Part 11

Nabendun sydän vääntelihe tuskissaan niinkuin äsken irtileikattu sisiliskon pyrstö. Hän istua jurotteli koko päivän huuhkaimen tavoin.

Labanja karisti kasvoistansa sisäisen ilonsa ilmeet ja kyseli huolestuneesti: "Mitä sinulle onkaan tapahtunut? Toivottavasti et ole sairas?"

Nabendu ponnisteli ankarasti voidakseen hymyillä ja keksiä leikkisän vastauksen. "Kuinka voisikaan", sai hän vihdoin sanotuksi, "kuinka voisikaan sinun valtapiirissäsi olla mitään sairautta, koska sinä olet itse terveyden jumalatar?"

Hänen hymynsä haihtui kuitenkin pian olemattomiin. Mielessä liikkui ajatuksia: "Ensin minä merkitsin erän kongressirahastoon, sitten julkaisin ilkeän kirjoituksen sanomalehdessä, ja nyt, kun piirikunnan tuomari itse suvaitsee saapua minua tervehtimään, minä annan hänen odottaa. Mitä hän minusta ajatelleekaan?"

Voi onnettomuutta, isä Purnendu Sekhar, kohtalon iva saa minut ilmenemään toisenlaisena kuin todellisuudessa olen.

Seuraavana aamuna Nabendu pukeutui parhaisiin vaatteisiinsa, ei unohtanut kelloa ja vitjojakaan ja otti päähänsä ison turbaanin.

"Minne olet menossa?" tiedusteli hänen kälynsä.

"Asiat vaativat", vastasi Nabendu. Labanja ei virkkanut enempää.

Piirikunnantuomarin ovelle tultuansa Nabendu veti esiin käyntikorttikotelonsa.

"Hän ei ole nyt tavattavissa", virkkoi lakeija jäisen kylmästi.

Nabendu otti muutamia rupioita taskustansa. Lakeija heti kumarsi ja sanoi: "Meitä on viisi, armollinen herra." Nabendu veti kohta esiin kymmenen rupian setelin ja antoi sen hänelle.

Hänet kuljetettiin piirikunnan tuomarin luo, joka istui yönuttuun ja tohveleihin puettuna kirjoituspöytänsä ääressä. Tuomari osoitti sormellaan istuinta ja kysyi, katsettansa paperista kohottamatta: "Miten voin teitä palvella?"

Nabendu hypisteli hermostuneesti kellonvitjojansa ja virkkoi epävarmoin äänin: "Te kävitte eilen ystävällisesti minua tervehtimässä, hyvä herra --"

Sahib kurtisti kulmiansa, kohotti hieman katsettansa ja sanoi: "Minä teitä tervehtimään! Mitä mielettömyyksiä te haastelettekaan?"

"Pyydän anteeksi, armollinen herra", soperteli Nabendu. "On sattunut erehdys -- jonkinlainen sekaannus." Hien kihotessa hänen otsallensa hän hoiperteli jotenkuten huoneesta. Kun hän seuraavana yönä levottomasti heittelehti vuoteessaan, kaikui hänen korviinsa alinomaa etäinen ääni, ikäänkuin unien maailmasta tullen: "Kuulehan, Babu, sinä olet aika pölkkypää."

Kotiin palatessaan Nabendu oli johtunut päättelemään, että tuomari oli kieltänyt käyntinsä ainoastaan loukkaantumisensa vuoksi.

Labanjalle hän selitti käyneensä ostamassa ruusuvettä. Hän oli tuskin ehtinyt sen sanoa, kun ilmestyi näkyviin puoli tusinaa poliisimiehiä, jotka Nabendua kunnioittavasti tervehdittyänsä jäivät odottamaan, kasvot iloisessa irveessä.

"Ovatko ne tulleet sinua vangitsemaan, kun olet merkinnyt kongressirahastoon?" kuiskasi Labanja hymyillen.

Poliisimiehet näyttivät hammasrivinsä ja virkkoivat: "_Bakshis_ -- Babu Sahib."

Viereisessä huoneesta tuli Nilratan ja kysyi ärtyneesti: "Juomarahoja? Mistä hyvästä?"

Poliisimiehet irvistivät yhä ja vastasivat: "Babu Sahib on käynyt tuomarin puheilla, ja me tulemme perimään sakkorahoja."

"Enpä ole tietänyt", nauroi Labanja, "että tuomari nykyjään myy ruusuvettä. Hän ei suinkaan ole aikaisemmin yrittänyt meitä erikoisesti virkistää."

Nabendu koetti sovittaa toisiinsa ostoretkeä ja käyntiä tuomarin luona lausuen muutamia hajanaisia sanoja, joista kukaan ei saanut selkoa.

Nilratan virkkoi poliisimiehille: "Tässä ei tule kysymykseen mikään _bakshis_; te ette sitä saa."

Nabendu painui vähä-ääniseksi ja sanoi: "Ne ovat köyhiä miehiä -- mitäpä haittaa, vaikka annammekin heille jotakin?" Samassa hän veti esiin setelin. Nilratan sieppasi sen hänen kädestänsä huomauttaen: "Maailmassa on köyhempiäkin -- minä annan sen heille sinun puolestasi."

Nabendu oli kovin pahoillansa, kun ei voinut lepyttää noita vihaisen Shivan kaameita palvelijoita. Kun miehet lähtivät, katseet synkkinä kuin ukkonen, hän silmäili heitä raukeasti, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "Te tiedätte kaikki, hyvät herrat; syy ei ollut minun."

Kongressin piti kokoontua Kalkuttaan tänä vuonna. Nilratan lähti vaimoinensa sinne ottaakseen istuntoihin osaa. Nabendu seurasi heitä.

Heidän Kalkuttaan saavuttuansa kongressipuolueen jäsenet kohta kerääntyivät Nabendun ympärille, ja heidän ilonsa ja innostuksensa oli kerrassaan rajaton. He huusivat hänelle "eläköön", jakelivat hänelle kunnianosoituksia ja kohottivat hänet pilviin saakka. Kaikki sanoivat, että elleivät Nabendun-laiset johtavat miehet uhrautuneet suuren asian hyväksi, isänmaa oli toivottomassa tilassa. Nabendu taipui samaan mielipiteeseen ja sukelsi erehdysten ja väärinkäsitysten sekamelskasta kansallisena johtajana. Hänen ensimmäisenä päivänä astuessaan kokoussaliin kaikki nousivat ja huusivat "Hip, hip, hurraa!" äänekkääseen vierasmaiseen tapaan, niin että kotimaamme äidinkasvot punastuivat hiusmartoa myöten.

Kuningattaren syntymäpäivä tuli aikanansa, mutta Nabendun nimeä ei löytynyt _rai bahadurien_ luettelosta.

Sinä iltana Labanja kutsui hänet luoksensa. Hänen saavuttuaan Labanja ojensi hänelle juhlallisin menoin kunniapuvun ja laati omin käsin hänelle punaisen otsamerkin. Toiset sisaret kietoivat hänen kaulaansa solmimiansa seppeleitä. Vaaleanpunaiseen sariin ja häikäiseviin jalokivikoristeihin puettuna hänen vaimonsa Arunlekha odotteli viereisessä huoneessa, kasvot hymyn ja punastumisen kirkastamina. Sisaret riensivät hänen luoksensa ja ojensivat hänelle seppeleen, jotta hänkin tulisi ottamaan osaa juhlallisuuksiin. Hän ei kumminkaan huolinut kutsua noudattaa, ja hänen seppeleensä, joka ikävöi Nabendun kaulaa, odotti kärsivällisesti hiljaista, vaiteliasta keskiyön aikaa.

Sisarukset sanoivat Nabendulle: "Tänään me kruunaamme sinut kuninkaaksi. Sellaista kunniaa ei osoiteta kenellekään muulle koko Hindustanissa."

Nabendu yksin tietää, oliko tuo hänelle suureksi lohdutukseksi; me puolestamme sitä kovin epäilemme. Uskommepa niinkin, että hän vielä eläessään pääsee _rai bahadurin_ arvoon ja että _Englantilainen_ ja _Pionieeri_ kirjoittavat aikanansa syvästi valittelevia muistosanoja hänen mentyänsä manalle. Niinmuodoin ja sitä ennen kajahdutamme kolme huutoa taatto Purnendu Sekharin kunniaksi! Hip, hip, hurraa -- Hip, hip, hurraa -- Hip, hip, hurraa!

HYLÄTTY

I

Oli kirkas kuutamoyö _phalgun_-kuun alkupuolella. Nuori kevät lähetti joka suuntaan tuulosiansa, jotka olivat kukkuroillaan mangokukkien tuoksua. Lammen rannalla kasvavan vanhan _litshi_-puun tuuheaan lehvistöön kätkeytynyt _papija_ [Eräs Bengalin suloisimpia laulajoita. Englantilais-intialaiset kirjailijat ovat antaneet sille pilkkanimen "aivokuumelintu", joka on pelkkää panettelua.] kaiutteli sulavia säveliänsä, jotka tunkeutuivat Mukerdzhin perheen vielä valvovaan makuusuojaan. Hemanta siellä milloin kiersi vaimonsa kiharaa sormensa ympärille, milloin helisytti hänen rannehelyjänsä, milloin nykäisi hänen päässään olevaa kukkaseppelettä jättäen sen riippumaan hänen kasvoillensa. Hän oli kuin illan tuuli, joka leikkii kukkivan mielipensaansa keralla taivuttaen sitä hellästi milloin toiselle, milloin toiselle puolelle toivoen saavansa herätetyksi siinä hilpeyttä.

Mutta Kusum istui liikahtamatta ja silmäili ulos avoimesta ikkunasta, katse loppumattoman avaruuden kuutamoisiin syvyyksiin hukkuen.

Vihdoin Hemanta tarttui vaimonsa molempiin käsiin, pudisteli niitä hellästi ja virkkoi: "Kusum, missä oletkaan? Isolla kaukoputkella uutterasti etsien sinut näkisi pienoisena pisteenä -- niin kauas näytät minusta loitonneen. Tulehan lähemmäksi, rakkaani. Katso, kuinka kaunis on yö."

Kusum käänsi kasvonsa tyhjästä avaruudesta kohti miestänsä ja virkkoi hitaasti: "Minä tunnen _mantran_ (loitsun), joka voisi silmänräpäyksessä hajoittaa kappaleiksi tämän kuutamoisen kevätyön."

"Jos tunnetkin, niin älä sentään sitä lausu", nauroi Hemanta. "Mutta jos sinun _mantrasi_ kykenee luomaan jokaiseen viikkoon kolme-neljä lauantaita ja venyttämään yöt seuraavan päivän iltapuoleen saakka kestäviksi, niin lausu se kaikin mokomin."

Tuota sanoessaan hän koki vetää vaimoansa hieman lähemmäksi itseänsä. Mutta Kusum vapautti itsensä hänen sylistänsä ja virkkoi: "Tiedätkö, tänä iltana tekee mieleni sanoa sinulle asia, jonka lupasin ilmaista vasta kuolinvuoteellani. Tänä iltana minusta tuntuu siltä, että voin sietää jokaisen minun kärsittäväkseni määräämäsi rangaistuksen."

Hemanta oli lausumassa rangaistuksia koskevan leikkisanan toistamalla erästä Dzhajadevan säettä, kun samassa kuului olevan tulossa vihaisesti sipsuttava tohvelipari. Ne olivat Hemantan isän, Harihar Mukerdzhin tutut askelet, ja Hemanta, joka ei tietänyt, mitä tuo merkitsi, oli ankaran kiihtymyksen vallassa.

Oven ulkopuolelle jääden Harihar huusi äänekkäästi: "Hemanta, aja heti paikalla vaimosi pois talosta!"

Hemanta silmäili vaimoansa keksimättä hänen kasvoistansa vähintäkään hämmästyksen ilmettä. Hän vain kätki kasvonsa käsiinsä ja toivoi niin hartaasti kuin suinkin voi muuttuvansa olemattomaksi. Saman _papijan_ sävelet virtasivat yhä vieläkin huoneeseen kevättuulosen keralla, mutta kukaan ei sitä kuullut. Loppumattomat ovat maan kauneudet -- mutta helposti, ylen helposti rikkoutuvat kaikki maiset muodot.

II

Ulkoa palattuansa Hemanta kysyi vaimoltansa: "Onko se totta?"

"On", vastasi Kusum.

"Miksi et ole sitä minulle sanonut jo aikoja sitten?"

"Minä olen useita kertoja yrittänyt, mutta en ole milloinkaan voinut. Minä olen kurja nainen."

Kusum kertoi hänelle tarinansa vakavasti, värähtämättömin äänin. Hän ikäänkuin asteli avojaloin halki tulenliekkien, hitain, mutta horjumattomin askelin, ja kukaan ei tietänyt, kuinka sanomattomasti hän kärsi. Kuunneltuaan loppuun asti Hemanta nousi ja lähti ulos.

Kusum ajatteli, että hänen miehensä oli lähtenyt ikiajoiksi. Se tuntui hänestä yhtä luonnolliselta kuin mikä hyvänsä jokapäiväisen elämän tapahtuma -- siinä määrin hänen mielensä oli tylsynyt ja turtunut muutaman viimeksikuluneen tuokion aikana. Hänessä eli se ainoa tunto, että maailma ja rakkaus olivat tyhjää lumetta ja luulottelua alusta loppuun asti. Hänen miehensä menneinä aikoina esittämät lemmenvakuutuksetkin saivat mieleen muistuneina vain kuivan, kovan, ilottoman hymyn kohoamaan hänen huulillensa, kuin terävä julma veitsi, joka oli leikannut hänen sydäntänsä. Hän kenties ajatteli, että siinä oli se rakkaus, joka oli näyttänyt täyttävän koko elämän, joka oli tuonut mukanansa niin paljon hellyyttä ja syvää tunnetta, joka oli tehnyt kaikkein lyhimmänkin eron niin sanomattoman tuskalliseksi ja yhtymisen tuokion ylen suloiseksi, joka näytti rajattoman avaralta ja ikuisesti kestävältä, jonka taukoamista ei voinut ajatella tulevien jälleensyntymienkään voivan aiheuttaa! Niinkö heikoilla perustuksilla se lepäsikin! Niin pian kuin pappeus siihen koskettaa, tämä "ikuinen" rakkaus murenee kouralliseksi tomua! Aivan äsken Hemanta oli vielä hänelle kuiskannut: "Millainen ihana yö!" Sama yö jatkui yhä, sama _papija_ visersi vieläkin, sama kevättuulonen leyhyi yhä huoneeseen vuoteen uudinta häilyttäen, sama kuutamo lepäsi vielä vuoteella avoimen ikkunan luona uinuen siinä kuin hilpeän leikin uuvuttama kaunotar. Kaikki tuo oli valhetta! Rakkaus oli teeskennellyt vieläkin uskottomammin kuin hän itse!

III

Seuraavana aamuna unettoman yön uuvuttama ja ihan hämmentyneeltä näyttävä Hemanta koputti Piiri Sankar Ghosalin ovelle. "Mitä kuuluu, poikaseni?" kysyi Piiri Sankar häntä tervehtien.

Hemanta leimahti kuin rovion lieska ja virkkoi vavahtavin äänin: "Sinä olet saastuttanut meidän kastimme. Olet syössyt meidät turmioon. Mutta sinä joudut sen sovittamaan." Enempää hän ei kyennyt sanomaan; hänen äänensä ei häntä totellut.

"Ja te, te olette turvanneet minun kastiani, torjuneet ne toimenpiteet, joiden tarkoituksena oli minun sysääminen yhteiskunnan keskuudesta, ja olette ystävällisesti taputelleet olkapäätäni!" virkkoi Piiri Sankar pilkallisesti hymyillen.

Hemanta olisi mielellään muuttanut bramaanivihastuksensa nojalla Piiri Sankarin silmänräpäyksessä tuhkaksi, mutta hänen raivonsa poltti vain häntä itseänsä. Piiri Sankar istui vioittumattomana ja mitä parasta terveyttä nauttien hänen edessänsä.

"Olenko minä milloinkaan tehnyt sinulle mitään pahaa?" kysyi Hemanta murtunein äänin.

"Salli minun kysyä sinulta jotakin", virkkoi Piiri Sankar. "Minun tyttäreni -- minun ainoa lapseni -- mitä pahaa hän onkaan tehnyt isällesi? Sinä olit silloin hyvin nuori etkä liene asiasta mitään kuullut. Kuulehan siis nyt. Älä huoli ollenkaan kiihtyä. Se, mitä tässä kerron, on varsin hupaista.

"Sinä olit aivan pieni, kun vävyni Nabakanta karkasi Englantiin varastettuaan tyttäreni jalokivet. Muistat varmaan vielä aivan hyvin, millaista huomiota herätti kylässä, kun hän viisi vuotta myöhemmin palasi asianajajana. Tai voipa olla, ettet sitä ollenkaan huomannut, kun olit siihen aikaan Kalkuttassa koulussa. Isäsi, joka oli julkeana työntynyt kunnanvanhimmaksi, selitti, että jos lähettäisin tyttäreni puolisonsa luo, niin minun pitäisi hänestä kerrassaan luopua ja pitää huolta siitä, ettei hän enää milloinkaan astuisi kynnykseni yli. Minä lankesin isäsi jalkoihin ja rukoilin häntä sanoen: 'Veljeni, pelasta minut tämä ainoa kerta. Minä pakotan pojan nielemään lehmänlantaa ja suorittamaan täydelliset puhdistusmenot. Ota hänet takaisin kastiin.' Mutta isäsi oli taipumaton. Minä puolestani en voinut hylätä ainoata lastani, joten lausuin jäähyväiset kylälleni ja sukulaisilleni ja lähdin Kalkuttaan. Mutta sielläkin vaikeudet ahdistivat minua. Kun olin ehtinyt kaikin puolin järjestää sisarenpoikani naimisiinmenon, niin isäsi yllytti tytön sukulaisia, jotka sitten purkivatkin kihlauksen. Silloin minä lupasin juhlallisesti, että jos suonissani virtaisi pisarakin bramaaninverta, tulisin kostamaan. Nyt ymmärtänet jo hieman, kuinka on asian laita, eikö totta? Mutta maltahan vielä vähän. Sinua varmaankin huvittaa kuulla koko tarina; se on tosiaankin mielenkiintoinen.

"Sinun kymnaasissa ollessasi asui eräs Bipradas Tshatterdzhi naapuritalossasi. Mies-rukka on nyt kuollut. Hänen luonansa eli eräs leskeksi jäänyt lapsi nimeltä Kusum, erään _kajastha_-kastiin kuuluneen miehen turvaton orpotyttö. Tyttö oli erittäin kaunis, ja vanha bramaani tahtoi parhaansa mukaan suojata häntä opiskelijoiden ahnailta katseilta. Mutta nuorelle tytölle ei käynyt ollenkaan vaikeaksi pettää iäkästä vartijaansa. Hän nousi usein kattotasanteelle ripustamaan pesemiänsä vaatteita kuivamaan, ja sinä luultavasti havaitsit oman kattosi parhaaksi opiskelupaikaksi. Minä en tiedä, keskustelitteko te toistenne kanssa siellä katoillanne, mutta tytön käytös herätti kumminkin ukossa epäilyksiä. Tyttö näet usein suoritti huolimattomasti talousvelvollisuuksiansa ja alkoi vähitellen luopua ravinnosta ja unesta, niinkuin hartausharjoituksiansa suorittava Parvati [hävittäjä-Shivan puoliso]. Muutamana iltana hän purskahti itkemäänkin vanhan herran läsnäollessa ilman mitään ilmeistä aihetta.

"Vihdoin ukko havaitsi, että te näitte toisenne varsin usein katoillanne ja että sinä jäit toisinaan pois koulutunneiltasikin istuaksesi keskipäivän aikaan katolla kirjoinesi; siinä määrin sinä näytit yht'äkkiä mielistyneen yksinäisiin opintoihin. Bipradas tuli luokseni kysymään neuvoa ja kertoi minulle koko jutun. 'Kuulehan, setä', sanoin minä hänelle, 'sinä olet jo pitkät ajat toivoellut saavasi lähteä pyhiinvaellusretkelle Benaresiin. Sinun on parasta tehdä se nyt ja jättää tyttö minun hoiviini. Minä kyllä pidän hänestä huolen!'

"Hän lähti. Minä sijoitin tytön Sripati Tshatterdzhin luo mainiten hänet tytön isänä. Sinä tiedät, mitä sitten seurasi. Minä tunnen mieleni kerrassaan keventyneeksi, kun olen kertonut sinulle koko asian alusta loppuun asti. Sehän kuulostaa kerrassaan romaanilta, eikö totta? Minä aion siitä sommitella kertomuksen ja antaa sen painattaa. Mutta minulla itselläni ei ole kirjailijan lahjoja, joten kehoitan sisarenpoikaani, jonka väitetään sellaiseen pystyvän, sen puolestani sepittämään. Parasta kumminkin olisi, jos sinä ryhtyisit yhteistyöhön hänen kanssansa, koska minä en tunne niin hyvin tarinan loppua."

Piiri Sankarin viimeisistä huomautuksista enempää välittämättä Hemanta kysyi: "Eikö Kusum vastustanut tätä liittoa?"

"Tiedätkö", virkkoi Piiri Sankar, "sitä asiaa on kovin vaikea arvata. Onhan sinulle tuttu naisen luonto, poikaseni. Kieltäessään he oikeastaan aikovat myöntää. Uuteen kotiinsa muutettuaan hän oli ensimmäiset päivät melkein suunniltaan, kun ei saanut nähdä sinua. Mutta sinä näytät aivan pian saaneen tietoosi hänen uuden asuntonsa, koska kymnaasiin mennessäsi harhauduit tavallisesti reitiltäsi ja maleksit Sripatin talon edustalla. Sinun silmäsi eivät näyttäneet juuri etsiskelevän koulurakennusta, koska olivat jäykästi suunnatut kohti erään yksityistalon ristikkoikkunoita, joista voivat päästä sisään ainoastaan hyönteiset ja haaveellisten nuorukaisten sydämet. Minä surkuttelin vilpittömästi teitä kumpaakin. Minä huomasin, että opintosi olivat joutuneet vakavan vaaran alaisiksi, ja tytön tila oli sekin valitettava.

"Eräänä päivänä minä kutsuin Kusumin luokseni ja sanoin: 'Kuulehan, tyttäreni. Minä olen vanha mies, ja sinun ei tarvitse ollenkaan minua arkailla. Minä tiedän, ketä sinun sydämesi halajaa. Nuoren miehen tila on sekin toivoton. Tahtoisin mielelläni toteuttaa teidän liittonne.' Tuon kuullessaan Kusum äkkiä suli kyyneliin ja riensi pois. Minä kävin useina seuraavinakin iltoina Sripatin talossa, kutsutin Kusumin puheilleni ja onnistuin vähitellen voittamaan hänen arkuutensa. Kun vihdoin sanoin hänelle yrittäväni saada avioliittoa aikaan, hän kysyi minulta: 'Kuinka se voisikaan olla mahdollista?' 'Älä huoli', vastasin minä, 'minä mainitsen sinut bramaanineidoksi'. Asiaa kauan harkittuamme hän pyysi minua ottamaan selkoa siitä, suostuisitko sinä asiaan. 'Mitä joutavia!' sanoin minä. 'Onhan poika muutenkin melkein suunniltansa -- miksi ilmaisisimmekaan hänelle kaikki nämä vaikeudet? Annetaan häämenojen tapahtua kaikkien sääntöjen mukaisesti, ja sitten -- kun loppu on hyvin, niin kaikki on hyvin. Varsinkin kun ei ole olemassa vähintäkään vaaraa, että asia milloinkaan tulee tiedoksi, miksi tahtoisitkaan tehdä miehen koko elämänsä ajaksi onnettomaksi?'

"Minä en tiedä, oliko Kusum suunnitelmaan suostuvainen vai eikö. Toisinaan hän itkeskeli, toisinaan taas oli ihan vaiti. Kun sanoin: 'Jätetään siis koko asia', niin hän kävi kovin rauhattomaksi. Asiain ehdittyä tälle asteelle minä lähetin Sripatin luoksesi ehdottamaan avioliittoa; sinä suostuit hetkeäkään epäröimättä. Kaikki oli valmista.

"Vähän ennen määräpäivää Kusum kävi niin vastahakoiseksi, että minun oli ylen vaikea saada hänet jälleen taipumaan. 'Jätetään se, setä', sanoi hän minulle alinomaa. 'Mitä johtuukaan mieleesi, sinä tuhma tyttö', nuhtelin minä häntä; 'kuinka voisimmekaan peräytyä nyt, kun kaikki on valmiiksi järjestetty?'

"'Levitä huhu, että minä olen kuollut', rukoili hän. 'Lähetä minut pois jonnekin.'

"'Entä kuinka kävisi silloin nuoren miehen?' kysyin minä. 'Hän on ilon seitsemännessä taivaassa, odottaa kauan vaalimansa toivon huomenna täyttyvän, ja sinäkö kehoitat minua lähettämään hänelle tänään tiedon kuolemastasi? Seurauksena olisi, että minun täytyisi huomenna tuoda sinulle tieto hänen kuolemastansa, ja samana iltana kerrottaisiin minulle uutinen sinun kuolemastasi. Luuletko, että minä, vanha mies, otan surmatakseni nuoren tytön ja bramaanin yhdellä kertaa?'

"Häät vietettiin hyväenteisenä päivänä, ja minä tunsin vapautuvani itse kannettavakseni ottamastani tukalasta taakasta. Sen, mitä myöhemmin tapahtui, sinä tiedät parhaiten."

"Etkö voinut tyytyä siihen, että olit tehnyt meille korvaamattoman vääryyden?" kysyi Hemanta kiivaasti, hetkisen vaiti oltuansa. "Miksi olet nyt salaisuuden ilmaissut?"

Piiri Sankar vastasi täysin levollisena: "Nähdessäni, että kaikki toimenpiteet sisaresi naimisiinmenoa varten oli suoritettu, minä mietin näin: 'Niin, minä olen saastuttanut erään bramaanin kastin, mutta se tapahtui pelkästä velvollisuudentunnosta. Nyt on erään toisen bramaanin kasti vaarassa, ja minun on ilmeinen velvollisuuteni ehkäistä se. Niinpä kirjoitinkin ilmoittaen kykeneväni todistamaan, että sinä olet nainut _sudran_ tyttären'."

Ankarin ponnistuksin hilliten vihaansa Hemanta virkkoi: "Mihin joutuukaan nyt tyttö, joka minun on hylkääminen? Annatko sinä hänelle ravinnon ja suojan?"

"Minä olen tehnyt tehtäväni", virkkoi Piiri Sankar tyynesti. "Minun asianani ei suinkaan ole pitää huolta toisten henkilöiden hylätyistä vaimoista. -- Onko siellä joku? Tuokaapa Hemanta Babulle lasi kookosmaitoa ja upottakaa siihen hieman jäätä jäähdykkeeksi. Ja vähän beteliä lisäksi."

Hemanta nousi ja lähti odottamatta tuon loistoisan vieraanvaraisuuden antimia.

IV

Oli kapenevan kuun viides yö -- ja yö oli pimeä. Ei kuulunut yhtään linnunlaulua. Lammen rannalla seisova _litshi_-puu näytti mustetäplältä vain hieman harmaammalla taustalla. Etelätuuli harhaili pimeässä vailla päämäärää kuin unissakävijä. Taivaan tähdet yrittivät valppain silmin puhkaista pimeyttä, ikäänkuin olisivat yrittäneet saada selkoa jostakin syvästä salaisuudesta.

Makuuhuoneessa ei ollut valoa. Hemanta istui vuoteen reunalla avoimen ikkunan luona ja tuijotteli edessään olevaan pimeyteen. Kusum makasi permannolla molemmin käsivarsin halaillen miehensä jalkoja ja painaen kasvojansa niitä vastaan. Aika seisoi tyyntyneenä valtamerenä. Kohtalo näytti maalanneen ikuisen yön taustalle ikiajoiksi tämän ainoan kuvan: Tuhoa joka taholla, tuomari keskellä ja syyllinen hänen jalkojensa edessä.

Kuului jälleen tohvelien sipsutusta. Harihar Mukerdzhi kuului huutavan ovelta: "Sinulla on nyt ollut riittävästi aikaa -- minä en voi myöntää sinulle enempää. Aja tyttö pois talosta!" Tuon kuultuansa Kusum painoi sielunsa koko hartaudella miehensä jalkoja rintaansa, suuteli niitä suutelemistaan, kosketti niitä vielä kerran kunnioittavasti otsallansa ja poistui.

Hemanta nousi, lähti ovelle ja virkkoi: "Isä, minä en luovu vaimostani."

"Mitä", ärjyi Harihar, "haluatko menettää kastisi, herraseni?"

"Minä en välitä kastista", kuului Hemantan tyyni vastaus.

"Niinpä minä hylkään sinutkin."

KABYLIWALLA

Viisivuotias tyttäreni Mini ei voi elää lavertelematta. Uskonpa tosiaankin, ettei hän ole eläessään kuluttanut minuuttiakaan vaikenemiseen. Hänen äitiänsä tuo usein kiusaa, ja hän mielellään keskeyttäisi tytön jaarittelun, minä puolestani en. Minin rauhallisuus on tavallaan luonnotonta, ja minä en voi sitä kauankaan sietää. Niinpä juttelemmekin aina, hän ja minä, erinomaisen vilkkaasti.

Eräänä aamuna esimerkiksi, kun olin ehtinyt keskelle uuden romaanini seitsemättätoista lukua, pikku Minini pujahti huoneeseen, sujutti kätensä minun käteeni ja virkkoi: "Isä, kuulehan, ovenvartija Ramdajal nimittää varista varekseksi! Hän ei tiedä yhtään mitään, eihän?"

Ennenkuin ehdin ryhtyä hänelle selittämään kielimurteiden eroavaisuuksia, hän jo purjehti aivan toista reittiä. "Mitä arvelet, isä? Bhola sanoo, että pilvissä on norsu, joka puhaltaa vettä kärsästänsä, ja että silloin sataa!"

Minun miettiessäni jotakin vastausta hänen viime kysymäänsä hän lähti jo jälleen uudelle uralle: "Isä, mitä sukua äiti on sinulle?"

"Hän on minun sieluni sisar", kuiskasin minä itsekseni, mutta paneuduin sitten vakavaksi ja sanoin: "Menehän nyt leikkimään Bholan kanssa, Mini! Minulla on kiire!"

Huoneeni ikkuna on kadulle päin. Pienokainen oli istuutunut jalkoihini lähelle pöytääni ja leikki kaikessa hiljaisuudessa koputellen sormillaan polviansa. Minä sepitin innokkaasti seitsemättätoista lukuani, jossa Protap Singh, kirjan sankari, oli vast'ikään siepannut Kantshantalan, sankarittaren, syliinsä ja oli parhaillaan pakenemassa hänen kerallansa linnan kolmannen kerroksen ikkunasta, kun Mini yht'äkkiä lopetti leikkinsä ja juoksi ikkunaan huutaen: "Kabyliwalla! Kabyliwalla!" Kadulla oli tosiaankin eräs kabyli, hedelmäkauppias, joka asteli hiljakseen eteenpäin. Hänellä oli yllänsä kabylien väljä puku ja korkea turbaani; hänen selässään oli säkki ja kädessä rypälelaatikoita.