Part 2

Chapter 23,059 wordsPublic domain

Seuraavana aamuna valkeni ihana päivä. Ensi työkseen aamulla mies levolta noustuaan, hurstimekon ylleen ja lakin päähänsä otettuaan, meni ulos viljoja katselemaan. Hanna jäi askarehtamaan tupaan ja katseli ehtimiseen akkunasta hänkin. Hiljakseen, alakuloisen levollisena käveli Hermanni, kädet selän takana, pellon pyörtäneellä. Touvot, jotka tiheimmiltä paikoiltaan olivat pahoin laossa ja melkein yleisesti sinne tänne vintturoituneet, kimaltelivat kirkkaissa vesihelmissä nousevan auringon räikeässä valossa. Oli niin tyyni ja lämmin, ja Säynäisselkä päilyi jälleen hopean hohteisena. Sieltä ja kaikista metsistä, mäkilöiltä ja taivaan ääriltä näytti luonnotar taas hymyilevän suloisesti kuin hymyilee neito, joka juuri pahalla tuulella oltuaan on jälleen lempeäksi lauhtunut.

Pitkin päivää he niittäessään ketoja ja Maijan, kapalokääreen päällä istuvaa ja lekottelevaa Jussia viihdytellessä tuontuostakin katsahtivat ohra- ja suviruispeltoa, ja mikäli niissä tähkä toisensa perään pystympään terittyi sen mukaan heidän toivonsa toipui. Oli erinomainen asia ettei tuo Jumalan ilma tullut aikaisemmin, suvirukiin heelmöidessä. Aina siitä nyt sentään jotain tulee kun jyvä on jo kypsymässä.

Ja muutamien päiväin päästä tulivat he yhä suuremmaksi mielihyväkseen näkemään viljain nousseeksi melkein entiselleen. Ainoastaan tuntumattoman vähäinen osa olkia oli kaatuneeksi katkennut. Se raesade oli, Jumalan kiitos, kestänyt niin pikkusen aikaa ettei ehtinyt pahemmin ruhjoa. Koetella olikin taivaan Herra tahtonut heitä, ei rangaista... Heidän vaan olisi tullut ottaa koettelemuksesta vaarin, mutta he tunsivat itsensä kummallisen hitaiksi tässä asiassa. Kiitosuhrin puhdas vieno Herralle otollinen savu kuitenkin lienee kohonnut heidän sydämmistään, sillä kiitollisuuden tunteet kaikenvarjelijaa kohtaan usein liikkuivat heidän mielissään siitä että Hän oli kumminkin varjellut viljat.

Päivän ja viikkojen kuluessa saatiin vähitellen tietoja, missä ja kuinka laajalta maakunnissa raesade oli vahinkoa tehnyt. Kuusikankaan rukiin, joka oli hyvin tiheää ja roimaa, se oli lyönyt lujaan nousemattomaan lakoon, mutta se oli ollut jo melkein tuleentunutta ja lämpöisillä poudilla se lakotilassaankin yhä vielä kypsyi. Kumpumäen kylällä, jossa oli hiukan harvemmat rukiit, olivat ne laostaan melkein ylimalkaan nousseet. Säynäisperällä, samannimisestä selästä eteläänpäin olevassa kylässä, ei ollut satanut rakeita sanottavasti ollenkaan, ja peninkulman päässä kaakkoon olevalla Pahanganloukolla ei ukkosenilma ollut läheskään niin kova ollut kuin täällä. Ja Alamaassa ei -- olivat matkamiehet saaneet kuulla -- ollut sinä iltana eikä koko päivänäkään tullut ensinkään kovaa ilmaa, vaikka ukkonen oli eteläisillä ja itäisillä taivaan äärillä jyryytellyt väliinsä. Kävi yhä ymmärrettävämmäksi ettei Kaikkivaltias ollut tahtons rangaista ainakaan _koko_ maailmaa, sillä olihan maailmaa jos jonnekkin päin, ei sen ääret olleet Vaasassa eikä Helsingissäkään, tiedettiin kyllä. Mutta, oliko Hän tahtonut joitakin erityisiä ihmisiä näillä seuduilla rangaistuksella pelottaa ja siten kutsua heitä puoleensa?... Niin, kenties... Käsittämättömäthän olivat Hänen tiensä.

Akkunalasia ei rakeiden tiedetty särkeneen muualla kuin Keski-Kummun ylituvan seinästä neljä ruutua. Tämän talon isäntä oli kyllä tunnettu jumalattomaksi mieheksi, joka selvillä ollessaan ahneesti kokosi itselleen rahaa ja tavaraa ja kolme neljä kertaa vuodessa yltyi juomaan viikottaisin, jolloin akka aina oli hänen kanssaan pääsemättömissä. Olisiko tuommoisen elämän tautta hänen ylitupansa akkuna annettu särkyä?... Mutta helpollahan hän, hyvänpuoleisissa varoissa kun oli, sai akkunansa entiselleen. Muutamain päiväin perästä myrskyn jälkeen oli Aholan Hermanni käynyt, saatuaan kuulla lasimestarin Keski-Kummulla lasia laittamassa olevan, siellä leikkuuttamassa ruudun, eikä hänkään lasivahingostaan paljoa köyhtynyt. Asiaa ei kannattanut laisinkaan pitemmältä miettiä, sitä vähemmin murehtia.

Ja hyvät vuodentulon toiveet niin Aholassa kuin muuallakin olivat uudistuneet ja toteutuivat elokuun loppupuolella kun riihitsemään ruvettin. Jyvät, sekä rukiit että ohrat, tulivat kauniin paukkeita ja niitä karttuikin harvinaisen runsaasti. Aholan eloista tuli kolme riihen täyttä, viimeiseen ahdokseen noin puoleksi rukiita ja puoleksi ohria, ja heidän riihensä oli lähes yhtä suuri kuin talollistenkin. Riihipäivät olivat kyllä kovat ja puristivat hikeä nokisesta ihosta, varsinkin ne olivat raskaat Hannalle, kun pikku Jussi oli käynyt niin pahankuriseksi että olisi yhtmyötään ollut syliin otettava ja "rinnalla" viihdytettävä, jonka tähden äidin täytyi riihestä jaloin usein käydä tuvassa lasta katsomassa, ja näitä riihipäiviä varten täytyi palkata päivämiehenkin ja maksaa tälle jyväkapan ruuan ohessa palkaksi. Mutta kuitenkin ne olivat työpäiviä semmoisia, jotka virkistivät Aholan asukkaita enemmän kuin mitkään työpäivät ennen, ne olivat työpäiviä, joina vaivat palkittiin. Monta monta päivää oli Hermanni työskennellyt Hannan kanssa, monta monta päivää yksinkin. Aikaisesta aamusta myöhään iltaan oli milloin peltoa peuhtaloinut, milloin rankoja koonnut, milloin tervaksia tyvennyt, kolonut, hakannut, ajanut, milloin muita kotitarpeita ajanut, ja hauskoja ne olivat kotityöt olleet. Kaikkian rasittavimpia olivat ne päivät ja viikot olleet, joina hän oli ollut tukkiherrain käskettävänä hakkuulla tai ajossa. Eikä tuntuneet hyviltä nekään päivät, joina hän oli töissä kylässä vaikkapa omalla veljellään Kuusikankaalla. Ja ne vieraalla tehdyt työt olivat kovin tuntumattomiin menneet. Toista olivat sentään tuottaneet ahkerat hakkuunkalkutukset ja veistämiset omalla konnulla. Olihan siinä tuvan ja tämän riihen lisäksi muutamia muita tarpeellisia huonehökkeieitä: sauna, navetta, kaksi elolatoa, talli ja jyväaitta. Aina siitä näkyi jälkiä mitä kotona oli tehty, ja nyt nämä riihipäivät palkitsivat runsaalla mitalla, Luojan kahmalolla, ne monet kuokan iskut, kiven ja kannon väännöt, jotka tällä omalla maa-alalla olivat monasti heikoissa toiveissa vaan kuitenkin yhä pitkittävällä ahkeruudella suoritetut.

Nyt olisi tuo jyväaitta saanut olla jo parempi. Hätinä sinne mahtui kymmenen tynnyrinastiaa, jotka kaikki täyttyivät viljalla, yksi astioista oli ammeenmoinen, vetäen kolmatta tynnyriä, muut kaikki tynnyrinmittoja. Aitta oli rakennettu kylkiäiseksi tuvan uuniseinän taaksi, ja lukkona oli siinä puusalpa, joka tuvasta seinän läpi työnnettiin aitan oven taaksi. Tämänkaltaista aittaa ei ollut seudulla missään muualla. Mutta Hermanni oli rakentanut semmoisen syystä, että siinä oli päässyt yhtä seinää vähemmällä ja että siitä piti oleman helppo huomata varkaita, kun se oli aivan seinän takana, vieläpä jotenkin sen sängyn kohdalla, jossa torpan haltijat makasivat.

Se päivä oli lokakuun lopulla, jolloin viimeisen riihen jyvät, Hermannin viskaamana, puohtamana ja kantamana tulivat aittaan. Hän istui nokisena pöytärahille Hannan lämmittämää saunaa odottamaan.

-- Oh. onpa sitä vähän väsyksissäkin, sanoi hän. Mutta arvaappas akka, mitä minä olen nyt tuuminut ja aikonut, kun viljaa näin runsaasti saatiin.

-- Mistä minä sen arvaan. Taidat aikoa ettet mene enää ansiotöihin, jotka sinulle ovat aina olleet niin vastenmielisiä.

-- Oikeinpa arvasit. Mutta ei niistä pääse erilleen jos ei myy hevosta.

-- Voi, nytkö meinaat hevosen myydä, kun hyvä vuosi tuli! Älä nyt hyvä Hermanni! Palkkahevostako sitten kotiajoja varten pitäisit? Kostaishan sekin. Ja silloin ei koskaan päästäisi ajamaan kirkolle ja muihin semmoisiin.

-- Ei, mutta katsoppas hyvä Hanna! Meillä on kaikki ajot niin likellä. Ei tarvita palkkahevostakaan paljon. Minä vedän tarpeet kelkalla ja kuokin pellot kesällä. Ne rahtimaalta tehdyt heinät kunhan vain palkkahevosella ajaa, niin muut saa kelkalla, luulen ma. Ja päästäänhän me kirkolle kävelemälläkin.

-- Ainako meillä sitte pitää olla erilailla kuin muilla, paheksui vaimo.

-- Kah, vieläkö sinä yhäkin otat lukuun miten muilla, miten muilla! kummeksui mies kiivaasti jo. Jos me tässä rupeamme muita matkimaan, niin pian on asia kerjäläiskeppiin tarttua. Tässä täytyy menetellä viisaasti.

-- Niin mutta kun kylässä aina nytkin jo ihmetellään ja sanotaan: Se Aholan-Hermanni on vasta mukava, kun sillä on niin kummia tuumia... Vaimo teetteli itkua, ja Maija-tyttönen seurasi äitinsä esimerkkiä.

-- Jos et jo lakkaa puhumasta niistä muista, niin mun täytyy ruveta kovemmaksi. Ja kuule nyt ja ymmärrä! Tiedä, kuinka paha minun on olla toisen työssä. Kotityössä retusteleminen on kuin juhlan viettoa sen suhteen. Olethan sitä paitsi monasti sinäkin toivonut että kunpa _minä_ saisin olla aina kotona. Mutta sitä ei saa niin kauvan kuin pidämme hevosta. Rahtiniityistä taikka ostamalla on sille heinät hankittava ja suurusta se kuluttaa paljon. Aina vaan olisi turvattava tukinajoon. Mutta minä en jaksa siellä raahnastaa. Heinänteko rahtiniityistä ei myöskään ole sopivaa. Minun meininkini on tulla omalla konnulla toimeen -- kuinka pienesti hyvänsä, sillä ei ole väliä. Rahalla aijon Kuusikankaallekin ruveta taksvärkin maksamaan. En viitsi olla veli Heikinkään käskettävänä.

Pahalta tuntui vaimosta vaiti olla, mutta puhuminenkaan ei käynyt päinsä. Häntä samalla kiukutti alapaulalle joutuminen kuin hän tunsi pahaa mieltä siitä että laisinkaan oli alkanut vastustamaan miestänsä, joka nyt kerran oli mies ja toistakymmentä vuotta häntä vanhempi. Ja totta olikin hän monasti ikävöinyt miestänsä kotiin tämän ollessa ansiotöissä.

Sen iltaa ja vielä seuraavanakin päivänä oli Hanna nyrpeissään, tuskin tärkeimpiä pikku asioita miehelleen mainitsi. Mutta raskaaksi se rupesi käymään. Ensimäinen kerta oli tämä kuin he näinkään pahoissa väleissä olivat olleet. Siitä ei tullut mitään koko elämästä jos se tämmöistä alkoi olla. Miehestä niinikään tuntui olo kuivalta ja tuskastuttavalta. Ja sen seuraavan päivän iltana saivat hellemmät tunteet aviopuolisoissa vallan ja he sopivat ja halasivat toinen toistansa... Vielä kuitenkin nöyrä- ja hellämielisenä toivomuksenaan vaimo pyysi että Hermanni ei yhtäkaikkikaan myisi Liinikkoa, jos suinkin hänen mielestään sopisi olla myymättä. Mutta usko pois, hyvä Hanna! vastasi mies lempeästi hänkin -- me tullaan paljoa paremmin toimeen hevosetta. Huolet vähenevät koko joukon. Ja saadaan maksetuksi ne neljäkymmentä ruplaa Kuusikankaan isännälle. (Hän kunnioitti veljeään useasti isännän arvonimellä).

Muutamia päiviä jälkeen päin sai Hermanni kuulla hevosen-ostajan eräästä ulkopitäjästä kuleskivan seudulla. Hän lähti Liinikon kanssa, ratsastaen, ostajaa tapaamaan. Vaimo ei sanonut vasten eikä myöten, mutta Maija-tyttönsä kanssa jäi hän vuodattamaan kuumia kyyneleitä...

Mies kun palasi levitti pöydälle viisikymmentä ruplaa hopeassa ja kuparissa. Näytti se oikein komealta koolta, vaan ei Hermannikaan sillä isotellut. Se on pian menevää, hän sanoi, -- ja onpa vähän ikävä Liinikkoa, mutta on täytynyt menetellä niinkuin paraiten sopii. -- Hannan oli kovasti ikävä Liinikkoa, Ja Maija kysyi eikö Liini tule enää koskaan takaisin. Rahoilla olikin reikänsä. Kuusikankaan Heikki oli saanut kuulla veljensä myyneen hevosen, ja tuli saman päivän iltana Aholaan.

-- Koska kuulut nyt myyneen hevoseskin -- sanoi hän veljelleen -- niin maksanet minulle ne neljäkymmentä ruplaa. Muuten en niitä olisi niinkään kiirehtinyt, mutta kun hyvänä vuonna hävitit hevosen, jota olet huononakin pitänyt, niin arvelin että tuskin voi sinuun luottaa.

-- No, se vain hyvä että saan velkani maksetuksi. Tässä on rahat ja tuossa lisäksi tämänvuotinen korko, entinenhän on maksettu. -- Toinen asia. Tyydythän sinä siihen että minä tästälähin maksan taksvärkkini rahalla? Kun se on ollut kolme viikkoa työtä, kaksi talvella ja yksi kesällä heiniaikana, ja niistä talvisista viikoista pari päivää hevosen kanssa -- mitä se tekee rahassa?

Kuusikangas ajatteli ison aikaa. Vihdoin sanoi: Kyliä minä ainakin kuusi ruplaa tahtoisin.

Torppari hetkisen tuumittuaan suostui sen määrän maksamaan. Mennään huomenna Mutkan herran luoksi ja panetetaan se konrahtiin ja ikuisiksi ajoiksi, niinkuin koko konrahti on tehty.

Hanna ei virkkanut mitään asiaan. Ei oikeastaan osannut sanoa mitään.

Ihmeissään, vaan ei ollenkaan pahoillaan lähti talollinen veljensä torpparin tyköä. Kyllä se on mukava mies, tuo veli Hermanni, ajatteli hän.

Hermanni oli tämänvuotisen taksvärkin jo suorittanut työllä. Mutta velan maksettua jääneet ruplat tiesi hän tarvittavan nahkaan ja suutarin palkkaan. Oli siis rahoilla reikänsä. Mutta vaivat kumminkin tänä vuonna palkittiin -- siitä hän oli hyvillä mielin ja siihen mielihyvään yhtyi vaimokin jälleen, vaikka muistelikin ikävöiden sitä aikaa "kun meillä oli vielä hevonen".

III. Herätyksen ajat.

Muuan kesä, kuudestoista Aholan asukkaille torpassaan, muuten muutamia vuosia vuosisatamme keskikohdan tällä puolen, oli outo aavistamaton aika ainakin näillä Suomenselän seuduilla ja koko maailmassakin oli, arveltiin täällä, aika kumman kuohuisa, kaikki olot pois tavallisilta sarannoiltaan.

Ensiksikin Aholan Hermannille oli tämä kesä ankara kärsimysten aika, ja niin monelle muullekin. Paikkakunnalla liikkui n.s. punatauti, ja suven suussa oli Hermanni joutunut sen vaivattavaksi. Tauti piti vatsan mitä onnettomimmassa kunnossa ja heikonsi miehen melkein mitättömäksi. Semmoisena haappurana kuin viikkoja nälillä pidetty koira ja alituiseen tuskia tuntien täytyi Hermannin tehdä kesätöitään. Oli hänellä nyt tosin apunaan roteva kasvuinen puolentoista-kymmeninen Maija tyttö, auttoi myös pikkusen, toistakymmentä ahmimalla käyvä poika Jussi, ja koki se äitikin viisivuotiaalta Liisa-tytöllään päästä työhön välimittäin. Mutta ei siitä olisi mitään tullut jos ei hän, mies ja isä olisi aina muassa ollut. Sen hän oli tullut havaitsemaan. Töitä oli siksi paljon, ja sitäpaitsi näyttivät vaimo ja lapset käyvän neuvottomiksi ja epätoivoisiksi, milloin hän yritti työstä jäämään pois. Hän oli kyllä tullut monasti näkemään, kuinka Hannan kärsivällisyys ja kestävyys minkä lapsista milloinkin ollen kivuloisen taikka muuten vastahakoisen oli läpi synkkäin öidenkin ollut alttiiksiantavaista ja lujaa laatua, mutta ulkotöissä ei hänellä ollut miehen ryhtiä eikä suunnittelukykyä, oli Hermanni huomaavinaan. Mukana siis niin kauvan kuin pystyssä pysyy...

Sitten käytti mainitun kulkutaudin lisäksi Herra muitakin herätyksen välikappaleita, joiksi Hermanni ja moni muu semmoisia ajattelivat ja nimittivät. Keväästä alkaen oli siellä täällä likempänä ja edempänä ilmaantunut ennen kuulumattomia ennustajanaisia. He raukesivat ensin kuin uneen, alkoivat sitten, kauheita tuskia kärsien ynnä koko ruumiin vääntämisillä osottaen, puhua pitkiä puheita, joissa kiersivät jonkun tunnetun uhkauksellisen raamatun kohdan ympärillä, niinkuin: "katso minä tulen pian ja minun palkkani on minun kanssani!" ja "menkäät pois minun tyköäni, te kirotut, siihen ijankaikkiseen tuleen, joka valmistettu on perkeleelle ja hänen enkeleillensä". Heidän puheensa olivat läpeensä sekavia, ettei toisinaan saanut juuri muuta selvää kuulla kuin: loppu tulee, loppu tulee! Toisinaan he taas olivat näkevinään elossa olevia ihmisiä jo kuolleiksi taikka yleisen lopun tulleeksi, ja sitten kuinka kutkin tunnetut ihmiset saivat kärsiä pahassa paikassa. Ne, jotka eläissään olivat koreilleet sormuksilla, helmillä, heluvöillä, kiiltävillä napeilla ja loistavilla neuloilla, punaisilla taikka muuten komeilla vaatteilla, saivat tuskia kokea kustakin ylellisyydestä erikseen ja omituisella tavalla. Niinpä ne, joiden kaulassa helmet oli ollut, saivat ilkeitä vaivaavia kärmeitä kaulansa ympärille, joilla oli ollut kiiltonappeja tai loistoneuloja, saivat niiden kohtiin ruumiiseensa ankarasti polttavia tuliliekkejä. Ja niin edespäin. Toisten ihmisten ruumiissa oli enemmän, toisten vähemmän kirkasta jälellä, ja sen mukaan oli heidän helpompi tai vaikeampi tulla autuaaksi.

Seurauksena noista ennustuksista oli että ennen iloiset hyppelyissä ja rattoisissa joukoissa heiskalehtaneet nuorukaiset ja neitoset lakkasivat semmoisista kokonaan. Ennen oli kajahdellut poikien miehevän raikkaat ja tyttöjen heleän kimakkaat äänet uusina ja yhä uusina säveleinä uusine sanoineen kumpujen, laaksojen ja järvien yli. Vaan nyt missä sävel yritti ilmoihin iloisesti nousta, hervahti se uikahtaen takaisin kuin lentoon lähtevä lintu, jolta siivet äkkiä sivallettaisiin. Ennen olivat nuoret harrassa korvin kuunnelleet, minkälaisia uusia lauluja taasen toivat milloin miltäkin kaukaisemmilta kyliltä ja peräkunnilta, Valkaman loukolta, Suihkojärven perältä, Kuoreveden kyliltä ynnä muista paikoista ulkoseurakunnista. Nyt kuului vain uusia ja uusia lopun ennustuksia. Joku ennustaja, vai kukahan lie ollut, oli tietänyt varman ajankin: loppu oli tapahtuva Laurinpäivä-viikon maanantaina kello kuusi iltasella. Toinen puhe kävi että koko maailma silloin loppuisi, toinen että ainoastaan Suomenniemi hukkuisi, vieläpä yksi että tältä seudulta vain Vaasaan asti oleva maa humahtaisi syvyyteen. Jotkut tai joku oli nähnyt kuussa sen virren numerot, jossa varoitetaan: "Katsos sinuas, sä suruinen Suomenmaa ettei sun kävisi kuin Sodoman!"

Vielä hyvin useat nuoret heittivät koristeensa ja helunsa tuleen. Moni neito heitti takkaan palamaan suuret ruskeat helmensä ja hopeaiset sormuksensa ja korulasisen mekkoneulansa, joita ennen oli halulla hankkinut; kellä oli korvarenkaat ne saivat mennä samaa tietä. Moni nuorukainen kiskasi vehreältä välähtävät lasiset liivinsä napit irti, otti loistoneulan lakistaan, heluvyön vyöltään, punaisen kaulahuivinsa ja muut semmoiset. Kaikki ne kapineet, jotka katsottiin olevan paljaaltaan koristuksia, poltettiin, mutta vaatteita ei poltettu, niitä vain lakattiin pitämästä ja pantiin talteen. Niin eivät tytötkään polttaneet punavaltaisia huivejaan ja hameitaan. Sillä vaikka oltiin lopusta jotensakin varmat arveltiin ja toivottiin kuitenkin ikäänkuin salaa että jos se ei yhtäkaikkikaan tulisi... Mistä sen ihmiset tietää! Muutamia keski-ikäisissä ja vanhemmissa ihmisissä oli semmoisiakin, jotka olivat takertuneet erääsen kohtaan lukemastaan Jumalan sanasta, jossa sanottiin: "Yksi suku tulee, toinen menee, vaan maa pysyy ijankaikkisesti." Ei maailman loppua tulekkaan, ihmiset vain kuolevat, kukin, kun aika tulee, päättelivät he verrattain rohkeamielisinä.

Naittajaisia ja häitä ei pidetty, ja kuinkapa pidettiin koskapa yleinen suru ja kammo oli tukahuttanut voimakkaammat lemmen- ja elämäntunteet. Vaikka olikin useampia yhtymyksiä mennä talvena alkuunpantu ja naittajaisia pidetty, ei niitä kuitenkaan nyt kesällä, miten tavallista olisi ollut, häitä pitämällä eikä muutenkaan päätinkiin viety. Lempi eleli vain arkana piilotellen sydämmen salaisissa sopukoissa, puhjetakseen sieltä jälleen vallitsevaksi voimaksi, kasvaakseen vielä syyspuoleenkin rehoittavaksi sulotuoksuiseksi puuksi kuni kukkiva juhannuksenaikainen pihlaja -- kunpa vain elämää suotaisiin ja maailma tasaantuisi entiselleen.

Tappeluista ei tänä kesänä liioin tarvinnut kuulla, vaikka juomisesta eivät kaikki siihen tottuneet kumminkaan lakanneet. Olipa ainakin Keski-Kummun isäntä lehti- ja heiniajan lomassa ryypiskellyt viikkonsa kuten ennenkin, vaan lakattuaan joutunut herätyksen tuskiin. Ja mennyt papin puheille. Hän tulikin parannukseen, mutta oli vielä yksi siellä toinen täällä, jotka ryypiskelivät milloin viinaa irti saivat.

Jo keväällä oli seurakunnassa tapahtunut useita herätyksiä. Pappi oli ankara lainsaarnaaja, joka julisti Jumalaa sinä kuluttavaisena tulena, jonka eteen on julmaa joutua ilman välimiestä. Mutta tätä välimiestä ei taas ollut sovittajana kenelläkään, ei kaikkein nuhteettomimmalla ja siivoimmallakaan, jollei hän ensin ollut mieleltään murtunut ja tuntenut tuskia synteinsä tähden. Kun ennustajia kuultiin ilmestyneeksi ja kun maailman lopusta ruvettiin puhumaan, arveltiin jotensakin yleisesti papin myös tietävän kuinka asian laita oikein olla mahtoi. Olivatpa muutamat kysyneetkin häneltä, luuliko pastori olevan perää ennustajain ennustuksissa ja tulisikohan se loppu. Pappi ei ollut sanonut ennustuksia perättömiksi eikä myöskään niiden todenperäisyyttä vakuuttanut. "Sillä hetkellä, jona ette luulekaan, tulee Ihmisen Poika", oli hän vain vastannut ja kehottanut vaikuttavin sanoin parannukseen.

Miehiset parannuksen tekijät laitattivat tamppaamattomasta sarasta tai ohuemmasta harmaasta kankaasta lyhyen takin, jonka takapuolelle häntään kurottiin lomat; hattu matala ja harmaa piti myös olla kaikilla. Nämä merkit erottivat Jumalan lapset maailman lapsista. Vaimoisilla parannuksentekijöillä ei ollut niin selviä erotusmerkkejä, mutta käyttivät hyvin yksinkertaisia vaatteita ja pitivät huivia enemmän silmille vedettynä kuin maailman lapset. Kirkossa menivät kaikki Jumalan lapset perimmäisiin penkkeihin, likinnä saarnastuolia ja alttaria istumaan, -- ei kuitenkaan äärimmäisiin alttaria vastaan, sillä ne olivat papin rouvaa, mamselleja ja muita herrasihmisiä varten.

Ei ollut hetikään yleisenä tapana pitää virsikirjaa mukanaan kirkossa, mutta Jumalan lapsilla se piti välttämättä olla. Heillä oli myös tapana mennä kirkonajan jälkeen pappilaan, jossa papinkamarissa useimmat istuivat lattialle, kun ei istumia riittänyt. Papille kertoivat viikon mittaan kohdanneista kiusauksistaan ja hengellisistä murheistaan. Saivat häneltä lohdutuksen ja neuvon sanoja kuulla.

Tämmöisiä parannuksentekijöitä elikkä uskovaisia oli monikin jo ennen nähnyt kaupunkimatkallaan Alamaassa ja tiedettiin heille nimikin: körttiläiset.

Mutta siitä nyt useat, hyvin useat ennustusten tähden rauhattomiksi tulleet sielut, nuoremmat ja vanhemmat ihmiset, olivat epätiedossa, pitikö parannuksen tehtyään ruveta körttiläisiksi, vai auttaisiko semmoinen parannuksenteko, jossa ei olisi tuommoisia ulkonaisia merkkejä.

Aholan Hanna, ja Hermannikin, milloin suinkin jaksoi, menivät pyhisin kirkkoon. Yhdessä he tavallisesti lähtivät, toinen tai toinen kumminkin vähän edeltä. Hannalla virsikirja kainalossa, Hermanni ilman sitä. Kohta alussa kun nousivat Jättiläisenseläu kuvetta ylös väsytti Hermannia, ja hän istahti kivelle ja sanoi vaimolleen: Koe sinä kiirehtiä joka paremmin jaksat, että ehtisit yhteensoittoon. Minä tulen jahka ma jaksan. -- Hanna ei kuitenkaan malttanut häntä heti näin alussa jättää. Sanoihan tavallisesti: Kun tuosta paranisit ja tulisit jälleen hyvin jaksavaksi, jättäisitköhän sitten minua? -- Enpä tiedä. No pitääköhän lähteä sun perääs. -- Sitten matkalla, jota oli runsaasti puolen peninkulmaa, viimeiseltä toista neljännestä maantietä, joutuivat he erilleen toisistaan. Sillä kun väkijoukot suurenivat, erkanivat naisihmiset miehistä eri joukkoihinsa ja jäivät jälkipuolelle. Mutta Hermanni tavallisesti vaimojoukkojakin jälempänä kävellä hituutteli yksin -- terveenä ollessaan hän oli myös useimmiten yksin kävellyt, mutta silloin kelpo vauhtia.

Sitten kirkkomäellä, jossa ihmisjoukot sekaisin liikkuivat, ja itse kirkossa, jossa vaimoväki meni penkkeihin omalle puolelleen, vasemmalle pääovesta katsoen, ja miehet omalleen oikealle, puolisot yleisesti ainoastaan sattumalta näkivät toisensa. Körttiläiset kuitenkin, milloin molemmat puolisot olivat semmoisia, tiesivät toisensa istumapaikat varmemmin, sillä he kumpikin olivat etumaisemmissa penkeissä kirkon perällä, Ja Hermannin voi Hanna ja kuka hyvänsä havaita koska tahtoi. Muttei hän istunut perällä jumalisten joukossa, ei keskikirkossa siivojen arvokkaampain keski-ikäisten riveissä, eikä niissäkään penkeissä keskeltä oveenpäin, joissa suruttomat elikkä -- nyt tänä kesänä, jolloin aivan suruttomia tuskin oli -- vähimmän huolehtijat istuivat. Hän istui joka kerta kaikkein äärimmäisessä penkissä pääoven sivussa, johon eivät muut koskaan menneet. Kaikissakin tilaisuuksissa, joissa ihmisiä oli koolla, pyrki hän aina pysyttäymään takapuolella huomaamattomana. Publikaanin vaatimaton esiintyminen rukoillessaan temppelissä oli hänen mielensä mukaista ja tälle ajatukselleen hän sai lisää tukea Vapahtajan neuvosta: "Koskas joltakulta häihin kutsuttu olet, niin älä istu ylimmäiseen sijaan"...