kohtalo semmoinen isän sydämmelle. Kuitenkin on heidän kohtalonsa ainakin osaksi Jumalan määräämä. Miksikä minä pakkaan napisemaan?
-- Minun on kovasti paha olla, kun sinä olet noin tyytymätön nyt, valitti vaimo. Ethän sinä ennen ole tavannut nureksia kovissakaan kohtaloissa.
-- Niin, kyllä minä huomaan sen itsekin että teen nyt väärin Jumalaa vastaan, kun nurisen, mutta oman lapsen kohtalo koskee miltei vielä kovemmasti kuin oma.
-- Kyllä, kyllä se koskee minuakin, syvästi koskee, tunnusti vaimo; mutta minä aattelen ettei suinkaan sitä Jumalan sallimatta kellekään maailmassa mitään tapahdu. Koska hiuskarvaakaan ei putoa Hänen sallimattansa.
-- Olet aivan oikeassa, eukkoseni, vastasi Hermanni hymyillen. Sinä olet nyt minua vakaampi uskossa; sepä minua lohduttaa. Rupeappa tästä lähin lohduttelemaan minua murheissa niinkuin minä näihin asti olen tavannut lohdutella sinua. Minä, vaikka vasta kuudettakymmentä alan, tunnen jo hieman vanhuuden heikkoutta ja mielikin on masentunut. Vaikka toivon kuitenkin vielä parempaa jahka Herra jälleen parempia vuosia antaa. Enkä minä nurisisi Maijan ja Matin tähden laisinkaan, kun olisivat kuulleet minun neuvojani ja eläneet viisaammin.
-- Niinpä niinkin. Mutta siitä ei asia parane; se on sillä kannallaan, jolle se on kääntynyt. Hyvä vain ettei lapsista olo yhtään nälkään kuollut.
-- Parasta tottakin olla napisematta Jumalaa vastaan ja ennemmin kiittää Häntä hyvyydestään meidän sukua kohtaan, josta näinä kamalina vuosina ei ole sallittu yhtään kuolla nälkään eikä tautiinkaan.
-- Ei se Maija, eikä Matti liioin, nyt valittanut kovaa aikaa eikä muuta, mainitsi Liisa, jonka valkean lämmittävä voima oli pakkasen vaikuttamasta tuskaisuudesta jo saanut hyvälle mielelle. -- Toivoivat vain että äiti tulisi sinne ja toisi vähän maitoa, Maija jäi nukkumaan rauhallisesti ja lapsikin oli hiljaa.
-- No kyllä sinne on mentävä heti eineen jälkeen. Minä vien kaikki aamumaidon, jäähän meille itselle eileistä ja piimää.
Eineeksi valmistui pian perunat, joihin maukkuudeksi oli keittäessä pantu vähän lampaantalista hakattuja suolatuita höystöjä. Leivässä oli ainoastaan pieneksi pitimeksi selvää mutta sekin kehnoa viljaa, pääasiallisesti se oli olkirusasta ja suolaheinäjauhoista. Syönnin jälkeen Hanna pukeutui paksuimpiin tamineihinsa, ukkonsa pieksusaappaat jalkaan, ja vähäläntä maitohulikka kädessä lähti tahrustelemaan pakkasessa ja lumessa tuota lähes neljänneksen matkaa Mutkan pellonveräjän taa. Vihuri pohjoisesta kävi viiltävän kylmä; varsinkin Jättiläisenselän aukeassa rinteessä se paksujenkin vaatteiden läpi ja välitse ruumiisen koski. -- Miten se tyttö riepu tarkeni tämän välin vastatuuleen! ajatteli äiti Liisaa. Ja mitenkä minä tarkenen palata. Jolleihän jo huomiseksi lauhdu; yötä siellä kumminkin menee. -- Nuoremmat kuuset ja männyt olivat notkistuksissaan oksa-lumien alla; joltakin oksalta siellä täällä tipahti lumikääry alas. Jonkun kuusipensaston syrjässä, johon talvinen aamuaurinko heikonlämpimästi säteili, tiititti pakkastianen vienosti, kai ilon ja surun välillä taistellen. Niin, kenties se taisteli elämästä ja kuolemasta, niinkuin hyvin moni ihminen tänä talvena taisteli, ja kenties pian kohta menehtyy elatuksen ja lämmön puutteessa niinkuin hyvin moni ihminen on jo tänä talvena menehtynyt. -- Niin Hanna ajatteli kävellessään tahkealumista tietä, ja hän arvasi tämän kylmyyden ja lumen keskessä itsensä yhtä heikoksi olennoksi kuin lintunen lumisen, vihurin valeleman puunoksalla. Ja kai sillä on pakkastiasellakin toisia hellittävänä, joita suojella ja auttaa sillä on yhtä palava halu kuin hänellä Maijaa ja hänen lapsiaan...
Pian Hannan lähtemisen jälkeen oli Kala-Jussi tullut Kuusikankaalta Aholaan. Nälästä ja vilusta hän värisi astuttuaan tupaan. Hermanni sattui juuri olemaan seulomassa viljajauhoja istuen pöytärahin edessä, jossa olevalle puohtimelle jauhot varisivat.
-- Antakaa, hyvä aholainen, minun syödä noita kauhnoja seulasta, minun on niin kovasti nälkä.
Ja tuskin myönnytystä jouti odottamaan, kun jo kourin kauhnoja suuhunsa työntämään.
-- Älä nyt hyvä mies! kielsi Hermanni ja nostaen kauhasella puhtaita jauhoja lisäsi: Koe nyt syödä noita!
Jussi söi sekaisin kauhnoja ja jauhoja hapineesti.
-- Surkeaa kyllä, mutta kummaa myös että sinäkin, suutarimies, olet moiseen nälänhätään joutunut.