Part 4
Ja soitko tyydykettä myös tuon lemmellen?
KASANDRA.
Ma suostuin, mutta petin sitte Loksiaan.[132]
KUORONJOHTAJA.
Joko silloin ennustaitoa sa harjoitit?
KASANDRA.
Jo kansallein ma kaikki turmat ennustin.
KUORONJOHTAJA.
Ja kuink' ei Loksias sua tuosta rangaissut?
KASANDRA.
Tuon vilpin jälkeen ei mua kukaan uskonut.
KUORONJOHTAJA.
Luotettavasti ennustat meist' ainakin.[133]
KASANDRA.
Voi voi, voi hirveää! Taas huimistaa mua, ennushengen valloissa ma värjyn, hirmu-ilmehet mua pöyristää. Nuo pienokaiset näätkö tuossa istuvan ovessa, unihahmoin moisna häilyvän? Kaks poikalasta, omaistensa tappamaa, selvästi kourat täynnä omia lihojaan, sisusta, sydämmystä -- kurja kantamus! -- joist' isän syödä tuodaan eine kauhea.
Ja siksi sanon erään velton leijonan,[134] patjoilla piehtaroiden, surmakostoa herralle vasta palanneelle puuhaavan, mun herrallen' -- kun säättiin mulle orjan-ies. Ja laivain päällysmies ja Troian voittaja ei arvaa, kuinka koira liukaskieli tuo, kun kättä nuolee, korviansa lerputtaa, salasurman hälle vehkeillään on suoriva. Tämmöistä julkee nainen -- tappaa miehensä! Hän on -- mihinkä hirmu-petoon vertaisin paraiten häntä? -- kyy tai Skylla, luolastaan mi pistää päänsä laivureita nielläkseen, vimmattu hornan sikiö, äkää puhkuva ikuista omaisiinsa. Kuinka riemastui ikäänkuin voiton vietosta tuo kunnoton! Tulosta puolisons' on iloitsevinaan. Ellette usko -- yhtäkaikk' on. Tuleepa min tulla täytyy. Pianpa itse itkien myönnätte tietäneeni totta liiankin.
KUORONJOHTAJA.
Thyesteen eineen lapsiensa lihoista kyll' ymmärsin ja kauhistuin. Mua hirvittää, näin kaunistelematta kuullen totuuden. Muut kuullessain mult' eksyi älyni suunniltaan.
KASANDRA.
Viel' surman suussa nähdä saat Agamemnonin.
KUORONJOHTAJA.
Vait' uhkarohkee! suusi siivoks suhdita!
KASANDRA.
Mut eipä siitä sanast' ole päästäjää.
KUORONJOHTAJA.
Ei, jos noin käypi. Mutta elköön käykö niin!
KASANDRA.
Sä toivot; toiset murhan pitää huolenaan.
KUORONJOHTAJA.
Mi miesi mointa konnantyötä aprikoi?
KASANDRA.
Pahoinpa silmäs eksyi ennusteistani!
KUORONJOHTAJA.
En älynnyt, ken käy sen juonen toimihin.
KASANDRA.
Ja selvää Hellaan kieltä sentään haastelen.
KUORONJOHTAJA.
Niin oraakelitkin; hämärät ovat kumminkin.
KASANDRA.
Haa! mikä liekki lensi taaskin päälleni![135] Apollon oi Sudensurmaaja![136] voi mua! voi mua! Kaksjalka naarasleijona tuo maattuaan suden[136] luona, uljaan leijonan poiss' ollessa, mun kurjan tappaa. Kostomaljahansa hän sekoittaa mausteheksi minunkin rankaisun. Hioen miekkaa puolisonsa surmaksi, hän murhall' uhkaa kostaa minunkin tuontini.
Miks' ilkuksein[137] siis näitä enää kantaisin, kädessä sauvaa, kaulass' ennuskääreitä? Sun särjen, sauva, ennen omaa kuoloain. Pois hornaan, kääryt! Itse seuraan teitä pian. Mun eestän' joku toinen onneen saattakaa!
Murtaa sauvan ja repii kääreet. Tietäjän puku valuu yltä maahan.
Kas näin! Apollon itse riisuu yltäni nää ennusverhat, nähtyään mun näissäkin koruissa pilkkaa nurjilt' ystäviltäni[138] selvästi muka "hourupäänä" kärsivän.[139] Sain sietää kurja nälkään nääntymäisilläin, ett' kerjuriks', maankiertäjäks' mua herjattiin. Ja ennusjumal', tietäjäks mun pantuaan, nyt tuonenkohtaloon mun saatti tämmöiseen. Teurastuspenkki, eikä isäin alttari, vereni kuuman punattava, vartoo mua. Tok' ei jää Luojan kostamatta kuoloni, sill' äidinsurman-taimi, taaton maksaja[140] viel' kerran meille kostajaksi ilmestyy. Pakolaisna kaukomailta kotiin tultuaan, rikosten päälle harjakiven[141] nostaa hän. Sill' jumaliss' on kallis vala vannottu, ett' isän kaatumus tuon kotia tuopa on.
Mit' auttaa siis mun kurjuuttani kuikuttaa? Kun kerran Troian kaupungin ma kärsivän näin, min se kärsi, ja sen valloittajankin noin onni vaihtui tuomiosta jumalain, niin sisään käyn kuin käynkin. Kuolla uskallan.[142]
Te portit, Tuonen portteina teit' tervehdin! Mun kohdatkoon, sen toivon, isku tappava, jott' ilman kuolon tuskaa, hurmeen virtanaan hetteistään vuotaessa, silmät sulkisin!
KUORONJOHTAJA.
Oi neito, tuiki onneton ja samalla niin viisas! puhuit pitkältä. Jos kohtalos todella tiedät, kuinka käyt niin tyynesti, kuin teuras talutettu, uhrilietes luo?
KASANDRA.
Mit' auttais vitkastus? Ei väitteen varaa oo?
KUORONJOHTAJA.
Mut arvataanhan viime hetki kalleimmaks.
KASANDRA.
On tullut aikani. Enpä hyötyis pa'osta.
KUORONJOHTAJA.
Vaan tiedä: uhka-urheutes sun hukkaan vie.
KASANDRA.
Mut kuolla kunniall' on kaunist' ainakin.
KUORONJOHTAJA.
Ei tämmöist' onnellisten kuulla lausuvan.
KASANDRA.
Oi isä parka! jaloja lapsi raukkojasi lähenee porttia, mutta ei hirviä mennä.
KUORONJOHTAJA.
Mik' arveluttaa? kammo sinua käännyttää?
KASANDRA.
Oi voi!
KUORONJOHTAJA.
Mitä voivotat? jokinko mieltäs hirvittää?
KASANDRA.
Nuo majat hönkää murhan hurmehuurretta.
KUORONJOHTAJA.
Oi eihän! Suitsutus vain höyryy liesiltä.
KASANDRA.
Nenääni nousee niinkuin kalman katkua.
KUORONJOHTAJA.
Et linnaa kiitä Syrian lemuvoiteista!
KASANDRA.
Oi vierahat! En syyttä vaikeroi, kuin lintu säikähtäin pensasta.[143] Tämä todistakaa mun haudallain, kun nainen naisen tähden kaatuu, tähteni, ja surmiksensa naineen miehen tähden mies! Tään palvelun ma pyydän teiltä kuollessain.
KUORONJOHTAJA.
Oi raukka! säätty kohtalos mua itkettää.
KASANDRA.
Viel' itsestäin ma mielin sanan virkahtaa. Niin totta kuin nyt viime kerran auringon säteitä katson, maksakoot mun kostajat samoilla mitoin surman surmaajilleni, vaikk' orjan kaasivatkin, halvan saaliin vaan! Ah ihmiskohtaloita! Onnen suosion voi varjo vaihtaa; onnenhukka pyyhkäisee kuin märkä sieni sielust' ilon kuvat pois. ja tääpä katkerimmin koskee sydämmeen. Vaan -- linnaan lähden itkemään Agamemnonin ja omaa onneain. Oon kylliks' elänyt.
Menee sisään.
KUORONJOHTAJA.
Ei kyltynyt onnehen milloinkaan viel' ihmislaps'; ei linnojenkaan komeain[144] ovilt' onnea käsketä pois eväten: älä käy sinä meillä! Tosin taivas soi hänen[145] valloittaa Priamon kotomaan; jalon maineen saatua hän palajaa. Vaan jos isien verisakkoja hän saa suorittaa, soviteltava on tapetuille murhia muiden, kuka kerskannee tätä kuullessaan: minä onnen hetkenä synnyin?
AGAMEMNON (sisällä).
Voi mua! ma iskun, kuoliniskun sain!
PUOLIKUORONJOHTAJA.
Vaiti! kuka kuoliniskun saanehensa huudahtaa?
AGAMEMNON (kuten ennen).
Voi voi mua taaskin! uuden iskun sain!
KUORONJOHTAJA.
Työ jo näyttää täytetyltä; siltä kuului kuninkaan huuto. Keskustellaan sentään mikä nyt ois tehtävää!
1:NEN KUORONJÄSEN.
Ma lausun teille tuumani: ett' avuksi huudamme tänne linnaan kansalaisia.
2:NEN KUORONJÄSEN.
Ei, rynnätkäämme oikopäin -- niin arvelen -- kädessä miekka sisään seikkaa tutkimaan!
3:S KUORONJÄSEN.
Ma yhdyn samaan tuumahan ja tointa vaan nyt ehdotan. Täpäriss' ei auta viipyä.
4:S KUORONJÄSEN.
Se selvä on, sill' alkavathan vehkeitään[146] nuo, niinkuin hirmuhallitusta hommaten.
5:S KUORONJÄSEN.
Me kuhnailemme. Mut ei torku noiden käs': maineettomiin ne vitkailuksen polkevat.
6:S KUORONJÄSEN.
En tiedä lausua, mi neuvo parhain ois. Se neuvon antakoon, ken aikoo toimia!
7:S KUORONJÄSEN.
Niin arvelen mä myös; sill' enpä ymmärrä, mitenkä sanat kuolleen voivat virvottaa.
8:S KUORONJÄSEN.
Henkemme vuoksko väistyisimme kartanon häväisijöitä, herroiks' heidät tunnustain?
9:S KUORONJÄSEN.
Ei, sit' ei siedä! Parempaa on kuolokin. Sen kohtalo tok' orjuutta on lievempi.
10:S KUORONJÄSEN.
Vaan parkaisunko perusteihin nojaten me arvaisimme sankarimme sortuneen?
11:S KUORONJÄSEN.
Pois kiivastus nyt, kunnes varmaa tiedetään! Sill' ei luulo selvän tiedon vertainen.
KUORONJOHTAJA.
Sen tuuman varsin hyväksyn, ett' tarkalleen me tiedustamme, Atreyn pojan laitoa.
He aikovat astua linnaan, kun keskiportti aukenee ja sieltä vieriää esiin lava, sillä Agamemnonin ja Kasandran ruumiit. Vieressä seisoo Klytaimnestra.
KLYTAIMNESTRA.
Vaikk' ennen puhuin, kuinka vaati kulloinkin,[147] en ujoile nyt haastaa toiseen suuntahan. Mitenpä muuten, mieliessä vahinkoon vihollista, jok' ystävyyttä teeskelee, tuon saartais surman paulaan pääsemättömiin? Ei -- vanhaan riitaan juurtuen tää taistelo tapahtui myöhän, kauan suunniteltuna.
Nyt seison tässä töilläni, miss' iskun löin. Niin toimitin -- sit'en mä kiellä -- että hän ei tainnut surmaa välttää eikä torjua.
Kuin kalan verkkoon, kiedoin hänet viittahan lävettömään, niin -- pukuun tuiki tuhoisaan. Kahdesti iskaisen, kaks kertaa kiljaisten hän hervotonna lysmähtää; viel' kolmannen lyön iskun kaatuneesen lupauslahjaksi[148] Manalle, vainajoiden armahtajalle. Niin vaipui, hengähtäin hän viime huokuunsa: rajusti hurme hurskahtaa ja vihmanaan se tummaa vertä pärskähyttää päälleni, jok' elvyn siitä niinkuin kaste virvottaa[149] nuort' elonkortta tähkän olless' tupellaan.
Näin tapahtui se, Argoon ukot arvoisat. Iloitkaa nyt tai surkaa! -- minä riemuitsen; ja jos ois kiitospalve sopiva kuolossa, täss' ois se oikein, liian oikein kohdallaan. Niin kirousta ja kurjuutta hän täyteen kaas' sen maljan, jonka itse vihdoin juoda sai.
KUORONJOHTAJA.
Me kummeksimme kieltäs herjan rohkeaa, kun kuolleen miehes luona kehtaat kerskata.
KLYTAIMNESTRA.
Mua kiusaatte kuin naista lyhytjärkistä. Mut sydän pelvotonna lausuu kumminkin, min tiedätte jo -- kiittäkää tai moittikaa! se yhtä mulle --: mieheni Agamemnonin tää ruumis on, työ jonka käteni suoritti aseena oikeuden. Niin sen laita on.
KUORO. (säkeistö.)
Min söit myrkyn, kyy? maan kasvamanko, syötävän? Vai veden tuomanko? Raivosi hurjuudess' et kiroustakaan kansasi peljännyt, pois syöksit,[150] surmasit. Maas sun karkottaa, ihmisten iki-inhon!
KLYTAIMNESTRA.
Maanpakohonko tuomitset mun, kärsimään ihmisten inhon, kansan kiroushuutoja; etk' ennen tuota miestä yhtään moittinut, vaikk' yhtä huoleti, kuin lampaan teurastaa mies, jonka laidun villakarjaa vilisee, hän oman lapsens' uhras, syntykipuni suloimman saalaan, pohjoistuulta tyyntääkseen! Maast' ajettavas eikös ollut ois se mies tekonsa häijyn sovitteeks? Mut kuullessas mun työni, tuima tuomar' olet. Neuvon vaan sua uhkaamaan, jos varustettu voitolla on kätes hallitsemaan mua samaten kuin mun on. Vaan jos toisin salli jumala, saat vanhaks tultuaskin mieltä oppia.
KUORO. (vastasäkeistö.)
On isot aikehes, ja povesi rajuna riemuitsee; kun tapot onnestui, hurjana herskut nyt, ja veripirska -- hyi! -- kiiltävi otsallas: siit' tiliä tekevä oot. Kaikkein hylkynä maksat kohluja kohluin.
KLYTAIMNESTRA.
No, kuuleppas nyt minunkin valani lausetta! Niin totta kuin mun lapseni kuolon kostikin Dike, ja mieheni uhrasin Erinnyille,[151] ei pelvon vilahdusta astu suojiini, niinkauan kuin Aigisthos hoitaa valkiaa mun liedelläin, mua hellien kuin hellii hän. Hän mulle aimo uskalluksen kilpi on.
Siin' on nyt kellellään tuo vaimons' solvaaja, Chryseen tytärten, troiatarten lemmitty, ja vieress' sotasaalis, enteenkatsoja,[152] yön unten selvittäjä, armas hellukka, mi virui hänen vierellänsä teljoilla laivassa, Nyt he perivät palkan ansaitun. Kas, siin' on mies, ja tuoss' sen lempilintunen, ikäänkuin joutsen kuolinkaihon säveltä laulettuansa, lepää. Oivan mausteen hän mun patjahekkumallein sillä valmisti.
VUOROLAULU.
1:NEN KUORORIVI. (1:nen säkeistö.)
Oi tule, tuoni, pian, runtelematta mua tautivuoteella kauan! Mun unta suo keskeytymättä nukkua aina, kun sortui meiltä maan hyvä paimen, tultuaan naisen vuoks kärsimään. Nainenhan hengenkin hältä on nyt ottanut.
KUORONJOHTAJA. (2. säkeistö.)
Helene, pahan mainehes syystä sä sait! Mont' urhoa Troian luo hukutit, mont' ihmishenkeä yksin. Perinpohjin nyt [tuhotyös sinä teit?]
-- -- -- -- -- -- -- -- -- --[153]
KOKO KUORO. (3. säkeistö.)
Ei veri unhotu, pärskymä päälles lähde. Linnallen olit silloin[154] sa urojen hukka, kiistanhenki.[155]
KLYTAIMNESTRA. (4. säkeistö.)
Älä kuoloa kohtalonas ikävöi, tätä[156] raskaksuin; Helenaan älä käännä myös vihojas, muka surmaajaan, joka yksin mont' uronhenkeä hukkasi kansaltas, surun tuottain vertoja vailla!
1:NEN KUORORIVI. (1. vastasäkeistö.)
Henki, jok' ahdistat linnaa ja Tantalon sukua, veljeä kahta, siis naisellen valmistit sa voiton katalan, syöntäni vihloavan.[157] Niin kuni kaarne raateljas vainajan pääll' ylvästäin seisoo hän, riekkuen: "riemu syystä raikukoon!"
KLYTAIMNESTRA. (4. säkeistö.)
Osavammin nyt sanans' ohjasi suus, nimetessäsi tuon iki ahman perheemme vaanijan,[158] joka sen ytimiss' verennälkää ain' elättää: siks' vertyvi vamma uus', vaikk' ehjänä ei ole vanha.
2:NEN KUORORIVI. (5. säkeistö.)
Linnassa temmeltävän lausuit hirveän kostohengen. Ah voi! tarinaasi synkkää turmiosta mi koskaan ei kylly! -- Zevs sen salli, hän ken kaikki johtaa, toimittaa. Mit' ilman Zeytä ihmisille sattuu? Mik' ei näist' ole taivaan töitä?
KUORONJOHTAJA. (6. säkeistö.)
Kuninkaani voi! kuninkaani voi! Miten itkenen sua? Mitä rintani rakkaus lausuis? Lukin seittiin kietoutui elämäs, kiro-murhasta henkesi heitit.
KOKO KUORO. (7. säkeistö.)
Voi murhavuode, kun levon kurjan soi Kavalasti surmas sun[159] vaimosi viiltämä kaksois-haava.
KLYTAIMNESTRA. (8. säkeistö.)
Tämän työn tekijäks' mua soimaat siis. Älä näin puhuen sano mua Agamemnonin vaimoks vaan! Ei! vanhapa "kostaja" -- kestitsijän tylyn, Atreyn nostama -- hirveä tuo, kuningattaren haamussa ilmestyin, sovitukseks tuon ison uhrasi pienien eestä.
2:NEN KUORORIVI. (5. vastasäkeistö.)
Ken todistaa sua vois viattomaks' tähän murhatyöhön? Ken? Lie suvun kostonhenki suonut myös apuansa. Heimosten hurmetulvissa käy synkkä Ares[160] rynnäten; miss' astuneekin, toimeen surmatyön näin laps'syöntiä kostaaksensa.
KUORONJOHTAJA. (6. vastasäkeistö.)
Kuninkaani oi! kuninkaani oi! Miten itkenen sua? Mitä rintani rakkaus lausuis? Lukin seittiin kietoutui elämäs, kiro-murhasta henkesi heitit.
KOKO KUORO. (7. vastasäkeistö.)
Voi murhavuode, kun levon kurjan soi! Kavalasti surmas sun vaimosi viiltämä kaksois-haava.
KLYTAIMNESTRA. (8. vastasäkeistö.)
Ole vai! talohon veti turmion tuo kavaluudellaan! Jos taimeni mullen tuost' ylennyt, sulo Ifigeneia, jot' ain' ikävöin, isältään koki julmaa, julmaa myös kokekoon isä! kalvan lyömänä nyt sovittain tihotyön Manalass' isotelkoon siitä!
3:S KUORORIVI. (9. säkeistö.)
No tartuinhan vaikeaankin pulmaan! Neuvoa, kunne kääntyis,[161] ei keksi äly, huonehan jo horjuu. Jo rankan ver'-satehen linnan kaatavan ma varon, kun lakkas vihmapirske.[162] Jo Dike sieraan uuteen hioo asettaan: häll' ollee mieless' uusi turma.
KUORONJOHTAJA. (2. vastasäkeistö.)
Oi maa, josp' oisit kätkenyt mun povehes, enk' ois hänen vuodettaan hopeaisess' ammeessa nähnyt! Kuka hautaan vie hänet, itkevi hänt'? joko julkenet sie, oman surmattuas uros, itkien viettää peijaisiaan, vale-lempeä sielulleen osottain sovittaa pedontyötäsi väärin?
KOKO KUORO. (3. vastasäkeistö.)
Ken jalon sankarin haudalla hälle lausuu[163] vilpittömällä mielin kiitokset itkua vuodatellen?
KLYTAIMNESTRA. (10. säkeistö.)
Siit' ei sovi lausua huoltasi sun: _mun_ lyömänä hän sai surman, mie hänet hautaan myös, ehk' ei kotolaiset itkekään,[164] Kyll' Ifigeneiakin, kohdatessaan tytär taattonsa siell' suruvirran[165] vuolteilla, hellästi, niin kuni kohtuus on, hänet suudellen helmaansa sulkee.
3:S KUORORIVI. (9. vastasäkeistö.)
Tää solvaus solvaisun on palkkaa;[166] tuomio tuskallist on. Hän lyöjän löi, murha kosti murhan. Niin kauan kuin seisoo Zevs, hän säännön sääs: jos pahoin teet, pahoin käy sun. Niin on![167] Ken talost' ajais lapsen pois, ken kiskaltaa vois renkaan heimovitjast' irti?
KLYTAIMNESTRA. (10. vastasäkeistö.)
Kas, siin' älysit tosi lauselman![168] Ja siksipä mie Pleistheniidein[169] kostonhengelle teen valan, ett' osahain olen tyytyvä, jos kovahankin, kun tyly täst'edes vaan talon jättävi, lähtien heimoa muut' välinäisillä murhilla murtelemaan. Enpä riistojakaan kysy suuria, kunpahan linnasta vaan iäks' karkoittaa sukumurhan vimman ma voisin.
Aigisthos tulee, yllään kuninkaanpuku, aseellisia seuranaan.
AIGISTHOS.
Oi kostopäivän kirkkaus sa riemuisa! Nyt tiedän, että taivahasta katsellen maan päälle jumal' ihmisharhat rankaisee, kun kostotarten kutomissa verkoissa ma riemumielin nään tuon miehen makaavan, isänsä käden ilkijuonet korvaten.[170]
Maan kuningas tääll, Atrevs, tämän isä näät -- nyt tarkoin kaikki kertoaksein -- karkoitti kotoa, kansan keskelt' isäni, veljensä Thyesteen, kun he valtikasta kiistivät. Palattuansa parka turvaa pyytäen, Thyestes turvan saikin eikä tarvinnut kotonsa multaa hurmehellaan veristää. Mutt' teeskennellen riemupäivän vietäntää tuon herja isä Atrevs, elki mielessään, asetti kohteljaasti isäni äärehen tään omain lasten lihaa -- herkku-ruoaksi, kun varpahat ja kätten kärjet silponut ja kätkenyt ol' yksin istujalta pois.[171] Tää pahaa arvaamatta ryhtyi paistihin ja söi -- sukunsa vaurioksi, niinkuin näät. Havaittuansa sitte työnsä hirmuisen, hän kiljas, syöksyi seljin, oksens murhakset, ja vannoin hirmusurmaa Pleistheniideille kiroopi vieraspöydän pyhän poljentaa: "Pelopsin koko heimo samoin sortukoon!"
Kas, näistä syistä kaatuneena näet nyt tuon. Ja täysin syin ma murhatuumaa sommitin; sill' isä raukan kanssa karkoitettiin myös ma kolmas laps' kapaloihin vielä kääritty. Vaan kun ma miestyin, Dike toi mun tänne taas. Jo ulkomailla tuota miestä tavoitin ja juonta hälle sommitin jos montakin. Nyt kuolokin vois näyttää mulle hauskalta, tuon Diken paulaan tarttuneena nähtyäin.
KUORONJOHTAJA.
Aigisthos, ei saa onnetonta pilkata! Sä kerskaat varsin tappaneesi miehen tään, tuon itkettävän murhan yksin harkinnees. Mä sanon vaan: sun päähäs tilin päivänä iskeepi kansan kirous ja kivitys.
AIGISTHOS.
Noin lörpötätkö, alihankaa soudellen, vaikk' istuu laivaa ohjaamassa perimies? Viel' ukkonakin nähdä saat, kuink' ikävää on vanhempana soukkaa suuta oppia. Mut oivat ihmeentekijät on vankeus ja nälän vaiva vanhoihinkin oppiaan teroittamaan. Kuink' et sa tervein silmin nää? Älä potki vastoin tutkaint', ettei pistä tuo!
KUORONJOHTAJA.
Sä ämmä, muiden olless' sotaretkellä kotona viruit, aviovuoteen raiskasit! Tään murhan mietit sotajoukon herralle!
AIGISTHOS.
Viel' itku itää sulle noista nuhteistas. Sun kieles aivan toisin soi kun Orfevsin: hän laulun viehäkkeellä kaikki kiinnitti; sä joudut itse kiinni, jos viel' ärsytät mua haukunnallas. Kylläs vielä pehmiät!
KUORONJOHTAJA.
Vai sinustako paisuis Argoon valtias, joka vainajalle harkittuas murhatyön, sit' omin käsin toimittaa et rohjennut!
AIGISTHOS.
Olihan selvään naisen tointa vietellä tuo paulaan. Vanhaks vihaajaks mua epäiltiin. -- Mut tästä puolin koetan kansaa hallita tuon tavaroilla. Kireälle valjastan ma niskurit, etteivät aisan vieressä ne kirmaa liikaa syötyään. Kai nälkä pian ja kolkko pimeys niiltä niskan nöyristää.
KUORONJOHTAJA.
Mut miks et itse, kurja raukka, riistänyt sa sankarilta henkeä, vaan puoliso maan jumalain ja kansan kauhuks surmas sen? Vaan kyll' Orestes elää vielä jossakin, ja onnen turviss' tultuansa kotihin hän voitollisna tappaa teidät kummankin.
Kasandran ja Agamemnonin ruumiit poistetaan näkymältä.
-- -- -- -- -- -- -- -- -- --
KUORO.
Kohta nähtänee, kuink' aiot uhkaukses täytellä.
AIGISTHOS.
Ylös oivat aseveikot! täss' ei toimi kaukana.
KUORONJOHTAJA.
Hei, siis kalpa kourahan ja valmis olkoon joka mies!
AIGISTHOS.
Enpä miekään, miekka käissä, totta kammo kuolemaa.
KUORONJOHTAJA.
Kuole vain! Sen sanoit oikein. Koetellaanpas onnea!
KLYTAIMNESTRA (astuu esiin).
Ellös suinkaan, armas urho, enää pahaa kylväkö! Onhan ennestäänkin laiho korjattava kurjakin. Kärsimyst' on kyllin saatu; elköön verta vuotako! ja te äijät, kotikorsuun menkää kukin, ennenkun pahaa tehden pahan näätte. Meidän täytyi tehdä näin. Jos ois taudin lievikettä, kyll' ois siihen turvattu, vainoojan kun koura meit' on surkeasti runnellut. Tää on naisen mielipide, jos se kuulla kelvannee.
AIGISTHOS.
Vaan kun suotta soimausta noin ne syytää silmillein, onnen päätöst' odotellen eksyvät noin maltistaan, herjaten mua valtiastaan -- sit' en jaksa kärsiä.
KUORONJOHTAJA.
Argoolaisten ei tapa mairitella konnaa, ei!
AIGISTHOS.
Annas äijän mennä tulla -- vielä niskas notkistan.
KUORONJOHTAJA.
Et, jos onnetar Oresteen ohjaa tänne saapumaan.
AIGISTHOS.
Tiedänhän maankarkulaisten toiveistansa elävän.
KUORONJOHTAJA.
Paisu, turvo, maahan survo oikeutta, saadessas!
AIGISTHOS.
Tiedä, herjaukses saat sä vielä kerran sovittaa.
KUORONJOHTAJA.
Keikaile nyt uljastellen, kukko kanas kyljessä!
KLYTAIMNESTRA.
Mitäs tyhmäin haukunnoista! Linnan haltioina me kahden kaikki järjestämme oikealle tolalle.
Kaikki poistuvat näkymältä.
Viiteselitykset:
[1] Näitä y.m. sadun piirteitä Aischylos ei näy lukuun ottaneen.
[2] Näitä y.m. sadun piirteitä Aischylos ei näy lukuun ottaneen.
[3] Agamemnon oli luvannut vuorten huipuille viritetyillä valkeilla lennättää kotia sanoman voitostaan.
[4] Oikeastaan kuvapuhe: "härkä multa sulkee suun".
[5] Näitä jumalia palveltiin korkeitten vuorien huipuilla.
[6] Aleksandros s.o. Paris.
[7] Pariin ja Helenan häissä ei polttouhrit ottaneet hyvin syttyäkseen, joka ilmaisi jumalien mielipahaa.
[8] Näin Troiakin aarteineen sai äkki-hukan, kun iloitsi luullen Achailaisten jo lähteneen.
[9] Oikeastaan: "Laula _ailinos_ j.n.e." Linos laulajan tai nuorukaisen surullisen kuolon johdosta syntyi ailinos niminen laulu, joka tässä merkinnee vaan yleensä suruvirttä. _Tietäjä_ = Kalchas.
[10] kuolaimet = Achailaisten sotajoukko.
[11] Viittaus siihen, että Artemis on vihainen Atreideille, joitahan nuo kotkat osottavatkin.
[12] _Paian_ on Apollon lääkejumalana.
[13] Kalchas, kreikkalaisten ennuspappi.
[14] Mailmassa vallitsee korkea siveyden laki, jota Zevs edustaa. Hän rankaiseekin parantaakseen meitä, armosta. Se ajatus lohduttaa kuoroa.
[15] Uranos.
[16] Kronos.
[17] _Silloin_: Argoosta lähdettaissä.
[18] Euboian salmessa. .
[19] _Strymonista_; Thrakiasta. Se oli pohjoismyrsky.
[20] herra: Agamemnon.
[21] Kunnianhimon tieltä alkavat isäntunteet väistyä.
[22] Ensimmäistä surkeaa harha-askelta seuraa yltymys rohkeuteen, hurjuus, paatumus -- hukka.
[23] "sahraminkellervä" viitta.
[24] kaunis ja puhumaton kuin kuva.
[25] _kaino_, ei mikään lepakko laulajanainen.
[26] _Dike_, oikeuden jumalatar.
[27] Klytaimnestra oli kutsunut vanhukset kokoon, ilmoittaakseen heille hauskan tiedon.
[28] joka _siivetönnäkin_ lentää nopeasti. Ivalla sanottu