Part 3

Oli aivan selvää, ettei äiti pitänyt sairauttani kovin vakavana, koska hän jatkoi peliänsä sen enempää asiasta välittämättä. Minä puolestani puskin pääni pielukseen ja nauroin mieleni hyväksi. Me ymmärsimme toisemme täydellisesti, äitini ja minä.

Mutta jokainen varmaan tietää, kuinka vaikeata on seitsenvuotiaan poikasen kauan teeskennellä sairautta. Suunnilleen minuutin kuluttua minä kävin ahdistamaan isoäitiäni: "Mummo, kerrohan minulle satu."

Minun täytyi pyytää moneen kertaan. Mummo ja äiti jatkoivat peliänsä minusta ollenkaan huolimatta. Vihdoin sanoi äiti: "Olehan hiljaa, lapsi. Odota kunnes olemme päättäneet pelimme." Mutta minä pyysin pyytämistäni: "Mummo, kerro minulle satu." Äidille minä annoin sen neuvon, että hän voi päättää pelin huomenna -- nyt hänen piti välttämättä sallia isoäidin kertoa minulle satu.

Vihdoin äiti heitti kortit käsistään ja virkkoi: "On parasta, että teet mitä hän pyytää. Minä en hänestä selviydy." Hän kenties johtui ajattelemaan, ettei hänellä itsellänsä olisi huomenna ikävystyttävää opettajaa, kun minun sitävastoin oli jälleen siedettävä tuhmia oppituntejani.

Äidin myönnyttyä minä syöksyin mummon luo, tartuin hänen käteensä ja ihastuneena hypähdellen vedin hänet moskiittiverkkoni suojaan vuoteelle. Minä syleilin innoissani pielusta, hyppelin edestakaisin ja hieman tyynnyttyäni sanoin: "No, mummo, annahan kuulua!"

Mummo jatkoi: "Ja kuninkaalla oli kuningatar." Alku oli hyvä. Hänellä oli vain yksi.

Satujen kuninkailla on yleensä kuningattaria runsaat määrät. Ja kohta, kun kuulemme, että kuningattaria on kaksi, sydämemme alkaa masentua. Toinen niistä on varmaan onneton. Mutta mummon sadussa tuo vaara oli vältetty. Kuninkaalla oli yksi ainoa kuningatar.

Sitten saamme kuulla, ettei kuninkaalla ollut poikaa. Seitsenvuotiaana minä en ymmärtänyt, miksi tuosta huolisi, vaikka ei poikaa ollutkaan. Saattoihan hän olla pelkäksi vastukseksi.

Ei hämmästytä meitä kovin sekään, kun kuulemme kuninkaan lähteneen metsän yksinäisyyteen harjoittamaan lihankidutusta saadakseen pojan. Yksi ainoa asia olisi voinut saada minut pakenemaan metsään: halu vapautua opettajastani!

Niin kuningas jätti kotiin kuningattaren ja pienen tyttärensä, joka kasvoi kauniiksi prinsessaksi.

Kuluu kaksitoista vuotta, ja kuningas jatkaa ankaroita harjoituksiansa koko tuona aikana milloinkaan ajattelematta kaunista tytärtänsä. Prinsessa on ehtinyt nuoruutensa täyteen kukoistukseen. Naimaikä on jo ohi, mutta kuningasta ei kuulu palaavaksi. Ja kuningatar on suruun menehtyä ja huutaa: "Pitääkö minun rakkaan tyttäreni kuolla naimattomana? Voi minua! Kuinka kova onkaan kohtaloni."

Sitten kuningatar lähetti miehiä kuninkaan luo vakavasti kehoittamaan häntä palaamaan yhdeksi ainoaksi yöksi ja nauttimaan yhden ainoan aterian palatsissaan. Ja kuningas suostui.

Kuningatar keitti omin käsin ja mitä huolellisimmin kuusikymmentäneljä eri ruokalajia, valmisti odotetulle santelipuisen istuimen ja järjesti ruoan kultaisiin kulhoihin ja hopeisiin maljoihin. Prinsessan oli määrä seisoa istuimen takana, kädessään viuhka, riikinkukonsulista valmistettu. Kaksitoistavuotisen poissaolonsa jälkeen kuningas palasi taloonsa, ja prinsessa häilytti viuhkaa kirkastaen koko huoneen kauneudellansa. Kuningas silmäili tyttärensä kasvoja ja unohti nauttia ruokia.

Vihdoin hän kysyi kuningattareltansa: "Kuulehan, kuka on tuo tyttö, jonka kauneus loistaa kuin jumalattaren kultainen kuva? Kenen tytär hän on?"

Kuningatar löi otsaansa ja huudahti: "Voi, kuinka onneton on kohtaloni! Etkö tunne omaa tytärtäsi?"

Kuningas hämmästyi kovin. Vihdoin hän sanoi: "Pieni tyttäreni on kasvanut naiseksi."

"Kuinkapa muuten?" virkkoi kuningatar huoaten. "Etkö tiedä, että on kulunut kaksitoista vuotta?"

"Miksi et ole häntä naittanut?" kysyi kuningas.

"Sinä olit poissa", vastasi kuningatar, "ja kuinka olisinkaan löytänyt hänelle sopivan puolison?"

Kuningas kovin kiihtyi. "Ensimmäisen miehen, jonka näen huomenna palatsista lähtiessäni, tulee hänet naida."

Prinsessa häilytteli yhä sulkaviuhkaansa, ja kuningas päätti ateriansa.

Seuraavana aamuna palatsista lähtiessään kuningas näki erään bramaanin pojan keräämässä risuja metsästä palatsin porttien ulkopuolelta. Poika oli suunnilleen seitsemän tai kahdeksan vuoden ikäinen.

Kuningas lausui: "Minä naitan hänelle tyttäreni."

Kukapa voi vastustaa kuninkaan käskyä. Poika kutsuttiin heti, ja hän ja prinsessa vaihtoivat hääseppeleitä.

Siihen asti ehdittyä minä painauduin viisaan mummoni kupeeseen ja tiedustelin häneltä innokkaasti: "Entä sitten?"

Sydämeni syvyydessä oli harras halu päästä itse tuon onnellisen seitsenvuotiaan risujenkerääjän sijaan. Sade humisi illan hiljaisuudessa. Vuoteeni vieressä oleva savilamppu tuskin paloi. Mummon ääni hyrisi hänen siinä satua kertoessaan. Ja kaikki nämä seikat saivat herkästi uskovassa sydämessäni syntymään sen ajatuksen, että minä olin joskus aamun hämärissä keräillyt risuja jonkun tuntemattoman kuninkaan valtakunnassa, ja kohtapa olimme vaihtaneet seppeleitäkin, minä ja prinsessa, suloinen kuin Kauneuden jumalatar. Hänellä oli hiuksissaan kultainen side ja kultaiset renkaat korvissaan. Hänen kaulakäätynsä ja rannerenkaansa olivat kultaiset, kultaiset vitjat kiersivät hänen vyötäisiänsä, ja hänen nilkoissaan helisivät kultaiset tiukurenkaat.

Jos isoäitini olisi ollut kirjailija, kuinka paljon selityksiä hänen olisikaan pitänyt antaa tämän pienen tarinan johdosta! Ensinnäkin kysyisi jokainen, miksi kuningas jäi metsän yksinäisyyteen kahdeksitoista vuodeksi. Toiseksi: minkätähden kuninkaantytär ei joutunut sinä aikana naimisiin? Asiaa pidettäisiin mielettömänä.

Ja jos olisikin päästy niin pitkälle ilman riitaa, niin naimisiinmenon johdosta joka tapauksessa syntyisi kova meteli. Ensinnäkään siitä ei tullut mitään. Toiseksi: kuinka voi tulla kysymykseenkään naimaliitto sotilaskastiin kuuluvan prinsessan ja papilliseen bramaanikastiin kuuluvan pojan kesken? Hänen lukijansa olisivat heti ajatelleet hänen salaa saarnaavan yhteiskunnallisia perintätapojamme vastaan ja olisivat kirjoittaneet kirjeitä sanomalehtiin.

Niinpä rukoilenkin, että isoäitini syntyisi jälleen isoäidiksi ja ettei kohtalon kirous saisi häntä syntymään maailmaan onnesta osattomaksi jääneen tyttärenpoikansa hahmossa.

Sydän iloa ja ihastusta sykähdellen minä senvuoksi kysyin mummolta: "Entä sitten?"

Mummo jatkoi: Sitten prinsessa kovin murheellisena otti mukaansa pienen puolisonsa, rakennutti suuren palatsin, jossa oli seitsemän sivurakennusta, ja alkoi hellästi vaalia puolisoansa.

Minä hypähtelin vuoteessani, tartuin vieläkin lujemmin pielukseen ja kysyin: "Entä sitten?"

Mummo jatkoi: Pieni poika kävi koulua ja oppi opettajiltansa paljon asioita, ja kun hän kasvoi suuremmaksi, hänen toverinsa alkoivat häneltä tiedustella: "Kuka on se kaunis nainen, joka asuu kanssasi siinä palatsissa, jossa on seitsemän sivurakennusta?"

Bramaaninpoika oli halukas tietämään, kuka hän oli. Hän muisti vain eräänä päivänä olleensa risuja keräämässä ja joutuneensa kokemaan ankaraa hämminkiä. Mutta kaikki tuo oli tapahtunut niin kauan sitten, ettei hän voinut mitään selvästi muistaa.

Niin kului neljä tai viisi vuotta. Hänen kumppaninsa kyselivät häneltä alinomaa: "Kuka on se kaunis nainen, joka asuu seitsensiipisessä palatsissa?" Ja bramaaninpoika koulusta palatessaan virkkoi murheellisena prinsessalle: "Minun toverini kyselevät aina, kuka on se nainen, joka asuu seitsensiipisessä palatsissa, ja minä en tiedä heille mitään vastata. Sanohan, sano minulle kuka olet!"

Prinsessa vastasi: "Jääköön toistaiseksi. Minä sanon sen sinulle tuonnempana." Ja bramaaninpoika kysyi joka päivä uudelleen: "Kuka sinä olet?" Ja prinsessa vastasi yhä: "Jääköön toistaiseksi. Minä sanon sen sinulle tuonnempana." Niin kului jälleen neljä tai viisi vuotta.

Vihdoin bramaaninpoika kävi kovin kärsimättömäksi ja sanoi: "Kaunis nainen, ellet tänään minulle sano, kuka olet, niin minä lähden pois tästä seitsensiipisestä palatsista." Prinsessa vastasi: "Minä sanon sen sinulle varmaan huomenna."

Seuraavana päivänä, koulusta palattuansa, bramaaninpoika pyysi: "Sanohan minulle nyt kuka olet." Prinsessa vastasi: "Minä sanon sen sinulle illallisen jälkeen, kun olet vuoteessasi."

Bramaaninpoika sanoi: "Hyvä on", ja alkoi laskea tunteja yötä odottaessaan. Ja prinsessa puolestaan sirotteli valkoisia kukkia kultaiselle vuoteelle, sytytti kultaisen lampun, jossa paloi tuoksuva öljy, pukeutui ihmeen kauniiseen siniseen pukuun ja alkoi laskea tunteja yötä odottaessaan.

Päätettyään sinä iltana ateriansa, jota oli kiihtymyksensä vuoksi tuskin ollenkaan voinut nauttia, hänen puolisonsa, bramaaninpoika, astui makuukammioon kultaisen vuoteen luo, jolle oli kukkia siroteltu, ja virkkoi itsekseen: "Tänä yönä minä varmaankin saan tietää, kuka on se kaunis nainen, joka asuu seitsensiipisessä palatsissa."

Prinsessa aterioi siitä, mitä hänen puolisonsa oli jättänyt, ja astui verkalleen makuukammioon. Hänen oli sinä yönä vastattava kysymykseen, kuka oli se kaunis nainen, joka asui seitsensiipisessä palatsissa. Ja kun hän asteli vuoteen luo sitä sanomaan, hän näki kukista madelleen esiin käärmeen, joka oli purrut bramaaninpoikaa. Hänen poika-puolisonsa lepäsi kukkavuoteessa kasvot kuoleman kalventamina.

Sydämeni lakkasi äkkiä sykkimästä, ja minä kysyin tukahtunein äänin: "Entä sitten?"

Mummo sanoi: "Sitten..."

Mutta mitäpä hyödyttäisi enää tarinaa jatkaa? Se vain johtaisi meidät yhä mahdottomampiin asioihin. Seitsenvuotias poikanen ei tietänyt, että jos kuoleman jälkeen onkin jokin "Entä sitten?" kukaan isoäidin isoäiti ei kykene meille siitä mitään kertomaan.

Lapsen usko ei kumminkaan tunnusta koskaan häviötänsä, se on valmis tarttumaan itsensä Tuonen viittaan saadakseen hänet kääntymään. Hänestä tuntuisi ylen vastenmieliseltä, että sellainen opettajattoman illan tarina voisi niin äkkiä loppua. Senvuoksi isoäidin oli noudettava tarinansa takaisin suuren Lopun ikuisesti suljetusta kammiosta. Hän tekee sen kuitenkin kovin yksinkertaisesti: antaa vain ruumiin solua banaaninvarren varassa virtaa alaspäin ja kutsuu jonkun noidan lukemaan lukujansa. Mutta tänä sateisena yönä ja lampun himmeässä loisteessa kuolema kadottaa poikasen mielessä kaiken kauhistavuutensa ja näyttää ainoastaan yhden yön sikeältä unelta. Kun tarina on lopussa, niin uni painaa umpeen väsyneet silmäluomet. Niin me lähetämme lapsen pienen ruumiin unen varassa solumaan yli ajan tyynten vesien ja aamusella me lausumme joitakin loitsuja tuodaksemme hänet takaisin elämän ja valon maailmaan.

KOTIINTULO

Phatik Tshakravorti oli kylän poikien johtaja kaikissa heidän salajuonissaan. Hänen mieleensä johtui uusi vallattomuus. Virran rantaliejussa lepäsi iso tukki odottaen mastopuuksi muovautumista. Hän päätti nyt, että heidän piti yhteisin voimin siirtää tukki paikoiltansa ja vierittää se pois. Tukin omistaja tulisi varmaan vihastumaan ja hämmästymään, ja heillä itsellään olisi siitä aimo huvi. Kaikki hyväksyivät ehdotuksen ja ryhtyivät yksimielisesti sitä toteuttamaan.

Mutta juuri silloin, kun leikki oli alkamassa, ilmestyi näyttämölle Makhan, Phatikin nuorempi veli, ja istuutui sanaakaan sanomatta hirrelle heidän eteensä. Pojat seisoivat hetkisen ällistyneinä. Eräs joukosta tuuppasi häntä verraten hellävaroin ja kehoitti poistumaan paikaltansa, mutta hän jäi paikalleen kehoituksesta vähääkään välittämättä. Hän näytti nuorelta filosofilta, joka mietiskelee kaikkien leikkien turhuutta. Phatik oli kiukuissaan. "Kuulehan, Makhan", huudahti hän, "jos et lähde siitä ihan heti, niin minä sinut löylytän!"

Makhan vain siirtyi mukavampaan asentoon.

Jos Phatik nyt mieli säilyttää yleisön nähden kuninkaallisen arvovaltansa, niin selvää oli, että hänen piti toteuttaa uhkauksensa. Mutta ratkaisevana hetkenä hänen rohkeutensa petti. Hänen hedelmällinen henkensä keksi kuitenkin nopeasti uuden keinon, joka oli omansa saattamaan hänen veljensä häviöön ja lisäksi tuottamaan poikien parvelle lisää huvia. Hän käski vierittää tukin Makhanineen päivineen. Makhan kuuli käskyn ja piti kunnia-asianansa olla vääjäämättä. Mutta hän, samoinkuin muutkin maallisen kunnian tavoittelijat, unohti asiaan liittyvän vaaran.

Pojat alkoivat kaikin voimin vierittää tukkia huutaen: "Yks, kaks, ko-olme!" Kolmeen asti ehdittyä tukki lähti, ja samassa oli menoteillä myöskin Makhanin filosofia, maine ja kaikki.

Kaikki toiset pojat huusivat ihastuksissaan kurkkunsa käheiksi, mutta Phatik oli hieman pelästynyt. Hän tiesi, mitä nyt oli tuleva. Ja aivan oikein: Makhan nousi Maaemon povelta sokeana kuin kohtalo ja raivotarten tavoin huutaen. Hän hyökkäsi Phatikin kimppuun, kynsi hänen kasvojansa, löi ja potki häntä ja juoksi sitten ulvoen kotiin. Draaman ensimmäinen näytös oli suoritettu.

Phatik pyyhki kasvonsa, istuutui rantaan uponneen venheen laidalle ja alkoi pureksia jotakin ruohonkortta. Laituriin saapui alus, ja siitä astui maihin keski-ikäinen, harmaahiuksinen ja tummaviiksinen mies. Hän näki pojan istuvan siinä joutilaana ja tiedusteli häneltä Tshakravortien asuntoa. Phatik pureksi yhä korttansa ja vastasi: "Tuolla", mutta oli kerrassaan mahdotonta sanoa, mihin suuntaan hän neuvoi. Vieras kysyi toistamiseen. Phatik heilutteli jalkojansa venheen laidalla ja virkkoi: "Lähtekää silmittelemään."

Mutta sitten saapui kotoa palvelija, joka ilmoitti äidin haluavan saada puhutella Phatikia. Phatik kieltäytyi lähtemästä. Mutta palvelija vallitsi tilannetta, tempasi hänet syliinsä ja lähti kantamaan voimattoman raivon vallassa potkivaa ja tempovaa taakkaansa.

Phatikin ehdittyä kotiin hänen äitinsä sai hänet näkyviinsä ja huusi kiukkuisesti: "Joko taas olet lyönyt Makhania?"

Phatik vastasi ärtyneesti: "Enkä ole; kuka sinulle on sellaista uskotellut?"

Hänen äitinsä huusi sitäkin äänekkäämmin: "Älä puhu perättömiä! Oletpahan."

Phatik virkkoi kiukkuisesti: "Enkä ole, saat sen uskoa. Kysy Makhanilta!" Mutta Makhan piti parhaana pysyä aikaisemmassa väitteessänsä. Hän sanoi: "Totta se on, äiti, Phatik löi minua."

Phatikin kärsivällisyys oli jo lopussa. Sellaista vääryyttä hän ei voinut sietää. Hän hyökkäsi Makhanin kimppuun ja mukiloi häntä minkä ennätti. "Tuossa", huusi hän, "tuossa ja tuossa ja tuossa saat valheistasi".

Äiti asettui heti Makhanin puolelle ja hääti Phatikin pois paukuttaen häntä kämmenpohjillansa. Kun sitten Phatik sysäsi hänet syrjään, hän huudahti: "Mitä teetkään, sinä pieni vintiö! Lyötkö omaa äitiäsi?"

Asiain ehdittyä tähän kriitilliseen vaiheeseen saapui taloon aikaisemmin mainittu harmaapäinen vieras. Hän tiedusteli, mikä oli hätänä. Phatik oli nolona ja häpeissään.

Kun hänen äitinsä sitten astui kahakasta loitommalle ja silmäili vierasta, niin hänen kiukkunsa muuttui hämmästykseksi. Hän näet tunsi veljensä ja huudahti: "Sinäkö, Dada! Mistä tuletkaan?"

Samalla hän kumarsi maahan asti ja kosketti veljensä jalkoja. Veli oli lähtenyt pois paikkakunnalta pian hänen naimisiin mentyänsä ja oli perustanut liikkeen Bombayhin. Hänen sisarensa oli menettänyt miehensä, veljen vielä Bombayssä oleskellessa. Nyt Bishamber oli palannut Kalkuttaan ja oli heti alkanut etsiä sisartansa. Kohta kun oli saanut tietää hänen asuinpaikkansa, hän oli rientänyt häntä tervehtimään.

Seuraavat päivät olivat täyden ilon päiviä. Veli tiedusteli, kuinka oli poikien kasvatuksen laita. Sisar kertoi, että Phatikista oli alinomainen kiusa: hän oli laiska, tottelematon ja hurjapäinen. Makhan sitävastoin oli kultaisen kiltti, lauhkea kuin lammas ja erittäin halukas lukemaan. Bishamber tarjoutui ystävällisesti vapauttamaan sisarensa Phatikista, jonka lupasi ottaa kasvattaakseen omien lapsiensa keralla Kalkuttassa. Leskeytynyt äiti suostui mielellään ehdotukseen. Enon tiedustellessa, halusiko Phatik lähteä hänen mukanansa Kalkuttaan, pojan ilo oli rajaton, ja hän virkkoi: "Kyllä haluan, eno!" Oli ilmeistä, että halu tosiaankin hänen mielessänsä paloi.

Phatikista vapautuminen oli äidille sanomaton huojennus. Hän suhtautui poikaan ennakkoluuloisesti, ja veljesten kesken ei ollut rakkaudentunteita vallitsemassa. Hän pelkäsi aina, että Phatik jonakin kauniina päivänä upottaisi Makhanin virtaan, murskaisi hänen pääkuorensa ottelussa tai syöksisi hänet jollakin muulla tavalla onnettomuuteen. Samalla hän oli hieman pahoillaan siitä, että Phatik ylen innokkaasti himoitsi päästä kotoa lähtemään.

Kun asia oli valmiiksi puhuttu, Phatik tiedusteli enoltansa alinomaa, milloin lähtö tapahtuisi. Hän oli koko päivän kuin tulisilla hiilillä ja valvoi suurimman osan yötä. Hän testamenttasi Makhanille ikiajoiksi ongenvapansa, ison leijansa ja pelipallonsa. Näinä eron hetkinä hän tosiaankin suhtautui Makhaniin rajattoman auliisti.

Heidän Kalkuttaan saavuttuansa Phatik sai tilaisuuden tutustua tätiinsä, joka ei suinkaan iloinnut tästä tarpeettomasta perheenlisäyksestä. Hänen mielestään omat pojat, kolme luvultansa, antoivat jo aivan riittävästi tekemistä. Neljätoistavuotiaan maalaispojan tuominen heidän joukkoonsa oli ankaraa levottomuutta herättävä asia. Bishamberin olisi tosiaankin pitänyt hieman harkita, ennenkuin menetteli niin varomattomasti.

Tässä inhimillisten olosuhteiden maailmassa ei ole pahempaa vastusta kuin neljäntoista vuoden ikäinen poika. Hän ei ole koristeellinen enempää kuin hyödyllinenkään. On mahdotonta osoittaa hänelle hellyyttä niinkuin pienelle poikaselle, ja hän on aina tiellä. Jos hän lapsellisesti lavertelee, niin hän saa pikkulapsen nimen, ja jos hän vastaa täysi-ikäisen tavalla, niin hän on julkea. Itse asiassa moititaan hänen puhettansa aina ja joka suhteessa. Sitäpaitsi hän on kovin vähän miellyttävässä kasvuiässänsä. Hän kasvaa vaatteistansa sopimattoman nopeasti, hänen äänensä käy karheaksi, murtuu ja rämisee, kasvot muuttuvat äkkiä kulmikkaiksi ja rumiksi. Helppo on antaa anteeksi varhaisen lapsuuden puutokset, mutta vaikeata on sietää neljätoistavuotiaan pojan välttämättömiäkään virheitä. Nuorukainen taipuu kiusallisessa määrässä tarkkaamaan omaa olemustansa. Vanhempien henkilöiden kanssa keskustellessaan hän on joko sopimattoman julkea tai niin liioitellun ujo, että näyttää häpeävän omaa olemassaoloansa.

Sittenkin on laita niin, että nuorukainen juuri tällä iällä sisimmässä sydämessään kaipaa eniten tunnustusta ja rakkautta ja antautuu orjaksi jokaiselle, joka osoittaa hänelle huomaavaisuutta. Mutta kukaan ei uskalla julkisesti ilmaista kiintymystänsä, koska sellaista suhtautumista pidetään hemmoitteluna ja senvuoksi vaarallisena pojalle. Alinomaista torumista ja moittimista sietäen hän niinmuodoin joutuu suuressa määrin muistuttamaan kulkukoiraa, joka on kadottanut isäntänsä.

Neljäntoista vuoden ikäiselle pojalle hänen oma kotinsa on ainoa onnela. Vieraassa talossa vieraiden ihmisten joukossa eläminen lähentelee kidutusta; korkeimpana autuutena sitävastoin on saada ystävällisiä silmäyksiä naisilta ja välttyä heidän välinpitämättömältä kohtelultansa.

Phatikille muodostui ankaraksi tuskaksi asua epämieluisena vieraana tätinsä talossa tuon vanhahkon naishenkilön alinomaisen halveksimisen ja nöyryytyksen esineenä. Jos täti joskus pyysi häntä jotakin toimittamaan, hän oli niin ylen iloinen, että meni suorituksessaan liiallisuuksiin. Silloin täti kehoitti häntä käyttäytymään vähemmän tuhmasti ja pysyttelemään koulutehtäviensä ääressä.

Tukahduttavan laiminlyönnin ilmakehä tädin talossa ahdisti Phatikia siinä määrin, että hänestä tuntui, kuin hengittäminen olisi uhannut käydä mahdottomaksi. Hänen teki mielensä lähteä ulos vainiolle ja hengittää täysin keuhkoin. Mutta sellaista vainiota ei ollut olemassa. Kalkuttan talojen ja muurien joka puolelta ympäröimänä hän yön toisensa jälkeen uneksi maalaiskodistansa ja ikävöi sinne takaisin. Hän muisti sen mainion niityn, missä hän oli päiväkaudet leijaansa lennättänyt, leveät virran rantamat, missä oli harhaillut koko päivän laulaen ja ilosta hihkuen, kapean virran, missä voi uida ja sukellella mielin määrin. Hän ajatteli poikajoukkoa, jonka ehdoton käskijä oli ollut, ja ennen kaikkea hän muisteli kiivasta äitiänsä, joka suhtautui häneen kovin ennakkoluuloisesti, muisteli öin päivin. Se oli jonkinlaista fyysillistä rakkautta kuten eläimissä: halua olla sen läheisyydessä, jota rakastaa, sanomatonta rauhattomuutta eron aikana, -- sydän siinä äänettömästi huutaa äitiä, niinkuin vasikka kaihoisasti ammuu illan hämärissä. Tuo rakkaus, joka oli melkein pelkkää eläimellistä vaistoa, kiihdytti arkaa, hermostunutta, laihaa, kömpelöä ja rumaa poikaa. Kukaan ei kyennyt sitä ymmärtämään, mutta se kalvoi hänen mieltänsä alinomaa.

Koulussa ei ollut yhtään poikaa, joka olisi ollut suuremmassa määrin takapajulla kuin Phatik. Jos opettaja kysyi häneltä jotakin, hän seisoi suu auki ja sanatonna ja sieti ylenmääräistä taakkaa kantavan aasin tavoin kärsivällisesti ne iskut, joita hänen selkäänsä satoi. Toisten poikien ollessa leikkimässä hän seisoi mietteisiinsä vaipuneena ikkunanpielessä silmäillen etäisten rakennusten kattoja. Ja jos hän silloin sattui havaitsemaan lapsia leikkimässä jollakin kattotasanteella, niin hänen sydäntänsä kouristi tuskallinen kaipaus.

Eräänä päivänä hän keräsi koko rohkeutensa ja kysyi enoltansa: "Eno, milloin saan palata kotiin?"

Eno vastasi: "Odotahan, kunnes tulee lupa-aika."

Mutta lupa-aika oli tuleva vasta marraskuussa, ja siihen mennessä sai odottaa kauan.

Eräänä päivänä Phatik kadotti koulukirjansa. Hänen oli ollut erittäin vaikea oppia tehtäviänsä kirjojenkin avulla. Nyt se oli kerrassaan mahdotonta. Opettaja kuritti häntä joka päivä armottomasti. Hänen asemansa kävi niin surkean kurjaksi, että hänen serkkunsa jo häpesivät tunnustaa hänet sukulaiseksensa. He alkoivat pilkata ja loukata häntä vielä enemmän kuin toiset pojat. Vihdoin hän meni tätinsä luo ja tunnusti kadottaneensa kirjansa.

Täti mursi halveksien suutansa ja sanoi: "Sinä iso kömpelö maalaistollo! Enhän minä, jolla on suuri perhe hoidettavana, voi ostaa sinulle uusia kirjoja viisi kertaa kuussa."

Palatessaan sinä iltana koulusta Phatik tunsi päätänsä kovin pakottavan ja värisi vilusta. Hän arvasi sairastuneensa malariaan. Hänen pahimpana pelkonansa oli se, että joutuisi tuottamaan vaivaa tädille.

Seuraavana aamuna Phatikia ei löytynyt mistään. Kaikki etsimiset lähitienoilla osoittautuivat tuloksettomiksi. Oli satanut koko yön, ja ne, jotka lähtivät poikaa hakemaan, palasivat läpimärkinä. Vihdoin Bishamber pyysi apua poliisilta.

Illansuussa pysähtyivät katetut poliisivaunut oven eteen. Satoi yhä, ja kadut olivat tulvan vallassa. Kaksi poliisimiestä kantoi Phatikin Bishamberin eteen. Hän oli läpimärkä kiireestä kantapäähän asti, kerrassaan loan peitossa, kasvot ja silmät olivat kuumeen tulehduttamat, ja hänen koko ruumiinsa värisi. Bishamber otti hänet syliinsä ja kantoi sisäsuojiin. Nähdessään hänet hänen vaimonsa huudahti: "Millainen vaiva meillä onkaan ollut tuosta pojasta. Eikö olisi parasta lähettää hänet kotiin?"

Phatik kuuli hänen sanansa ja lausui nyyhkyttäen: "Eno, minä olin menossa kotiin, mutta ne retuuttivat minut takaisin."

Kuume kiihtyi ankaraksi, ja poika oli koko yön houreissa. Bishamber kutsutti lääkärin. Phatik avasi kuumehehkuiset silmänsä, tuijotti kattoon ja kysyi ikäänkuin muissa ajatuksissa: "Eno, joko lupa-aika on tullut? Saanko lähteä kotiin?"

Bishamber pyyhkäisi kyynelet silmistänsä, tarttui Phatikin laihoihin ja kuumiin käsiin ja istui hänen luonansa koko yön. Poika alkoi jälleen sopertaa. Vihdoin hänen äänensä kiihtyi: "Äiti", huudahti hän, "älä lyö minua! Minä puhun totta!"

Seuraavana päivänä Phatik tuli hetkiseksi tajuihinsa. Hän silmäili ympärillensä, ikäänkuin olisi odottanut jonkun tulevan. Lopulta hänen päänsä painui takaisin pielukselle pettymyksen ilmein. Hän käänsi kasvonsa seinään päin syvään huoaten.

Bishamber ymmärsi hänen ajatuksensa, kumartui hänen puoleensa ja kuiskasi: "Phatik, minä olen lähettänyt hakemaan äitiäsi."

Päivä kului. Lääkäri virkkoi huolestunein äänin, että pojan tila oli erittäin arveluttava.