# Agnes

## Part 3

Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/agnes-10492/index.md

--No, sillä tavalla! huudahti Agnes.

Mutta minä panin vastaan.

--Enhän minä voi jättää lapsiakaan niin pitkäksi aikaa.

--Taitaa niin olla, sanoi Antti. Ikävä kyllä. Pitäisi sinun toki kerran päästä huvittelemaan. Mitä, jos ottaisimme kotimiehen?

--Ei se käy laatuun. Lapset eivät tulisi toimeen vieraan kanssa, tiedäthän sen.

--Sille ei sitten mitään voi.

Agnes heitti minuun nopean ja tutkivan katseen, jonka vastasin tyyneesti. Hän ei ainakaan saisi aavistaa mitään lapsellisesta tuskastani.

--Siis meidän täytyy mennä kahden, hän sanoi. Ellei herroista joku halua lähteä mukaan?

He halusivat useimmat ja pari nuoremmista otti huolekseen tarpeelliset valmistukset. Eihän ollut ravintolaa Iloharjulla, täytyi siis viedä virkistysaineita muassaan. Ja hevosetkin he lupasivat toimittaa ynnä satulat.

Ooh, he olisivat tehneet mitä hyvänsä siitä ilosta vaan, että saivat yhden illan viettää Agnesin seurassa.

Kahdeksan aikaan he päättivät lähteä, että joutuisivat perille ennen auringon laskua. Antti ja minä erosimme seurasta vähää ennen.

Sain heti ottaa lapset huostaani, syöttää, riisua ja viedä nukkumaan. Tein sen vanhaan totuttuun tapaan ja vastasin heidän kysymyksiinsä lyhyesti, hajamielisesti, ja vasta sitten kun monta kertaa olivat saman kysymyksen uudistaneet. Enemmän kuuntelin Antin askeleita toisessa huoneessa, kuin heidän puheitaan. Hänellä oli kiire muuttamaan toista pukua päälleen matkaa varten. Joutuisiko ja muistaisiko hän tulla edes sanomaan jäähyväisiä ennen menoaan?

Sekä joutui, että muisti!

Istuin juuri pienellä pallilla ja pesin Lyyliä, joka paitasillaan makasi polvillani, nauraen ja jokeltaen, kun Antti tuli sisään. En ollut häntä näkevinäni, viskasin pesusienen vesivatiin, painelin pyyheliinalla kaulaa ja katsoin tarkkaan, eikö iho ryppyjen sisässä punottanut.

--Ikävää, että sinun nyt täytyy jäädä kotiin, Liisi.

Antti silitteli päätäni ja kumartui ylitseni.

Minä vaan tarkastelin Lyylin kaulaa.

--Olisit varmaan mielelläsi lähtenyt mukaan?

--Hm--

Eikö tosiaan ollut hiukan punaisena kaula tuolla oikealla syrjällä? Pääni painui vielä alemmaksi, puhaltelin epäiltävää kohtaa ja pyyhin uudelleen.

--Etkös olisi? Kuinka?

Hänen kätensä luisui leukani alle, väkistenkin hän väänsi pääni ylös ja katsoi minua kasvoihin.

Täytyi vastata.

--Enpä tuosta ole millänikään.

--Onko se ihan totta?

Minä koetin hymyillä. Koetinpa vielä katsoa häntä silmiinkin.

Hän nähtävästi rauhoittui.

--Sinä olet minun oma rakas vaimoni. Aina hellä, aina kärsivällinen ja aina hyvä.

Ja hän painoi lämpimän, pitkän ja pehmeän suutelun huulilleni.

Sydämmeni heltyi äkkiä. Minun oli vaikea estää kyyneliä nousemasta silmiini. Pyrin irti hänen syleilystään.

--Lyyli raukka kylmettyy.

Mutta hän ei päästänyt, ennenkuin oli vielä monet kerrat suudellut minua ja senkin jälkeen hän yhä uudelleen hyväili ja silitteli päätäni.

Hän oli tavattoman hellä ja sydämmellinen, mieleni suli täydellisesti, en tuntenut enää vähääkään katkeruutta. Mutta minun täytyi kääntää kasvoni pois, sillä kyyneleet yhä tunkivat esille.

--Ehkä sinulle onkin terveellisempää, kun pääset ajoissa nukkumaan. Ja kuulehan, me ratsastamme täältä ohitse, niin saat sinäkin nähdä meitä. Pidä varalta, noin neljännestunnin kuluttua me ainakin olemme jo liikkeellä.

--Kyllä.

--Niin, hyvästi nyt.

Vielä pari suutelua, ja sitten hän läksi.

Annoin kyynelten nyt juosta valtoinaan. Minä hupsu! En tietänyt, miksi itkin, en oikeastaan ollut pahoillani enää, en peljännyt mitään Antin suhteen, enkä millään muotoa olisi tahtonut häntä jäämään huviretkeltä pois. Ei, oman lapsellisuuteni minä vaan itkin pois.

Tuntui niin helpottavalta ja hyvältä, Lyyli nauroi ja huiski käsiään, en voinut olla häntä hellittelemättä. Puristin niin rintaani vasten, että hänen täytyi kirkua. Kuinka hän oli lämmin ja pehmeä! Vedet kuivuivat silmistäni, minä nauroin ja jokeltelin kilpaa hänen kanssaan.

Laskin hänet vuoteelle ja peitin. Hän oli vallaton, riehkasi ilosta, potki peitteen pois ja nosti pienet pyöreät jalkansa pystyyn.

--Oletkos hiljaa, sinä veitikka, oletkos hiljaa--äsäs!

Ja vaikka minä olin häntä toruvinani, minä kuitenkin riehuin mukana, enkä malttanut lopettaa, vaikka kyllä pelkäsin, että hän mahdollisesti valpastuisi eikä pääsisi uneen kiinni koko yönä. Mutta kun hän oli niin ihmeen herttainen, ja niin soma siinä valkoisessa paidassaan, oikea semmoinen pikkuinen paitaressu, niin eihän saattanut, ei millään tavalla olla häntä pudistelematta, suutelematta, hyväilemättä.

Omaa hupsuuttani samalla ihmettelin. Enkö äsken ollut syyttä aikojani ihan alakuloisena ja masentuneena? Ja minulla kuitenkin oli hyvä, uskollinen mies, vakava ja luotettava ja toimelias, ettei monella hänen vertaansa. Sitten nämä terveet, hauskat lapset--kuinka saatoin olla niin kiittämätön ja niin hassu? Ei se enää milloinkaan tapahtuisi, sen nyt pyhästi lupasin itselleni.

Mutta oli kait neljännestuntia jo kulunut? Ikkunassahan minun pitäisi olla.

--Nyt lopetetaan, Lyyli, ei saa nauraa enää. Pane simmä kiinni, ja nuku!

Hän kipristi ne umpeen, kipristi niin, että nenänypykkä meni yhteen kippuraan, ylähuulikin vääntyi ylös ja neljä valkoista helmihammasta paistoi esille. En voinut hallita itseäni, täytyi vielä painaa huuliani tuota avonaista suuta vasten.

Mutta sitten herkesin totiseksi, peittelin hänet huolellisesti ja suoristin selkäni.

--Nuku kiltisti, lapseni.

Hän käänsi päänsä syrjään, ja painoi poskensa tyynyyn. Minä poistuin.

Salin ikkunassa sitten istuin ja odottelin ratsastajia. Eikä siinä kauvan tarvinnut odottaakaan ennenkuin kavioiden kopse alkoi kuulua ja he ilmestyivät kohdalle. Heitä oli kymmenkunta herraa, Agnes oli ainoa nainen joukossa. Vaan sitä hän ei näyttänyt haikailevan, siellä missä hän suorana ja ryhdikkäänä istui ratsunsa seljässä. Uljaasti hän kantoi päätään, vartalon piirteet osoittivat jäntevyyttä ja notkeutta, pitkän ratsupuvun liepeet liehtoivat vapaasti hevosen lanteita.

He pidättivät hevosiaan, tarkastelivat ikkunoita ja älysivät minut. Agnes heitti lentomuiskuja, Antti paljasti päänsä teeskennetyllä juhlallisuudella ja muutkin herrat tervehtivät iloisesti. Minä hymyilin, nyökkäilin vastaan minkä ennätin ja huusin: "onnea matkalle!" Sitten he taaskin antoivat hevosten mennä ja niin katosivat pian näkyvistäni.

Enkä minä tuntenut hiventäkään harmia, saatikka että olisin ollut mustasukkainen ja kateellinen. Päinvastoin soin mielelläni Antille tämän huvin ja toivoin, että hän muuttaisi ajatuksiaan Agnesista ja huomaisi vihdoinkin hänen hyvät puolensa. Niin kumminkin vakuutin itselleni.

V

Siellä oli tosiaankin hauska, kertoi Antti seuraavana aamuna. Vahinko ettet sinä ollut mukana.

--Te viivyitte myöhään?

--No, kun tulimme vasta viiden aikaan aamulla takaisin. En ymmärrä kuinka se aika niin luiskahti. Olimme kaikki niin iloisella ja vapaalla mielellä, että tuskin maltoimme vielä silloinkaan lähteä.

--Oliko siellä kaunista?

--Erinomaisen kaunista. En muista Iloharjulla koskaan olleen niin kaunista kuin nyt. Ilma oli selkeä, ei tuullut ei niin hiventä; ja auringon laskiessa oli vallan ihmeellisiä kajastuksia.

--Entä noustessa?

--Sitä emme enää niin tarkanneet--Antti kävi hiukan hämilleen. Emme tulleet niin tarkanneeksi, kun istuimme siellä Agnesin kanssa penkillä ja puhelimme.

Minä en aivan heti jatkanut. Katselin sanomalehteä, jonka poika juuri oli tuonut. Ja sitä katsellessani kysyin noin niinkuin sivumennen ja teeskennetyllä välinpitämättömyydellä:

--Ja mitä sinä nyt pidät Agnesista?

--Hm.... En osaa vielä oikein sanoa. Minä otan hänestä selvää ensin.

Ettekö ihastuneet häneen kaikki?

--Eihän toki sentään ... vaikka täytyy myöntää, että hän on tavattoman--

--Tavattoman viehättävä?

--Viehättävä ja älykäs. Niin--meillä on muuten aikomus mennä purjehtimaan tänään edellä puolen. Tulet kai sinä mukaan?

--Tokkohan minä viitsin.

--Minkätähden et viitsisi? Tule nyt sentään virkistymään sinäkin.

Hän ei lähesmainkaan pyytänyt niin innokkaasti kuin olisin odottanut. Siitä syystä oli ääneni vähän katkera, kun yhä sanomalehteä tutkien vastasin:

--Ei siellä minua kumminkaan kaivata.

--No, Liisi?

Antti tuli luokseni ja koetti katsoa minua silmiin.

--Mitä tuo merkitsee? hän kysyi ja hymyili.

Minua hävetti. Viskasin sanomalehden pois käsistäni ja lankesin hänen kaulaansa.

--Ei mitään, Antti. Ei se mitään merkitse.

--Pelkäsin jo, että rupeisit luulevaiseksi.

--Hyi sinua! Milloinka olen ennen ollut luulevainen?

Ja minä painoin kasvoni hänen rintaansa kiinni, ettei hän näkisi, kuinka punastuin.

Antti hyväili poskeani.

--Ei, sitä minäkin. Ethän sinä toki ole niin tyhmä.

Mutta minä en päästänyt häntä vielä irti. Mikä kummallinen tunne lienee minut äkkiä vallannut, en semmoista vielä koskaan ennen ollut kokenut. Olin aina ollut hiljainen, levollinen, tasainen. Nyt riipaisi minut intohimoinen, outo voima.

Kiedoin käteni tiukemmin hänen kaulaansa, puristin häntä rajusti syliini, upotin silmäni syvälle hänen silmiinsä, olin tykkänään pois suunniltani.

--Antti--puheeni oli värisevää, katkonaista kuisketta, levotonta huohotusta. Antti--pidätkö sinä minusta, rakastatko sinä minua, sano! Etkö koskaan, koskaan minua unhota--minä en sitä kestäisi, kuule, minä en sitä kestäisi. Tulisin varmaan hulluksi--voi, Antti, sinä et saa sitä tehdä--

--Mutta, Liisi, mitä ihmettä?

Hän kummastui ja koetti irroittaa minua.

--Jopa nyt! Kuka uskoisi--

Rauhallisena ja viileänä hän vastasi tuskalliseen hellyyteeni.

--Elä ole lapsellinen. Pidänhän minä sinusta, kuinkas muuten.

--Onko se ihan totta, että pidät? Että rakastat niinkuin ennenkin? Ethän sinä velvollisuudesta vaan ole minulle uskollinen, Antti? Ethän? Eihän se ole pakosta?--Sano, jos olisit vapaa, jos saisit uudelleen valita, ottaisitko minut? Antti, vastaa rehellisesti, minuako vaan haluaisit omaksesi.

--Kuule, Liisi, tämä alkaa minua vaivata.

--Miksi et vastaa?

--Siksi, että kysymyksesi on niin peräti järjetön.

Hänen kylmyytensä loukkasi minua. Käteni laukenivat ja putosivat hervottomana alas. Minä käännyin pois, menin takaisin tuolilleni istumaan ja otin sanomalehden jälleen käteeni.

--Mikä sinulle on tullut, Liisi? Ethän ole milloinkaan ollut tuommoinen?

En virkkanut mitään, vereni vieläkin kuohuivat, lehti rypistyi sormieni välissä. Mutta yhtäkaikki kuului ääni povessani, joka sanoi, että hän oli oikeassa, että käytökseni oli ollut tavaton ja kummallinen. Koetin sen vuoksi taltuttaa mieltäni, minkä voin.

Antti katsoi kelloaan.

--Nyt on aika lähteä. Tuletko mukaan?

Kestin hetkisen sisällistä taistelua, ennenkuin hiljaisella äänellä vastasin.

--Tulen.

--Menemme sitten hakemaan neiti Wertheriä. Hän odottaa.

Huomasin, ettei hän tahtonut voida sitä aivan huolettomasti sanoa. Mutta sen epäröimisen vaikutti ehkä minun äskeinen mielenpurkaukseni. Hän varmaan katsoi sen lähteneen luulevaisuudesta.

Kenties hän ei ollut niin väärässä? Jospa vastoin tahtoani luulevaisuus sittenkin kyti sieluni pohjassa?

Häpesin ja halveksin itseäni. Minun täytyi tukehuttaa se tunne, täytyi repiä se itsestäni pois juuria myöten.

--Ehkäpä lähdetkin sitten edeltä, sanoin, sillä minä tahdoin näyttää, että olin vapaa epäilyksistä.

--Minulla olisi vielä vähän toimitettavaa kotona.--Tulen sitten suoraa päätä rantaan.

--Niinkuin tahdot.

Kun saavuin rantaan, ei heitä vielä näkynyt eikä kuulunut. Heittäännyin alas nurmikkoon, siinä oli hyvä tilaisuus mietiskellä kaikenmoista, sillä läheisyydessä ei ollut yhtäkään ihmistä, etempänä vaan joku proomu, jossa miehet häärivät ja jyskivät töissään.

Enkö tuntenut taaskin pientä katkeruutta siitä, että he niin kauvan viipyivät? Mitä oikeastaan pelkäsin? Että Antti ihastuisi Agnesiin? Pitäisi häntä kauniimpana, viehättävämpänä minua? Mutta olihan se vallan luonnollista, kuinka hän voisi muuta, koska hän ei kumminkaan ollut sokea. Millä oikeudella sitä paheksuin? Kaikki muutkin häneen ihastuivat, minä etupäässä.

Ja oliko järjellistä suuttua Anttiin siitä, että hän oli unhottanut katsoa auringon nousua, kun innostui puhelemaan Agnesin kanssa? Minun tähteni hän muka ei olisi sitä unhottanut. Oliko kumma? Monta vuotta olimme olleet yhdessä, joka hetki hän sai tietää ajatukseni, niissä ei ollut hänelle mitään uutta, eikä mitään erinomaisen kiinnittävää. Ja sentään olisin vaatinut, että--ei, tämä oli suorastaan naurettavaa. Minä olin ahdasmielinen, pikkumainen, tyhmä--

Rakastuisi Agnesiin? Hylkäisi minut ja lapset?

Ei hän sitä tekisi. Velvollisuuden tunto häntä estäisi.

Mutta raskasta olisi pitää häntä kiinni pelkän velvollisuuden siteellä, vastoin hänen sydämmensä taipumusta. Raskasta olisi joka päivä nähdä ja kokea hänen kylmyyttään. Vaikeata nähdä hänen sisällisiä kamppailujaan.

Aikaa voittaenko unhottaisi? Kuka sen voi sanoa? Hän kenties vaan kyllästyisi minuun yhä enemmän ja ehkä alkaisi hän vihatakin, koska minun tähteni täytyisi kahlehtia vapauttaan. Lapset ja minä olisimme hänelle vaan kiusaksi ja taakaksi.

Eikö sitten parempi, että hän kerrassa jättäisi meidät, silloin hän ehkä kuitenkin joskus muistelisi meitä hyväntahtoisella hellyydellä, ehkä kaipaisikin välistä, aikojen perästä, ellei ennen.

Jättäisikö meidät? Ja menisi Agnesin jäljessä Pietariin?

Niin, miks'ei? Oli semmoisia ihmeitä ennenkin tapahtunut. Enkö sitä soisi? Enkö soisi, vaikka tietäisin, että hän tuntisi itsensä onnelliseksi?

Minkälainen oli minun rakkauteni, kun ei se etupäässä tarkoittanut hänen onneaan!

Mutta olisiko se hänelle todelliseksi onneksi? Eikö veisi vaan hetken hurmaukseen, jota seuraisi tuskallinen herääminen, häpeä ja katumus? Mikä pelastaisi hänet silloin epätoivosta? Tulisiko hän luokseni hakemaan lohdutusta?

Ellei tulisi, etsisin minä hänet ylös, hoitaisin häntä hellästi ja saisin hänet unhottamaan kaikki kipeät muistot, rauhoittaisin, ja--voittaisin hänen sydämmensä jälleen. Voittaisin täydellisemmin kuin milloinkaan ennen. Ja me olisimme taaskin onnellisia, emmekä eroisi sitten, ennenkuin kuolemassa. Koettelemuksen kiirastulessa olisimme molemmat puhdistuneet....

Minä kuvittelin elävästi mielessäni kaikki tapaukset tulevaisuudesta. Agnesia ensimmältä huvittaa Antin rakkaus, hän kiihoittaa sitä siksi, että saa Antin luopumaan perheestään ja lähtemään hänen jäljessään ulos suureen maailmaan. Siellä hän vielä muutteen vuoksi ja tehdäkseen effektiä tuttavapiirissään, pitää jonkun aikaa hyvänään Antin ihailua, ärsyttelee häntä vuoroin, vuoroin on taas suosiollinen, heittelee häntä toivosta epätoivoon, ja saa niin Antin intohimon yltymään yhä kiihkeämmäksi. Silloin vasta Agnes hylkää hänet, sysää hänet ivallisesti luotaan. Antti kääntyy sairaaksi, on kuolemaisillaan. Minä riennän häntä hoitamaan, löydän hänet kärsivänä, särkyneenä, rikkirevittynä, ilman ainoatakaan ystävää. Hän hourailee raivosti Agnesista, kiroo häntä ja sadattelee, huutaa kostoa, riehuu ja pyrkii väkisten syöksemään vuoteeltaan. Minä hiljaa hivelen hänen kättänsä, pyyhin hänen hikistä otsaansa, kuiskaan hänelle lempeitä sanoja, kostutan hänen kuivia huuliaan viinillä ja laitan hänen päänalustansa mukavaksi. Hän rauhoittuu ja nukkuu. Ja kun hän herää, tuntee hän minut, heltyy ja--

Siihen asti olin ehtinyt, kun älysin heidät tulevaksi ylhäällä mäellä. He nauroivat ja puhelivat vilkkaasti. Tien vieressä oli hirsiä kasassa. Agnes kapusi ylös ja keikkui ylimielisesti harjun reunalla. Antti varoitteli häntä ja tarjosi kättään avuksi. Mutta Agnes ei siitä huolinut, vaan hyppäsi huolettomasti, Antin varoituksista välittämättä, alas. Siinä hänelle ehkä kumminkin olisi käynyt pahasti, ellei Antti ottanut vastaan.

--Niinhän te olette kuin paha lapsi, vallaton ja tottelematon, hän sanoi, mitä, jos olisitte katkaisseet jalkanne.

--Minä luotan hyvään onneeni.--Mutta tehän taisitte oikein säikähtyä?

--Tietysti säikähdin.

--Nyt lupaan olla kiltti. Antakaa käsivartenne.

Agnes istui rinnalleni siksi aikaa, kuin Antti laittoi veneen ja purjeet reilaan.

--Oliko sinulla ikävä eilen illalla?

--Ei ensinkään.

Minä katsoin avonaisesti häntä silmiin.

--Todella, pikku Liisi? Olitko sinä niin järkevä?

Siihen en virkkanut mitään. Hänkin vaikeni hetken ja tarkasteli minua.

--Kuule--hän vilkaisi Anttiin,--minä nyt kysyn sinulta yhtä asiaa.

Hän kääntyi, hymyili ja hiljensi äänensä, kun jatkoi:

--Oletko sinä taipuvainen mustasukkaisuuteen?

--Agnes--

Minä koetin näyttää loukkaantuneelta, peittääkseni, sillä jos mahdollista, syyllisyyden ilmettä kasvoillani.

--Kuinka semmoinen voisi tulla kysymykseenkään.

--Noo--olisihan se jotenkin luonnollinen tunne.

--Minäpä kun niin täydellisesti luotan Anttiin.

--Ahaa, vai siltä kannalta! Siinä tapauksessa varoitan sinua rehellisesti turhista illusiooneista, joita tavallisesti seuraa katkera herääminen. Luuletko sinä todella, että senlaiset ominaisuudet kuin järki, periaatteet, tahto, velvollisuuden-tunto ja mitä ne kaikki ovat--että ne muka ihmisen elämää ja toimintaa määräisivät?

--Luulen aivan varmasti.

--Sinä lapsi!

Hän nauroi makeasti.

--Hui, hai, ei sinne päinkään. Usko minua: ei järki, eikä tahto, eikä periaatteet merkitse mitään, niin pian kuin intohimot heräävät. Intohimo--kas, se on herrana, ja nämä muut ovat kauniisti sen palvelijoita vaan, jos se niille ylipäätään suo mitään sijaa.

--Antin suhteen tuo nyt ei kumminkaan pidä paikkaansa.

--Sinun Anttisi suhteen se juuri erinomattain pitää paikkansa. Hänellä on voimakas ja samalla raskas luonto. Tunteet eivät helposti hänessä nouse eleille, mutta kun ne kerran nousevat, ja kasvavat valtaviksi intohimoiksi, niin--varjele taivas! Niitä ei hallitse mikään maailmassa--kaikkein vähiten hänen oma järkensä.

Hän herkesi äänettömäksi ja käänsi silmänsä Anttiin, joka siellä yhä hääri purjeiden kimpussa. Puoleksi miettivä, puoleksi huvitettu oli katse, jolla hän seurasi Antin reippaita liikkeitä. Näin selvästi, mitä ajatuksia hän hautoi mielessään. Sydäntäni kouristi pahasti, mutta koetin kuitenkin vielä pitää puoliani.

--Erehdyt sinä, Agnes, sittenkin tällä kertaa.--Minäkö en tuntisi Anttia, vaikka olen jo monta vuotta elänyt yhdessä hänen kanssaan? Ei vielä milloinkaan ole intohimot saaneet hänessä valtaa.

--Sen kyllä arvaan, sillä ettehän te täällä elä, te vaan vegeteeraatte--uinailette puolihorroksissa. Ja sitä tilaa voi kestää hautaan saakka. Ymmärrän hyvin, että sekin vähä, mitä teillä nuorina on voinut olla tunteita ja intohimoja, tukehtuu ja kuolee pois tässä tarkasti järjestetyssä, säädyllisessä ja porvarillisessa pikku-yhteiskunnassa. Mutta minä sanon sinulle: Anttisi ei vielä ollenkaan ole tylsistynyt, sen voin sinulle vakuuttaa. Anna hänen vaan tuntea vapaampaa tuulen puuskaa ja näet mitä se häneen vaikuttaa.

--Kernaasti minun puolestani.--Mustasukkaisuudella en tule häntä häiritsemään.

Agnes heitti minuun terävän, läpitunkevan katseen, mutta nähtävästi hän ei minussa huomannut pienintäkään vilppiä, niinkuin sitä ei tällä hetkellä ollutkaan.

--Siinä sinä teet oikein, pikku Liisi, hän sanoi taputtaen minua kädelle. Tiedätkös, mustasukkaisuus on typerintä, mitä olla saattaa. Se rumentaa ihmistä, ja tekee elämän kauhean ikäväksi sekä itselle että toiselle. Jos minä olisin naimisissa, niin päinvastoin soisin, että mieheni silloin tällöin olisi minulle uskoton. Minä puolestani käyttäisin hyväkseni samaa vapautta, ja niin emme koskaan kyllästyisi toisiimme, suhteessamme olisi alituisesti vaihtelua, se ei tympistäisi eikä ikävystyttäisi. Pieni kiihoitus avioliitossa on suuresta tärkeydestä, levollinen jokapäiväisyys on rakkauden kuolema.

Kuuntelin häntä oudoksuen. Tuo surullisen vieno ja samalla suloinen mieliala, johon äskeiset kuvitteluni olivat minut saattaneet, alkoi hävitä, minun oli vaikea välttää harmistumista. Tunsin äkkiä jotain kolkkoa, vierasta Agnesia kohtaan, ja vaikka istuin hänen rinnallaan, oli minusta kuin olisi penikulmien matka ollut välillämme. Ja samassa silmänräpäyksessä menetti hänen kauneutensa, hänen sulavat liikkeensä ja hänen elegansinsa kaiken viehätyksen silmissäni. Ne tällä hetkellä minua melkein inhottivat, eikä hänen terävä älynsäkään ollut mielestäni nyt mistäkään arvosta.

--Tuommoiset katsantotavat eivät sovellu pohjoismaiden naisille--eivätkä ne ikinä meitä onnellisiksi tekisi.

Äänessä, jolla nuo sanat lausuin, ilmeni jyrkkä moite. Ja se moite sattui. Agnesin silmät leimahtivat, mutta hän hillitsi itsensä, keikahutti päätään taakse ja nauroi pilkallisesti.

--Sitä sinun ei tarvitse minulle sanoa, minä sen kyllä tiedän ilmankin. Pohjoismaiden naiset ovat hiljaisia, uskollisia, nöyriä, kärsivällisiä, miehensä ja lastensa kuuliaisia palvelijoita--tiedätkö, mistä syystä?

--Siitä syystä, että pitävät sen velvollisuutenaan.

--Eikös mitä! Siitä syystä vaan, että he ovat heikkoja raukkoja ja typeriä. He eivät kykene olemaan muuta--siinä koko asia.

--Agnes--!

--Ei sinun tarvitse suuttua, en minä sinua yksityisesti tarkoita, minä puhun Pohjoismaiden naisista yleensä, suomalaisista, skandinaavilaisista, englantilaisista. Ja pannaan kernaasti saksalaiset yhteen lukuun.

--Voimaa on kärsivällisyydessä, uskollisuudessa ja nöyryydessä enemmän kuin missään muussa.

--Voimaa? Hui hai! Semmoista voimaa on halvimmalla orjallakin. Kotka, joka rohkeasti leikkaa ilman tuolla ylhäällä korkeudessa, ei ole nöyrä eikä hiljainen eikä kärsivällinen, mutta kyyhkynen on. Kumpi sinusta voimakkaampi?--Saammeko jo tulla? hän samassa huusi Antille, joka oli kuljettanut veneen laiturin luo.

--Jo saatte, kuului sieltä vastaan.

Agnes astui edeltä alas laiturille, minä jäljessä. Hän oli varmaankin sydämmensä pohjassa aika lailla närkästynyt minuun, mutta enpä ollut minäkään puolestani hänelle hyvä.

Antti piteli toisella kädellään laiturista kiinni pysyttääkseen venettä kohdalla, toista hän tarjosi Agnesille. Laituri oli jonkun verran korkeammalla, Agnes asettui reunalle, tarttui hänen käteensä ja valmistauttui hyppäykseen.

--Elkää vaan pudotko.

--Annatteko minun astua polvellenne?

--Tehkää hyvin.

Ja Agnes astui tosiaan pienellä, sievällä jalallaan Antin polvelle ensin ja pujahti siitä vasta hänen toiselle puolelleen penkille.

Veri kuohahti minulla ylös aivoihin. Yhdellä ainoalla hyppäyksellä olin veneessä, mutta kappaleen matkaa heistä, purjeiden toisella puolella tykkänään.

Vene keikahti, vesi räiskähti laidasta sisään.

--Liisi--kuinka sinä olet niin varomaton?

Antti sanoi sen painuneella, soinnuttomalla äänellä, niinkuin olisi hän puhunut unessa. Agnesin jalan kosketus, hänen likeisyytensä--he istuivat sivu sivussa kiinni--oli nähtävästi hämmentänyt hänen ajatuksensa, hän katseli epäröiden ympärilleen, käsi yhä laiturissa, eikä saanut selville, mitä hänen tulisi tehdä.

Mutta, taivaan nimessä, eikö hän huomannut, että se kaikki oli vaan pelkkää inhottavaa koketteriaa?

--Minulle purjenuorat, huusi Agnes, tarttukaa te peräsimeen, ja laskekaa vene irti!

Antti heräsi ja teki niinkuin hän käski.

--Mutta osaatteko te?

Hän asetteli köydet Agnesille käteen ja neuvoi kuinka hänen tuli menetellä.

Purjeet pullistuivat, vene kallistui ja meni huristen ulos järvelle, vesi sirisi kokassa.

--Kuinka hauskaa! huudahti Agnes.

--Liisi, miksi istuit sinne niin kauvas, siirry lähemmä, kehoitti Antti.

--Täällä on hyvä, minä vastasin.

--Mutta siellä olet meistä vallan erilläsi.

--Mitä se tekee.

--No, niinkuin tahdot.

Sen jälkeen he antoivat minun olla, lienevät vallan unhottaneetkin minut vähäksi aikaa, kun istuin siellä purjeiden takana, etteivät nähneet.

Hyvä olikin, sillä nyt sain rauhassa selvitellä sotkuisia ajatuksiani. Äskeiset kauniit unelmani, mihin olivat ne paenneet? Ja kaikki lauhkeat, sovinnolliset tunteeni, kaikki hyvät päätökseni? Näinkö ne horjuivat heti ensi hetkessä?

Vihaa ja katkeruutta oli mieleni täynnä, enkä päässyt niistä voitolle, vaikka kuinka olisin koettanut. Purin huuliani, väänsin käsiäni, soimasin itseäni.

--Sinä olet tosiaankin heikko raukka, Agnes oli oikeassa, ooh, sinä olet kunnoton, typerä, kurja--