Part 8

Minä huusin äänekkäästi: "Ei, minä en salli sen tapahtuvan. Minä pelastan sinut tästä suuresta onnettomuudesta, tästä kamalasta synnistä. Jos en sitä voi tehdä, niin miksi olenkaan sinun vaimosi ja miksi olen milloinkaan Jumalaani palvonut?"

Huoneessa vallitsi haudanhiljaisuus. Minä vaivuin lattiaan ja kiersin käsivarteni mieheni polvien ympäri.

"Mitä olenkaan tehnyt? Mitä olen rikkonut? Sano minulle totuus. Miksi tahdot itsellesi toisen vaimon?"

Mieheni virkkoi hitaasti: "Minä sanon sinulle totuuden. Minä pelkään sinua. Sinun sokeutesi on sulkenut sinut linnoitukseensa, johon minä en voi päästä. Minulle sinä et enää ole nainen. Sinä olet kauhistuttava kuin Jumalani. Minä en voi elää arkielämääni sinun kanssasi. Minä tahdon itselleni naisen -- ihan tavallisen naisen -- jota voin mielin määrin torua ja mairitella, hyväillä ja herjata."

Avaa sydämeni ja katso! Mikä olenkaan minä muu kuin se -- ihan tavallinen nainen? Minä olen sama tyttö, joka olin vastavihittynä -- tyttö, joka kiihkeästi haluaa uskoa, luottaa ja hartaasti kunnioittaa.

Minä en tarkoin tiedä mitä sanoja käytin. Muistan vain sanoneeni: "Jos minä olen oikea vaimo, niin Jumala olkoon todistajani, ettet koskaan tee tuota katalaa tekoa, ettet milloinkaan riko valaasi. Ennenkuin sinä teet sellaisen jumalattoman teon, joko minä jään leskeksi tai Hemangini on kuoleva."

Sitten minä vaivuin pyörtyneenä permantoon. Kun siitä toivuin, oli yhä pimeä. Linnut olivat vaiti. Mieheni oli lähtenyt.

Koko seuraavan päivän minä istuin hartausharjoituksissa kotialttarin ääressä. Illalla nousi ankara myrsky, ukkonen jyrisi, salamat leimahtelivat ja sade pauhasi, ja talo vavahteli rajuilman käsissä. Alttarin eteen polvistuessani minä en rukoillut Jumalaa pelastamaan miestäni myrskystä, vaikka tiesinkin, että hänen täytyi siihen aikaan olla vaarassa virralla. Minä rukoilin, että mitä ikänä minulle tapahtuisikin, mieheni tulisi pelastetuksi tuosta suuresta synnistä.

Yö kului. Koko seuraavan päivän minä pysyttelin palvomassa. Illan tultua kuului ovelta ravistelua ja koputusta. Kun ovi väkivalloin avattiin, niin minut löydettiin tajuttomana makaamassa permannolla ja vietiin minut omaan huoneeseeni.

Vihdoin toinnuttuani minä kuulin kuiskattavan korvaani: "Sisar."

Minä havaitsin makaavani omassa huoneessani, pää Hemanginin sylissä. Kääntäessäni päätäni minä kuulin hänen pukunsa kahahtavan. Se oli morsiussilkin kahinaa.

Jumalani! Jumalani! Minun rukoukseni on jäänyt kuulematta! Mieheni on langennut!

Hemangini taivutti päänsä ja virkkoi suloisesti kuiskaten: "Rakkahin sisko, minä olen tullut pyytämään sinulta siunausta avioliitollemme."

Aluksi minun ruumiini jäykistyi niinkuin puunrunko, johon on salama iskenyt. Sitten minä nousin ja sanoin, tuskallisesti, pakottaen itseni lausumaan sanoja: "Miksi en sinua siunaisi? Ethän ole tehnyt minulle mitään vääryyttä."

Hemangini nauroi iloista nauruansa.

"Vääryyttä!" sanoi hän. "Kun sinä menit naimisiin, niin teit oikein, mutta kun minä menen naimisiin, niin sinä nimität sitä vääryydeksi!"

Minä yritin hymyillä vastaukseksi hänen nauruunsa. Sanoin itsekseni: "Minun rukoukseni ei ole viimeinen asia maailmassa. Hänen tahtonsa on kaikki kaikessa. Satakoon iskuja minun päälaelleni, mutta jättäkööt minun uskoni ja luottamukseni Jumalaan koskematta."

Hemangini kumarsi ja kosketti jalkojani. "Minä toivon sinulle onnea", sanoin minä häntä siunaten, "ja lakkaamatonta menestystä".

Hemangini ei ollut vieläkään tyytyväinen.

"Rakkahin sisko", sanoi hän, "minulle antamasi siunaus ei riitä. Sinun pitää tehdä onnemme täydelliseksi. Sinun pitää noiden pyhien käsiesi siunauksella hyväksyä miehenikin taloosi. Salli minun tuoda hänet luoksesi."

Minä sanoin: "Niin, tuo hänet tänne."

Muutamia silmänräpäyksiä myöhemmin minä kuulin tuttuja askelia ja kysymyksen:

"Kumo, kuinka voit?"

Minä hypähdin seisaalleni, kumarsin maahan asti ja huudahdin: "Dada!"

Hemangini purskahti nauramaan.

"Nimitätkö häntä yhä vanhemmaksi veljeksi?" kysyi hän. "Mitä mielettömyyksiä! Nimitä häntä nyt nuoremmaksi veljeksesi ja nipistä hänen korviansa ja kiusoittele häntä, sillä hän on nainut minut, sinun nuoremman sisaresi."

Silloin minä ymmärsin. Mieheni oli pelastunut tuosta suuresta synnistä. Hän ei ollut langennut.

Minä tiesin, että veljeni oli aikonut olla milloinkaan naimisiin menemättä. Ja äitini kuoltua puuttui vielä hänen pyhä toivomuksensa, joka olisi voinut yllyttää häntä avioliittoon. Mutta minä, hänen sisarensa, olin pahan hätäni nojalla saanut hänet sen tekemään. Hän oli mennyt naimisiin minun tähteni.

Ilonkyynelet tulvahtivat silmiini ja vierivät poskilleni. Minä yritin niitä pidättää, mutta en voinut. Veljeni silitteli hiljaa hiuksiani. Hemangini painautui viereeni ja nauroi nauramistaan.

Minä makasin valveilla vuoteessani suurimman osan yötä odottaen pelon ja jännityksen vallassa mieheni palaamista. Minä en voinut kuvitellakaan, kuinka hän voisi sietää tämän häpeän ja pettymyksen iskun.

Keskiyön jo aikoja siten ohimentyä huoneeni ovi hiljaa avautui. Minä nousin vuoteessani istumaan ja kuuntelin. Askelet olivat mieheni askelia. Sydämeni alkoi sykkiä rajusti. Hän astui vuoteeni luo ja tarttui käsiini.

"Sinun veljesi", sanoi hän, "on pelastanut minut tuhosta. Minua veti yhä syvemmälle silmänräpäyksen mielettömyys. Minut oli vallannut sokaistuminen, josta en näyttänyt voivani vapautua. Jumala yksin tietää, millaista taakkaa kannoin täältä lähtiessäni. Myrsky vieri virtaa alaspäin ja peitti taivaankannen. Kaiken pelkoni ohella oli sydämessäni salainen toivo, että hukkuisin ja siten kirvoittaisin auki elämääni sitomani solmun. Saavuin sitten Mathurgandzhiin ja kuulin siellä uutisen, joka minut vapautti. Veljesi oli nainut Hemanginin. En osaa sinulle sanoa, millainen ilo ja häpeä minut valtasi, kun sen kuulin. Minä kiiruhdin jälleen alukseen. Tuona kirkastumisen tuokiona minä tiesin, ettei minulla voi olla onnea muualla kuin sinun luonasi. Sinä olet Jumalatar."

Minä nauroin ja itkin yht'aikaa ja sanoin: "Ei, ei, ei! Minä en tahdo olla kauemmin Jumalatar. Minä olen vain sinun pikku vaimosi. Minä olen ihan tavallinen nainen."

"Rakkahimpani", vastasi hän, "minullakin on jotakin sinulle sanottavaa. Älä saata minua enää milloinkaan häpeään nimittämällä minua jumalaksesi."

Seuraavana päivänä kaikui pienessä kaupungissa iloinen simpukankuorten soitto. Mutta kukaan ei millään tavoin viitannut siihen mielettömyyden yöhön, jolloin kaikki oli tuhoutumaisillaan.

NAJANDZHURIN BABUT

I

Najandzhurin Babut olivat aikoinaan kuuluisia tilanomistajia. He olivat tunnetut ruhtinaallisesta tuhlaavaisuudestansa. He repäisivät irti Dakkan muslimin karhean reunan, koska se hankasi heidän ihoansa. He voivat kuluttaa tuhansia rupioita kissanpoikasen häämenoihin. Eräässä juhlatilaisuudessa heidän kerrotaan sytyttäneen lukemattomia lamppuja, jotta yö muuttuisi päiväksi, ja karistelleen taivaalta hopealankoja auringonvaloa jäljitellen. Tuo kalkki tapahtui ennen suurta tulvaa. Sitten tuli tulva. Näiden vanhanaikaisten Babujen keskuudessa, jotka noudattelivat ruhtinaallisia tottumuksiansa, perimysjärjestys ei voinut olla pitkäikäinen. Niinkuin lampusta jossa palaa liian monta sydäntä, öljy on pian lopussa, sammui heistäkin elämän voima ja valkeus.

Naapurimme Kailas Babu on tuon hävinneen ihanuuden viimeinen jäännös. Hänen ollessaan keskenkasvuinen oli perhe saavuttanut melkeinpä äärimmäisen alennuksensa tilan. Hänen isänsä kuollessa pidettiin vielä häikäisevän komeat kuolinmenot, ja sitten seurasi vararikko. Omaisuus myytiin velkojen suorittamiseksi. Se vähäinen määrä rahaa, mikä vielä jäi, oli aivan liian mitätön pitämään voimassa suvun vanhaa loistokkuutta.

Kailas Babu lähti Najandzhurista ja saapui Kalkuttaan. Hänen poikansa ei elänyt kauan tässä himmenneen loiston maailmassa. Hän kuoli jättäen jälkeensä ainoan tyttären.

Kalkuttassa me olemme Kailas Babun naapurit. Meidän perheemme historia on omituisella tavalla edellämainitun nimenomainen vastakohta. Minun isäni ansaitsi rahansa omin ponnistuksin ja piti kunnianansa olla kuluttamatta äyriäkään enempää kuin oli tarpeen. Hänen vaatteensa olivat kuin työmiehen ja samoin hänen kätensä. Hän ei milloinkaan taipunut tuhlailevan komeuden nojalla ansaitsemaan Babun arvonimeä, ja minä, hänen ainoa poikansa, tiedän olla hänelle siitä kiitollinen. Hän antoi minulle kaikkein parhaan kasvatuksen, joten minä kykenin raivaamaan itselleni tien maailmassa. Minä en pidä häpeänäni sitä tosiasiaa, että olen omin neuvoin tullut siksi, mikä olen. Tulenkestävän kassakaappini sisältämät setelit ovat minulle rakkaammat kuin tyhjässä perheenkirstussa lepäävä pitkä sukupuu.

Tuo lienee ollut syynä siihen, ettei minua miellyttänyt nähdä Kailas Babun kirjoittavan yleistä luottoa varten valtavia hänen vanhan Babu-maineensa vararikkoutuneen pankin maksettavia osoituksia. Minä otaksuin hänen halveksivan minua, koska isäni oli ansainnut rahansa omin käsin.

Minun olisi pitänyt havaita, ettei kukaan muu ollut Kailas Babulle nurjamielinen. Olisi tosiaankin ollut vaikea löytää sävyisämpää ukkoa kuin hän. Surussa ja ilossa hän oli aina läsnä ystävällisine pienine myötätunnonilmauksineen. Hän otti osaa kaikkiin naapuriensa juhlamenoihin ja uskonnollisiin toimituksiin. Hänen tutunomainen hymynsä tervehti yhtä hyvin vanhaa kuin nuortakin. Hän oli väsymättömän kohtelias tiedustellessaan perheolojen yksityiskohtia. Ystäväin, jotka kohtasivat hänet kadulla, täytyi suostua siihen, että hän tarttui takinnappiin ja esitti pitkän sarjan tämäntapaisia kysymyksiä:

"Ystäväiseni, olipa hauskaa, että sinut tapasin. Hyvinkö jakselet? Kuinka voi Shashi? Entä Dada, voiko hänkin hyvin? Tiedätkö, minä kuulin vast'ikään, että Madhun poika on sairastunut, makaa kuumeessa. Kuinka hänen laitansa nyt lienee? Oletko kuullut? Entä Hari Tsharan Babu -- en ole nähnyt häntä pitkiin aikoihin -- toivon, ettei hän ole sairas. Kuinka on Rakkhalin laita? Ja tuota -- tuota -- kuinka voi perheenne naisväki?"

Kailas Babun vaatteet olivat aina aivan moitteettomat, vaikka hänen pukuvarastonsa olikin surkeasti rajoitettu. Hänellä oli tapana joka päivä tuulettaa ja pitää auringonpaisteessa paitojansa, liivejänsä, nuttujansa ja housujansa sekä vuodevaatteitansa ja sitä pientä mattoa jolla hän aina istui. Tuuletettuaan hän ne pudisteli, harjasi ja ripusti vaatenaulakkoihin. Ne muutamat huonekalut, jotka hänellä oli, saivat hänen pienen huoneensa sievännäköiseksi ja viittasivat siihen, että hänellä oli tarpeen tullen enemmänkin. Varsin usein, kun häneltä puuttui palvelijaa, hän sulki talonsa joksikin aikaa. Silloin hän omin käsin silitti liinavaatteitansa ja suoritti muitakin pieniä palvelusväen tehtäviä. Sitten hän jälleen avasi ovensa ja otti vastaan vieraitansa.

Vaikka Kailas Babu, kuten sanottu, oli menettänyt koko maaomaisuutensa, hänellä oli sentään eräitä perintökaluja jäljellä. Oli pieni hopeinen pirskotuspullo hajuvettä varten, ruusuöljyä sisältävä filigraanipullonen, pieni kultainen tarjotin, kallisarvoinen vanha hartiahuivi ja vanhanaikainen juhlapuku kunnianarvoisine turbaaneineen. Nämä esineet hän oli mitä suurimmalla vaivalla saanut pelastetuksi rahanlainaajien kynsistä. Hän toi ne esiin jokaisessa sopivassa tilaisuudessa yrittäen siten pelastaa Najandzhurin Babujen maailmankuulua arvokkuutta. Vaikka hän todellisuudessa olikin maailman vaatimattomin mies, piti hän kumminkin pyhänä arvollensa kuuluvana velvollisuutenaan jokapäiväisessä puheessaan sallia sukuylpeyden päästä vapaasti ilmenemään. Ystävät hyväntuulisesti häntä vielä yllyttivät saaden siitä itselleen suurta huvia.

Naapurit oppivat pian nimittämään häntä Thakur Dadaksi (isoisäksi). He kerääntyivät hänen luoksensa ja istuivat tuntikausia hänen seurassaan. Jottei hänelle siitä koituisi menoja, joku hänen ystävistänsä toi hänelle tupakkaa ja sanoi: "Kuulehan, Thakur Dada, minä sain tänä aamuna hieman tupakkaa, lähettivät sitä minulle Gajasta. Kas tässä, ottakaa ja koetelkaa, miellyttääkö se teitä."

Thakur Dada otti tupakan vastaan ja havaitsi sen erinomaiseksi. Sitten hän johtui kertomaan erinomaisesta tupakasta, jota oli aikoinaan poltettu Najandzhurissa ja joka oli ollut mahdottoman kallista.

"Mitäpä olisi", tapasi hän sanoa, "mitäpä olisi, jos tekin sitä kerran koettelisitte? Minulla on vielä jokin määrä jäljellä ja minä voin ottaa sen kohta käsille."

Jokainen tiesi, että jos ehdotukseen myöntyi, niin kaapin avain oli tavalla tai toisella joutunut hukkaan tai oli Ganesh, talon vanha palvelija, sen jonnekin pimittänyt.

"Ei voi olla milloinkaan varma", lisäsi ukko silloin, "minne kaikki joutuu, kun palvelijat pääsevät käsiksi. Ette voi uskoa, millainen houkko tuo minun Ganeshini on, mutta minulla ei ole sydäntä lähettää hänet menemään."

Ganesh oli aina valmis vastustelematta sietämään soimauksia, kun oli kysymyksessä suvun maine.

Joku läsnäolevista sanoi silloin tavallisesti: "Älä tuosta huoli, Thakur Dada. Voithan etsiä myöhemmin. Tämä tupakka, jota tässä poltamme, on kyllin hyvää. Toinen olisi liian väkevää."

Thakur Dada istuutui rauhoittuneena, ja juttelu jatkui.

Kun vieraat olivat poislähdössä, Thakur Dada saatteli heitä ovelle ja virkkoi siinä, kynnyksellä seisten: "Tässä muistaissani: milloinkas tulette kaikin aterialle luokseni?"

Joku meistä vastasi silloin: "Eipä ihan lähiaikoina, Thakur Dada, eipä ihan pian. Sovitaan päivästä tuonnempana."

"Aivan oikein", vastasi ukko. "Aivan oikein. On parasta odottaa, kunnes sateet tulevat. Nyt on liian kuuma. Runsas ateria, sellainen kuin minun teille tarjoamani, ei tällaisen sään vallitessa ole otollinen."

Mutta kun sitten sadeaika ehti, varoi jokainen muistuttamasta häntä lupauksestansa. Jos asia tuli puheeksi, niin joku ystävistä huomautti sievästi, että oli kovin hankalaa lähteä ulos sellaisen sään vallitessa ja että oli parempi odottaa, kunnes sateet olisivat ohi. Ja niin leikki jatkui.

Hänen kehno asumuksensa ei suuruudeltansa ollenkaan vastannut hänen arvoansa, ja me valittelimme asiaa hänen kerallansa. Ystävät vakuuttivat täysin ymmärtävänsä hänen vaikeutensa: oli melkein mahdotonta löytää Kalkuttasta kelvollista taloa. He olivat kaikin jo vuosikausia etsiskelleet hänelle sopivaa taloa, mutta minun tarvitsee tuskin lisätä, ettei yksikään ystävä ollut niin mieletön, että olisi jotakin löytänyt. Thakur Dada silloin huokasi syvään ja alistuvasti ja virkkoi: "Niinpä niin, saanen sittenkin koettaa tulla toimeen tässä asunnossa." Sitten hän lisäsi, iloisesti hymyillen: "Mutta tiedättekö mitä? Ystävistäni minä en voisi milloinkaan erota. Minun täytyy saada olla teidän läheisyydessänne. Se tosiaankin korvaa kaikki."

Jollakin tavoin minulla oli tuosta kaikesta erittäin syvä tunto. Varsinaisena syynä tyytymättömyyteeni lienee ollut se, että nuorelle henkilölle typeryys ilmenee pahimpana rikoksena. Kailas Babu tosin ei ollut nimenomaisesti typerä. Tavallisissa liikeasioissa jokainen kysyi mielellään hänen neuvoansa. Mutta kun tuli puheeksi Najandzhur, niin hänen puheistansa epäilemättä puuttui tervettä järkeä. Koska hupainen myötätunto esti kaikkia vastustamasta hänen mahdottomia väitteitänsä, niin hän ei niitä ollenkaan rajoittanut. Kun joku hänen kuultensa kertoeli Najandzhurin kunniakasta tarinaa sitä mielettömästi liioitellen, niin hän mitä vakavimpana hyväksyi kaikki eikä unissaankaan ajatellut kenenkään asioita epäilevän.

II

Yrittäessäni tässä eritellä niitä ajatuksia ja tunteita, joita Kailas Babu minussa herätti, huomaan vieläkin syvemmän syyn vastenmielisyyteeni. Koetan sitä selvitellä.

Vaikka olenkin rikkaan miehen poika ja olisin voinut tuhlata aikaani yliopistossa, työskentelin kumminkin niin uutterasti, että suoritin maisteritutkintoni Kalkuttassa aivan nuorella iällä. Moraalinen olemukseni oli moitteeton. Sitäpaitsi oli ulkonäköni niin edullinen, että jos olisin maininnut itseäni kauniiksi nuorukaiseksi, sellaista menettelyä olisi voitu pitää itsetunnon ilmauksena, mutta ei missään tapauksessa totuuden loukkaamisena.

Oli ilmeistä, että Bengalin neitosten vanhemmat pitivät minua erittäin soveliaana sulhaseksi. Minä olin itsekin täysin selvillä siitä asiasta ja olin päättänyt saavuttaa naimamarkkinoilla täyden hinnan itsestäni. Kuvaillessani mieleeni tulevaa valittuani minä näin varakkaan isän ainoan tyttären, ylen kauniin ja hienosti sivistyneen. Tarjouksia tuli läheltä ja kaukaa tulvimalla; suuria käteisiä rahasummia tarjottiin. Minä punnitsin näitä tarjouksia ankaran puolueettomasti oman arvostelukykyni herkässä vaa'assa. Mutta kukaan heistä ei soveltunut minulle. Runoilija Bhabavutin keralla minä tulin vakuutetuksi siitä, että "tämän maailman loputtoman ajan ja rajattoman avaruuden piirissä on vihdoin syntyvä eräs, joka on minun veroiseni". Mutta epävarmalta tuntui, oliko sellainen verraton olento jo olemassa tässä surkeassa nykyisessä ajassa ja nykyisen Bengalin rajoitetussa avaruudessa.

Sillävälin lauloivat toivehikkaat vanhemmat minun ylistystäni monissa äänilajeissa ja erilaisin rytmein.

Miellyttivätpä heidän tyttärensä minua tai eivät, joka tapauksessa oli osakseni tuleva harras kunnioitus minulle aina mieluinen. Minä totuin pitämään sitä minulle kuuluvana oikeutena, koska muka olin niin erinomainen. Meille opetetaan, että jumalat, vaikka kieltävätkin lahjansa kuolevaisilta, siitä huolimatta edellyttävät palvojiensa heitä hartaasti kunnioittavan ja ovat vihoissaan, jos jäävät sellaista uhria vaille. Minussa tämä jumalallinen katsantokanta oli voimallisesti kehittynyt.

Mainitsin jo, että Thakur Dadalla oli yksi ainoa pojantytär. Minä olin usein tytön nähnyt, mutta en ollut milloinkaan erehtynyt pitämään häntä kauniina. Milloinkaan ei ollut mieleeni juolahtanut, että hän voi olla minun tuleva puolisoni. Siitä huolimatta minusta näytti aivan varmalta, että Kailas Babu jonakin kauniina päivänä kaikkea asiaankuuluvaa kunnioitusta osoittaen tarjoaisi hänet uhrilahjaksi minun alttarilleni. Niin -- ja juuri tässä piili vastenmielisyyteni syvin syy -- olinpa kerrassaan alakuloinenkin siitä, ettei hän ollut sitä jo tehnyt. Minä olin kuullut hänen sanoneen ystävillensä, etteivät Najandzhurin Babut milloinkaan anoneet almua. Siinäkään tapauksessa, että tyttö jäisi naimattomaksi, hän ei tahtonut rikkoa suvun perintätapaa. Tuo julkeus se minua suututti. Mieliharmini kyti joitakin aikoja. Minä näet olin ihan rauhallinen ja osoitin mitä suurinta kärsivällisyyttä, koska olin erinomainen ihminen.

Samoinkuin salama seuraa ukkosta, liittyi minun vihankaunaani leikillisyyden säde. Minun oli tietenkin mahdotonta rangaista ukkoa vain siitä syystä, että vapautuisin vihastani, ja pitkiin aikoihin minä en tehnytkään mitään. Mutta sitten eräänä päivänä juolahti mieleeni niin huvittava suunnitelma, etten kyennyt vastustamaan kiusausta, vaan ryhdyin sitä toteuttamaan.

Olen jo maininnut, että useat Kailas Babun ystävät tapasivat täysin määrin mielistellä ukon turhamaisuutta. Eräs heistä, eläkettä nauttiva virkamies, oli hänelle kertonut, että varakuvernööri joka kerta hänet tavatessaan tiedusteli, miten oli laita Najandzhurin Babujen, kuuluipa hän vielä sanoneen, että Bengalin ainoat todella kunnianarvoiset suvut olivat Bardwanin hallitsijan ja Najandzhurin herrojen. Kun tämä suunnaton valhe kerrottiin Kailas Babulle, hän tunsi itsensä ylen imarrelluksi ja toisteli juttua usein. Ja joka kerta, kun hän senjälkeen tapasi virkamiehen jossakin seurassa, hän muun muassa tiedusteli:

"Niin -- tuota -- ohimennen kysyen, kuinka voikaan varakuvernööri? Aivan hyvin, niinkö sanoitte? Se minua kovin ilahduttaa. Entä hänen korkea puolisonsa, onko hänkin hyvässä voinnissa? Niin -- ja pienokaiset, hyvinkö voivat hekin? Sepä hauskaa kuulla! Älkää suinkaan unohtako tervehtiä minun puolestani, kun heidät kohtaatte."

Kailas Babu puhui alinomaa aikeestansa käydä jonakin päivänä Sahibia tervehtimässä. Mutta varmana sopii pitää, että varakuvernöörit ja kuvernöörit ehtisivät moneen kertaan vaihtua ja paljon vettä ehtisi virrata Huglia alas, ennenkuin Najandzhurin perhekiesit tulisivat jälleen siihen kuntoon, että ne voitaisiin ajaa hallituspalatsin edustalle.

Eräänä päivänä minä otin Kailas Babun kahden kesken puheilleni ja sanoin hänelle kuiskaten: "Kuulkaahan, Thakur Dada, minä olin eilen vastaanotossa, ja varakuvernööri tuli maininneeksi Najandzhurin Babut. Minä kerroin hänelle, että Kailas Babu oli tullut kaupunkiin. Tiedättekö, hän oli kamalasti loukkaantunut siitä, että olette laiminlyönyt hänen luonansa käymisen. Hän sanoi luopuvansa kaikista sopivaisuussäännöistä ja käyvänsä tänä päivänä iltapuolella teitä tervehtimässä."

Kuka hyvänsä olisi heti huomannut minun juoneni. Ja jos asia olisi koskenut jotakin toista henkilöä, niin Kailas Babukin olisi leikin ymmärtänyt. Mutta kaiken sen jälkeen, mitä hän oli kuullut ystävältänsä virkamieheltä, ja kaikkien hänen omien liioittelujensa jälkeen varakuvernöörin vierailu näytti maailman luonnollisimmalta asialta. Minun kertomani uutinen sai hänet kovin hermostuneeksi. Jokainen odotettavissa olevan vierailun yksityiskohta askarrutti kovin hänen mieltänsä -- kaikkein eniten se, ettei hän itse osannut puhua englanninkieltä. Miten ihmeessä oli tästä vaikeudesta suoriuduttava? Minä sanoin hänelle, ettei mitään vaikeutta ollut olemassakaan. Oli näet ylhäistä olla osaamatta englanninkieltä, ja sitäpaitsi varakuvernöörillä oli aina mukanansa tulkki. Hän oli vielä nimenomaisesti maininnut, että vierailu tulisi olemaan yksityisluontoinen.

Puolenpäivän aikaan, jolloin useimmat naapurimme ovat työssään ja toiset nukkuvat, pysähtyivät parihevosten vetämät vaunut Kailas Babun asunnon edustalle. Kaksi liveripukuista lakeijaa tuli kuuluvin äänin ilmoittamaan, että varakuvernööri oli saapunut. Kailas Babu oli valmiina hänet vastaanottamaan vanhanaikaisissa juhlavaatteissaan ja esi-isiensä turbaani päässään, ja hänen vieressään seisoi Ganesh tilaisuutta varten puettuna isäntänsä parhaaseen pukuun. Kuultuaan varakuvernöörin saapuneen Kailas Babu juoksi ähkyen ja puhkuen ja vapisten ovelle ja toi sisään erään valepukuun puetun ystäväni, lakkaamatta kumarrellen ja astellen taaksepäin niin hyvin kuin osasi. Hän oli levittänyt vanhan hartiahuivin eräälle puutuolille ja pyysi varakuvernööriä istuutumaan. Sitten hän piti korkealentoisen puheen käyttäen urdua, sahibien muinaista hovikieltä, ja tarjosi hänelle kultaisella lautasella rivin kulta-_mohareita_, jotka muodostivat hänen hävinneen omaisuutensa viimeiset rippeet. Perheen vanha palvelija Ganesh, jonka ilme osoitti kammoa lähentelevää syvää kunnioitusta, seisoi taampana pirskotuspulloinensa ja kostutti korkeata vierasta, aika ajoin vielä vaihteen vuoksi käytellen filigraanipullosenkin sisällystä.

Kailas Babu pahoitteli pahoittelemistaan, ettei voinut ottaa hänen armoansa vastaan yhtä loistavasti kuin sukunsa perintötilalla Najandzhurissa. Siellä hän olisi voinut valmistaa asianmukaisen juhlallisen vastaanoton. Kalkuttassa hän oli pelkkä muukalainen ja vierailija -- niin sanoakseen kala kuivalla maalla.

Ystäväni, jolla oli päässään korkea silinterihattu, nyökkäsi ylen arvokkaasti. Sanomattanikin on selvää, että englantilaisen käytöstavan mukaan päähine olisi ollut huoneessa riisuttava. Ystäväni ei kumminkaan huolinut sitä riisua, koska pelkäsi joutuvansa ilmi, ja Kailas Babu ja hänen vanha palvelijansa Ganesh olivat ylevästi tietämättömät tuosta säädyllisyyden rikkoutumisesta.

Kymmenen minuuttia kestäneen vierailun jälkeen, jonka muodostivat ennen kaikkea nyökytykset, ystäväni nousi lähteäkseen. Sopimuksemme mukaisesti kuljettivat liveripukuiset lakeijat ylväästi vaunuihin kultakolikot, kultaisen tarjottimen, esivanhempien hartiahuivin, hopeisen pirskotuspullon ja ruusuvettä sisältävän filigraanipullosen. Kailas Babu ajatteli varakuvernöörien yleensä menettelevän siten.