Part 3

Mutta vastoin omaa tarkoitustaan tuli Hermanni huomatuksi kirkossa tässäkin sijassa, jossa hän toivoi saavansa olla niinkuin ei häntä olisikaan. Äkkäsi monta kertaa kuinka ihmiset penkeistään kurkistivat selkänsä taa ihan varmaan nähdäkseen oliko Aholan Hermanni kirkossa. Vieläpä pappikin saarnastuolissa näytti viittaavan sormellaan suoraan häneen kysyessään: Sinäkin siellä! Kuinka on sinun laitasi? Onko Jumalan laki saanut sinua kurittaa? Vai vieläkö olet entisessä paatumuksessasi? --

IV. Eräällä kirkkomatkalla.

Muuanna sunnuntaina -- ja se oli Laurinpäivä-viikon maanantain, ennustetun lopun edellinen päivä -- väkijonon kirkonmenojen lopetettua lappaessa kirkon ja pappilan välistä maantietä sattui pappi körttiläisten joukossa kävellessänsä äkkäämään Aholan Hannan, joka näytti sivuuttavan likemmäksi ojaa antaakseen tietä muille.

-- Ellen erehdy, olette te Aholan vaimo Kuusikankaan maalta, arvasi pappi keppiään huiskuttaen. Muistan teitä päivätöissä pappilassa olostanne, ja kävittehän kerran ripillekirjoituttamassa pappilassa.

-- Kyllä olen se, vastasi vaimo hiukan hämmästystä äänenväreessä osottaen.

-- Eikö miehenne nimi ole Hermanni?

-- On.

-- Ja luulinpa minä nähneeni hänet kirkossa. Eikö hän istu aina siellä kauvimmaisessa penkissä?

-- Niin se istuu.

-- Näkyykö häntä nyt tiellä?

-- Ei taida näkyä. Olisiko pastorilla asiaa?

-- Mielelläni puhuttelisin häntä.

-- No kyllä minä viittaan jos satun näkemään.

-- Hyvä. Onko teillä terveyttä siellä Aholassa ja mitä muuten rauhaanne sopii siellä sydänmaalla?

-- Olen minä ollut jotakuinkin terve, mutta Hermanni on kitunut koko kesän. On kumminkin jo vähän parempi kuin tuonnoin.

-- Mikä tauti häntä vaivaa?

-- Se punatauti, jota ne nyt sairastavat ja johon kuolevatkin.

-- Vai niin. Jaa-a, siihen on kuollut kumminkin kymmenkunta lasta, joku ijäkkäämpikin joukossa, tästä seurakunnasta tänä suvena. Oletteko koettaneet hankkia lääkärin apua?

-- Ei, kun se tohturi on niin kaukana, neljän peninkulman päässä, eikä meillä ole hevostakaan. Kanverttiviinaa on vähän hankittu.

-- Onko siitä ollut apua?

-- Kehuu se vähän olevan. Polte eli väänteet ovat aina hiukan helpottaneet kun sitä on maistanut.

-- Ei suinkaan miehenne ole juomari,

-- Ei toki. Liekkö milloinkaan ollut päissään? Ei ainakaan minun aikanani.

-- Hyvä, No minä olette ottaneet taudin vastaan? Oletteko katsoneet sitä Herran kuritukseksi hyvään, vai --?

-- Tuollapa se ukko menee, huomautti vaimo papille, viitaten yksin joukkojen jälessä pappilan mäkirinteessä kävelevään mieheen, ja tuli samalla melkein tajuamattansa keskeyttäneeksi papin kysymyksessään.

-- Jaha, jassoo, sielläpä se menee, tunnustelen minäkin tänne asti.

-- Ahola! ehätti yksi körttiläisjoukosta, Keski-Kummun isäntä, huikahtamaan.

-- Pysähtykää meidän joukkoon puhelemaan! kehotti pappi kuuluvalla ystävällisyyttä soinnahtavalla äänellä.

Hermanni, asettuen tien syrjään aidan viereen, seisahtui.

-- Täällä on vaimonne meidän joukossa, sitä mieluummin kai te seuraan yhdytte, arveli pappi kun oli joukkoineen lähelle miestä tullut. -- Päivätöissä pappilassa olen nähnyt teidänkin, ja kirkossa ettekös istu aina yksinänne ovimmaisessa penkissä?

-- Kyllä minä istun, vastasi Hermanni hyvinkin hämillään. Nyt oli tullut peräti huomatuksi, paheksui hän ajatuksissaan.

-- Vaimoltanne sain kuulla että te olette sairastellut vaan jo parantunut jossakin määrin, jatkoi pappi. Meidän tulisi ottaa kaikki rasitukset ja vitsaukset Herran kädestä kurituksena taikka oikeammin rakkaudenvetona kääntymään Hänen puoleensa.

-- "Jota Herra rakastaa sitä Hän myös kurittaa", luki Keski-Kummun isäntä muististaan.

-- Niinhän se Herra antoi Joopinkin saatanalle runneltavaksi, mutta rakasti yhtäkaikki suuresti häntä, lisäsi joku toinen siihen.

-- Ja Taavettia, kyllä sitäkin kuritettiin, säesti kolmas joukosta.

-- Minäpäs sen muuna taudinkaan ottaa vastaan kuin Herran herättämiskeinona, myönteli Aholan Hermanni.

-- Niin, tekin olette sinä sen ottanut? tutki pappi.

-- Kyllähän sitä on aina lujemmin koettanut Häneen luottaa. Koettelemuksen ja herätyksen aikaa se muuten on ollut koko elämä. Varsinkin ne kohta kuusitoista vuotta, jotka Hannan kanssa on Aholassa asuttu. -- Hän katsahti vaimoonsa, joka tiensyrjää miettiväisenä käveli, mutta näytti siltä kuin olisi Hermanni kohta havainnut ettei hänen olisi tarvinnut näinkään paljoa tässä kymmeniselle ihmisjoukolle sanoa.

-- Onhan sitä saatu yhtä ja toista kokea, yhtyi vaimo hiljaisella äänellä.

-- Minä kuulen -- otti pappi sanoiksi kun oli tultu pappilan hilan eteen -- että te, Aholan asukkaat, ette ole hetikään maailman lapsia. Kuitenkin -- en tahtoisi luulla että onnutte molemmille puolin, mutta omatuntoni sielunpaimenna pakottaa minua kysymään, minkä tähden ette kokonaan antaudu Jumalan lasten merkittyyn joukkoon?

-- Erilleen maailman lapsista, otti joku jatkaakseen papin kysymystä.

Molempain kasvoissa huomasi, kun siinä ohimenoteillään liki toistaan seisoivat, hämmästystä juuri kuin olisivat arvaamattansa tuomiolle joutuneet. Hyväsen hetken perästä Hermanni vastasi:

-- Mutta sanoohan siellä Jumalan sanassa Kristus itse: "Koskas rukoilet, niin mene kammioos ja sulje oves"...

-- Jaa jaa, myönnytteli pappi siihen. Mutta raamatussa puhutaan myös "valituista lapsista", "piskuisesta laumasta". Ja Kristuksen opetuslapset Hänen aikanaan ja sittemmin seurakuntia perustaen lyöttäytyivät omiin joukkoihinsa, ja mahdollisesti heillä oli vaatetuksessakin jotain erotusta maailman lapsista. Tosin ei Jumalan lapsena oleminen ole vaatteiden vaan sydämmen asia, mutta maailman, surottoman maailman tähden on hyvä vaatteidenkin puolesta olla eroava, ja kirkossa tuleminen lähelle toimituspaikkaa osottaa Jumalan lapsilta hartautta ja tarkkaavaisuuden halua.

-- Kyllä se niin on kuin pastori sanoo. Sitä minäkin, sitä minäkin, aivan niin -- kuului joukosta.

Seurasi äänettömyyttä, Lehtevät suuret koivut pappilan puutarhan edustalla suhisivat hienon hiljaa leppeän suvituulen henkäyksissä, puutarhan kasvit monivärisine muukalaisine kukkineen, vuohensilmäin ja keltakukkien kirjoamat heinikkokedot, ohra-, kaura- ja ruispellot ja niiden syrjissä siniset ruiskukat, ynnä Pietarinkukat valkoisine heteineen -- kaikki näyttivät ja tuntuivat, kun niitä hetkisen äänettömänä katseli, vielä niin siivekkäiltä jotta veivät vaipuneemmankin ja uskonmietteisiin takertuneen mielen mukanaan luonnon maalliseen ihantolaan, jossa elontuoreutta tuoksuu, mutta joka samalla kohottaa tunnetta ja ajatusta autuaitten aavistettuihin asuntoihin. Taivas oli yltympäri ohuessa pilvessä, mutta ilma muuten maidonmieto. Äänettömyys loppui kukkain ja ihmisten vertailemiseen toisiinsa, kuinka molemmat aikansa kukoistavat ja sitten kuihtuvat. Keski-Kummun isäntä tuumasi vakaasti että jos nyt huomenna maailma loppuisi, niin menisivät kukat ja viljat ja parantumattomat ihmiset turakkoon yhtaikaa...

-- "Mutta nisut Hän kokoo aittaansa", säesti pappi siihen.

-- Vanha pelto se kasvaa aina täyden elon vaikka kesä pitkin matkoin ei ole aivan hyväkään, mainitsi Hermanni havaintonansa. Hänen ajatuksensa olivat juohtuneet pappilan vankkaa ruista katsellessa vertaamaan omaa suviruistaan tähän.

-- Niin, tosin kasvullisuus riippuu paljon pellon mehevyydestä, vaikka "Herra se on joka kasvun antaa" niin maallisessa kuin hengellisessäkin pellossa -- lisäsi pappi edellisen päätelmään. Kasvavatko teidän pellot huonosti?

-- Huonosti tahtovat yhäkin kasvaa. Mitä kun ei ole riittävästi väkiainetta. Ei ne väettämättä kasva maat täällä. Toista se on Kyrönmaassa, jossa ei tarvita sontaa ollenkaan. -- Meidän pellot yrittivät tuossa kun viisi kuusi vuotta oli konnulla oltu tulla väkeensä, antoivat parina kolmena vuonna kelpo sakean sadon, vaan sitten rupesivat jälleen tekemään tenää. Niinkuin ensimäisinäkin vuosina pakkaa niissä yhä vielä virna ja muu roskaheinä olemaan yhtä suurta poikaa kuin oikea viljakin. -- Hermannin kieli tuntui vertyneen kun sai peltojensa laadusta puhua.

-- Jaa jaa, tarpeelliset ovat maallisetkin pellot, myönsi pappi hänen lopetettuaan. Eikä nämä pappilankaan pellot ole hyvässä kunnossa. Väeltään kehnot ja rikkaruohojen vallassa ovat melkein kaikki syrjäpellot. Tuo vierrepelto, jossa nyt ruis rehottaa, on meidän pelloista mehevin. Muuten on maanviljelys täällä ylimalkaan heikolla kannalla vertasi sitä maanviljelykseen Kyrössä taikka Hämeen sydämmessä. Eikä täällä papillakaan lihavat päivät ole.

-- Niin, meillä on ainakin se vika ettei ole heinimaata jotta voisi pitää useampaa lehmää, jatkoi Hermanni selitystään. Niitty on pellon emä. Enimmäkseen on meillä ollut vain yksi lehmä, vaikka nyt taas aijotaan hankkia toinenkin talvelle. Ei se yksi lehmä semmoisiakaan peltoja...

-- Onko teillä hevosta?

-- Ei. Mitenkä sitä semmoisella heinäerällä hevosta pitää! vastasi Hermanni itsekseen ihmetellen että toinen semmoista kysyikään kun kerran oli saanut kuulla heinäin vähyyden.

-- Kuus lammasta meillä on, antoi tietonaan Hanna, joka tähänasti oli vain kuunnellut. Oli meillä ensimmältä hevonenkin, mutta eihän sitä saatu elämään muuten kuin rahtimaiden heinillä, ja kun se tarvitsi suurustakin ja muuta, niin täytyi Hermannin raahastaa ansioajoissa ja semmoisissa. Niin että se kyllästyi koko reuhastukseen ja myi hevosen pois. Vastaan minä kyllä olin, mutteihän se auttanut... Hän havaitsi liikoja kaikkien kuullen puhuvansa ja lisäsi: Taitaapa se sentään parasta olla niinkuin se on.

-- Kymmenkunnan vuotta on sitä nyt hevosetta oltu -- tarttui Hermanni asiaan taas, -- ja kyllä se on ollut paljoa rauhallisempaa siitä lähtien kuin siihen asti. Se on ollut nyt oikein kuin kotielämää. Ja jahka siitä pellot voimaan saadaan, niin meiltä ei puutu mitään. Velatkaan eivät ole aivan suuret. Kun vain terveyttä sitten suodaan.

-- Ei minunkaan mielestäni enää tule hevonen suuresti kaipiolle.

-- Mutta kuinka te hevosetta voitte kyntää peltonne ja ajaa tarpeenne metsästä? Palkkahevosellako? Maksaahan sekin.

-- Minä vedän kelkalla tarpeet ja peuhon kuokalla pellot, elikkä yhdessä me tavallisesti pellot kuokitaan. Palkkahevosta pidän vain muutaman päivän vuodessa.

-- Tahtoo ne pellot kyllä käydä matalamultaisiksi, kun harvoin kynnetään, mainitsi Hanna havaintonaan.

-- Ei haitaksi, vakuutti Hermanni. Kyllä se meidän kaksihaarainen kuokka vie melkein yhtä syvältä kuin sahratkin.

Muut kuin pappi eivät monella sanalla ottaneet näihin puheiluihin osaa. Ensiksikin Aholan Hermannin asumisomituisuudet olivat heille ennestään tunnetut ja toiseksi olivat he hiljattain heränneinä niin syöpyneet autuuden asioihin, niin jumalisuuteen juurtuneet että pitivät miltei sopimattomana haastella maallisista asioista kirkkotiellä. Ennen heillä oli ollut tavallista juuri kirkkotiellä kävellessään ja kirkkokentällä seisoessaan ja istuskellessaan jutella asumisasioista toisilleen, mutta hengellisesti herättyään olivat saaneet noiden jutustelemistenkin tähden tunnonnuhteita kärsiä. Olipa pappikin saarnoissaan monasti pahaksi moittinut sitä tapaa ettei edes sunnuntaisin, ei kirkkomatkallakaan eikä vielä kirkon sisälläkään irtaannuta maailmasta ja kokonaan antauduta pyhäin asiain tutkistelemuksiin. Heitä kummastutti nyt kun pappi noinkaan paljon sekaantui maallisiin seikkoihin Aholan asukkaiden kanssa. Muutamiin heistä oli maailman lopun ennustusten mukana puhaltava herätyshenki vaikuttanut niin syvästi että olivat suven suussa jättäneet niittyjensä aidat korjaamatta jopa veräjätkin auki, niin että karja sai haaskata heinikot kesän mittaan. Eihän sitä mitään enää tarvittu. Keski-Kummun isäntä oli kyllä keväällä, jolloin vielä suruttomana -- kuten itse silloin sanoi -- olla rohjusteli, veräjänsä sulkenut, mutta heiniaikana olisi herätyksessään jättänyt heinänsä niittämättä, jos ei akka olisi ruvennut totisiin touhuihin. Ei tässä nyt vieläkään ristissäkäsin loppua odoteta, oli hän päättävästi sanonut, -- ei ikinä Jumala työstä kiellä ihmisiä. Kuitenkin nyt näin likellä ennustettua loppua oli lopun pelko ylimalkaan koko joukon haihtunut. Tuli niille heränneillekin, jotka olivat taloutensa laimin lyöneet, yhä useammin ajatuksiin semmoista että mitähän jos Herra vielä säästäisi maailmaa?... Mistä sitten elukaneloa?... No, "Herra antaa omillensa heidän maatessansa" -- siinä lohdutus, ja koetettiin pysyä erillään maallisista huolista. Työtä tehtiin noin miten sattui ja ilman kaikkea intoa. --

Nyt siinä pappilan kedolla seisottaessa ja kuunnellessa papin ja aholaisten puhelua pyrki useammille maallisten asiain tähellisyys mieleen voimakkaammin kuin pitkään aikaan, vaikkei puheiksi puhjennut. He kun aikoivat pappilaan olivat jo melkein kaikki niinkuin pappikin siirtyneet vähitellen hilan läpi, mutta Aholan asukkaat ja muutama muu olivat vielä maantien puolella. Tulette sisälle kaikki? kysyi pappi puolittain kehottavasti. Me taittaan mennä yhtäpäätä kotiin, vastasi Hermanni. Vai niin, sanoivat siihen pappi ja useat muut, -- te ette ole muiden muassa, ette pidä Jumalan lasten seuraa. No, hyvästi sitten -- Herran halttuun, mutta miettikääpä asiaa. Kun sitä tarkemmin aprikoitte, tulette oivaltamaan että vaatteiden erilaisuudella ja muiden muassa olemisella on parannuksen asiassa merkityksensä. --

-- Mitä me muista! päätteli Hermanni kiusaantuneena vaimolleen kun kahden kävelivät viertävää maantietä kotisuunnalle. Minä en saa päähäni että Jumala tahtoisi rupeamaan körttiläiseksi.

-- Mutta mitähän yhtäkaikki jos sinä tekisit siitä jälelläolevasta kesäverkakankaasta körttiläistakin. Kyllähän sinä ne kuroukset osaisit... Vaimossa oli puoli pilaa toinen totta.

-- Mull on takki päälläni, ja on mulla muutakin tehtävää kesän kiireimpänä aikana kuin ruveta tyhjiä kuromaan!

-- No, Hermanni, älä nyt kiivastu. En minäkään sitä totta tahdo.

-- Sinä kumminkin aina niin helposti tahtoisit muiden mukaan, oli se sitte maallista taikka hengellistä. Emmekö me saa olla omia olojamme! jatkoi hän hyvästi heltyneenä, Jumalaan mekin luotamme. Niinkuin olen sinulle monasti sanonut on Pyhä Henki kolkuttanut minun sydämmeni ovelle nuoruudesta, aivanpa lapsuudesta asti. Herätyksen aikoja on minulla aina ollut. Hidas olen kyllä ollut. Mutta Herra ei ole kyllästynyt minuun. Mainitsen sinulle nuoruudestani erään tapauksen, joka on tähän asti mainitsematta jäänyt. Meitä oli useampia nuoria miehiä koolla Kantolassa, Käsillä oli viinaa talvellisesta keitoksesta sen verran että kun se tasan oli juotu tultiin jokahinen kelpo hyvälle tuulelle. Ja sitten rupesi tekemään mieli lisää viinaa, Keski-Kummussa, jossa keitosmäärät aina ovat olleet niin suuret, tiettiin sitä saatavan. Toiset lähtivät tuolle kolmen neljänneksen matkalle viinan tähden, mutta minulle juuri lähdön päissä kuiskasi sisällinen ääni: Älä mene! Se on pirun houkutusta. Ja perillä oli syntynyt kova tappelu, jonka maljoja Saukon Kyösti poti viikkokausia sängyn omana. Se oli Herran vetoa puoleensa sekin. Näissä kotoisissa kohtaloissamme Aholassa olen minä vuosi vuodelta havainnut yhä selvempiä viittauksia aina paremmin turvautumaan Kristukseen. Tänä kesänä on Herra käyttänyt erityisen tehokkaita herätyskeinoja minulle, meille ja koko maailmalle. Maailman lopun ennustusten kautta Hän herättää suruttomain suurta joukkoa. Mutta ei meidän siltä tarvitse lakata työtä tekemästä ennenkuin tämä maallinen elämä meiltä otetaan. "Valvokaat ja aina rukoilkaat", mutta työkin on pantu alusta alkaen ihmisen velvollisuudeksi. Turvaaminen Jumalaan yksinäisyydessä ja työssä antaa paljoa paremman rauhan kuin vaikka olisi minkälainen joukko aina koolla ja minkälaiset kurohäntätakit.

-- Niin minäkin ajattelen. Mutta hyvä Hermanni, auta sinä minuakin valvomaan ja rukoilemaan ja uskomaan! Minä olen vielä hidas, ajatukseni eivät pysy jumalisissa asioissa kuin pikkusen aikaa kerrallaan. Kun yritän ajatella Kristusta ristin päällä, niin en huomaakaan kun jo taas ajattelen että jospa meidän torppaan voisi lisätä heinimaata, jotta saataisiin hevonen ja kolmekin lehmää elämään.

-- Mutta, Hanna armas, se on sinussa paha vika että toivot enempää kuin on saatavissa. Maallisten asiain aprikoiminen ja sovittelu kuuluu valvovalle ja uskovaiselle yhtähyvin kuin kaikille toimeentuloansa harrastaville ihmisille, mutta tavoittamattomien toivominen on pahaksi, se vie tyytymättömyyteen ja levottomuuteen ja viepä katalaan kateuteenkin. Mutta yhdessähän me olemme kuitenkin tehneet työtä, luottaneet ja toivoneet. Yhdessä autuuttakin ajatelleet. Niin teemme vastakin. Usko sinä ylhäiseen Isään, "heikko usko on myös usko".

-- Niin, Hermanni -- minä uskon. "Auta minun epäuskoani!" Vaimon ääni kuulosti huokaavalta.

-- Ethän minua rukoile vaan Jumalaa?

-- Kumpaakin. Aina kun aattelen Jumalaa aattelen sinuakin, ja toisepäin. Sinä olet kaikinpuolin minua ymmärtäväisempi...

-- Nyt kotimatkalla poiketaan Mutkalla kysymässä onko Mutkan herralla vielä niitä mattojauhoja. Kävisin huomenna pussilla hakemassa. Pitäähän meidän pari leiviskää vielä ostaa, kun tämä vuosi on näin myöhäinen ettei uutinen pariin viikkoon joutune.

-- Mutta pyydä velaksi, kun ei meillä ole kuin muutama rupla rahaa. Mutkan herra kuuluu antavan melkein kaikille, jotka vain pyytävät.

-- Minäpä en pistä päätäni Mutkan herran verkon mutkaan. Kas, se on levittänyt verkkonsa apajalle ja ihmiset rientää siihen kuin kalat ikään. Pian on koko seurakunta velassa Mutkan herralle ja silloin siitä paisuu mahtava valtias tälle seudulle. Semmoiset on oireet siinä miehessä. Ei! rahalla minä ostan, enkä ostaisi häneltä laisinkaan kun muilla vielä olisi. Mutta Kuusikankaan isännältäkin on vähissä ettei riitä.

-- Niin, teeppäs tahtos, mutta minä tuumasin että se velka pian saataisiin maksetuksi sitten kun uutinen joutuu. Rahalla ehkä sattuisi olemaan muita reikiä ... aavistelin minä.

-- Ei. Paras on olla varuillaan. Annetaan haittaamattomampien rahanreikäin olla raollaan parempiin aikoihin.

Kun he -- muita kirkkomiehiä ei enää tiellä näkynyt -- yhtä ja toista puhellen olivat saapuneet Kaarangan korpeen lähelle sitä suurta kytöniittyä, joka Mutkan talosta loittoni Lahnalahden kainaloon, kuulivat he miehen äkäistä myöhkimistä ja hevosten hirnauksia, Pianpa havaitsivat kuusten ja koivujen lomitse hevosten päitä ja lautasia, kohtapa myös miehen, roima seipäänvenkula käsissä, paljainpäin juosta reuhkasemassa hevosjoukon perässä, Pitkästä vankasta vartalosta ja herrahtavista liivistä, paidasta ja housuista tunsivat he vähän tarkemmin nähtyään hevosten hätyyttäjän Mutkan herraksi. Likelle tultua näkivät kuinka vetevät hikiherneet valuivat hänen hehkuvista poskistaan ja otsastansa. Samassa hänkin äkkäsi heidät ja puhkesi läähättävällä äänellä sanoihin:

-- Helvetin vietävät, nuo maailman lopun houraajat jättävät aitaosansa korjaamatta. Ja nyt ovat kylän konit peuhastaneet ja tallanneet minun kytörukiini tuon näköiseksi!

-- Kyllä on pahasti, pahasti on, yhtyivät Aholan asukkaat pakeksumiseen, kun näkivät kuinka ruis kytösaroissa oli hevosten jaloissa raiskaantunut. Aivan vahvimpiin kohtiin olivat laahustaneet rumia vakoja ja katkoneet tähkiä kahden puolen.

-- Te olette semmoisia hornan hupakoita, semmoisia kähnystelijöitä ja järjettömäin houreitten huumaamia, te kaikki tämän seudun asukkaat, että totta jumalauta saisikin koko paikkakunta humahtaa syvyyteen ja viedä jokikisen sorkan muassaan!

-- Mutta ei suinkaan taas ihan jokikistä, huomautti Hermanni aroillaan. On täällä kunnollisiakin miehiä.

-- Ketä? Sanoppas!

-- No en minä niitä nyt luettelemaan rupea. Sanon vain etteivät hetikään kaikki ole maailman lopun tähden jättäneet asumahommiaan hujan hajan. Teki hänen hiukan mielensä huomauttaa niinkin etteihän suinkaan Mutkan herra olisi taloineen tahtonut samaan humahdukseen joutua, muttei yhtäkaikkikaan viitsinyt, koska asia oli näinkin arkaa laatua. Eikä oikein olisi tohtinutkaan.

-- Jokainoa ansaitsisi sen! pitkitti toinen, jonka luonto yhä pahasti kuohui. Tuo Keski-Kumpulainen etunenässä olisi syöstävä syvyyden kattilaan. Niinkuin tietänette on tämä Lahnalahden niitty ja kytöaituus meidän ja kumpulaisten yhteinen. Minä kevätkesällä kulkiessani Hiekkaniemen nenästä aituuksen läpi kotiin, tulin huomanneeksi Keski-Kumpulaisen aitaosan tuossa kelvottomassa kunnossa, missä sen nyt näette ja lähetin hänelle oitis käskyn korjaamaan sen jos tahtoisi pahempia seurauksia välttää. Aivan kuin mies lupasi hän aitansa heti korjata. Vaan mitä vielä! Rupesi viikoksi juomaan ja sitten kohmelon kouristuksissa teki katumuksen ja rupesi jumaliseksi elikkä oikeastaan oli tekevinään ja rupeavinaan -- koko mies ei ole muuta kuin juoppohullu. Ja niin jätti aitansa lamaan ja istui maailman loppua odottamaan. Minä kun olen ollut matkoilla Tampereella ja Helsingissä en ole tiennyt lemmon velpun vetelehtimisestä ennenkuin eilen iltana palattuani sain kuulla. Nyt tänään katsoessani kiikarilla kotoa tänne Lahnalahden perälle äkkäsin hevoset. Viisi minä vahingosta, kyllä sen laki korjaa. Mutta suututtaa asua samoilla seuduilla mokomain vetelysten kanssa, sillä _kaikki_ ne ovat samanlaisia. Kun on nähnyt ihmisiä muualla ja asunut kaupungissa niin ei voi sietää moista leväperäisyyttä. -- Hän pyyhki nenäliinalla hikeä otsastaan.

Hevoset, jotka hän oli saanut aidan taa samalla kuin tapasi aholaiset, hirnuskelivat siellä metsässä ikäänkuin levotonna siitä että Mutkan herra oli noin kovin pahalla tuulella heidän hairahduksensa tähden.

Hermanni ja Hanna paheksuivat asiaa, mutteivät juuri osanneet mitään sanoa, kun tiesivät herran olevan osaksi oikeassa. Mutta että kaikki olisivat samanlaisia, siihen ei Hermanni suinkaan eikä Hannakaan voineet vakuutuksestaan yhtyä. Olihan Hermannin velimies, Kuusikankaan isäntä, niinkuin hän itsekin ja useat muut pitkin kylää hoitaneet maatöitänsä ja polttaneet tervashautansa tänä kesänä kuten ennenkin. Aidoistaan niinikään huolta pitäneet. Kun näki herran lauhtuvan vähäsen otti Hermanni toisen asian puheeksi.

-- Vieläkö teillä on niitä mattojauhoja?

-- Hoh, olipa se kysymys! Luuletko minun jauhokauppani olevan niin menemäisillään? Eilen saapui Tampereelta viis kuormaa. Velaksi uiton päälle tietysti ottaisit niinkuin kaikki muutkin?

-- En minä halua velkakauppoihin. Pelkään velkaa kuin kuolemaa.

-- Ohoh, oletpa kun oletkin kelpo miehiä, vastasi Mutkan herra pikkuhämmästyksissään.

-- Enkä minä ole mikään halukas uittomieskään. En ole ollut uitossa pariin vuoteen, enkä ennenkään paljon.

-- Ei se tämä meidän ukko kule mielellään vieraan töissä, sanoi vaimokin sanakseen.

-- Niin että älkää pitäkö pahana vaikka minä tuota kysyin, otti mies sanoiksi jälleen. Tuumasin että jos näin uutisen suussa olis teillä enää jauhoja, kun ei --

-- Minä pidän jauhokauppaa läpi vuoden, keskeytti herra.

-- Niin minä ostan muutaman leiviskän rahalla, jotta sais suolaheinäjauhojen vahvimeksi uutiseen asti. Tulen huomenna hakemaan.

-- Tule vain, kyllä meillä jauhoja on, sanoi herra ja lähti kävelemään aitarauskalle päin.

Tullessaan kotia kohti arvelivat Aholan asukkaat ettei sitä Mutkan herraa suotta sanota jumalattomaksi, kun se laskettelee niin kauheita sanoja eikä käy kirkossakaan. Vaikka on koulua käynyt niin monta vuotta että on pappi meinannut tulla. Ja mahtava se on kans ja mahtavammaksi vielä paisuu. Mutta on se muutamissa kohdin oikeassakin.

V. Uusi elämä.