Part 7

Sinä päivänä, koko sen päivän, minä tunsin mielessäni ankaraa ristiriitaa. Se riemuisa ajatus, että mieheni oli mahdoton mennä uudelleen naimisiin tuon juhlallisen valan vannottuansa, juurtui sydämeeni niin syvälle, etten kyennyt sitä tempaamaan sieltä pois. Mutta se uusi Jumalatar, joka oli löytänyt minusta valtaistuimensa, sanoi: "Voipa tulla aika, jolloin miehesi olisi hyvä rikkoa valansa ja mennä jälleen naimisiin." Mutta minussa oleva nainen lausui "Olkoonpa niin, mutta vala on sittenkin vala, ja siitä ei pääse." Minussa oleva jumaluus vastasi: "Sinulla ei kumminkaan ole mitään syytä siitä riemuita." Mutta minussa oleva nainen virkkoi: "Se, mitä sanot, on aivan oikein, mutta hän on sittenkin valansa vannonut." Ja sama juttu uudistui alinomaa. Vihdoin jumalatar synkistyi ja vaikeni, ja kaamea pelko kietoi minut pimeyteensä.

Katuva mieheni ei tahtonut sallia palvelijoiden suorittavan minun töitäni; hänen piti tehdä kaikki itse. Aluksi minä olin sanomattoman iloinen siitä, että olin pienimmissäkin seikoissa hänestä riippuvainen. Siten minä sain hänet pysymään luonani, ja haluni saada olla hänen seurassaan oli sokeutumiseni jälkeen käynyt kiihkeäksi. Sitä osaa hänen olemassaolossansa, jonka silmäni olivat menettäneet, minun toiset aistini anelivat itsellensä. Kun hän ei ollut luonani, minusta tuntui siltä, kuin olisin häilynyt ilmassa ja menettänyt kaiken yhteyden havaittaviin olioihin.

Entisinä aikoina, mieheni palatessa myöhään sairashuoneesta, minulla oli tapana avata ikkunani ja tähystellä. Tie oli yhdysside, joka liitti hänen maailmansa minun maailmaani. Nyt, kun olin sokeutumiseni vuoksi menettänyt tuon yhdyssiteen, koko ruumiini lähti häntä etsimään. Meitä yhdistävä silta oli luhistunut, ja nyt oli välillämme tuo ylipääsemätön juopa. Hänen lähtiessään luotani kuilu näytti ammottavan valtavana. Minä voin ainoastaan odottaa sitä hetkeä, jolloin hän jälleen saapuisi omalta rannaltansa minun puoleiselleni.

Sellainen kiihkeä kaipaus ja sellainen äärimmäinen riippuvaisuus ei kumminkaan voi olla hyväksi. Vaimo on varmaan riittävä taakka miehelle, ja tämän sokeuden siihen lisääminen merkitsi hänen elämänsä sietämättömäksi tekemistä. Minä lupasin pyhästi kärsiä yksinäni ja olla milloinkaan kietomatta miestäni kaikkialle ulottuvan pimeyteni laskoksiin.

Uskomattoman lyhyessä ajassa minä pääsin harjoituksen nojalla niin pitkälle, että voin suorittaa kaikki taloustoimet tunto-, kuulo- ja hajuaistiini varautuen. Huomasinpa pian, että osasin menetellä taitavamminkin kuin ennen. Näkö epäilemättä usein pikemmin häiritsee kuin auttaa meitä. Niinpä tapahtuikin, että kun harhailevat katseeni eivät enää kyenneet tekemään tehtäväänsä, kaikki muut aistini alkoivat kukin suorittaa suoritettavaansa rauhallisesti ja täsmällisesti.

Alinomaisen harjoituksen avulla hankittuani kokemusta minä en tahtonut enää sallia mieheni suorittaa puolestani mitään talousaskareita. Aluksi hän katkerasti valitti, että minä riistin häneltä hänen katumusharjoituksensa.

Se ei minua vakuuttanut. Mitä hän sanoikin, minä havaitsin joka tapauksessa, että hän tunsi nimenomaista helpotusta, kun nuo taloustoimet olivat ohi. Sokean vaimon alinomainen palveleminen ei voi missään tapauksessa täyttää miehen elämää.

II

Mieheni oli vihdoin lopettanut lääketieteelliset opintonsa. Hän siirtyi Kalkuttasta erääseen pieneen kaupunkiin harjoittamaan lääkärinammattia. Siellä maalla minä tunsin ilokseni, sokeudestani huolimatta, että olin päässyt takaisin Emoni helmaan. Minä olin lähtenyt kotiseudultani maalta Kalkuttaan, kun olin kahdeksan vuoden ikäinen. Siitä oli kulunut kymmenen vuotta, ja kotikyläni muisto oli ehtinyt himmentyä. Niin kauan kuin näköni oli tärveltymätön, Kalkuttan vilkas elämä oli salannut näkyvistäni varhaisempien päivieni muiston. Mutta nyt, kun olin menettänyt näköni, minä ensimmäisen kerran oivalsin, että Kalkutta kiehtoi ainoastaan silmiä: se ei kyennyt täyttämään mieltä. Ja nyt, sokeuteni aikana, lapsuusaikani kuvat jälleen kirkastuivat, niinkuin tähdet illan taivaalla ilmaantuvat näkyviin toinen toisensa jälkeen.

Marraskuun alussa me lähdimme Kalkuttasta Harsingpuriin. Paikkakunta oli minulle tuntematon, mutta maaseudun tuoksut ja äänet syleilivät minua vanhoina tuttavina. Äsken kynnetyiltä vainioilta huokuva aamutuuli, kukkivan sinapin makea ja vieno tuoksu, etäältä helisevä paimenpojan huilu, vieläpä kuoppaista kylänraittia vierivien rattaiden rämykin täytti maailmani riemulla. Kulunut elämäni kaikkine häipymättömine tuoksuinensa ja sointuinensa ilmeni minulle eloisana nykyisyytenä, ja sokeat silmäni eivät voineet väittää minun olevan väärässä. Minä siirryin taaksepäin ja elin uudelleen lapsuusikäni. Yhtä vain puuttui: äitini ei ollut enää luonani.

Minä voin nähdä kotiseutuni suurine _piipul_-puinensa, jotka kasvoivat kylänlammen partaalla. Minä voin kuvailla mieleeni vanhan isoäitini istumassa maassa ohuine valtoimine hiussuortuvinensa lämmittelemässä selkäänsä auringonpaisteessa ja pyörittelemässä valmiiksi pieniä papupalleroita, joita kuivattuina käytettiin keitoksiin. Mutta miten olikaan, minä en voinut palauttaa mieleeni niitä lauluja, joita hän tapasi hyräillä heikoin ja vavahtelevin äänin. Iltasella, kun kuulin karjan ammuvan, minä melkein voin nähdä äitini kulkemassa ometoissa sytytetty lyhty kädessään. Tuoreen rehun tuoksu ja olkivalkean kitkerä savu tuntui sydämessäni asti. Ja etäällä kuuluivat soivan temppelin kellot, joita virralta tuleva tuulenhenki häilytti.

Kalkutta meluinensa ja jaarituksinensa saa sydämen turtumaan. Kaikki elämän kauniit velvollisuudet menettävät siellä raikkautensa ja viattomuutensa. Minä muistan, kuinka kerran eräs ystävättäreni tuli luokseni ja sanoi minulle: "Kumo, miksi et ole vihainen? Jos minun mieheni kohtelisi minua sillä tavalla, niin minä en enää milloinkaan häneen katsahtaisi."

Hän yritti saada minua suuttumaan siitä, että mieheni oli niin kauan viivytellyt lääkärin kutsumista.

"Minun sokeuteni", vastasin minä, "oli sinänsä riittävä onnettomuus. Miksi olisinkaan sitä pahentanut sallimalla syntyä mieheeni kohdistuvaa vihaa?"

Ystävättäreni pudisti halveksien päätänsä kuullessaan minun, tyttöletukan, niin vanhanaikaisesti haastelevan. Saman tunteen vallassa hän luotani poistuikin. Mutta mitä lienenkin silloin vastannut, tuollaiset sanat jättävät jälkeensä myrkyn, josta sielu ei milloinkaan täysin vapaudu, kun ne kerran on lausuttu.

On siis selvää, että Kalkutta loppumattomine jaarituksinensa saa sydämen turtumaan. Mutta kun sitten tulin takaisin maaseudulle, niin kaikki aikaisemmat toivoni ja uskoni, kaikki se, mitä olin lapsuudessa pitänyt totena, kävi jälleen raikkaaksi ja kirkkaaksi. Jumala tuli luokseni ja täytti sydämeni ja maailmani. Minä kumarsin häntä ja sanoin:

"On hyvä, että olet ottanut minun silmäni. Sinä olet minun kanssani."

Mutta minäpä sanoinkin enemmän kuin oli lupa sanoa. Oli julkeata sanoa: "Sinä olet minun kanssani." Me voimme sanoa vain: "Minun täytyy olla sinulle uskollinen." Silloinkin, kun ei jää mitään jäljelle, meidän tulee yhä elää.

III

Me vietimme yhdessä muutamia onnellisia kuukausia. Mieheni saavutti jonkinlaista mainetta lääkärinä, ja samalla hän ansaitsi rahaa.

Mutta rahassa piilee onnettomuutta. Minä en voi mainita mitään erikoista tapausta, mutta koska sokeat yleensäkin havaitsevat terävämmin kuin muut, niin minä voin huomata sen muutoksen, joka miehessäni tapahtui varallisuuden lisääntyessä.

Nuorempana hän oli ankaran oikeudentuntoinen ja oli usein minulle kertonut, kuinka mielellään hän tahtoi auttaa köyhiä, kunhan ehtisi itse harjoittamaan ammattiansa. Hän tunsi jaloa ylenkatsetta niitä virkaveljiänsä kohtaan, jotka eivät tahtoneet koetella potilaansa valtimoa, ennenkuin olivat saaneet maksunsa. Mutta nyt minä havaitsin aivan muuta. Hän oli muuttunut omituisen säälimättömäksi. Kerran, kun eräs köyhä vaimo tuli ja pyysi häntä armeliaisuudesta pelastamaan hänen ainoan lapsensa hengen, hän tylysti kieltäytyi. Ja kun minä rukoilemalla rukoilin häntä myöntymään, hän suoritti työnsä huolimattomasti.

Kun olimme vielä varattomammat, mieheni ei pitänyt jyrkästä menettelystä raha-asioissa. Hän käyttäytyi sellaisissa tapauksissa nimenomaisen kunniallisesti. Mutta kerättyään pankkiin suuren säästön hän oli usein tuntikausia jonkun epäilyttävän asioitsijan seurassa sellaisissa tarkoituksissa, jotka ilmeisesti eivät ennustaneet mitään hyvää.

Minne hän onkaan ajautunut? Miten onkaan käynyt minun mieheni -- mieheni, jonka tunsin, ennenkuin menetin näköni, mieheni, joka kerran suuteli otsaani ja kohotti minut Jumalattaren valtaistuimelle? Ne, jotka äkillinen intohimon puuska syöksee maan tomuun, voivat nousta sitä voimallisemmin hyvin virikkein. Sitävastoin ne, joiden moraalisen olemuksen ydin päivä päivältä surkastuu, ne, joissa ulkonainen loismainen kasvaminen tukahduttaa vähitellen sisäisen elämän -- sellaiset ihmiset joutuvat kerran sellaiseen turtuneisuuden tilaan, joka ei ole millään tavoin autettavissa.

Sokeuden aiheuttama ero on mitä vähäpätöisin ruumiillinen seikka. Mutta minua kerrassaan tukahduttaa se huomio, ettei hän enää ole luonani, niinkuin hän seisoi edessäni sinä hetkenä, jolloin me molemmat havaitsimme, että olin sokea. Siinä on todellinen ero.

Minun rakkauteni on raikas ja uskoni murtumaton, ja minä olen pysytellyt sydämeni sisimmässä pyhätössä. Mieheni sitävastoin on jättänyt niiden asioiden viileän varjon, jotka ovat ikuisia ja lakastumattomia. Hän on nopeasti häviämässä autioon, vedettömään erämaahan mielettömän kullanhimonsa ajamana.

Toisinaan johtuu mieleeni se ajatus, että asiat kenties eivät olekaan niin huonosti: että minä kenties liioittelen sen vuoksi, että olen sokea. Onhan mahdollista, että jos näköni olisi ennallensa, minä olisin hyväksynyt maailman sellaisenaan. Siltä kannalta ainakin mieheni arvosteli kaikkia minun mielialojani ja haaveitani.

Eräänä päivänä tuli taloon vanha muhamettilainen. Hän pyysi miestäni pienen pojantyttärensä luo. Minä kuulin vanhuksen sanovan: "Babu, minä olen köyhä mies, mutta lähde kerallani, ja Allah on antava sinulle siunauksensa." Mieheni vastasi kylmästi: "Se, mitä Allah antaa, ei merkitse mitään; minä tahdon tietää, mitä sinä minulle annat."

Tuon kuullessani minä kysyin itseltäni, miksi Jumala ei ollut tehnyt minua kuuroksikin eikä vain sokeaksi. Vanhus huokasi syvään ja lähti. Minä lähetin palvelijattareni kutsumaan hänet luokseni. Minä kohtasin hänet sisempien suojien ovella ja pistin hänen käteensä muutamia kolikoita.

"Ottakaa tämä minulta", sanoin minä, "pientä pojantytärtänne varten ja noutakaa luotettava lääkäri häntä hoitamaan. Ja -- rukoilkaa mieheni puolesta."

Mutta koko sinä päivänä minä en voinut nauttia yhtään ravintoa. Iltapäivällä, päivällislevolta noustessaan, mieheni kysyi minulta: "Kuinka näytätkään noin kalpealta?"

Minä olin aikeissa sanoa kuten aina aikaisemmin: "Oh, eihän se mitään vaarallista!" Mutta nuo pettelyn päivät olivat ohi, ja minä puhuin hänelle peittelemättä.

"Minä olen jo päiväkausia epäröinyt, sanoako sinulle jotakin", virkoin minä. "On ollut vaikea saada ajattelemalla selväksi, mitä oikeastaan tahdoin sanoa. Nytkään en kenties kykene selittämään, mitä mielessäni liikkui. Mutta olen varma siitä, että sinä tiedät, mitä on tapahtunut. Meidän elämämme ovat toisistansa eronneet."

Mieheni nauroi teennäisesti ja sanoi: "Muuttuminen on luonnon laki."

Minä vastasin hänelle: "Sen tiedän. Mutta on olemassa asioita, jotka ovat ikuisia."

Silloin hän kääntyi vakavaksi.

"On olemassa paljon sellaisia naisia", virkkoi hän, "joilla on todellista surun syytä. On sellaisia, joiden miehet eivät ansaitse rahaa. On toisia, joiden miehet eivät heitä rakasta. Mutta sinä teet itsesi onnettomaksi ihan suotta."

Silloin minulle selvisi, että juuri sokeuteni oli suonut minulle kyvyn nähdä sellaisen maailman, jossa kaikki on muutoksen saavuttamattomissa. Niin, se on epäilemättä totta. Minä en ole toisten naisten kaltainen. Ja mieheni ei tule minua milloinkaan ymmärtämään.

IV

Elämämme vierivät joitakin aikoja eteenpäin tylsän tavanomaista kulkuansa. Sitten yksitoikkoisuus keskeytyi. Eräs mieheni täti tuli luoksemme vierailemaan.

Ensimmäinen asia, jonka hän sanoa tokaisi ensi kertaa toisemme kohdatessamme, oli tämä: "Kuulehan, Kumo, on kovin surkeata, että olet tullut sokeaksi; mutta miksi sälytät onnettomuutesi miehesikin kannettavaksi? Sinun täytyy saada hänet naimaan toisen vaimon."

Syntyi kiusallinen vaitiolo. Jos mieheni olisi sanonut jotakin leikkisää tai nauranut hänelle vasten kasvoja, niin kaikki olisi ollut hyvin. Mutta hän soperteli ja epäröi ja virkkoi vihdoin hermostuneeseen, typerään tapaan: "Ajatteletko tosiaankin niin? Kuulehan, täti, sinun ei tosiaankaan pitäisi niin puhua."

Täti vetosi minuun. "Olinko minä väärässä, Kumo?"

Minä nauroin onttoa naurua.

"Eikö olisi parempi kysyä jonkun pätevämmän henkilön mielipidettä asiaa ratkaistaessa?" kysyin minä. "Taskuvaras ei milloinkaan kysy lupaa siltä henkilöltä, jonka taskut aikoo tyhjentää."

"Olet aivan oikeassa", virkkoi hän sukoillen. "Abinash, poikaseni, pidetään pieni neuvottelu kahden kesken. Mitä siitä arvelet?"

Muutaman päivän kuluttua mieheni kysyi häneltä minun läsnäollessani, tunsiko hän jonkun tytön, hyvien vanhempien lapsen, joka voisi tulla minua auttamaan taloustoimissani. Hän tiesi varsin hyvin, etten minä mitään apua tarvinnut. Minä olin vaiti.

"Onhan niitä sellaisia, kuinka paljon tahansa. Serkullani on tytär, joka on ehtinyt naimaikään ja on niin viehättävä tyttö kuin suinkin voit toivoa. Hänen sukulaisensa olisivat varmaan iloiset, jos saisivat sinut hänen puolisoksensa."

Mieheni nauroi jälleen teennäistä, epäröivää nauruansa ja sanoi: "Enhän minä ole naimisiinmenosta mitään virkkanut."

"Ethän voi odottaa, että hyvän perheen tyttö tulee luoksesi olemaan ja elämään, ellet mene naimisiin hänen kanssansa", sanoi täti.

Mieheni täytyi myöntää huomautus oikeutetuksi, ja hän vaikeni hermostuneena.

Hänen lähdettyänsä minä seisoin yksin sokeuteni suljetun portin takana ja rukoilin hartaasti Jumalaani: "Hyvä Jumala, pelasta mieheni!"

Muutamia päiviä myöhemmin, minun palatessani kotialttarimme luota, täti tarttui lämpimästi molempiin käsiini.

"Kumo, tässä on se tyttö, josta taanoin puhuimme", sanoi hän. "Hänen nimensä on Hemangini. Hän on iloinen saadessaan tutustua sinuun. Hemo, tulehan tänne, minä esittelen sinut sisarellesi."

Samassa astui huoneeseen mieheni. Hän oli hämmästyvinään, kun näki vieraan tytön, ja aikoi lähteä takaisin. Mutta täti sanoi: "Abinash, rakkaani, miksi juokset pakoon? Se ei ole ollenkaan tarpeen. Tässä on serkkuni tytär, Hemangini, joka on tullut sinua tervehtimään. Hemo, kumarra hänelle."

Ikäänkuin yllätettynä alkoi mieheni kysellä kaikenlaista uudesta tulokkaasta.

Minä oivalsin koko jutun onttouden, tartuin Hemanginin käteen ja talutin hänet omaan huoneeseeni. Minä silitin hellävaroen hänen kasvojansa ja käsivarsiansa ja hiuksiansa ja huomasin hänet suunnilleen viidentoista vuoden ikäiseksi ja erittäin kauniiksi.

Kun koskettelin hänen kasvojansa, hän yht'äkkiä purskahti nauramaan ja kysyi: "Mitä teetkään? Hypnotisoitko minua?"

Hänen naurunsa suloinen helinä hajoitti silmänräpäyksessä kaikki tummat pilvet väliltämme. Minä kiersin oikean käsivarteni hänen kaulaansa.

"Rakkaani", sanoin minä, "minä yritän nähdä sinua." Sitten minä jälleen hivelin hänen somia kasvojansa vasemmalla kädelläni.

"Yrität nähdä minua?" kysyi hän jälleen nauruun purskahtaen. "Olenko minä puutarhassasi kasvanut kurpitsa, jota sinun pitää tunnustella nähdäksesi kuinka pehmeä se on?"

Mieleeni johtui äkkiä, ettei hän tietänyt minun olevan sokean.

"Sisar, minä olen sokea", sanoin minä.

Hän oli vaiti. Minä tunsin, kuinka hänen isot nuoret silmänsä tuijottivat kasvoihini uteliaisuutta tulvillaan. Sitten hän painui mietteisiinsä, hämmentyi ja virkkoi vähän ajan kuluttua:

"Ah, nyt sen ymmärrän. Siitä syystä miehesi on kutsunut tätinsä tänne."

"Ei", vastasin minä, "sinä erehdyt. Hän ei ole tätiä tänne kutsunut. Täti on tullut omasta aloitteestansa."

Hemanginin nauru helisi jälleen. "Sellainen on tätini", sanoi hän. "Eikö hän menetellytkin somasti, kun tuli kutsumatta? Mutta minä vakuutan sinulle, ettet hänestä vähään aikaan pääse, kun hän kerran on tullut."

Sitten tyttö vaikeni ja näytti hämmentyneeltä.

"Mutta miksi isä lähettikään minut?" kysyi hän. "Voitko sen minulle sanoa?"

Täti oli tullut huoneeseen meidän keskustellessamme. Hemangini sanoi hänelle: "Milloin aiot lähteä, täti?"

Täti näytti ihan ällistyneeltä.

"Onpa sekin kysymys!" huudahti hän. "Enpä ole milloinkaan nähnyt niin rauhatonta olentoa kuin sinä. Vast'ikään olemme saapuneet, ja sinä jo kyselet, milloin pois lähdetään!"

"Sinuun nähden asia on niinkuin olla pitääkin", sanoi Hemangini, "sillä tämä talo kuuluu sinun likeisille sukulaisillesi. Mutta kuinka on minun laitani? Minä sanon sinulle suoraan, etten voi tänne jäädä." Sitten hän tarttui minun käteeni ja kysyi: "Mitä ajattelet sinä, rakkaani?"

Minä vedin hänet povelleni, mutta en virkkanut mitään. Täti oli pahassa pulassa. Hän tunsi tilanteen liukuvan pois hänen hallittavistansa ja ehdotti niin ollen, että serkuntytär lähtisi hänen kanssaan kylpemään.

"En! Me menemme yhdessä", vastasi hänelle Hemangini tarttuen käsivarteeni. Täti myöntyi, koska pelkäsi hänen vastustelevan, jos yrittäisi vetää hänet pois.

Virralle astellessamme Hemangini kysyi minulta: "Minkä tähden sinulla ei ole lapsia?"

Hänen kysymyksensä minua hämmästytti. Minä vastasin: "Kuinka sen tietäisin? Jumalani ei ole minulle lapsia antanut. Siinä syy."

"Ei, se ei ole syynä", virkkoi Hemangini nopeasti. "Sinä olet varmaan tehnyt jonkin synnin. Ajattelehan tätiäni. Hänkin on lapseton ja varmaan siitä syystä, että hänen sydämessään piilee jotakin pahuutta. Mutta mitä pahuutta on sinun sydämessäsi?"

Nuo sanat koskivat minuun kipeästi. Minä en kykene mitenkään ratkaisemaan pahan ongelmaa. Minä huokasin syvään ja lausuin sieluni hiljaisuudessa: "Jumalani! Sinä tiedät syyn."

"Varjelkoon", huudahti Hemangini, "mitä sinä huokailet? Minuun ei kukaan suhtaudu vakavasti."

Hänen naurunsa kaikui yli virran.

V

Minä sain pian selville, että mieheni ammatillisessa toiminnassa sattui alinomaa keskeytyksiä. Hän kieltäytyi lähtemästä etäämpänä asuvien potilaiden luo ja kiiruhti pois lähellä asuvienkin luota mahdollisimman pian.

Aikaisemmin hän oli käynyt sisäsuojissa ainoastaan päivällisateriani aikana ja yöllä. Mutta nyt hän, ylenmäärin tätinsä mukavuudesta huolissaan, alkoi käydä hänen luonansa kaikkina päivän hetkinä. Minä tiesin heti, että hän oli tullut tädin huoneeseen, kun kuulin tädin kutsuvan Hemanginia tuomaan lasin vettä. Aluksi tyttö noudatti käskyä, mutta myöhemmin hän kerrassaan kieltäytyi.

Silloin täti huhuili houkuttelevin äänin: "Hemo! Hemo! Hemangini!" Mutta jonkinlainen säälintunne sai tytön jäämään minun vaiheilleni. Pelon ja alakuloisuuden tunne sai hänet vaikenemaan. Toisinaan hän painautui minun suojiini niinkuin takaa-ajettu otus, joka ei tiedä, mitä kohta tapahtuu.

Suunnilleen näihin aikoihin minun veljeni tuli Kalkuttasta minua tervehtimään. Minä tiesin, kuinka terävä hänen huomiokykynsä oli ja kuinka ankarasti hän asioita arvosteli. Minä pelkäsin, että mieheni joutuisi vastaamaan ja hänen kuulusteltavaksensa. Niinpä yritin kätkeä asiain todellista tilaa meluisan iloisuuden peittoon. Mutta pelkäänpä hieman liioitelleeni; se oli minulle luonnotonta.

Mieheni alkoi osoittaa ilmeistä rauhattomuutta ja tiedusteli, kuinka kauan veljeni aikoi viipyä. Lopulta hänen kärsimättömyytensä muuttui melkein loukkaavaksi, ja veljelläni ei ollut muuta neuvoa kuin poistua. Ennen lähtöänsä hän laski kätensä päälaelleni ja antoi sen siinä levätä kauan aikaa. Minä huomasin hänen kätensä vapisevan, ja hänen silmistänsä kirposi kyynel, kun hän ääneti antoi minulle siunauksensa.

Muistan vielä varsin hyvin, että oli huhtikuun ilta ja markkinapäivä. Kaupunkiin saapunut väki oli palaamassa kotiin markkinoilta. Ilmassa oli uhkaavan rajuilman tuntu; märän maan tuoksu ja tuulen kosteus läpäisivät kaiken. Minä en milloinkaan sytytä makuuhuoneessa lamppua yksin ollessani, koska pelkään tulen voivan tarttua vaatteisiini tai jonkin muun onnettomuuden sattuvan. Minä istuin pimeän huoneeni permannolla ja huusin avukseni sokean maailmani Jumalaa.

"Jumalani", huusin minä, "Sinun kasvosi ovat salatut. Minä en voi Sinua nähdä. Minä olen sokea. Minä pitelen kiinni tästä sydämen murtuneesta peräsimestä, kunnes käteni vuotavat verta. Aallot käyvät minulle ylivoimaisiksi. Kuinka kauan minua koetteletkaan, Jumalani, kuinka kauan?"

Minä nojasin päätäni vuoteeseeni ja aloin nyyhkyttää. Siinä ollessani tunsin vuoteen huojahtavan. Seuraavana hetkenä Hemangini oli vieressäni. Hän kietoi käsivartensa kaulaani ja pyyhki ääneti kyynelet poskiltani. En tiedä, miksi hän oli sinä iltana odotellut sisähuoneessa tai miksi hän oli maannut yksinään siellä pimeässä. Hän ei kysynyt minulta mitään. Hän ei virkkanut sanaakaan, laski vain viileän kätensä otsalleni, suuteli minua ja poistui.

Seuraavana aamuna Hemangini sanoi tädillensä minun läsnäollessani: "Jos tahdot tänne jäädä, voit niin tehdä. Minä en jää. Minä lähden kotiin palvelijamme kanssa."

Täti sanoi, ettei hänen suinkaan tarvinnut lähteä yksin, koska hänkin aikoi lähteä. Sitten hän veti hymyillen ja sirostellen samettikotelosta helmin koristetun sormuksen.

"Katsohan, Hemo", sanoi hän, "kuinka kauniin sormuksen Abinash on sinulle tuonut".

Hemangini sieppasi sormuksen hänen kädestänsä.

"Katsohan, täti", vastasi hän viivyttelemättä, "katsohan, kuinka oivallisesti minä osaan tähdätä". Samassa hän viskasi sormuksen ikkunan edessä olevaan lammikkoon.

Säikähdyksen, harmin ja yllätyksen typerryttämä täti heristyi kuin siili. Hän kääntyi minun puoleeni ja tarttui käteeni.

"Kumo", toisteli hän toistelemistaan, "älä huoli virkkaa mitään tästä lapsellisesta päähänpistosta Abinashille. Hän siitä sanomattomasti suuttuisi."

Minä vakuutin, ettei hänen tarvinnut olla huolissaan. Hänen ei pitänyt kuulla asiasta sanaakaan minulta.

Seuraavana päivänä ennen lähtöänsä Hemangini syleili minua ja sanoi: "Rakkahin, pidä minut mielessäsi; älä minua unohda."

Minä hivelin hänen kasvojansa sormillani ja vastasin: "Siskoseni, sokeiden muisti on pitkä."

Minä vedin hänen päänsä lähemmäksi ja suutelin hänen otsaansa. Maailmani muuttui yht'äkkiä harmaaksi. Kaikki se kauneus ja nauru ja herkkä nuoruus, joka oli pesiytynyt minun lähisyyteeni, hävisi Hemanginin lähtiessä. Ojennetuin käsin minä yritin ottaa selkoa siitä, mitä autioon maailmaani oli jäänyt jäljelle.

Myöhemmin tuli huoneeseen mieheni. Hän oli tuntevinaan suurta helpotusta heidän lähdettyänsä, mutta ilmaisi asian liioitellun tyhjällä tavalla. Hän väitti tädin vierailun häirinneen toimitettavia töitä.

Aikaisemmin oli mieheni ja minun välillä ollut ainoastaan sokeuden muodostama raja-aita. Nyt tuli lisäksi toinen -- tämä Hemanginia koskeva tahallinen vaikeneminen. Hän oli olevinaan ihan välinpitämätön, mutta minä tiesin, että hän sai tyttöä koskevia kirjeitä.

Oli toukokuun alku. Eräänä aamuna astui palvelijattareni huoneeseeni ja kysyi: "Mitä merkitsevät kaikki nuo laiturilla tapahtuvat valmistelut? Minne herra lähtee?"

Minä tiesin, että jotakin oli uhkaamassa, mutta sanoin tytölle: "En voi sitä sanoa."

Tyttö ei uskaltanut minulta enempää tiedustella. Hän huokasi ja lähti pois.

Myöhään illalla tuli mieheni luokseni. "Minun täytyy käydä erään potilaan luona maaseudulla", sanoi hän. "Minun on lähdettävä varhain huomisaamuna, ja voi sattua, että viivyn poissa pari-kolme päivää."

Minä nousin vuoteestani. Seisoin hänen edessänsä ja huusin: "Miksi minulle valehtelet?"

Mieheni änkytti: "Mitä -- mitä minä olen sinulle valehdellut?"

Minä sanoin: "Sinä aiot mennä naimisiin."

Hän oli vaiti. Muutamaan hetkeen ei huoneessa kuulunut hiiskahdustakaan. Sitten minä keskeytin vaitiolon:

"Vastaa minulle", huusin minä. "Myönnä, että on niin laita."

Hän vastasi: "Niin on laita." Kuin heikko kaiku oli hänen äänensä.