Part 5

Mitäpä tuostakaan kuinka kyläläiset pajattivat, kukertelivat ja mellakehtivat! Se pahinta että Maijallekin, rippikoulun käymättömälle tytölle, oli tullut semmoinen halu nuorten joukkoon ja hyppelyihin että pois laidalta! -- Malttaisit edes kunnes ripille pääset! torui äiti. -- Vähän kyllä on joukossa-olo ja hyppelyissä retkalehtaminen sittenkään tarpeellista, kuului isän kovat sanat. Vai sitten kun ripille on päässyt pitäisi sielunsa-asian sillensä jättää! Onpa mokomakin ajatus! -- Sarvi-Ulla kun sattui kerran olemaan paikalla vanhempain nuhdellessa tytärtä päästi aika pälpätyksen: Antaa tytön vain heiskalehtaa joukossa. Muistakaa omaa nuoruuttanne! Muutaman vuoden päästä pitää olla sulhanen, ja joukossa sitä on vara valita, ei Aholan homeisissa nurkissa... Älä ole milläskään, Maija. Heiluen sen hentun saa. -- Mikä pirun apostoli sinä olet, kun keneksiä viettelet! jahkaisi ukko Ullalle. Tulet tänne tenavaa pahan polvuille houkuttelemaan... Nuorenakaan en minä ole hyppelyn hyörinnässä aikaani kuluttanut.

Häihin, jotka olivat arkipäivinä, ei Maija uskaltanut pyytääkään päästäkseen. Arvasi kyllä ettei työnkään tähden laskettaisi arkena kotoa. Mutta pyhisin lippasi puolisalaa kylään. Kuusikankaan Myllykedolla oli pahin karkelotanner. Sinne kokoontuivat Kumpumäen nuoret ja kaukaisemmatkin. Siellä pojat loilottivat ja tytöt kukersivat yhteen ääneen:

Mitäs minä muuta kuin laulan vaan, kun luonto siihen vaatii, j.n.e.

Monia muita uusia lauluja osattiin. Yksi oli hyvin vilkassävelinen, sukkelarytminen, jonka mukaan hypeltiinkin:

Kesällä ne kukat kasvaa, ei ne kasva talvella: Taas on meitillä hyvä halu hypellä ja laulella.

Ja sitten hypeltiin kiitellä. Suihkon renki-Matti oli siinä oikein mestari. Turhaan ei hän ollutkaan Kiiteli-Matin nimeä saanut. Hän lauloi ja hyppelytti useita kertoja "Aholan Maijan kiiteliä" ja tämä vastasi "Suihkon Matin kiitelillä". Toiset huusivat "Kiiteli-Matin kiiteliä". Kiiteli kesti ison aikaa, ehkäpä tuntikauden. Sitten tavallisesti alkoi reuhaava remmastuspolska, Valkaman loukkolaiseksi sanottava. Tytöt retkuttivat jotta hameen helmat polvia pieksivät. Hyppely kesti tavallisesti, kolmelta neljältä alettuna, iltapimeään asti.

Sarvi-Ulla tytöistä veti tavallisesti suurinta huomiota puoleensa. Pitkänlainen ja muuten reipas ja jäntevä tyttö, posket pulleat, jotka varsinkin hyppelynlämpöisinä hehkuivat ruskon punertavina, silmät pienet, mutta terävät, ruskeat otsan puolella pienille kiharoille kiemurtelevat hiukset, kahdella vähäisellä palmikolla niskassa. Laulun ääni kirpeän kimakka. Huulten hipeä puhtoinen. Suu sievässä naurussa, sanansutkauksiin aina sukkela. Aholan Maijasta -- sen myönsi niin tytöt kuin pojatkin -- oli sukeutunut uljas tyttö siitäkin. Vartalo nuoruuteen nähden varsin vankka, ei kuitenkaan kömpelömäinen, hartiat täyteliäät ja vyötärys parahiksi hoikempi ala- ja yläpuolta. Tukka pellavan hallava ja harvinaisen pitkä ja tuuheva, mätköttäen kahtena paksuna patukkana hyvinkin vyötärykseen asti. Silmät suuret ja harmaat. Havaittiin hänen tulleen äitiinsä, mutta arveltiin hyväsesti muhkeammaksi muodostuvan, koskapahan nyt jo oli miltei ehompi emoansa. Ääni hänellä oli matala, mutta lemmekkään sulava. Pojista oli Suihkon renki-Matti huomattavin, ollen parahin tyttöjen poika reippaan, pitkän solakan vartalonsa, vilkkaan ja hilpeän usein kurilliseksi käyvän luontonsa ja raikkaan, kaikkiin mutkiin sujuvan äänensä tähden. Hänestä ensimmäisenä teki Kuusikankaan Kusti itsensä huomattavaksi mustalla lastinkiliivillään ja monilla kelloillaan ja erittäinkin niiden punavaltaisilla nauhoilla. Eräs mies joukossa, Kala-Jussi, oli toisten mielestä, varsinkin Maijan, joka häntä vasta ensi kertoja näki, mukavan näköinen ja muutenkin sopiva. Lyhytläntä, paksu, kymäräniskainen, lihavaposkinen, puhua laikotteli kovaa harvakseen, kehuskeli kernaasti itseään. Seudun suutari, oli hiljan siksi opiskellut, mutta kesäisiin aikoihin kalasteli mielellään. Enemmän katseli kädet housunlakkareissa toisten hyppelyä, vähemmän itse hyppeli. Sarvi-Ulla sentään sai hänet toisinaan rinkiin...

Nämä hyppelyt ja tämä seura riemastuttivat Maijaa erinomaisesti: Ei hän tosin kesällä ollut maailman loppua kovin pelännyt, sillä vanhempansa eivät koskaan häntä lopun tulolla pelottaneet, mutta surullista ja synkkää oli se aika hänellekin ollut, kun puhuttiin toisinaan niin kummia ja isä siinä sairasteli. Itsekseen hyvin salaa vain hän ajatteli Suihkon renkiä kuinka reipas ja pulska se on. Ymmärsi ettei hänen vielä sopinut ajatella niinkuin aikaihmisten... Iloisuus, hyppelyssä saatu, monasti muuttui pahaksi mieleksi, kun isä ja äiti toruivat sitten kotona. -- Mutta onhan siellä muitakin yhtä nuoria tyttöjä, puollustelihe hän. -- Vai sinä otat esimerkkiä muista! Ja kerran isä otti tytön kovalle. Lupasi ajaa kyliä ainaisesti kiertämään jos ei lakkaa hyppelyissä riehnaamasta. Äitikin yhtyi isän tuomioon, vaikka helli tyttöä samalla ja oli pahoillaan siitä että mikä sille raukalle semmoisen kiihkon tuottikaan. Tyttö itkeä pihisti melkein koko päivän. Mutta seuraavana aamuna, pahoilla mielin vieläkin, tyytyi hiljaisena kohtaloonsa. Eikä sitten pyhänä pyrkinyt kylään. Koki lukea katekismustaan, mutta haukotteli melkein joka sanalle.

Ja Kuusikankaalta rupesi taas iltapuoleen kuulumaan nuorten riemastelua. Hermanni meni veljensä puheille.

-- Sinun täytyy kieltää kedoltas tuommoisen elämän. Eihän se sovi että sinun talossas moista jumalattomuutta pidetään.

-- No jo sinä nyt kerrankin olet körttiläisten kanssa samaa mieltä! vastasi veli. Ne tuomitsevat minut tuotai alemma, kun sallin jumalatonta elämää maallani. Mutta eiväthän ne ole tapelleet meidän kedolla. Mitä minä nuorten luonnolle saan! Hypelkoöt ja laulakoot niin paljon kuin jaksavat!

Hermanni ei tiennyt mitä sanoa, mietiskeli vain.

VI. Kaksi uutta parikuntaa. -- Velattomaksi.

-- Jottako meidän tuvassa pidettäisiin häitä, hyppely- ja tappeluhäitä! Ei käy laatuun, tytär! Minä en ole rakentanut tätä tupaa häitä varten, vaikkahan teinkin suurehkon, vaan suojaksi ja kodiksi. Ryskävien väkijoukkojen alla kenties katkeaisivat lattianniskasetkin. Juopuneet räyhääjät särkisivät jos ei muutakaan niin kumminkin lasit seinistä. Ja kaiken muun lisäksi, huoneessa, jossa hypellään ja tapellaan, eivät hyvät henget viihdy, vaan pahat siinä asustavat...

-- Niin, -- ei suinkaan sitä isän mieltä mikään käännä, se on aikoja tunnettu asia -- virkkoi Maija ummehtuneesti, siinä kangaspuilla istuessaan, ja heitti sukkulaista ja heilautti luhia aika vauhdilla.

-- Ja vielä se on niin ylpeäluontoinen, tämä meidän morsian! pilkkasi isä, joka veisti tervatynnyrin lautoja.

-- Mutta kyllä sinä ukko olet liika kova, moitiskeli äiti. Menisit tyystemmin tarkastelemaan tyttäriä kylässä, mitä ne tahtovat, kuinka pöyhkeilevät ja nakkelevat päätään, niin et Maijaa pahimmaksi sanoisi.

-- Vai niitä minun pitäisi mennä tarkastelemaan! Sinä et pääse ilmoisna ikänäs siitä tuumastas että toisen pitää olla samanlaisen kuin toisen.

-- On kyllä meidän Maija tullut kovin komeaksi, kun tänäkin aamuna haukkui minua rusakaksi, kun olen näin pieni -- päivitteli puolaa tekevä Liisa.

-- Kaikki tässä! jahkaisi kutoja kangaspuiltaan.

-- Parasta olisi -- jatkoi isä -- alkaa avioliitto ilman häitä, niinkuin minä olen sitä tahtonut. Eihän meilläkään ollut häitä kun yhteen menimme. Pappilassa käytiin ja sitten Kuusikankaalla syötiin päivällinen. Häilläkö, hyppelyllä ja tappelulla, olisi yhdessäolon alkanut! En toki minä silloinkaan niin jumalaton ollut. Etkä sinäkään, sanoi vaimolleen, tahtonut häitä meille. Mutta nyt soisit tytön häillä alottavan! Kuinka oletkaan noin maallinen vielä?!

-- No en minä niitä nyt tahtomalla tahdo. Olen vain aatellut että kun se Matti niitä niin kovasti tahtoo...

-- Olkoot koko häät sillänsä, kun ei niitä kerran kotona saa pitää. Ei Mattikaan niitä tahdo, kun saa kuulla... -- Morsian lausui nuo sanat puolittain tuiskeissaan, puolittain surunvoittoisesti joka osotti kohtaloon taipumista.

Tämä päivä oli maanantai Palmusunnuntain jälkeen, viidettä vuotta "maailmanlopunkesästä" oli aikaa kulunut. Asia oli kääntynyt, oikeastaan menneestä kesästä alkaneena, sille tolalle että entisestä Suihkon renki-Matista ja Aholan Maijasta oli nyt parikunta tulemassa. Paaston aikana oli heidät kuulutettu, eilen kolmannen kerran, ja kohta Pääsiäisen jälkeen olivat aikoneet häänsä vietettäväksi.

Mutta kuultuaan isänsä kovuuden lopullisesti häiden suhteen Maija heti kun nyt ensi kertaa sulhonsa pateihin tuli sanoi että isä ei anna pitää kotona, ollaan häittä. Mutta Matti, joka jo oli hääviinoja tiedustellut, ei olisi tahtonut kemuja sillensä jättää. Toisen kerran kun armahansa luo tuli kertoi tälle saaneensa luvan pitää häät Suihkossa. Vaan morsian puolestaan ei siihen suostunut, sillä isän vastaanpano oli siksi syvästi vaikuttanut tähän yhdeksäntoista vuottansa täyttäneesen, pohjiltaan hellämieliseen tyttöön.

Eräänä päivänä Pääsiäisen jälkeisellä viikolla he kävivät pappilassa vihillä. Sieltä palattua syötiin päivällistä Aholassa, jonne oli kutsuttu joukkonen kummankin läheisimpiä tuttavia, Ja Matti oli kulettanut sinne viinaansa. Ensi kertaa myös keitettiin nyt kahvia Aholassa. Kylästä oli tuotu sekä kahvipannu ja -kupit että useita ryyppylaseja -- yksi viimeksimainittuja torpassa vanhastaan oli. Otettiin siinä ennen ruokaa ryypyt, juotiin kupit kahvia maittilan kanssa, juotiin toiset karvaamman kanssa. Vaikka oli toistakymmentä henkeä, runsaiksi puoliksi naisväkeä, ei ollut yhtään aivan ehdotonta raitista joukossa, lapsillekin annettiin neljännes- tai puoliryyppyset sen mukaan kuinka suuria olivat. Hermanninkin kulmiin kämpi väkevän voima tänä päivänä. Sarvi-Ulla, joka kutsumatta oli tilaisuuteen saapunut, oli entistään suulaampi.

-- Voi tämän taivaankannen alla kuinka kaunis tuo morsian on! rupesi hän ylistämään lisäten: Jos se olis hopeissa, jos olis hyppelyhäät, silloin se vasta kaunis olis. On sitä hupsuutta monenlaista maailmassa, mitä tällä Aholan ukollakin. Jos olis antanut pitää oikeat häät, olis koko kylään ja kauvemmaksikin levinnyt puheet kuinka korea ja muhkea Aholan Maija oli morsianna hopeissa. Nyt ei sitä tietoa levitä muut kuin minä, ja minunkin täytyy sanoa: kyllä olis ollut muhkea morsiameksi, mutta isä-ukko pakotti pitämään körttiläisten häät, joissa morsian aina näyttää vanhalta akalta.

-- Olehan vaiti! kielteli Hermanni. Körttiläisten häät! Nämä eivät ole körttiläisten häät, koska näiden pitäjätkään eivät körttiläisiä ole.

-- Mitkäs lemmot ne on kuin körttiläisten häät, joissa ei hypellä! lisäsi Ulla väitöstään.

-- Jos sinun niin kovasti tekee mieles hyppelemään, niin mene tuonne pellolle ja teuha siellä että lumi ilmaan ryöppyää. Minä en vain saata suvaita huoneessani pirua palveltavan.

-- Luuletteko sitte ettei täällä piruja ole nytkin vaikkei hypellä? Kyllä ne Aholankin tupaan tohtivat tulla.

Hermanni ei vastannut mitään, tuumasi vain itsekseen että antaa sen pälpättää joka kerran on paholaisen palvelijaksi ruvennut. Morsian oli hämillään häveten Ullan kehumisesta ja paheksien hänen isälle osottamasta julkeudestaan. Muutkaan eivät ottaneet puheiksi Ullan kouhentamaa asiaa.

Totta kyllä, Maija oli pulska morsian. Hän oli paisunut täyteliääksi koko vartaloltaan ja venynyt pituudeltaan lyhyempäin miesten mittaan. Hän oli kookkaampia naisia, ei kuitenkaan liian suuri. Poskensa hehkuivat nyt erittäin, ne punehtivat kuin ihanaa päivää ennustava aamurusko. Kaunis tulevaisuus Matin kanssa kangastikin hänen toiveiden heijastimessaan. Jo oli hänelle yksi suuri toivomus toteutunut, oli tullut kauvan lempimänsä miehen vaimoksi. Mutta ilontunteiden ohessa ajattelutti vakaasti, tuntuipa surulliseltakin, kun asia oli kääntynyt näin totiselle kannalle. Tulevaisuudelta ei suinkaan sopinut mitään rikasten tai herrain päiviä odottaa, heistä oli vain tuleva mökkiläiset Mutkan pellonveräjän taa. Vaan olipa Matti tunnettu hyväksi työmieheksi, joka ei ansiotöitä suinkaan kammonut ja uskalsi uittoihin aikaisin keväällä. Ja kyllä hänkin, Maija, oli työn tukasta tottunut vetämään.

Kaikki kävivät siinä iltapäivän kuluessa väkevää maistellessa hyvälle puhetuulelle. Hermannikin harvinaisesti. Näkemät ja kokemat tulivat mukavina muistoina mieleen.

-- Kyllä se niin on, hyvät lapset -- otti hän puheeksi, etupäässä nuorelle parikunnalle tarkoittaen -- että vuosin sitä elämää opitaan. Nuori kokematon voi monasti luulla ymmärtävänsä maailman mutkineen, mutta pahasti hän erehtyy. En minäkään vielä poikamiehenä, vaikka luulin silloin paljon tajuavani, käsittänyt puoliakaan siitä mitä nyt kokemusten kouluttamana käsitän. Akallisena saa mies monta kokea. Alussa, kun Aholan maata pengastamaan rupesimme, oli minulla isonkin joukon melkeämmät tuumat kuin mitä sen jälkeen on toteutunut. Ja Hannalla -- sanoi hän hymyillen vaimoonsa katsahtaen -- on yhä vielä tuulentupaiset toiveet. Sen vuoksi se toisinaan nurisee. Onnen antavaa viisautta on, hyvät nuoret, olla halajamatta saavuttamattomia. Tehdä tyytyen työtä ja ottaa päivän semmoisena kuin se annetaan. Se on hupaista elämää! Sinulle, Matti, ja niinikään sinulle, Maija, minä toivon onnea ja Jumalan siunausta läpi elämän! lisäsi hän heltyneenä. Mutta samalla annan teille sen neuvon että älkää huoliko mitä ja miten muilla on, vaan koettakaa aina asettaa elämänne miten teille itsellenne on parasta ja hyödyllisintä. Erityisesti varokaa velkaan joutumasta, milloin suinkin muilla keinoin kulkemaan pääsette. Varsinkin on varottava velkaantumasta Mutkan herralle, sillä sille velkaannuttuanne joutuisitte pian tölliltänne pois. Minä olen aina paraani mukaan velkaa karttanut, mutta ei se aina ole auttanut, Usein on ollut, melkeinpä yhtämyötään joku määrä velkaa, Kymmeneen ruplaan tuo kuitenkin on jo kutistunut. Muuta ei ole kuin se sinulle, sanoi hän Kuusikankaan Heikkiin katsahtaen. Tuota tuokkeroista -- vaikka minun ei ole onnistunut tykkänään velkaantumatta elää, toivon parempaa onnea teille.

Matille oli appivaarin saarnaileminen käynyt ikävystyttäväksi, eikä hän vastannut siihen juuri mitään. Sanoihan noin välittämättömästi: Niinpä taitaa olla. -- Kummeksi itsekseen, kuinka appivaari saattoi kuvitellakaan että _he_ muka tulivat velantekemättä toimeen, kun ei ollut itsekään tullut... Velaksihan melkein heidän täytyi ottaa 50 ruplaa maksavan töllin paikan pikku niittyineen Mutkan herralta; ainoastaan 15 ruplaa oli voinut siitä heti maksaa. Tietysti täytyy hänen velkaa tehdä, milloin ei kylliksi ansiotöillä saa, kun ei kerran pankkorahoja ole. Mikä kumma se sitte on! Itse tölliin ei ole paljoakaan luottamista -- onpahan jonkunlaisena suojana... Maija oli isän puheesta tullut siinä määrin liikutetuksi että kyyneleet heruivat silmiin. Melkein samoin oli laita äidin, joka nyt puhkesi sanoihin:

-- Toki Jumala pitänee huolen kaikista luoduistansa. Vähät sitä omin voimin mennään. Lujaan köyhäin elämä kyllä saattaa ottaa olletikin jos tulee paljon lapsia, mutta niinkuin sanoin, toki Jumala huolen heistäkin pitänee. Minäkin aattelin kun ma Juliuksen sain, että olishan sitä Jussikin pojaksi riittänyt, kun se vaivalla oli saatu yli puolentoista kymmenen. Mutta ei -- kai se oli Luojan tahto että tämäkin hiirinen piti tulla maailmaan, lisäsi hän kapalolapsen kehdosta rinnoilleen ottaen.

-- Niin, ja tehtiin siitä sitten sinun tahdostas papin kaima, sanoi Hermanni hymyillen.

-- Hyvilläänpä se oli pappi -- mainitsi joukosta muuan, joka oli ollut äitikummina -- kun hänen kaimansa tehtiin. Nyt on kaksi Juliusta tässä seurakunnassa, minä ja tämä Aholan nuori mies, sanoi kun ristimisen jälkeen tuli renkitupaan.

-- Niinpä niikseen, mainitsi Sarvi-Ulla itsekseen ja lisäsi: Liiaksi vakaviin asioihin tässä nyt on takerruttu. En minä siunaamasta lakkaa näitä Aholan uuden parikunnan häitä! Kun näissäkin ollaan näin surullisia, ihan kuin maahanpaniaisissa, niin mitä siitä perältä tulleekaan!

-- Eihän näitä ole häiksi muut sanoneet kuin Ulla, muistutti Hermanni. Onpahan vain tuttavallinen yhdessäolo vihkimisen johdosta, yhdessäolo, jossa Ullaa ei olisi laisinkaan kaivattu.

-- Mutta, hyvä Aholan vaari, missäs kauha on kuin padassa! Jos ei minua olis täällä, rupeaisitte varmaankin katumusvirsiä kujertamaan. Minä nämä kemut teen sentään hieman häämäisiksi, ja semmoiset ne pitää olla, kun kerran kaksi nuorta ihmistä on rakkaudessa yhteen mennyt. -- Maija ja Matti, eikö hypellä! Saadaan nähdä, kuinka Aholan lattianniskaset notkahtelevat. Hypellään Valkaman loukkolaista ja lauletaan:

Tillul lillul lihava ja tallul lallul laiha; ei se tyttö lihavakaan pojan syliss paina.

Hän oli jo jalkaa molempaa rytmikkäästi polkien vetämässä toisella kädellään Mattia, toisella Maijaa peripenkiltä hyppelemään, mutta Hermanni lausui kovan sanansa että jos ei nyt ole vähemmällä, niin heitetään vaikka pihalle. Ja senmoisia ruokottomia renkutuksia, lisäsi hän, ei pidä meidän tuvassa äännellä. Tenavatkin oppivat noita pahuuksia...

-- Älkääpäs nyt, Aholan ukko, harmiinne haljetko! tokaisi Ulla tosissaan. Mutta heittäytyen jälleen veitikkamaiseksi lisäsi: Kyllä te olette olevinanne viisas kuin Salomooni, muttette yhtäkaikkikaan ymmärrä että hyppely ja kaikki hauskuus on kuivalle elämälle kuni rasva nariseville rattahille... Ja kyllä minä täältä poiskin pääsen, lausui lopuksi, sitaisi ristiliinan päähänsä, iski silmää Kala-Jussille ja lähti.

-- Se on hupsu tuo tyttö! arvosteli Kuusikankaan Kusti ja päästi leveän halveksivan naurun perään.

-- Ei se pakana hupsukaan ole, väitti Kala-Jussi laikutellen vastaan. Onpahan vain semmoinen veitikka tytökseen ettei niitä monta olekaan...

Arvosteluja kuului sen jälkeen monenlaisia. Hermanni sanoi: Kyllä se lempo ymmärtää, mutta on antautunut pahan hengen palvelukseen, niin ettei muuta mahda kuin ajaa sen asiaa. -- Hanna lausui: Sillä on niin kiemura luonto ettei sitä toinen ihminen tajua. Jos siinä rupeaa oudoksumaan yhtä puolta, vetää se sen piiloon ja kääntää toisen puolen näkyviin, ja niin aina vaihetellen näkyy useampia puolia, juuri kuin monivärinen lintu lehahtelisi ilmassa. On sillä helliä ja vakaviakin puolia. Minä olen toisinaan kahdenkesken puhellut sen kanssa ja se on itkusilmin päivitellyt, kuinka hän on yksinäinen ja turvaton ja kuinka kaikki häntä halveksivat... Joku moitti: Mutta kun se vielä muun hyvän lisäksi on ruvennut pitämään yhtä sen laukkuryssän, sen Heikki Kimpaisen kanssa. -- Onkohan tuossa perää? -- Niin ne ainakin Kumpumäen taloissa puhuvat täytenä totena. Kuuluvat yhdessä yöntietämiä olostelleen Syrjä-Kummun ylikamarissa. -- Hyi pakanoita! halveksi Hermanni. -- Kyllähän on jos totta on! yhtyi Hanna halveksimiseen, samoin useammat muut.

-- Kyllä ne pian panevat lisiäkin, epäili Kala-Jussi. En minä kumminkaan vielä tällä syönnillä usko Ullasta semmoista.

Kala-Jussin ja Sarvi-Ullan väleistä oli myöskin puhuttu jo vuosikausia. Ihmiset tiesivät Jussin kulkeneen Ullalla, missä talossa milloinkin tämä sattui päiväläisenä olemaan. Olipa Aholassakin nähty, kun Ulla muutaman kerran makasi Maijan aitassa, Jussin pyrkivän ja pääsevän aittaan. Eikä tätä pidetty erinomaisen kummana kylässä, sillä likastelivathan muutkin, ja ainahan vakka kantensa valitsee. Vain sillä vähän naurahdeltiin että niinkin laiskan töhkä mies kuin Kala-Jussi aikonee akkomaan ruveta ja että tämä, joka liikkeissään ja puheissaan oli jotensakin nahjusteleva, rakasteli semmoista liukasliikkeistä ja sukkelasuuta kuin Ulla oli. Kyllä siinä, sanottiin, akka ainakin kolmasti miehen ympäri kääntyy. No olihan se Jussi kelpo suutari, kun vain neuloa viitsi. Parikuntana kai ne menevät nekin. Mutta kun puheet levisi että Ulla oli laukkuryssän kanssa kuherruksia pitänyt tuli Ulla -- ja Jussi hänen kanssaan -- koko seudun nauruksi.

Hermanni ja Hanna saivat vasta tänään kuulla tämän mukavan jutun. Ison aikaa sitä nyt ihmeteltiin, ja loinneltiin Ullaa.

Mutta sitten tuli Kala-Jussille ja Kuusikankaan Kustille riita ja kaikkien huomio kääntyi siihen. Kusti, hyvästi jo tänttärällään oli isotellut kelloillaan ja komealla letkuvartisella, hopeahelaisella syöskuumipiipullaan. Jotta se kävi Jussille vaivaksi. Ottipa vielä rahakukkaronsa lakkaristaan, avasi sen ja nostellen setelitukkoa mahtaili:

-- Ei sitä kaikilla miehillä ole niinkun tuommoistakaan tukkoa! Ja nauraa höräytti perään.

-- Mutta minä epäilen tokko miehen merkitys on rahoissakaan juuri, vastasi Jussi tapansa mukaan harvakseen. Kieltä kahersi hieman väkevän vaikutus, vaan äänenpaino osotti sanojen syvältä nousseen.

-- On sillä sentään rahallakin jotain merkitystä, kuului Kustin sanat edelleen. Aina sitä uskaltaa mennä vaikkapa herrainkin pakinoille kun on rahaa, Sanotaanhan sitä niinkin että rahalla on taivaallinen voima.

-- Mutta kun ne eivät ole juuri omia tienaamia, ei ne miestä miehekseen osota vaikka niitä olis kuinka paljon.

-- No ei ne ainakaan sinulta varastettuja ole, siitä panen vaikka pääni pantiksi.

-- Köyhiltä uittomiehiltä kiskottuja kalliita hintoja leivistä ja jauhoista ja silakoista. Kuusi kopeekkaa, kyllä se esimerkiksi on liika paljon pienestä, ohukaisesta ja suurireikäisestä leivästä.

-- Pidäppäs nyt kala suus kiini taikka pian paukkaa!

-- So so! kiertelivät Hermanni ja vanha Kuusikangas. -- Herra siunatkoon teitä! Älkää nyt hupsuiksi tulko, kuului Hannan ja muiden vaimojen ja tyttöjen ääni.

-- Tuota ettäkö pian paukkaa! vastasi Kala-Jussi kiusallisella äänellä, Nyrkit ne on täälläkin jos ne kysymykseen pannaan. Heitä pois tuo piippulenko hampaistas, taikka minä sen lennätän!

-- Vai sinä lennätät! Kyllä tää poika ainakin uskaltaa yrittää jos siksi tulee, rehenteli Kusti ja vanui Jussin rintapieliin. Tämä viskasi piipun toisen suusta muuripieleen jotta pesä pirstoiksi meni, ja puristi jykevät kouransa vastustajan kahdenpuolen länkiluiden yläpuolelle ja ahdisteli peukaloillaan kurkkua...

Rytinän kestäessä siunaili ja valitti Hanna perätikin että kun pienen lapsen sairaaksi pelottavat. Sulhanen oli hypännyt väliin ja oli siihen kokoontunut tyttöjäkin kahakoivia sovintoon rukoilemaan. -- Lempo tässä pyydelköön, jahkaisi sulhanen. Kyllä miehet voiminkin erotetaan. Mutta erilleen ei hän heitä niin helposti saanut, vaan työnsi, tarkoittaen seinää vastaan, mutta sattuikin akkunaan, ja Kustin kyynäsmutka särki lasinruudun, joka helisten sirpaleina putoili seinän viereen pihaan. Sitten erosivat, mutta Kusti vielä pyrki nyrkein pakkuloimaan vastustajaansa kasvoille ja suuta vasten. Vaan ei saanut kuin kerran vähän läpsäytetyksi, sillä sulhanen työnsi toisella kädellään toista, toisella toista erilleen toisistaan. Vielä Kusti manasi, puri hammasta ja lausuen: on mulla kelloja vaikka yhden särenkin -- otti liivinlakkaristaan yhden ja heitti sen nauhoineen päivineen lujasti takkakiveen. Vaan kohta muuttui mies nurruttelevaksi.

-- Turkanen! Minun tupani, joka aina on ollut rauhan maja, on nyt tehty tappelijain temmellyspaikaksi. Ja lasinruutu on hajalla! Tätä en olisi voinut aavistaa. Mutta se on niin että kussa julkijumalattomia on, siellä on meteliä. Hyi hävyttömät pakanat! -- Hermanni puolittain itki (joka hänelle oli peräti harvinaista varsinkin terveenä ollessaan); niin syvästi hän paheksui tapahtunutta mylläkköä.

Mutta naisihmiset ja lapset oikein hyrskien itkivät järkijärestään; pieni Julius kehdossa uikutti ja peppuroi. Vaan kaikista kaikkein pahimmin haikeutti rymäkkö morsiamen mieltä.

-- Näin meidän vihkiäisissä! huudahti hän sydämmellisesti.

Nuo morsiamen sanat kuultuaan heltyivät itse hekin, jotka äsken tappelivat, niin että silmät miltei kyyneltyneinä pyysivät:

-- Älä nyt pidä kovin pahana, Maija! Emme tuota tulleet paremmin aatelleiksi, ja rupesimme tyhmässä ylpeydessä mylläköimään.

-- Pahanahan sitä semmoista täytyy pitää, vastasi Maija hellän haikeana.

-- Ei teistä toki olisi voinut moista uskoa, yhtyi Hanna-äiti paheksumiseen. -- Ei toki, ei toki, kuului useita naistenääniä.