Part 10

On vaikea sanoa, kuinka Kadambini pääsi Ranihatiin. Aluksi hän ei näyttäytynyt kenellekään, vaan vietti koko päivän erään temppelin raunioissa, nähden polttavaa nälkää. Sateisena, pimeänä iltapäivänä, ihmisten kyyhöttäessä asunnoissaan uhkaavaa rajusäätä peläten, Kadambini lähti liikkeelle. Hänen sydämensä vapisi hänen saapuessaan appensa taloon, ja kun hän astui sisään, verhoten kasvonsa tiheällä harsolla, ei kukaan ovenvartijoista häntä estänyt. He näet luulivat häntä palvelijaksi. Sade virtasi taukoamatta, ja tuuli ulvoi.

Talon emäntä, Saradasankarin vaimo, pelasi parhaillaan korttia leskeytyneen sisarensa kanssa. Keittiössä oli palvelijatar, makuukammiossa lepäsi sairas lapsi. Kadambini astui huoneeseen kenenkään huomaamatta. En tiedä, miksi hän oli tullut appensa taloon. Hän ei tietänyt sitä itsekään, hänestä vain tuntui siltä, että hän halusi nähdä jälleen lapsensa. Hänellä ei ollut aavistustakaan, minne täältä lähtisi ja mitä tekisi.

Valaistussa huoneessa hän näki lapsen nukkumassa, kätöset nyrkkiin puserrettuina, ruumis kuumeen kalvamana. Kunpa hän vain saisi painaa tuon pienen kiusatun povellensa! Sitten hän johtui kohta ajattelemaan: "Minä en ole olemassa. Kukapa sen näkisi? Hänen äitinsä pitää seurasta, pitää jaarittelusta ja korttipelistä. Koko sen ajan, jona lapsi oli jätetty minun huostaani, hän itse oli ihan huoleton eikä välittänyt hänestä vähääkään. Kuka hoitaa lasta nyt niinkuin minä sitä hoidin?"

Lapsi käänsi kylkeä ja huudahti unenhorroksessa: "Täti, anna minulle vettä!" Lemmikki ei ollut vielä unohtanut tätiänsä! Kadambini kaatoi nopeasti lasiin vettä, otti lapsen syliinsä ja antoi sille juotavaa.

Vielä nukkuessaan lapsi ei pitänyt ollenkaan eriskummallisena asiana, että tuttu käsi tarjosi hänelle vettä. Mutta kun Kadambini oli sammuttanut pienokaisen polttavan janon, suudellut sitä ja alkanut jälleen uneen tuutia, niin se heräsi ja syleili häntä. "Oletko sinä kuollut, täti?" kysyi lapsi.

"Olen, kultaseni."

"Ja olet tullut takaisin? Älä enää kuole."

Ennenkuin hän ehti vastata, tapahtui onnettomuus. Eräs palvelijattarista kantoi sisään sago-kulhoa, pudotti sen käsistään ja syöksyi permantoon. Melun kuullessaan hänen emäntänsä jätti kortit ja tuli huoneeseen. Hän seisoi siinä kuin puupatsas kykenemättä pakenemaan enempää kuin puhumaankaan. Tuon kaiken nähdessään lapsikin kauhistui ja parahti itkemään: "Mene pois, täti, mene pois!"

Nyt Kadambini vihdoin ymmärsi, ettei ollut kuollut. Vanha huone, vanhat esineet, sama pienokainen, sama rakkaus, kaikki muuttui jälleen eläväksi, entiselleen. Ystävättärensä talossa hän oli tuntenut, että hänen lapsuutensa leikkikumppani oli kuollut. Lapsensa huoneessa hän tiesi, ettei poikasen "täti" ollut suinkaan kuollut. Hän virkkoi tuskaisin äänin: "Sisar, miksi minua pelkäät? Näethän, että olen ihan entiseni."

Hänen kälynsä ei voinut sietää enempää, vaan vaipui tainnoksiin. Itse Saradasankar tuli hänkin _zenanaan_. Hän lausui kätensä ristiin laskien: "Teetkö oikein? Satis on ainoa poikani. Miksi näyttäydyt hänelle? Emmekö me ole sukulaisiasi? Sinun mentyäsi hän on riutunut riutumistaan; hän huutaa yöt päivät: 'Täti! Täti!' Sinä olet lähtenyt maailmasta; murra nuo sinua maailmaan sitovan lemmen kahleet. Me suoritamme kuolinmenot kaikella kunnialla."

Kadambini ei voinut sietää enempää. Hän virkkoi: "Enhän minä ole kuollut, minä en ole kuollut. Kuinka saankaan teidät vakuutetuiksi siitä, etten ole kuollut? Minä elän, elän!" Hän nosti lattiasta pronssiastian ja iski sillä otsaansa. Veri virtasi hänen silmäkulmastansa. "Näettekö!" huudahti hän. "Minä elän." -- Saradasankar seisoi siinä kuin kuvapatsas, lapsi kirkui peloissaan, ja molemmat pyörtyneet naiset lepäsivät liikahtamatta.

Sitten Kadambini jälleen huusi: "Minä en ole kuollut, minä en ole kuollut", asteli _zenanasta_ kaivolle johtavia portaita ja syöksyi veteen. Yläkerrassa oleva Saradasankar kuuli loiskahduksen.

Satoi rankasti koko yön, satoi seuraavan aamun hämärissä, satoi vielä keskipäivälläkin. Kadambini oli kuolemallansa todistanut, ettei ollut kuollut.

"ME KRUUNAAMME SINUT KUNINKAAKSI"

Kun Nabendu Sekhar ja Arunlekha vihittiin mieheksi ja vaimoksi, silmäili avioliiton jumala heitä hymyillen uhritulen takaa. Valitettavasti ei se, mikä on jumalille pelkkää huvia, läheskään aina ole leikkiä meille kuolevaisille.

Purnendu Sekhar, Nabendun isä, oli hyvissä suhteissa englantilaisiin hallituksen virkamiehiin. Hän oli elämänsä retkellä ehtinyt raibahadur-arvon etäiselle rannikolle ahkerasti käyttelemällä syvien _salaam_-kumarrusten airoja. Hänellä oli vielä varaa etenemiseenkin, mutta viidenkuudetta vuoden ikään ehdittyänsä, kaihoisa katse jo suunnattuna kohti radzhan-arvon sumuihin peittyvää huippua, hän yht'äkkiä havaitsi joutuneensa olopiiriin, jossa maalliset kunniat ja arvomerkit ovat mitättömät, ja hänen kumarruksista uupunut niskansa pääsi kuolinroviolla ikuiseen lepoon.

Nykyaikainen tiede opettaa, ettei voima häviä, vaan vaihtaa muotoa ja suuntaa. Niinpä Purnendun _salaam_-voimakin, huikentelevaisen Onnettaren luotettava apulainen, siirtyi isän hartioista pojan hartioihin, ja Nabendu Sekharin nuori pää alkoi nuokahdella korkeassa virka-asemassa olevien englantilaisten ovilla niinkuin tuulen heiluttelema kurpitsa.

Sen perheen perintätavat, johon hän avioliittonsa nojalla joutui kuulumaan, olivat aivan toisenlaiset. Sen vanhin poika, Pramathanath, oli saavuttanut kaikkien sukulaistensa rakkauden ja kaikkien tuttaviensa kunnioituksen. Hänen sukulaisensa ja naapurinsa pitivät häntä joka suhteessa esikuvanansa.

Pramathanath oli nauttinut yliopistollista sivistystä, ja hänessä oli vielä tervettä järkeäkin. Mutta hänellä ei ollut korkeata virka-asemaa, ei kunnollista palkkaa, ja hänen kynänsäkään ei ollut mitenkään vaikutusvaltainen. Kukaan vallassaolevista ei ojentanut hänelle auttavaa kättä, sillä hän pyrki pysyttelemään yhtä loitolla englantilaisista kuin he hänestä. Siitä johtui, että hänen maineensa ulottui ainoastaan oman perheen ja ystävien piiriin; etäämmällä olevissa hän ei herättänyt minkäänlaista ihailua.

Tämä Pramathanath oli kuitenkin aikoinaan oleskellut Englannissa kolme kokonaista vuotta. Hänen siellä kokemansa ystävällinen kohtelu vaikutti häneen niin valtaavasti, että hän unohti oman maansa murheen ja nöyryytyksen ja palasi kotiin eurooppalaisiin vaatteisiin puettuna. Aluksi asia suretti hänen veljiänsä ja sisariansa, mutta muutaman päivän kuluttua he jo huomasivat, että eurooppalaiset vaatteet sopivat hänelle erinomaisen hyvin, ja omaksuivat vähitellen hänen ylpeytensä ja arvokkuutensa.

Englannista palatessaan Pramathanath oli päättänyt maailmalle osoittaa, kuinka Intian englantilaisten kanssa kävi tutunomaisesti seurusteleminen. Ne maanmiehemme, jotka pitävät mainittua seurustelua mahdottomana, ellei halua notkistaa polviansa, ilmaisevat vain täydellistä omanarvontunnon puutetta, kohtelevatpa vielä englantilaisiakin väärämielisesti -- niin arveli Pramathanath.

Hän toi mukanansa koko joukon suosituskirjeitä huomattavilta englantilaisilta saavuttaen niiden nojalla jonkinlaista tunnustusta Intian englantilaisten seurapiirissä. Hän nautti vaimoineen toisinaan englantilaisten vieraanvaraisuutta, kun näet heidät kutsuttiin teetä juomaan, päivällisille, urheilunäytäntöihin ja muihin huveihin. Sellainen menestys hänet kerrassaan päihdytti ja alkoi vaikuttaa kutkuttavasti hänen koko olemukseensa.

Niinä aikoina avattiin liikenteelle uusi rautatielinja, ja kuvernööri kutsui ensimmäiselle matkalle useita kaupungin asukkaita, ylväitä viranomaisten suosion nauttijoita, muiden muassa Pramathanathin. Paluumatkalla englantilainen poliisimies karkoitti erittäin töykeästi muutamia intialaisia herroja eräästä vaunusta, jossa eurooppalaisiin vaatteisiinsa pukeutunut Pramathanathkin oli. Kun hänkin aikoi lähteä, sanoi poliisimies: "Älkää huoliko vaivautua, sir. Jääkää paikallenne, olkaa hyvä."

Aluksi Pramathanathista tuntui imartelevalta hänelle siten osoitettu erikoinen kunnioitus. Mutta kun juna sitten lähti eteenpäin, näyttivät laskevan auringon himmeät säteet, jotka valaisivat lännen puolen tummiksi kynnettyjä vainioita, levittävän häpeän punaa koko maahan. Kun hän istui siinä ikkunan pielessä yksin osastossaan, hänestä tuntui siltä, kuin olisivat puiden takaa väikähtäneet näkyviin hänen kotimaansa äidinkasvot alasluotuine katseinensa. Pramathanath istui siinä haaveisiinsa vaipuneena, kuumat kyynelet vierivät hänen poskillensa, ja sydän oli harmista pakahtua.

Nyt hänen mieleensä johtui kertomus aasista, joka kuljetti rattaille sijoitettua palvontakuvaa pitkin katuja. Vastaantulijat kumarsivat syvään ja koskettivat otsallansa pölyistä maata. Tuhma aasi luulotteli kaiken tuon kunnioituksen tulevan hänen itsensä osaksi. "Ainoa seikka, joka erottaa minut aasista", virkkoi Pramathanath itsekseen, "on tämä: minä ymmärrän nyt, ettei osakseni tullut kunnioitus koske minua, vaan kuormaa selässäni".

Kotiin tultuansa Pramathanath kutsui koolle talon kaikki lapset, sytytti ison rovion ja heitti siihen eurooppalaiset vaatekappaleensa toisen toisensa jälkeen. Lapset karkelivat rovion ympärillä, ja mitä korkeampina liekit loimusivat, sitä suurempi oli heidän riemunsa. Sitten Pramathanath luopui Intian englantilaisten luona nauttimastansa teestä ja välipaloista ja istui talossaan kuin linnassansa hänen häpeällisellä tavalla kohdeltujen ystäviensä kierrellessä edelleenkin englantilaisten ovilla ja taivutellessa turbaaneihin kiedottua päätänsä niinkuin aina ennenkin.

Oli kohtalon ivaa, että Nabendu Sekhar parka joutui naimaan tämän perheen toisen tyttären. Hänen kälynsä olivat hyvin kasvatetut ja kauniit. Nabendu arveli tehneensä hyvän kaupan. Mutta samalla hän viipymättä koki selvittää vaimonsa omaisille, että heitäkin oli suosinut harvinainen onni. Ikäänkuin huomaamattansa hän toisinaan ojensi kälyillensä kirjeitä, jotka hänen isävainajansa oli eläessään saanut eurooppalaisilta. Mutta kun nuorten naisten kirsikanpunaiset huulet ivallisesti hymyilivät ja kiiltävän tikarin kärki pisti esiin punaisesta samettitupestansa, niin onneton mies oivalsi mielettömyytensä ja katui sitä.

Labanjalekha, sisarista vanhin, oli toisia kauniimpi ja kekseliäämpi. Eräänä otollisena päivänä hän asetti Nabendun makuuhuoneen uunin reunalle tulipunaiseksi sivelemänsä englantilaisen saapasparin ja nouti kukkia, santelitahdasta, suitsutteita ja pari kynttilää, jotka sijoitti asiaankuuluvien juhlamenojen mukaisesti niiden eteen palamaan. Nabendun tultua kälykullat asettuivat hänen viereensä, toinen toiselle puolelle, ja virkkoivat ivallisen juhlallisesti: "Kumarra jumaliasi, ja olkoon heidän siunauksensa sinulle menestykseksi."

Kolmas sisar, Kiranlekha, kulutti useita päiviä kirjaillessaan punaisella silkillä hartiahuiviin sata kaikkein tavallisinta englantilaista nimeä, Jones, Smith, Brown, Thomson y.m.s. Saatuaan työnsä valmiiksi hän erittäin juhlallisesti ojensi tämän _namavalin_ Nabendulle. [Namavali on huivi, joka on painettu täyteen hindulaisten jumalien nimiä ja jota hurskaat hindulaiset käyttävät hartausharjoituksissaan.]

Neljäs, Sasankalekha, joka oli vielä pieni eikä niinmuodoin oikeastaan tullut kysymykseen, virkkoi: "Minä teen sinulle helminauhan, veikko, jotta voit rukoillessasi lausua jumaliesi -- sahibien -- nimiä." Toiset sisaret toruivat ja sanoivat: "Etkö lähde tiehesi, sinä vintiö."

Nabendu Sekharin tunteet häilyivät häpeän ja harmin välimailla. Hänen oli kumminkin mahdoton luopua kälyjensä seurasta, varsinkin kun vanhin oli erittäin kaunis. Hän oli yhtä hunajainen kuin sapekaskin, ja Nabendu sai maistaa hänen makeuttansa ja karvauttansa samalla kertaa. Perhonen räpyttelee sokean kiihkon valtaamana kärventynein siivin houkuttelevan kirkkauden vaiheilla kykenemättä loittonemaan.

Seurustelu kälyjen kanssa sai Nabendun siinä määrin lumoihinsa, että hän alkoi vähitellen salata eurooppalaisten suosion tavoittelemiseen kuuluvia toimenpiteitänsä. Lähtiessään kunniatervehdykselle kuvernöörin luo hän tavallisesti ilmoitti menevänsä kuulemaan Surendranath Banerdzhin puhetta. Lähtiessään rautatieasemalle muiden mukana vastaanottamaan Dardzhilingistä palaavaa varakuvernööriä hän kertoi kälyille nuorimman setänsä saapuvan kaupunkiin.

Mies parka sai kovaa kokea sahibiensa ja kälyjensä välisessä ristitulessa. Mutta kälyt olivat salaa vannoneet toimivansa väsymättä, kunnes sahibit tulisivat lyödyiksi laudalta.

Siihen aikaan huhuiltiin, että Nabendun nimi tulisi sisältymään pian julkaistavaan syntymäpäivä-kunnianosoitusten luetteloon ja että hän tulisi astumaan paratiisin portaiden ensimmäisen askelvälin Rai Bahadurin arvoon koroitettuna. Poika rukka ei rohjennut ilmaista ilahduttavaa uutista kälyillensä. Mutta eräänä ehtoona, syksyn kuutamon valaessa maille mantereille inhaa valoansa, Nabendun sydän oli niin täysi, ettei hän voinut kauemmin itseänsä pidättää, vaan kertoi asian vaimollensa. Seuraavana päivänä Arunlekha lähti kantotuolissa vanhimman sisarensa luo ja valitteli kyynelten tukahduttamin äänin kovaa kohtaloansa.

"Eihän hänelle siitä häntää koidu, vaikka tuleekin Rai Bahaduriksi, eihän?" virkkoi Labanja. "Minkä tähden siis tunnet itsesi niin kovin nöyryytetyksi?"

"Ei, ei, sisko kulta", vastasi Arunlekha, "minä tahdon olla mikä muu tahansa, mutta en Rai Bahaduri." Hänen tuttavapiiriinsä näet kuului eräs Bhutnath Babu, joka oli Rai Bahadur, ja se selitti, miksi hän kovin vieroi tuota arvonimeä.

Labanja lausui sisarellensa rauhoittavasti: "Älä ole levoton; minä teen mitä voin asian ehkäisemiseksi."

Babu Nilratan, Labanjan mies, toimi asianajajana Buksarissa. Syksyn ohimentyä Nabendu sai Labanjalta kutsun ja lähti Buksariin hilpein mielin.

Läntisen seudun varhainen talvi loi Labanjalekhaan terveyttä ja kauneutta ja sai hänen kalpeat poskensa rusottamaan. Hän muistutti kukkiinsa peittyvää _kasa_-kaislaa, jonka näemme kirkkaana syyspäivänä puron autiolla rantamalla. Nabendun ihastuneisiin silmiin hän kuvastui täydessä kukassaan olevana _malati_-pensaana, jonka värähtelevät kastekarpalot hohtelivat aamuauringon valossa.

Nabendu ei ollut eläessään voinut paremmin. Terveyden elpyminen ja kauniin kälyn virkistävä seura tekivät hänen olonsa niin keveäksi, että hänestä tuntui siltä, kuin jalat eivät olisi maata koskettaneet. Puutarhan vieritse kohti tuntemattomia seutuja alinomaa virtaileva Ganges näytti hänen omien hillittömien haaveittensa kuvalta.

Hänen varhain aamulla palatessaan kävelemästä virran rannalta talviauringon lempeät säteet loivat hänen koko olemukseensa sen miellyttävän lämmön, jota rakastavaiset tuntevat toistensa sylissä. Kotiin tultuansa hän silloin tällöin näki kälynsä huvikseen valmistavan joitakin maukkaita ruokalajeja. Hän tarjoutui avustamaan ja ilmaisi alinomaa tietämättömyyttänsä ja taitamattomuuttansa. Mutta hänpä ei näyttänytkään ollenkaan välittävän käytännön ja tarkkaavaisuuden nojalla saavutettavasta edistymisestä. Päinvastoin: hän oli kovin mielissään, kun käly häntä moitiskeli. Hän ponnisteli parhaansa mukaan osoittaakseen joka päivä olevansa yhtä taitamaton ja avuton kuin vastasyntynyt lapsi, jos oli kysymyksessä mausteiden sekoittaminen, paistinpannun piteleminen ja tulen säänteleminen, jotta paistettavat eivät palaneet -- ja sai riittäväksi palkaksensa sääliväistä hymyä ja torelua.

Päivällispöydässä hän moitteettoman ruokahalunsa ja kälynsä yllytysten nojalla nautti kelpo määrän hänen eteensä asetettuja herkkuja. Aterian jälkeen he istuutuivat hieman pelaamaan -- ja Nabendu ilmaisi siinäkin samaa taidon puutetta. Hän viekasteli, kurkisteli vastapelaajansa kortteihin, haastoi riitaa -- mutta ei voittanut milloinkaan yhtäkään erää, ja, mikä pahempi, ei halunnut koskaan tunnustaa joutuneensa häviölle. Siitä hänelle koitui joka päivä soimauksia, mutta hän ei itseänsä parantanut. Eräässä suhteessa hän sentään oli muuttunut ihan toiseksi mieheksi. Hän oli ainakin toistaiseksi unohtanut, että sahibien suosiollisten hymyjen voittaminen oli elämän ylin päämäärä. Hän alkoi oivaltaa, kuinka onnellisiksi ja tyytyväisiksi me voimme itsemme tuntea voittaessamme läheisten henkilöiden rakkauden ja kunnioituksen.

Nabendu liikkui muutenkin aivan toisessa olopiirissä. Labanjan miestä, Babu Nilratania, moitittiin siitä, että hän johtavasta asemastansa huolimatta kieltäytyi käymästä englantilaisia virkamiehiä tervehtimässä. Sellaisiin moitteisiin Nilratan tavallisesti vastasi: "Kiitos kunniasta, enpä huoli lähteä -- jos näet he eivät ole kyllin kohteliaita käydäkseen vuorostaan minun luonani, niin minä olen auttamattomasti tuhlannut oman kohteliaisuuteni. Olkoon erämaan hiekka kuinka valkoista ja hohtelevaa tahansa, minä kylvän sittenkin siemeneni mieluummin mustaan multaan, jonka voin odottaa antavan sen minulle takaisin."

Nabendu alkoi omaksua samanlaisia aatteita ollenkaan tulevaisuudesta välittämättä. Mutta hänen mahdollisuutensa päästä _rai bahadur_-arvoon versoi sillävälin siinä maaperässä, jota oli menneinä aikoina muokannut hänen isävainajansa ja hän itsekin niin huolellisesti, ettei sen kasteleminen ollut lainkaan tarpeen. Eikö hän ollut suurin kustannuksin rakennuttanut komeata kilpa-ajorataa kaupunkiin, joka oli eurooppalaisten suosima oleskelupaikka?

Kun sitten lähestyi Intian kansalliskokouksen aika, niin Nilratan sai päämajasta kehoituksen kerätä osanottajien nimikirjoituksia. Nabendu istui mitään pahaa aavistamatta iloisesti korttia pelaten kälynsä seurassa, kun Nilratan Babu astui vihkoineen hänen luoksensa ja virkkoi: "Kirjoita nimesi, ole hyvä."

Vanha tottumus kohotti Nabendun kasvoihin säikähtyneen ilmeen. Labanja oli olevinaan ylen huolestunut ja sanoi: "Sitä älä tee! Se tekisi ikiajoiksi lopun kilpa-ajostasi."

Nabendu tokaisi: "Luuletko minun siitä pelosta viettävän unettomia öitä?"

"Me emme julkaise nimeäsi sanomalehdissä", virkkoi Nilratan rauhoittavasti.

Labanja, joka näytti yhä vakavalta ja huolestuneelta, sanoi: "Vaaratonta se kumminkaan ei ole. Sellaiset asiat tulevat helposti tiedoksi --"

Nabendu puuttui kiivaasti puheeseen: "Minun nimeni ei pahene, vaikka joutuukin sanomalehtiin." Samassa hän sieppasi Nilratanin kädestä vihkon ja merkitsi arkailematta tuhat rupiaa. Hänen suloinen toivonsa oli, etteivät sanomalehdet uutista julkaisisi.

Labanja löi kädellään otsaansa ja huudahti: "Mitä -- oletkaan -- tehnyt?"

"En mitään vääryyttä", kehuskeli Nabendu.

"Mutta -- mutta --", venytteli Labanja puhettansa, "ajattelehan asemapäällikköä, kauppa-apulaista, ja ratsumestaria -- nuo herrat voivat suuttua ja jäädä pois samppanjapidoistasi. Ajattelehan, jos he eivät enää taputa tuttavallisesti olkapäätäsi, kun ensi kerran heidät kohtaat!"

"Ei sydämeni siitä murru", virkahti Nabendu.

Kului muutamia päiviä. Eräänä aamuna Nabendu teetä maistellessaan silmäili sanomalehteä ja havaitsi äkkiä hänelle itselleen osoitetun kirjeen, jonka lähettäjä oli jättänyt nimensä julkaisematta. Siinä kiitettiin häntä ylenmäärin lahjoituksesta ja selitettiin kongressin voittaneen arvaamattomasti, kun hänenlaisensa mies oli siihen liittynyt.

Voi sinua, Purnendu Sekhar! Oliko tarkoituksesi lisätä kansalliskokouksen mahtia, kun siitit maailmaan tämän kunnottoman?

Mutta kovanonnen pilvi on hopean reunustama. Oli selvää, ettei Nabendua sopinut pitää ihan mitättömänä miehenä, sillä englantilaisintialainen seura pyrki samoinkuin kongressikin innokkaasti saamaan häntä puolellensa. Niinpä Nabendu, iloa säteillen, toi sanomalehdessä olleen kirjeen kälynsä nähtäväksi. Labanja ei ollut mitään tietävinänsä ja huudahti säikähtyneenä: "Sepä ikävää! Se on sittenkin tullut ilmi! Kuka onkaan ollut niin ilkeämielinen? Inhoittava petturi!"

Nabendu virkkoi nauraen: "Älä huoli häntä kovin nimitellä, Labanja. Minä annan hänelle sydämestäni anteeksi ja siunaankin häntä."

Muutamia päiviä myöhemmin posti toi Nabendulle kansalliskokousta vastustavan englantilais-intialaisen sanomalehden. Siinä oli julkaistu nimimerkin "Asiantuntija" lähettämä kirje, jossa kumottiin yllämainitut tiedonannot. "Ne, joilla on ilo henkilökohtaisesti tuntea Babu Nabendu Sekhar", niin siinä kirjoitettiin, "eivät hetkeäkään usko sellaisia mielettömiä parjauksia. Hänen on yhtä mahdoton muuttua kongressimieheksi kuin leopardin luopua täplistänsä. Hän on kunnon mies, ei suinkaan hallitusvirkojen toivoton haeskelija eikä toimeton asianajaja. Hän ei kuulu niihin, jotka vähän aikaa Englannissa oleskeltuaan matkivat meidän pukuamme ja käytöstämme, yrittävät julkeasti tunkeutua englantilais-intialaisiin seurapiireihin ja lopulta vetäytyvät masentuneina pois. Niinmuodoin ei Babu Nabendu Sekharilla ole minkäänlaista aihetta" j.n.e., j.n.e.

Ah, isä Purnandu Sekhar! Millaiseen maineeseen saatoitkaan nimesi eurooppalaisten keskuudessa ennen kuolemaasi!

Tämänkin kirjeen sai käly nähtäväksensä, sillä todistihan se, ettei Nabendu ollut mikään arvoton, säälittävä raukka, vaan todellakin arvokas mies!

Labanja oli jälleen kovin hämmästyvinänsä ja huudahti: "Kuka ystävistäsi lienee tuon kirjoittanut? Ehkäpä junailija tai vuotakauppias tai rykmentinrummuttaja?"

"Minun mielestäni sinun pitäisi lähettää vastine", virkkoi Nilratan.

"Onko se tarpeen?" kysyi Nabendu ylpeästi. "Pitääkö minun vastustaa kaikkia heidän mitättömiä väitteitänsä?"

Labanjan naurun helinä täytti huoneen. Nabendu siitä hieman ihmeissään kysyi: "Mitä? Mitä nyt?" Labanja nauroi yhä, hillittömästi; koko hänen solakka, nuorekas vartalonsa vavahteli. Sellainen ilonpuuska sai Nabandun ihan suunniltansa. Hän virkkoi surkein äänin: "Luuletko ehkä, etten uskalla siihen vastata?"

"Enpä suinkaan, ystäväiseni", vastasi Labanja. "Minä vain tulin ajatelleeksi, ettet ole vielä kerrassaan luopunut paljonlupaavan kilparatasi pelastamisaikeista. Onhan toivossa hyvä elää."

"Luuletko minun tosiaankin sitä pelkäävän? Saatpa nähdä", virkkoi Nabendu epätoivoisena ja istuutui kirjoittamaan vastinetta. Sen valmistuttua Labanja ja Nilratan sen lukivat ja sanoivat: "Se ei ole kyllin tarmokas. Annetaan niille oikein aika mekosta, eikö niin?" He ottivat hyväntahtoisesti korjatakseen kyhäelmän. Se tuli kuulumaan näin: "Kun henkilö, jota meihin liittävät veren siteet, kääntyy viholliseksemme, niin hän on meille vaarallisempi kuin yksikään vieras. Intian hallitukselle ovat kopeat englantilais-intialaiset pahempia vihollisia kuin venäläiset tai afganitkaan -- he asettuvat voittamattomaksi vastukseksi hallituksen ja kansan välille kerrassaan estäen ystävällisten suhteiden syntymisen. Kansalliskokous on avannut valtatien hallitsevien ja hallittujen väliseen parempaan toistensa ymmärtämiseen, ja englantilais-intialaiset sanomalehdet viihtyvät ohdakkeiden tavoin tämän tien varrella" j.n.e., j.n.e.

Nabendussa eli salainen pelko, että tuosta kirjelmästä saattoi koitua onnettomuutta, mutta samalla hän tunsi mielensä ylentyvän ajatellessaan sen erinomaisen tyylin omaksi tuotteeksensa. Se julkaistiin aikanansa, ja seuraavina päivinä ilmestyi eri lehtiin selityksiä, vastineita ja kannattavia lausuntoja. Ilma oli täynnä torventoitotusta, joka ilmoitti Nabendun liittyneen kongressin jäseneksi ja mainitsi hänen merkitsemänsä rahasumman.

Epätoivoisen rohkeana Nabendu nyt käytteli kaikkein rajuimpien patrioottien puhetapaa. Labanja salaa naureskeli ja sanoi itsekseen: "Maltahan -- maltahan -- vielä sinä joudut tulikokeeseenkin."

Eräänä aamuna, kun Nabendu ennen kylpemistänsä oli hieronut öljyä ryntäisiinsä ja yritti eri tavoin päästä käsiksi saavuttamattomissa oleviin selkäpintoihinsa, palvelija toi hänelle käyntikortin, jossa oli itsensä piirikunnan tuomarin nimi. Hyvä Jumala! -- Mitä nyt oli tekeminen? Hän ei voinut mitenkään lähteä siinä asussa, öljyttynä, ottamaan vastaan virkaherraa. Hän potki ja sätkytti kuin käristimeen pantava _koi_-kala. Hän peseytyi kiireen kaupalla, kiskaisi jotenkuten vaatteet yllensä ja syöksyi ulkosuojiin. Palvelija sanoi vieraan vast'ikään poistuneen kauan odotettuansa. Moraalisen matematiikan tutkijoiden selvitettäväksi jääköön se sievä ongelma, kuinka suuri osa tämän keksittyjen tapahtumien muodostaman draaman sommittelusta oli langennut Labanjan ja kuinka paljon palvelijan suoritettavaksi.