Part 3

Kenpä, ellei taivainen eeltä nähden kohtalon ynnä kielens' oikeaan ohjaten, sattuvasti kutsui näin _Helenaksi_ kiistojen tuottajan, miekkamorsion? Tappelun _hälinä_, kalvan _helinä_[67] urot kaasi, laivoja poltti, kun hän karkasi, jättäin utuhienot uutimensa, rajun lännen lentimillä. Ajamaan ryntäsi riistaa hurmerinnoin raju kilpimiesten joukko laivan jälkiä kaikonneen -- Simoin lehvärannan alla jo ankkuroivan. Huoliks' totta huoli[68] hän: (1. vastasäkeistö.) noilla häillä Troiaa löi[69] taivon vimma, vihdoinkin kostaen vieraspöydän ynnä Zeyn liedensuojan solvaisun niillen, joiden suusta soi morsion kunniaksi häiden runo, jonka sallima silloin soi tuon lankojen laulaa. Jopa toista virttä laulaa, suruvirttä vanha Troia[70] pian sai oppia. Vaikeroiden kutsuu "surusulhoks'" häntä nyt kun "Paris-parka" jo ennen ol'. Urhojans' itkee Troia syöstyjä surman suuhun. Eräs mies kasvatti leijonan (2. säkeistö.) pientä pentua pirtissään, rintaa juur' imenyttä. Tuo elon aamuna leikki aljona lasten kanssa, vanhojakin ilahutti.[71] Kun sylivauvaa kanneltiin pentua paljon paijattiin, kättä nuoli se mairesuin, ruokaa kun maha mieli. Vaan kun vahveni, luontoaan (2. vastasäkeistö.) synnynnäistä se ilmi toi: hoidon huolia maksain, atrian kutsumatonna söi peto, raiskasi karjaa. Kun veri tahrasi huoneen, isännän mieltä karvastaa surman saalis hirmuinen. Näin sääs' sallima: perheellen kasvoi turmion[72] pappi. Samoinpa myös saapui Troian kaupunkiin -- (3. säkeistö.) jos saan sanoa -- tuuleton lammen läikkyhenki,[73] kuin helm' uus', armas aarreloisto, lempeä nuoli silmissään,[74] syöntä polttava lemmen kukka. Heti muuks' muunsihe, käänsi sulolemmet kurjaan loppuun. Pahan työn kostaja Zevs Priamoille syyti vaivan; kot'risti koituvi tuost', itkumorsian koston. Käy ihmisten kesken lause vanhastaan: (3. vastasäkeistö.) "jos saa ihmisonni maan päällä vehmastella, se pois ei kuole lapsitonna;[75] loistava onni heimollen siittää ääreti surkeutta." Mulla ei miel' ole muiden,[76] oma miel' on: konnantyöstä sikiää tultua aijan samanlainen jälkeläinen. Vaan hurskasten sukupuu onnen oksia versoo. Sill' ilkityö[77] vanha luop' uudenkin ilkityön (4. säkeistö.) nyt tai toiste hurjillen, siks, kunne koittaa kamala kosto aikanaan; ei väisty tuo vainotar[78] veitsiä, ei peitsiä, kun katosalle kerran pääs röyhkeä rietas Ate, siittäjiensä lainen (4. vastasäkeistö.) Vaan Diken[79] näet loistavan pirtinkin piilossa, kelpomieltä suosii hän; vaan kultalinnat liatut syntiin jättää hän pois kääntynein silmin, hän hurskahan luo vaeltelee, loistoa rikkaan halveksuin, jost' ihastuupi turhuus. Kaikki hän ohjaa määrään.

Agamemnon tulee voittokulkueineen näyttämölle, ajaen loistovaunuissa, vieressään Kasandra.

KUORONJOHTAJA.

Oi valtias, Ilion murtaja sie, vesa Atreyn oi, mikä ois sopivin puhe, kunnioitus, etten kiitostas korottais ylen, en sitä halventais? Moni kyll' ylistää valekiiltoa vain, tosikuntoa polkien maahan. Valitellen kurjia armahtaa moni mies haluaa, vaikkei sydämeen kipu liene pistänyt yhtään. Iloisien kanss' on iloitsevinaan, hymyhyn jörö suu väkisin sulataan. Hyvä paimen tuntevi karjans'; ei lumota sen silmiä petturi voi, joka ystävän lämpöä henkivinään metisen simasuisena liehii.

Olithan sinäkin -- sit' en vaieta voi -- Helenan vuoks[80] lähtiessäs sotahan vähämielenä merkitty kirjahani, ajatuksia ohjaamaan kyvytön, kun kuolevihin virittää koit intoa tyhjää. Jo nyt syömmeni pohjasta riemuitsen, kun on onnella puuhasta päästy. Viel' aikanas tutkien nähdä voit, kuka tointansa tarkoin täyttänyt on, kuka vilpin keinoja koitti.

AGAMEMNON

On kohdallaan, ett' Argost' ensin tervehdin ja maani jumaloita, jotka sallivat mun Priamon kansaa rangaisseena palata. Sill' yksin neuvoin turmioksi Ilion[81] he, suullisesti lausumatta mieliään, ver'-uurnaan miesten tuhoks' äänens laskivat. Kurotti kyllä kättään toivo tarttuen toiseenkin uurnaan, mutta tää ei täyty vaan. Nyt sauhu Troian rauniot vaan ilmaisee. Siell' elä tuhon myrsky, tuhka uhkuaa mehuista aarteen käryä hiiliin hiipuviin.

Täst' Ylhäisille suoritettavamme on hartaimmat kiitokset, kun koston pauloihin kiedoimme viholliset, Troian kaupungin tuon naisen vuoksi Argoon hiisi maahan kaas, tuo vainovarsa,[82] urhojoukko kilvikäs. Niin, Seulaistähden laskun aikaan leijona[83] syöläsnä karkas linnan muurin piirihin ja ruhtinasten verta latki kyllältään.

Näin pitkält' alkulauseeks' jumalille nyt! Sun perusaattees teroitan ma mieleeni,[84] ma seison puolellas ja samoin aattelen. Harvanpa luonnonlaatu sallii suosia kadehtimatta onnellista ystävää. Suomattomuuden myrkky sieluun syöpynyt tuon kurjan tuskat kaksin verroin tuimentaa: hänt' omain kärsimysten kuorma rasittaa ja mieltä kalvaa toisen onnen ilmaus. Mä tiedän koittaneena -- tarkoin katsellut oon kanssakäynnin peiliin[85] -- varjon kuva vaan on ystäviltä näyttäväisten ystävyys.

Odyssevs yksin, ensin retkeen innoton, valjaissa kerran seisten, veti kanssani kyll' yhtä köyttä. Liekö hän viel' elossa?

Pian saamme muuten valtion ja jumalain[86] asioista neuvotella kansan tultua yhteisiin keräjiin; ja olkoon huolenain ett' oivaks' nähty tila säilyy eellehen. Vaan missä lääkitysten tenho tarvitaan, lempeesti siinä leikellen tai poltellen koetamme vamman juurtajaksain parantaa.

Nyt tultuani kotilinnan liesillen, päin jumaliin ma ensin käteni koroitan, kun kauvas vietyään mun, kotiin toivat taas. Ain' uskollisna jääköön mulle voitto vaan!

Aikoo astua alas vaunuista. Samalla tulee Klytaimnestra palvelusneitojen kanssa, jotka kantavat purppuravaippoja.

KLYTAIMNESTRA.

Oi kunnon kansalaiset, Argoon vanhasto,[87] en häpee teille lemmellistä luonnettain ma tunnustaa, sill' aikaa myöten haihtuu pois ujous ihmiselt'. En muilta kuulemaa, vaan omaa kurjaa eloa kerron pitkiltä ajoilta, mieheni Troian luona viipyissä. Kotona yksin urhotonna värjöttää -- se siltänsä jo surkeaa on vaimollen; ja monta pahaa huhua hän kuulla saa: siin' uutisniekat hyppää kertoin yhtenään ain' ikävämpää, hätäkelloa hälistäin. Jos miestäni niin monin haavoin lyöty ois, kuin jutut tänne kertoivat, niin enemmän läpiä häness' ois, kuin verkoss' silmiä. Jos kuollut ois hän aina, kuin niin kerrottiin, hän vois, kuin toinen kolmihaamu Geryon,[88] kehua usein multaverhon saaneensa maan pääll' -- en virka maanalaisest' -- yllensä,(89) jos kuollut ois hän kerran joka haamulta. Tuollaisten huhuin aina hakarrellessa, väkisin usein paula kirvotettu on mun kaulastain, kun tuska tahtoi hirtehen.

Agamemnonille.

Ja noista syist' ei seiso tässä vieressäin hän, jonka pitäis, rakkautemme vastike, Orestes poikas: ellös tuota kummeksi! Sun kelpo kalpaveljes, fooki Strofios kasvattaa häntä. Tuopa vaaran pyörivän kuvaili mulle: jos sun kohtais kommellus tuoll' Iliossa, kansanmelske kukistaa[90] vois neuvoston jon sääsit -- niinhän ihmiset jo sortunutta vielä sortaa tahtovat. Tää selvitys, saat uskoa, on vilpitön.

Mult' itseltän' on itkun vuolas lähde niin jo ehtynyt, ettei siinä pisaraa. On silmä, myöhän unta saaden, himmennyt,[91] sun soihtutultas turhaan tähdystellessään ja itkiessään siitä. Jos ma torkahdin, niin oitis hyttysenkin siiven hyrinään sävähdin, nähtyäin sun luonas kammoja enemmin, kuin tuon unen hetkeen mahtuikaan. Iloiten mielin nyt, kun kestin kaiken tään, ylistää miestäni: hän talon koira on, on laivan turvaköysi, linnan korkean on valtapylväs, isän lapsi ainoinen, purjehtijoiden arvaamatta nähty maa, suloinen huomen myrskyn jälkeen valjennut, ves'lähde, matkamiehen janon virvoke... Ihana vaan nyt ahdingosta pääsy on.

Kyll' ansaitsee nää tervehdykset multa hän. Pois kateus väistyköön! Jo kyllin kärsitty on hätäpäivää. Nytpä, armas valtias, vaunuista astu! Ellös, herra, kuitenkaan pane maahan jalkaa, jolla Troian tallasit! Miks viivyttenkin, naiset, joiden käskettiin katella vaipoin käytäväänsä polkua? Tie oitis purppuroitakoon, jott' ansio hänt' ohjata sais linnaan uottamattomaan![92]

Muut tehtävät mun virkku, valpas huoleni jumalten mieltä myöten oikein toimikoon!

Purppuravaipat levitetään vaunuilta linnan keskiportille.

AGAMEMNON.

Sä Ledan sukutaimi, taloni vartia, mun pitkän poissaoloni mukaan puheeskin ol' pitkä. Vaan jos soveliaasti kiitellään,[93] sen kunnian sopii _toisten_ suusta lähteä. Sä ällös muuten henttumaisna liehi noin mun eessäin, kuku kunniaani orjaillen, ikäänkuin oisin itämainen ruhtinas. Älä purppuroiten moitteenalaiseksi tee mun tietän! Yksin jumalat sen arvon saa. Ei vaaratonna kuolevainen[94] mielestäin näin loistavilla kirjovaipoill' astele. Mua kunnioita ihmisiks', älä jumaliks! Kyll' loistomattoon jalkaa pyyhkimättäkin kajahtaa maine. Nöyrä suhtamielisyys on parhain taivaan lahja. Onnitella voi vaan sulo-rauhass' elon päähän päässyttä. Jos tapahtuis näin aina, oisin pelvoton.

KLYTAIMNESTRA.

Vaan noudata nyt sentään minun mietettäin!

AGAMEMNON.

En turmele ma mietettäin -- se tietäös!

KLYTAIMNESTRA.

Sen lupasitko jumalalle jollekkin?

AGAMEMNON.

Jos ken, ma tieten taiten lausuin sanani.

KLYTAIMNESTRA.

Min, luulet, Priamos tekis voitost' iloissaan?

Agamemnon.

Hän loistovaattehelle varmaan astelis

KLYTAIMNESTRA.

Miks' siekin ihmismoitteita siis arkailet?

AGAMEMNON.

Vaan paljon painaa ihmistenkin haastelut.

KLYTAIMNESTRA.

Se onni köyhä, jot' ei kukaan kadehdi.

AGAMEMNON.

Ei kiistan kiihko[95] naista suinkaan kaunista.

KLYTAIMNESTRA.

Mut väistö onnellista miestä kaunistaa.

AGAMEMNON.

Niin suureks' voiton tässä kiistass' arvaat siis?

KLYTAIMNESTRA.

Nyt myönnä mulle voitto suosiolla vaan!

AGAMEMNON.

No, jos niin tahdot! Joutuin joku riisukoon mult' uskolliset jalkaneuvot, kenkäni!

Kengät riisutaan ja hän astuu, alas vaunuista.

Ja elköön, tietä purppuraista kulkeissain, mua jumalista kateen katse kohdatko! Olenpa arka turmelemaan[96] taloa, jos jalvoin tallaan hopeanarvo-vaatetta.

Mut sikseen tuo! Nyt suopeasti saata myös tuo neito linnaan! Lempeätä voittajaa jumalat ylhält' armosilmin katsovat. Ei kanna kukaan orjan iestä mielellään. Hän, rikkaan saalihimme valiohelmenä, mua seuras sotajoukon arvolahjana.

Mut kun nyt taivuin tässä sinua kuulemaan, ma astun linnaan purppuraista polkuas.

Astuu linnaan päin.

KLYTAIMNESTRA.

Niin -- meri on -- ja ken sen tyhjäks ammentaa! -- mi viljoin hopean-arvoist' uhkuu purppuraa, ain' uutta mehua, vaatteen painenestettä. Ja varaa soivat linnallemme jumalat[97] noit' ostaa, herra; ei se tunne köyhyyttä. Monetkin vaipat poljettavaks' luvannut ma oisin, jos sen ennuspappi säännyt ois, kun aprikoin tään[98] hengen päästinhintoja. Jos juurt' on, versoo huoneen viereen lehväpuu, ja laajan suopi suojan Sirion poltolta. Niin siekin, perhelieden luokse tultuas, tulokas talvikylmän lämpimäksi luot. Kun happamesta raakilasta kypsentää Zevs viinin, vilvastuu jo ilma saleissa, Jos miesi tarmokkaasti taloa hallitsee.

Agamemnon menee sisään.

Zey, Zey, sä perille-viejä, täytä pyyntöni ja huolehdi, mit' aijot toimeen panna nyt!

Menee sisään seurueineen. Kasandra yllään tietäjänpuku -- jalkoihin ulettuva viitta, villanauhat käärittyinä kaulan ympäri, sauva kädessä -- istuu liikkumatta vaunuissa.

KUOROLAULU. (1. säkeistö.)

Miksi liehuu yhtenään kumma kauhu silmissäin ahdistellen syöntä aavistuksin? tietäjävirteni palkati käskyti soi näin?[99] Miksei reima luottamus torju unten usvaisten maille pois pelkoain, istu mieltä ohjaamaan, vaikk' aikaa jo kajahti rantakalliot,[100] köydet kun päästettiin, urhojoukon laivoillaan lähtiessä Ilioon? Silmätietoon luottaa sais, (1. vastasäkeistö.) paluun itse nähtyään. Mutta lyyryn myötä sointumatta, sieluni oppima kostajalaulu se soi vaan; enkä taida turvata toivon armaan johtohon. Vaisto ei turha lie vilpitönten rinnass', ei sydänkään, hirmu-pyörtehissä viskelty. Soisin sen kuitenkin, ettei pelko totta ois, vaan se tyhjiin raukenis. Terveys ei uhkeakaan riemua suo: tauti kun naapuri on seinäkkäin, meiltä henkeä vaanien aina. [tautihin lie apu tok'. --]. Törmätä kiitäessään voi salariuttahan ihmis-onni; vaan jos liika ahdostaan karttavaisuus aikanaan heittää taiten suunnaten,[101] ei huku huone[102] kaikkineen, vaikka vonkuu vaivoissaan; aalto purtt' ei ahmaise. Zeyltä vuotava rikkaus runsas ja vainio viljoillaan joka vuosi nälkävaivan häätää pois. Surma[103] kun löi haavoja, kun ihmisen vert' tulvi maan multahan, oi kenpä voi pyörryttää sitä loihtuja laulain? Ainoan tuon, joka tais[104] vainajat virvottaa, ehkäsi Zevs varotellen muita. Ellei Luojain säätämäst' alhaisilta ylhäiset estäis puheet rohkeat, kielen mieli ennättäin varmaan kaikki ilmaisis.[105] Nyt se yrmyy yksissään, hautoen huolia, ei tohi koskaan toivoa voivansa suoria pulmat: tuska polttaa rinnassain.

Klytaimnestra astuu ulos linnasta.

KLYTAIMNESTRA.

Käy taloon siekin -- sua, Kasandra, tarkoitan -- kun Zevs sun salli päästä meille juhlahan.[106] Kaiheksumatta muiden orjain kanssa siis sä saaliinsuojan[107] liettä astu likemmäs. Vaunuista alas lähde, äläkä ylpeile! Muinoinpa Alkmenenkin poika[108] myytynä nöyrästi orjan iestä kuulun kantaneen. Jos sattuu siis se onnenpakko, kiittäköön ken isänniks saa vanhastansa rikkahat.[109] Vaan ketkä arvaamatta onneen nousivat, ne orjiansa kohtelevat julmasti. Mi kohtuullista suinkin on, sen meillä saat.

Kasandra ei liiku paikaltaan.

KUORONJOHTAJA.

Emäntä sulle selvään lausui tahtonsa[110] Kun kohtalo siis kietonut on paulaansa sun, tottele, jos mielit! Ehk'et mielikään.

KLYTAIMNESTRA (kuoronjohtajalle).

Niin, ellei ehkä hän, kuin mikä pääskynen,[111] ties mitä outoa kapulakieltä kangerra; sä virka hälle käsky mieleen tepsivä!

KUORONJOHTAJA.

Käy pois! Ei mitään parempaa tarjonas. Jätäppä vaunun istuimes ja tottele!

Kasandra ennellään.

KLYTAIMNESTRA.

En jouda kauemmin sun tähtes viipyä tääll' ulkona, kun teurahat jo seisovat linnassa alttarin ääress' uhrattavina. Niin toivomatta suotiin meille ilo tää. Jos totella siis tahdot, riennä joutuhun! Jos muukalaisna kieltämme et ymmärrä; niin sanain eestä viittilöiden haastele!

Viittaa Kasandraa tulemaan. Tämä ei liikahda.

KUORONJOHTAJA.

Näkyypä selvää tulkitsijaa kaipaavan tuo vieras, on kuin otus[112] äsken pyydetty.

KLYTAIMNESTRA.

Hän vänkäpää on, nurjaa mieltä noudattaa, linnasta äsken vallatusta tultuaan. Ei kuolainta hän viitsi pitää suussansa, ennenkuin verivaahtoon kiukku väljähtyy. En alentaudu sanaa lisää tuhlaamaan.

Menee.

KUORONJOHTAJA.

En suutu sulle mie, ma sinua surkutan. Käy sisään, rukka! jätä vaunut, väisty nyt sä täytymystä! Taivu outoon ikeeses!

VUOROLAULU.

KASANDRA (astuen alas).

Oi voi! kauheaa! voi! (1. säkeistö.) Apollon! Apollon![113]

KUORONJOHTAJA.

Mit' Apollonille voivotat niin surkeaa? Ei hän se, ken mieltyy vaikeroimisiin.

KASANDRA.

Oi voi! kauheaa! voi! (1. vastasäkeistö.) Apollon, Apollon!

KUORONJOHTAJA.

Taas huutaa herjaten hän sitä jumalaa, jonk' ei sovi olla läsnä vaikeroitaissa.

KASANDRA. (2. säkeistö.)

Apollon, Apollon! Sä tiejumala, taas poloisen mun poljit, polkujumala, suohon kurjuuden.[114]

KUORONJOHTAJA.

Hädästään ennustaa hän näyttää aikovan. Viel' orjan sieluss' asuu voima ylhäinen.

KASANDRA. (2. vastasäkeistö.)

Apollon, Apollon! Sä polun herra, miks poljit mun? Oi minne johdit tieni, kenen kartanoon?

KUORONJOHTAJA.

Atrevsin linnaan. Ellet itse oivalla, sen sanon. Totta sanoneeni nähnet pian.

KASANDRA. (3. säkeistö.)

Siis petoluolahan taivahan inhomaan, niin rumia tihoja tietävään, jok' uipi verta, ihmisiä teurastaa.

KUORONJOHTAJA.

Neidolla näyttää koiran vainu olevan: hän verta vainustaa -- jot' onkin löytävä.

KASANDRA. (3. vastasäkeistö.)

Niin, todistajani lausuntoja kerron vaan: laps'raukat surevat tappoaan ja paistetuita lihojaan, joit' isä söi.

KUORONJOHTAJA.

Sun ennustajamainees meille tuttu on, mutt' emme kaipaa ollehien tietäjää.

KASANDRA. (4. säkeistö.)

Oi korkiat! mi tuhon aikomus? Tekoa uutta hirveää, yön-synkkää omilleen hän hautoo linnassa! Ei miest', ken käy torjumaan. Kaukosalla viel' apu viipyilee.[115]

KUORONJOHTAJA.

Tää[116] ennustus on outo mulle. Toiset taas kyll' ymmärsin: koko maahan niistä juttelee.

KASANDRA. (4. vastasäkeistö.)

Voi, herja! työhös joko ryhdyt, vai? miehes, aviokumppalis kylvyssä pestyäs[117] ... ei! sanani kesken jää. Kas, on kiire työ: kättä käs työntelee -- jo se pian tehty on!

KUORONJOHTAJA.

Ei tuosta synny selvempää. Mun ymmällen saa kaihisilmä ennustelmas pulmineen.

KASANDRA. (5. säkeistö.)

Oi julma! taivas! taas mi näkö ilmestyy? Vai tuonelanko verkko![118] Oma vaimo permen laati, surman syynä on. Tuo parvi,[119] kun sukua vainoten ei lepy, riemuitkoon uhristaan! Kivitettävä!!

KUORONJOHTAJA.

Mitä kostotarta kutsut tänne linnahan niin riehumaan? sun sanas mielen synkistää. Mun sydämeeni suihku puna-hurmetta hurahti, hellään kohtahan koskettain, se eloni riutuvan sammuttaa -- oi! tuho kiiruhtaa kulkuaan.

KASANDRA. (5. vastasäkeistö.)

Ah voi! oi katsokaa! Oi aja sonni pois pian lehmän luota![120] Kietoo sen mustasarvi viekas vaipan poimuihin. Jo löi hän! mies vajosi kylpyhyn! Sä salasammion murhatyön kuulit nyt.

KUORONJOHTAJA.

En kerskaa, että ennuskieltä arvaamaan oon närvä; vaan tuo turmiolle kuulostaa.

KUORO.

Ei inehmoille ennustus iloa suo,[121] ei ilosanoja taide monimielinen. Se surun ennustaa, hirmuhaamuineen se sielun vain säikyttää.

KASANDRA. (6. säkeistö.)

Ma onneton! voi mua! kohtaloa surkeaa! Sä[122] panit parkuhus mun oman kurjuuten' -- Oi miks mun raukan toikaan näille maille tuo?[123] Siks' että ynnä kuoltaisiinko? Niinpä niin!

KUORO.

Sun lumos ylhäisempi noin hourimaan. Soi virs' soinnuton, itsestäs säätämäs, niinkuin satakiel' lintu harmaa ei kyllästy "Itys" itkemään, kun suru seppelöi sen iän yhtenään.[124]

KASANDRA. (6. vastasäkeistö.)

Ei heleä-äänisen linnun hätä ollenkaan, kun puvun sulkaisen se jumalilta sai. Oi päivät armaat sai se vaaroist' erillään. _Mua_ isku vartoo, kalpa kaksisulkainen.

KUORO.

Miks raju houreen vaiva sinut yllättää? sen sääs taivas kai? Kamala ään' virsissäs räikyy sekä kamaloita kuvia vaan hahmoilee. Oi, miks päätyi tietäjäties määrähän tuhon-enteiseen?

KASANDRA. (7. säkeistö.)

Voi Paris, jonka häät suvulle tuhoa toi! Skamandron[125] laine, oi juomani kotoinen! Sa mua vaalit rannoillasi silloin,[126] niin ylenin onneton Vaan kohta saanen ennusvirttä laulella ma Kokyton ja Acherontin töyrillä.[127]

KUORO.

Mitä sanas tähtäs, selvä on liiankin; sen taisi tajuta lapsikin. Mun viils' syöntä niinkuin veriveitsellä tuo jääkolkko sun kohtalos, jost' uikutit mieleni murroksiin.

KASANDRA. (7. vastasäkeistö.)

Voi vaivat kaupungin peräti raiskatun! Voi uhriteuraat, kun muuria suojellen tapatti laitumiltaan isä summittain! Ne ei varjelleet kansaani kärsimästä kärsittäviään. Valanpa minäkin kohta vereni lämpimän.

KUORO.

Se sanas edellisten kanss' sopusoinnuss' on. Sua huimaa jumala suuttunut, jok' yl'voimallansa sua rynnäköi -- ja niin kuolemas kaihovirtt' uikutat. Loppua arvaa en.

KASANDRA.

Nyt ennustuksen' siis ei enää katsova harson alta kuten häissä morsian; vaan kirkasna kuin aamutuuli lentäköön se päivän koita kohden, valoon vierittäin kurjuutta tyrskyaallottain viel' suurempaa kuin omani on. En ongelmoin sua eksytä.

Todistakaat, ett' ennen täällä tehtyjen rikosten pääsin jäljille mä täsmälleen! Ei linnast' enää koskaan väisty kuoro tuo, jonk' ääni riemun riistää, soinnutonna soi. Se ihmisverta juoden rohkaistuakseen[128] saleissa juhlii telmien -- ja vaikeaa on raivotarten siskosarjaa häätää pois. Nyt veisaavat he virttään linnan juurella tuost' alkurikoksesta,[129] vuoroon kiroten vihoissaan myöskin veljesvuoteen raiskaajaa.[130] Harhaanko tähtäsin vai pilkkaan ammuinko? Hepakko lienkö kiertolainen valhesuu? Vakuuttakaa siis valall',[131] että linnan tään ikivanhat synnit kaikki tiedän tarkalleen!

KUORONJOHTAJA.

Mit' apua valan siteest' ois, jos lujaankin se solmittais? Mut ihme, että vieraan maan laps', kasvaneena tuolla puolen merta, voi kuin omin silmin nähnyt kaikki kertoa.

KASANDRA.

Apollon, ennusluoja sääs sen toimeksein.

KUORONJOHTAJA.

Lempeenkö syttyneenä, vaikka jumala?

KASANDRA.

En tähän asti juljennut sitä tunnustaa.

KUORONJOHTAJA.

Niin, onnen päivin' ollaan aina ylpeemmät.

KASANDRA.

Mua syleili hän, lemmen tulta hehkuen.

KUORONJOHTAJA.