Part 1

AHOLAN ASUKKAAT

Kirj.

Niilo Kivinen

Pohjalaisen Kirjapaino, Vaasa, 1893.

SISÄLLYS:

I. Oma kontu vaan vieraan leipä. II. Vaivat palkitaan. III. Herätyksen ajat. IV. Eräällä kirkkomatkalla. V. Uusi elämä. VI. Kaksi uutta parikuntaa. -- Velattomaksi. VII. Uusia kovia koettelemuksia. VIII. Etsimään. IX. Työ on tehty.

I. Oma kontu vaan vieraan leipä.

Lämmin ja kaunis oli se päivä alkupuolella kesäkuuta, jona Hermanni ja Hanna ensimäistä kertaa yhdessä tekivät työtä omalla konnulla.

He kuokkivat peltoa uuden tuvan uuniseinän takana, joka maatilkku toissa vuonna oli kaskena poltettu ja mennä kesänä halmeena rukiin kasvanut. Aukea se oli tuo vähäinen maakaistale siinä mäkirinteessä, mutta vaikka se olikin aukea aho, tuntui kuitenkin lujaan ottavan ennenkuin leipä lähtisi siitä. Se oli viime vuonna antanut hyväsen joukon rukiita, vaan ei Hermannille eikä Hannalle, vaan Kuusikankaan talolle, jonka maata se oli. Nyt siinä vielä oli kanto kannon vieressä, kivi kiven kupeessa. Kovaa pengastamista ja sitten vielä kelpo väettämistä se tarvitsi ennenkuin viljomaan joka vuosi rupeaisi, kuten tarkoitus oli. -- Näköala oli laaja ja mukava, Koillisesta kiilui metsän yli ja lomitse vähäinen Särkijärvi. Idän--etelän suunnalla juomuili taivaanrannetta vastaan mutkisteleva kallio, Jättiläisenselkä, jossa ylängöillä kasvoi kuusikkoa ja männikköä. Lounaassa, elikkä paremmin lännessä, väläji laajempi vesi, Säynäisselkä, hopeisissa auringon säteissä. Sen läntisessä päässä korotti yksinäinen kallioinen kumpu. Peikkovuori. Siitä luoteemmalla pilkotti puiden latvain yli osa kylää, Kumpumäen talot ja lähempänä Kuusikankaan yksinäinen kartano. Pienempiä laaksoja ja kumpuja kaikkialla. -- Kuumentavan helteisinä taittuivat iltapuolen auringon säteet ahoon, ja lujassa oli siinä kannot ja kivet.

-- Luuletko, Hermanni, tottakin tähän saatavan peuhkea pelto? kysäsi Hanna hymy silmissä, selkäänsä oikaistessa, kuokan vartta heitellen kädestään ja aina jälleen tavoittaen sen.

-- Kyllä se saadaan kun vain kuokitaan ja myllästetään -- usko pois! päätteli mies, lohdullisen katseen vaimoonsa luoden. Mutta tuleppas taas hoivaamaan vähän! Tuo kuusenkanto on niin lemmon syvässä, sen juuret kiertyy tuonne kiven alle.

Vaimo meni heti. Ja sitten he yhdessä painoivat rautakankia, jonka kärki oli kannonjuuren mutkassa ja varren alapuoli nojasi kiveä vastaan. Ratisi ja rouskui vain, muttei tahtonut kanto ottaa noustakseen. He levähtivät pikkusen, ja Hermanni leikillisesti koski sormellaan vaimoansa poskelle, joka lämpöisestä ja voimain ponnistelusta punersi hehkuvasti. Ja se oli niin lämmin, oikeinpa kuuma jotta miltei sormea polttanut. Sitten hän ihanteli Hannan käsivarsia kuinka täyteliäät ja voimakkaanmoiset ne olivat. Hänen omat käsivartensa olivat miltei hoikemmat, mutta kyllä luisevat ja suoniset. Voimaa niissä oli kumpaisissakin, arvelivat he yksimielisesti ja väänsivät jälleen. Jo pätkähti, juuri rouskahti poikki. Syvään kiven alle jäi vielä aimo känttyrä.

-- Epäilit äsken, tokko tähän saadaan peuhkeaa peltoa, otti Hermanni puheeksi jälleen. Katsoppa vain kuinka muhevaa on tuo multa! sanoi hän ruokamultaa kourassaan näyttäen. Saat olla varma että tähän tulee kuohkea kasvumulta, jahka se oikein peuhotaan ja solmitetaan. Kyllä siitä vielä viljat sakoo, -- ollaan siinä toivossa ja raadetaan ja väännetään. Koetetaanpas nyt vierittää tuo suuri kivi tuonne alankoon.

Hanna oli oitis touhussa. Hän oli vastannut miehensä rohkaiseviin sanoihin lempeällä ja ilomielisellä katseella; luottamus itseensä vaan vielä enemmän Hermanniin ja toivo viljapelloista tulevaisuudessa vahvisti, jopa ihastuttikin hänen mieltänsä. Ja kun kivi kerran saatiin kuopastaan ylös, vieri se pian heidän kättensä työnnähdyksistä ahon takasyrjään, jossa se helposti pyöri vähäistä jyrkännettä alas. Sillä tavoin poistui kivi toisensa perään kuokokselta, ja kirposi niitä kantojakin, vaikka muutamat olivat kovinkin itsepintaisia.

Eivätkä he tunteneet paljon ollenkaan väsymystä. Päinvastoin sitä myöten kuin aurinko iltapuoleen aleni, olivat käyvinään virkeämmiksi vain. Eipä tahtonut malttaa ensinkään hellittää Hannakaan, mutta hänen kuitenkin täytyi tuossa kymmenen tienoissa mennä lehmää vastaanottamaan ja illallista keittämään. Hermanni jäi vielä työhön kuokokselle. Ripeästi, mieli raikkaana kuni tämän ihanan suvipäivän eloauhkuva luonto, hän väänsi, kuokki ja repi; lintusten viserrykset viehättivät hänen tyyntä mieltänsä ja ikäänkuin loitsivat sointua ja hilpeyttä kaikkialle. Kun auringosta näkyi enää puolikas luoteisella taivaanranteella kuuli hän tuvan päädyltä suloisen kutsumuksen:

-- Tule jo, Hermanni!

Hanna oli keittänyt ohrapuuron. Kasteeksi oli Pulmun maitoa -- he olivat ostaneet tänä kevännä hiljan poikineen valkoisen lehmän. Syömään ruvetessa mies kehui: -- Mielelläänpä sitä käykin syömään, kun on nälkä tullut omassa työssä oman Hannan kanssa ja kun ruokakin on oman nuppusen keittämää. Se vain on paha että puuro on vieraan viljaa vielä, mutta kunhan tässä muutama vuosi reuhkaistaan, niin eiköhän leipä lähde Aholankin mäestä.

-- Luja sulla on luottamus! säesti vaimo siihen hyvillään.

-- Mutta kun ma sanon: sinun tähtesi, niin sinä saat yhtä lujan luottamuksen.

-- Niin, koska Hermanni luottaa, luotan minäkin.

-- Ja niin me yhdessä luotamme ja asumme ja odotamme, viljaa Luojan kädestä.

-- Niin aivan, mutta sinä olet mies, minä olen heikompi... Sinuun minä turvaat.

-- Mutta turvaanpa minäkin sinuun.

Illallisen jälkeen rupesi heitä molempia kovasti raukasemaan. Hetken aikaa he vielä istuivat ja katselivat melkein äänettöminä toinen toistaan. Heidän tunteensa olivat hyvin rauhalliset. Sitten he menivät levolle parialasänkyyn, johon Hanna oli tehnyt pehmeän puhtaan sijan niistä makuuvaatteista, jotka piikana ollessaan oli laittanut. Nelivartiskankainen silppusäkki, pari höyhentyynyä, joissa ristiraitaiset pellavaiset ulkokuoret, ja kudevillaiset vällyt -- loimivillaiset olivat tallella talven varalle -- siinä se sija, ei se huono ollutkaan, ja väsyneet raajat sopivat siihen oikein mukavasti.

Viiden ajoissa he aamulla heräsivät. Mies meni heti ahoa myllästämään; vaimo ensin Pulmun lypsi ja taputteli ja puhutteli, pyytäen jälleen iltasella kotiin tulemaan; sitten meni hänkin kuokokselle hetkeksi aikaa ennenkuin tulisi tupaan einettä keittämään. Semmoista touhua se oli sitten päivä päivältä aamusta varhain iltaan myöhään. Mutta heitä ei väsyttänyt liiaksi. Olivathan nuoria vielä, mies tosin kohta kolmenkymmenen, vaan vaimo vasta kahdeksantoista täyttänyt. Olivathan jonkun aikaa sitten tavanneet toisensa ja ikuisen liiton papin edessä menneen pääsiäisen aikana tehneet. Ja olivathan päässeet omalle konnulleen, joka erittäinkin Hermannille oli kokonainen elämän-asia.

Monta kertaa he jo olivat toisilleen koko sydämmensä paljastaneet, ja niin tekivät yhä vieläkin. Pyhisin, jolloin raskaammista töistä olivat kokonaan vapaina, tulivat menneet tapahtumat ja tulevaisuuden aikeet etenkin elävinä ajatuksina mieleen. Väliin he lueskelivat hiljaisuudessa katekismustaan tai virsikirjaansa tai jotakin muuta hartauskirjaa, mutta yks kaks jäi kirja siihen ja nykyisen elämän riennot täyttivät mielen ja saattoivat sanojen vaihteluun.

Hermanni, hän oli ollut perintötalon, Kuusikankaan poika, mutta veljeksistä nuorempana siirtynyt vanhemman tieltä kun tämä otti talon vastaan. Mennyt silloin kyläräätälin oppiin ja totuttuaan ompelemistöihin käynyt omin päinsä tekemässä vaatteita siellä täällä pitkin pitäjää, mihin milloinkin pyydettiin.

Muut nuoret räätäli- ja suutarimiehet paikkakunnalla olivat hyvin irtanaisia, pilankurillisia miehiä, tyttöjen kanssa mielellään juttuilivat ja kisailivat, jonka tähden talojen hempukat, sekä omat tyttäret että piijat, odottivat noiden räätälien ja suutarien tuloa kuin kuuta nousemaan. Heistä oli niin kovasti hauskaa jutella piloja ja kisailla heidän kanssa, varsinkin kun näitä pidettiin arvokkaampina kuin renkimiehiä jopa ehkä huomattavampina kuin talollisten poikiakaan.

Mutta räätäli-Hermanni oli kummallinen poikkeus noista toisista. Hän istui neulomassa päivät pääksytysten puhumatta juuri muussa tapauksessa kuin milloin häneltä jotain kysyttiin ja silloinkin vain lyhyesti vastasi, mitä ihan välttämättä vastata tuli. Ainoastaan harvoin vetäysi hänen suunsa hienoon hymyyn, vaan rehahtaen nauramaan ei häntä saanut koskaan. Sitäkin vähemmän saivat tytöt tätä hiljakkoa kanssaan kisailemaan.

Usein utelivat tytöt ja ijähtäneemmätkin ihmiset, minkähän tähden ei räätäli-Hermanni puhunut leikkiä, nauranut ja kisaillut niinkuin muut räätälit, ja siihen hän tavallisesti vastasi vain: Mitä niistä muista!

Mutta siellä Kantolassa Särkijärven rannalla mennä syksynä neulomassa ollessaan hän tuli tuntemaan tämän kellervätukkaisen, suurisilmäisen ja punaposkisen tytön, joka vartaloltaan vaikka lihavanpuoleinen oli kumminkin sievä ja liikkeiltään hyvin miellyttävä. Ja se vasta tytössä miellyttävää oli että hän pitkinä iltapuhteina usein tuli jantussa jaloin rukiltaan takan edestä pöytärahille istumaan ja heitti herttaisia katseita häneen, kun hän pöydän päässä istui ja neuloi, vieläpä tiedusteli, mitä se räätäli mahtoi tuumia ja ajatella, kun ei muiden hälisemisistä välittänyt.

Hermanni ensimmältä ei vastannut kuin: "eikäpä juuri mitään", ja katsoi hymysilmin tiedustelijaa. Mutta kun Hanna oli ruvennut yhä tihentämään istumassakäyntejään ja yhä syväkatseisempina ja herttaisempina luonut siniset silmänsä häneen, niin Hermanni muuanna päivänä sattuen olemaan tytön kanssa kahden tuvassa ikäänkuin huomaamattansa halasi vasemmalla käsivarrellaan häntä. Se tapahtui rässirautaa ottaessa takalta, jonka vieressä tyttö tupa-askareissaan miellyttävänä ja suloisena hääri. Mutta pahinta siinä oli että emäntä sattui samassa tulemaan kamarista tupaan. Hermanni säikähti pahanpäiväiseksi, punehtui pahemmin kuin tyttö.

Näin alkaen he tutustuivat pian siinä määrin että Hermanni sopivassa tilaisuudessa puhkesi pitempiin puheluihin ja selitti Hannalle kantansa tyttöihin nähden: Ne lörpöttelevät, sanoi hän, monetkin tytöt niin paljon turhuuksia etten viitsi heidän pakinoihinsa sekaantua. Kyllä minä ymmärrän pilaakin, vaan turhaa kuhertamista en viitsi pitää. -- Hanna oli iloluontoinen nuori tyttö ja huomattuaan Hermannin ymmärtävän leikkiäkin sai vettä myllyynsä. Sai hänen päänsä niin pyörälle että hän jo kisailikin hänen kanssaan. Ja niin vähitellen kävi selville että heidän pitää saada olla yksissä aina...

Hanna, hän oli erään köyhän ja tilattoman parikunnan tyttö, neljäntoista vanhana palvelukseen ruvennut. Hyvän joukon vaatteita kokoon haalinut jopa muutamia kymmeniä ruplia rahaakin säästänyt. Oli ison aikaa tuntenut räätäli-Hermannin ja salaisesti itsekseen ajatellut juuri semmoisen miehen itselleen hyvin sopivan. Hermannin silmissä ja kasvoissa oli hän ollut huomaavinaan sellaista turvallista lujuutta ja vakavuutta, johon turvaton tyttö saattoi huoleti luottaa. Vihdoin hän, vaikkei tahtonut uskaltaa, alkoi pyrkiä tämän miehekkään räätälin huomattavaksi. Kuvaili alussa että Hermanni pysyisi räätälinä ja hänestä tulisi räätälin vaimo, joka kulkisi miehensä apuna neulomistöissä. Oli kyllä tiedossa että räätäli-Hermannilla oli tuvanteelmäs, vaan arveltiin hänen vain rakentavan asunnon, jossa väliaikoina asuisi. Niin arveli Hannakin. Mutta toiset aikeet, maanviljelyshommat, oli miehellä eikä Hannalla suinkaan ollut mitään niitä vastaan kun kerran tuli niistä selville. Olihan sopivaa tulla torpan emännäksi, ja lehmät ja lampaat ja kasvavat pellot olivat hyvin mieluisat kun niitä ajatteli.

Hermannista oli ompelemassa kulkeminen pitkin aikaa tuntunut miltei renttumaiselta riikinjuoksemiselta. Ja ompelupöydän ääressä harvapuheisena istuessaan hän usein oli uneksinut rauhallista kotia ja vakavaa maantyötä. Aikeensa olikin helppo toteuttaa, koskapa hänellä oli perintöosansa synnyintalostaan ottamatta. Hän otti siis torpanmaan, tahtoi sen kirjottavaksi erityiseksi piiriksi ikuisiin aikoihin. Hyvänen kaistale mehevämultaista vaikka kivistä mäkeä, jommoinenkin ala kovaa kuusikkokorpea erotettiin hänelle torpanmaaksi.

Tuvan hirret hakattuina ja kehääkin alotettuna oli hänellä jo runsaasti kaksi vuotta takaperin. Mutta vasta mennä syksynä kun tuli varmaksi elämänkumppalistaan heitti hän tykkänään neulomisen, ja ansaitsemillaan rahoilla palkkaamien päivämiesten kanssa ryhtyi totisiin rakennustöihin. Täksi kesäksi tupa olikin valmistunut joihinkin määriin: olipahan vielä jälellä kaikenlaisia tukkimis-, multipenkki- ja lämminkattotöitä ennenkuin uskalsi talven viimoja ja pakkasia vastaan käydä. Syyspuoleen he molemmat maanraivaamistyön ohessa viimeistelivät tuvan valmistustöitä.

Oli heti alussa ihmetelty ja ihmeteltiin yhä, Hannakin ihmetteli, miksi Hermanni oli suunnitellut tuon tupansa niin suureksi kuin tavalliset talon tuvat. Pieniä tupiahan ne muut tölliläiset ja paremmatkin torpparit laittavat. Mitä minä muista! tyydytti Hermanni uteliaita, Ja Hannalle hän erityisesti selitti tarkoituksensa. Jos tulee lapsia paljonkin, niin tarvitaan kookasta tupaa ja olisihan vähäinkin hyvä juoksennella avaralla lattialla. Vaimo tuli hyvin tyydytetyksi. Mutta minkätähden sinä tahdot nämä sänkyjen taustat avonaisiksi -- mitä herranen aika sinä noilla aukoilla meinaat? tiedusti vaimo multipenkkejä laiteltaessa. Muillahan kaikilla on lattia sänkyjen kohdaltakin seinässä kiinni. -- Mitä minä muista! vastasi mies kuivasti. Kun ne ovat avonaiset joiltakin kohdilta, niin tuvasta tulevan kuivan lämpöisen vaikutuksesta huoneen alahirret estyvät märkänemästä. -- Vaimo ei tiedustellut sillä kertaa sen enempää, kun huomasi sen käyvän ehkä vaivaksi miehelleen. Ja saihan hän uskoa että mies tietää enemmän kuin hän. Vaan vielä kerran, erään äskeisin käyneen vieraan utelemisen johdosta, hän tiedusti muuatta omituisuutta. Miksi Hermanni oli laittanut niin leveän ja matalan takkakiven -- muuallahan ne ovat paljoa soukemmat ja korkeammat. Aina sinä niistä muista! vastasi mies tiuskasevasti. Ajatteleppas: kenekset paitaressuina pahaisina pakkaavat aina takkakivelle istumaan, ja kun takkakivi on kapea niin saavat heti poukkoja paidankauluksen ja ihon väliin niskaansa ja päästävät aika ätinän; ja kun se on korkea, niin pudota mätkähtelevät siitä lattiaan. Hanna oli pahoillaan kun kysyikään. Olisi jo saanut ymmärtää että mies ja vielä niin paljoa vanhempi häntä paremmin tietää. Mutta kun ne ihmiset kummastelivat... Ei, mutta hän koetti sovintoa jälleen, koki hymyilläkin ja pyysi: Älä pidä pahana, Hermanni! Ja tämä tuli hyväksi jälleen.

Syksyn tultua oli heillä sen verran elukaneloa että voivat ottaa Pulmun ja neljä lammasta talvelle, Kuusikankaan pellossa oli heillä maksun edestä ollut kasvulla kolme nelikkoa perunaa ja viisi kappaa ohraa. Omasta maasta ei vielä mitään, mutta tulevana kevännä he jo kylvävät vähäsen kumminkin. Ja lujasti he luottivat, vaikka niin vähän vasta oli näkyvää.

II. Vaivat palkitaan.

Kesä rupesi kääntymään syyspuolelleen viisi vuotta jälkeenpäin. Tämä kesä oli ollut hyvin kaunista, lämpöiset ilmat sopivilla poutain ja sateiden vaihetuksilla olivat vallinneet aikaisesta keväimestä asti. Senpä vuoksi kasvullisuus myös näillä niukoilla Suomenselän seuduilla oli rehevää kaikissa hyvin väetetyissä pelloissa, niinikään kelpo kydöissä. Ja Alamaasta toivat kaupunkimiehet sanoja että odotettiin erinomaista jyvävuotta, Oli se matkamiesten omainkin havaintojen mukaan ruis tavallista roimempaa Kyrönmaan laajoissa vainioissa. Ohraa ei siellä näkynyt kuin verrattain vähäsen, eikä se ollutkaan niinkään vehmasta kuin täällä Ylimaassa, jossa ohraa viljeltiin ja yhä viljellään yhtä runsaasti kuin ruista, Kyrön kaurapellot ne taas olivat laajemmat kuin kaurapellot täällä ja yhtä reheviä kasvultaan. Mutta ruis se on oikean leipämaan viljaa, kaura vain hevosia varten, arvelivat matkamiehet.

Olipa Aholankin peltotilkuissa kelpo hyvät touvot. Aholassa ei ollut oikeaa ruista, syksyllä kylvettävää, ollenkaan, sillä Hermanni oli havainnut rukiinoraiden paikkakunnalla usein lähtevän talven paksujen lumien alla. Sen vuoksi ei hän ollut koskaan syysruista yrittänytkään. Sitäkin oli kyllä ihmetelty, oma Hannansakin muistuttanut, että kylväähän ne muut oikeaa ruista, vaikka toisinaan lähteekin. Mutta mitä Hermanni huoli muista tässäkään. Hän kylvi suviruista, ja sitä noin yhtä paljon kuin ohraa. Tästä keväällä oitis maan sulaksi tultua kylvettävästä rukiista tuli aina jotakin, kun se ei ollut talven alla riutumassa, arveli hän.

Eräänä pyhäiltana kävelivät Hermanni ja Hanna nelivuotiaan Maija-tyttönsä kanssa pellonpyörtäneillä ja katselivat tuleentumassa olevia touvonvähäisiään. Poikanen, Jussi, toisella vuodella oleva, oli ahkeran tuudituksen perästä nukkunut kehtoonsa tuvassa ja jätetty hetkeksi yksin tupaan, koska siellä ei pitänyt olla mitään vaaraa lapselle.

-- Onpa hyvä kun meidänkin vaivat palkitaan, ihanteli Hermanni. Me saamme ruokaa riittämään asti. Eikös näytä siltä? Suviruis on noin täyttä olkea ja tähät painosta repsallaan. Katsoppa näitä jyviä -- hän liestytti tähästä jyviä vaimonsa kouraan.

-- Ovatpa tottakin paukkeita jyviä, kehui vaimo ja pisti suuhunsa muutamia. Tyttösen suuhun hän pisti yhden jyvän: Pureskele! Se on vielä pehmoinen. Se on uutta Jumalan viljaa.

-- Uutta Jumalan viljaa, lepersi Maija pureskellessaan jyvää.

-- Se on taivaan Isän kasvattamaa viljaa, selitti äiti vielä ja taputti tyttöään pääkukulle.

-- Itä, itä, hoki tyttö ja viittasi kätösellään isäänsä päin.

-- Taivaan Isä on tuolla yläällä, huomautti äiti osottaen toisella kädellään ja silmillään korkeuteen.

-- Minä olen maallinen isä ja teen työtä, selvitti isä. Taivaallinen Isä kasvattaa maasta viljaa, jolla eletään.

-- Ja maallinen äiti kans tekee työtä isän kanssa, huomautti vaimo puoleksi piloillaan.

-- Niin tekeekin, myönsi mies ja lisäsi: Yhdessähän me pengastimme sulille tätä ahoa kuudetta vuotta sitten, ja nyt siinä on tuommoinen suvimis. Ja yhdessä enimmäkseen sitten muina vuosina riihentauspellon ja kyyhkyspellon. Ohra on kelpoa, katsoppas vaan, kyyhkyspellossa, ja riihentauspellosta on jo viikottaisin kaivettu perunoita keitettäväksi. Nyt on meillä kaikkian parasta tänä vuonna; nyt meidän molempain työvaivat palkitaan.

-- Sen vuoksi sinä näytätkin niin iloiselta.

-- Oletpa sinäkin iloinen,

-- Kun näen sinunkin olevan. Mutta kun ei vain tulisi hallaa taikka muuta turmiota.

-- Eihän Jumala salline.

-- Niin, -- kai Se nyt jo suo meille parempaa, vaikkemme oikeutta myöten olisi sitä ansainneet.

-- Mitäs me oikeutta myöden ansaitsemme! Mutta kun ihminen koittaa, niin Jumala auttaa.

Alkoi jo hiukan hämärtää kun vainio muistutti tupaan palajamisesta. Jos Jussi on jo herännyt ja kämpii kehdossa pystyyn ja kaatuu. -- Varoa kyllä on tarpeellista, myönsi mies ja otti, vaikkei hänelle ollut kuinkaan tavallista, tyttösen syliinsä. Ja niin lähdettiin tupaa kohti.

-- Ihmeen lämmin ilta!

-- Niin on.

Samassa kuului hiljainen, pitkällinen jyminä, niin jumalallisen kumea, jotta juohdutti ajatuksiin tuomiopäivän pasuunan äänen. Se kuului kuin maan alta ja maa tuntui jalkain alla hiljaisesti tärisevän. Jyminä oli hyvin tunnettu, varsinkin tänä kesänä, jolloin ukkonen oli ollut usein liikkeellä, silloin tällöin yönkin aikaan. Mutta yhtäkaikki pani se mielen kammovaksi kuin mikäkin Jumalan uhkaus. Eritoten vaimosta tuntui äsken niin suloinen ilta käyneen jymeän jylhäksi. Ja tyttö isän sylissä oli säpsähtänyt ja muuttunut tummempimieliseksi. Katsoen läntiselle taivaanranteelle havaitsivat he laajan leimauksen kuusikon latvain yli, Kumpumäen harmaana häämöittävien kartanoiden takana. Peikkovuori vähän lounaisempana törötti pitkine honkineen vihantaa pilveä vastaan kuin mikäkin outo jättiläishaamu ja Säynäisselän tumma tyyni pinta näytti salaperäisen kolkolta.

-- Hän on pikainen silloin, sanotaan sanassa, mainitsi Hanna hiljaisen hartaana.

-- Vaan pitää silloinkin luottaa Hänen varjelukseensa, muistutti Hermanni vakavan totisena.

Uusia jyminöitä kuului, uusia leimauksia läikähteli lännellä nousevasta synkästä pilvestä.

Kun he tulivat tupaan ähri Jussi kehdossa heräämisen touhuissa. Kullanpoikani! puhutteli kehdon yli kumartunut äiti. Sinä et vielä osaa pelätä, naurat vain. Onko sinun nälkä? -- Isän sylistä laskeutunut Maija oli myös siinä häärimässä, mutta poikasen äiti otti syliinsä, istui lasipieleen penkille ja antoi sille rintaa.

-- Kunpa ei nyt vaan tulisi mitään turmiota viljalle, puhui äiti siinä hiljaisesti itsekseen. Ja sitten puolittain laulaen syliin pyrkivälle Maijalle:

Oleppas nyt hiukan hiljaa! Kohta tulee uutta viljaa. Pelloissa nyt leipä kasvaa, ja Maija sitten hyvin jaksaa.

-- Niin -- jonka jalka kapsaa, sen hammas naksaa, sanotaan ja kyllä se niin onkin, säesti mies siihen hyvänmielisesti. Tähän asti ei ole vielä yhtenäkään vuonna saatu oikein riittämään omasta maasta, mutta minä luulen nyt tulevan piisaamaan omaksi ruuaksi, vieläpä ulottuvan velankin maksamiseen.

Jälleen leimahti jotta tupa oli silmänräpäyksen valkean valoisa, ja melkein kohta perään jyrähti voimakkaasti ja pitkittämällä. Lopulta järäytti maata niin tuntuvasti että lasit seinissä ja ainoa posliinilautanen astiahyllyssä heikosti helähtivät. Samalla kuului tuulen tuittupäisiä puhalluksia ulkoa, ja sivuakkunoista näki kuinka männyt kalliomäellä kumartelivat kuin elävät jättiläisolennot itseänsä vahvemman vaikka näkymättömän jättiläiskuninkaan edessä. Vesipiskoja alkoi heitellä akkunoihin, ja kun vilkasi Säynäisselälle päin näki ilman ja veden niin uhkaavan riehuvana ja mustana kuin lienee "ulkonaisen pimeyden" kammon kauheat ääret, Vaan yhtäkkiä salaman taivaanhelakka valkeus välähti tuokioksi vesisuorteisen ilman läpitse. Maija oli ruvennut itkemään, vaan Jussi oli hiljaa rinnoilla äidin, joka ääneensä Jeesuksen nimeen siunasi mikäli ehti jokaisen välähdyksen ja jyräyksen tapahduttua. Ne kävivät yhä tiheämmiksi. Hermanni ei ääneensä siunaillut: istui vain kumarruksissaan kädet poskella pöytärahilla. Mutta hetkisen ankaran vesisateen perästä tuli kauheampaa: laseihin rätkähteli harvakseen suurelta kuuluvia rakeita. Oih, varjele Herra Jumala! vaikeroitsi Hermanni vapisevalla äänellä. Äiti molempine lapsineen itki. Yhtäkkiä kävi tuuli rakeineen kovalla äkkipäisellä rovahduksella akkunoihin juuri kuin kiukustuneet tai kostonhaluiset ihmiset olisivat heittää räväyttäneet kahmalollisittain pikkusia kiviä niihin, helähti ja lattialle kuului putoavan lasinsirpaleita. Molemmat ikäisemmäihmiset tuvassa olivat tässä tuokiossa tunnoissaan ahtaalla siitä etteivät olleet vielä tehneet totista parannusta. Sen tähden Jumala rankaisi heitä niinkuin koko katumatonta maailmaa tällä hetkellä. Vaan kohta kovimman kohahduksen tapahduttua helpotti sekä tuuli että rakeet. Salamoitsi kyllä vielä, mutta ukkosenjyrinä kuului hiljaisemmin ja tuntui siirtyneen itäisemmälle taivaalle. He tunsivat mielessään sitä helpotusta, joka aina seuraa oitis kovimman ohi päästyä. Mutta yksi oli pahinta: viljain kohtalo. Raesadetta ei ollut miesmuistiin ollut seuduilla, mutta aavistus sen tuhosta jos se kerran viljan kasvunaikana tulisi, oli luonnollisesti selvä ja kammottava.

-- Nyt on Jumala vienyt viljat takaisin. Suviruis ja ohra ovat varmaan pirstautuneet maata myöten. Ja niin on käynyt muidenkin ihmisten viljojen. Jumala rankaisi meitä, ja kaikkia ihmisiä. Se vain koetteeksi tarjosi hyvää vuotta, mutta kun näki etteivät ihmiset siitä parannukseen kääntyneet, otti pois hyvät lahjansa heiltä. -- Näin he molemmat valittelivat. Ja ukkosen yhä hiljenevä jyminä itä-maailmalla oli kuuluvanaan siltä kuin Herran voimatkin olisivat lepoa kaivanneet... Särkyneen akkunaruudun tukki Hanna ennen levolle menoa vanhalla vaatteella.