Part 13

Baios tiesi nyt, mitä tietä hänen tuli käydä. Vitkastelematta ryhtyi hän toimeen. Hän kirjoitti syytöksen, vakuuttavammin ja laveammin, kuin hän alkuaan oli ajatellutkaan. Sitten pani hän kokoon tarpeellisimmat tavaransa ja vähät rahansa, ja lähti yön pimeässä -- kuu ei ollut vielä kohonnut yli taivaanrajan -- Neairan asunnolle. Mytyn kantoi hän viitan verhossa; paperin pisti hän vyöhönsä, ja suonenvedon tapaisesti puristi hän sitä kädellään.

Kolmesti täytyi hänen koputella porttia, ennenkuin talon isäntä avasi hänelle. Ihmiset olivat juuri menemässä levolle. Teeskennellyllä väliäpitämättömyydellä kyseli hän Neairaa. Hän oli muka hänen sukulaisensa ja oli tänään saapunut tänne Ikarialaisten kanssa. -- Ukko, savuava savilamppu kädessä, loi tutkivan katseen hänen liikutettuihin kasvoihinsa, käski kuitenkin häntä käymään sisään ja näytti hänelle tien tytön huoneesen.

Huonosti rakennetun puuoven rei'istä näkyi valoa loistavan. Ukon vetäytyessä pois, astui Baios sykkivin sydämmin lähemmäs. Hän kuunteli. Outoja ääniä sattui hänen korviinsa, nyyhkytysten ja puol'äänisen mutinan tapaisia. Ovi ei ollut tiivisti kiinni; se ei siis ollut sisältä, lukittu. Hän avasi hiukan. Siinä makasi Neaira olkimatolla, kauniit hiukset hajalla ja katseli lampun lekuttavaan liekkiin, nojatessaan kyynelten kostuttamat kasvonsa käsiin.

"Neaira!" huusi hän puol'ääneen huoneesen, ja kun tämä ei kuullut, astui hän -- varmana voitostaan -- kynnyksen yli.

Tyttö nousi hitaasti, pyyhki pois kyyneleensä ja sanoi:

"Sinäkö Baios? Miksikä näin hiivit luokseni? Kuinka sinä pääsit sisään? Olenhan kieltänyt sinua..."

"Vaara halveksii tuollaisia kieltoja. Oletko koko päivän istunut täällä yksin, etkä siis tiedä, mitä kaikkialla puhutaan?"

"Tiedän kaikki", vastasi Neaira.

"Senkin, että olet petetty?"

"Minäkö? Sinä ja Fintias ja kavala Lysistrate! Mitä se minuun kuuluu?"

"Neaira! Etkö sinä saattanut minua todistamaan Akontiosta vastaan?"

"Hyvä; mutta sen tiedätte ainoastaan sinä ja Konon. Konon kyllä karttaa tulla Miletoon, ja sinä --"

"Niin, minä olen vaiti, jos Neaira vihdoinkin täyttää minulle tekemänsä lupauksen. Kuten nyt näet, aion jättää Mileton; mutta en yksinäni, vaan sinun kanssasi. Minä tahdon nyt niittää, mitä olen kylvänyt. Tee itsesi valmiiksi lähtöön ennenkuin on myöhäistä! Tällä tunnilla vielä lähdemme matkaan."

"Minäkö? Ja sinun kanssasi? Oletko menettänyt järkesi?"

"Sinun täytyy, Neaira! Minä en päästä sinua! Vaimokseni täytyy sinun tulla, ja, jumalien nimessä, tahdon varjella sinua niinkuin silmäterääni ja kunnioittaa sinua niinkuin pappi jumalankuvaansa! Tule Neaira! Luota toki minuun! Etkö siis ymmärrä kuinka äärettömästi sieluni halajaa sinua? Ja mitä muuta sinulla on valittavana? Ole varma siitä, että Konon on paljastava osallisuutesi! Paeta sinun pitää, kuten minunkin. Tahdotko siis yksin mennä vieraille maille turvatta ja suojatta?"

"Minä en aio paeta", sanoi Neaira suruisesti.

Baios seisoi niinkuin kivettynyt. Mutta sitten leimahti äkkiä pirullinen tuli hänen tuuheitten kulmakarvojensa alta. Hän pisti kätensä vyöhön ja piti sitten kirjoitettua paperiliuskaa tytön silmien edessä.

"Katso tätä, lue!", sanoi hän kähisevällä äänellä.

"Mitä se tietää?" kysyi Neaira.

"Lue!" toisti seppä. "Tämä paperi on jo huomenna oleva oikeissa käsissä, jos yhä aiot rikkoa valaasi ja tehdä minut naurettavaksi omissa silmissäni!"

Hänen silmänsä kiisivät likaisen paperin yli. Halveksivasti rypisti hän kaunista suutaan.

"Tee mitä tahdot!" sanoi hän kylmästi.

"Minä teen sen, Neaira!" huusi hän niin äänekkäästi, että tämä ehdottomasti peräytyi muutaman askeleen. "Minä teen sen! Sinulla, joka olet halvasta suvusta, ei ole yhtään etuoikeutta, niinkuin Kononilla, rikosveljelläsi, sinut pannaan monivuotiseen vankeuteen -- ehkä tuomitaan kuolemaan -- kuuletko, Neaira, kuolemaan! Mutta niin minä tahdon! Mennös ennemmin perikatoon, kuin että toinen iloitsisi rakkaudestasi! Vielä kerran kysyn sinulta, Neaira: tahdotko seurata minua, vai gerusian pyöveleitä?"

Hän painoi kätensä kasvoja vastaan.

Baios, joka piti tämän liikkeen edullisena merkkinä, jatkoi:

"Luotatko sinä yhä vielä imelään Akontiokseen, sinä sokaistu hupakko? Arkontin palatsin etupihassa, isän silmien edessä, on Akontios sulkenut ihanan Kydippen syliinsä, ja ennen kuun toistamiseen täytyttyä viepi hän rakastettunsa morsiamena juhlallisesti koristettuun thalamokseen. Sinua kaiketi haluttaa seistä tien varrella, kun hääseurue menee sulhaisen kotiin, ja yhtyä kansan ilohuutoon? Todellakaan en muuten ymmärrä, mikä sinut voisi pidättää täällä kolkossa Miletossa. Vai aiotko ehkä myöhemmin pujahtaa tuon onnellisen kotiin lemmittyisenä ja siten päästä sen perille, mitä et oikealla tiellä ole voinut saavuttaa? Älä uskottele itsellesi semmoisia! Sinä et tiedä, kuinka tulisesti, kuinka rajattomasti Akontios rakastaa Kydippeään, kuinka hän ruumiillaan ja sielullaan --."

"Seis!" huudahti Neaira kalman kalpeana. "Sinä olet oikeassa. Minun on mahdoton jäädä Miletoon. Minä seuraan sinua, Baios. Aarteita minulla ei ole ottaa mukaan. Viitan vaan heitän hartioilleni, ja sitten pois, ulos? vieraisin maihin!"

Hän otti poimuisen viitan naulasta ja heitti sen ylleen. Sitten ojensi hän suruisesti kätensä sepälle, joka sanatonna ihastuksesta nielasi katseillaan jok'ainoan hänen liikkeensä.

"Baios parka!" sanoi hän surumielisesti. "Jos todella rakastat minua niin rajattomasti kuin vakuutat, niin suokoot jumalat sinulle anteeksi sen, mitä olet rikkonut -- sinulle sekä minulle."

Hän otti lampun ja valaisi heidän kulkunsa pihan yli ja ahtaan, matalan porttikäytävän kautta. Ennenkuin he astuivat ulos, sammutti hän sen tukahuttaen liekin sormillaan.

"Kas niin!" sanoi hän. "Nyt on, ikäänkuin ei se koskaan olisi liekehtinyt. Mitä tietä menemme?"

"Didymoihin päin. Pari, kolmekymmentä stadiumia eteläänpäin kääntyy siellä polku vasemmalle, valtamaantielle, joka johtaa Euromoksen kautta Mylasaan ja Halikarnassokseen."

"Mylasaan", toisti Neaira.

Ääneti riensivät he pitkin katuja, jotka, huolimatta päivän tapauksista, nyt olivat autiot. Kymmenen minuutin kuluttua saapuivat he rannantokeitten luo, jossa Didymoihin johtava tie alkoi. Se oli sama paikka, jossa kerran Baios, mustasukkaisuuden raivossa, oli uhannut mitään pahaa aavistamatonta Akontiosta.

Meri oli peilikirkas. Tummansininen taivas levitti majesteetillisella loistolla säteilevän tähtivaippansa yli aaltojen ja etäällä siintävien rantamaitten.

"Näistä peilikirkkaista laineista on hän noussut", sanoi Neaira, astuen aivan lähelle muurin reunaa, "Afrodite, kaikkivaltias, joka tekee ihmisen niin autuaaksi ja onnettomaksi. Meren helma on hänen kotinsa; joka siinä etsii leposijansa, se löytää rauhaa jumalattaren rinnoilla, myöskin vaikka häneltä olisi kielletty jumalattaren armo hänen vaeltaessaan maan päällä. Afrodite sinä taivaallinen, minä olen rikkonut, kun tahdoin pakolla saavuttaa sen, minkä vaan sinun armosi antaa; kun kostonhimoisena vainosin häntä, jota sydämmen pohjasta kuitenkin rakastin -- oi, niin tulisesti, niin sammumattomasti, kuin tyttö milloinkaan saattaa rakastaa! Suo minulle anteeksi, äläkä anna sieluni rauhatonna harhailla, vaikka kurja, ruhjottu ruumiini jää hautajaismenoja vaille!"

"Mikä sinun on, Neaira?" kysyi Baios, joka, seisoen pari askelta sivulla päin, vaan puoleksi käsitti nuo kuiskimalla lausutut sanat.

Nyt kuului raskaita askeleita kivisellä rannalla; tähtien valossa välähtivät kypärit ja sota-asut. Se oli neuvoston vartiaväki, joka jo kauvan oli ollut pakenevan rikkojan jäljillä ja nyt viimeksi Neairan asunnossa oli saanut varmoja tietoja, mitä suuntaa hän oli paennut.

"Neaira!" huusi Baios kauhistuneena. "Me olemme hukassa, jos vielä viivymme hetkenkään aikaa."

Mutta tyttö ei kuullut häntä. Vielä viimeisen kerran väänteli hän käsiään, sitten heittäysi hän syvyyteen. Vesi loiskahti pari kertaa ankarammin rantakiviä vastaan. Syntyi pyörre, joka lähetteli kaareilevat maininkinsa yhä kauemmas ja kauemmas. Sitten oli meren pinta taas tyyni ja kirkas kuin peili.

Ennenkuin Baios vielä ehti liikahtaa paikaltaan, ympäröivät gerusian sotamiehet häntä. Hän ei tehnyt mitään vastarintaa. Neairan äkillinen katoaminen oli tehnyt hänet aivan hervottomaksi. Nyt ei ollut hänellä enään mitään tärkeätä, ei mitään peljättävää maan päällä. Pää painuneena astui hän kohtaloansa kohden.

Seuraavana aamuna oli järjestys Miletossa kaikkialla palautettu entiselleen. Karidemos, joka palavalla isänmaanrakkaudellaan ja urhealla puolustuksellaan oli vastustajiensa mielistä poistanut hallituksensa monet erehdykset, piti uudestaan vallan ohjia käsissään, unohtamatta kuitenkaan, mitä hän oli vastustuspuolueelle velkaa. Hänen ensimmäinen hallitustoimensa sisällisessä suhteessa oli neuvoston lisääminen joukolla miehiä, jotka edistyneillä mielipiteillään suosivat jaloa Olorosta. Nuorukaisen itse otti Karidemos lähimmäksi apulaisekseen ja neuvonantajakseen, suostuen mielellään antamaan hänelle suuren vaikutusvoiman arkontinvirkaan kuuluvia päätöksiä tehtäessä. Ensimmäinen hallitustoimi ulkonaisessa suhteessa oli hyökkäys- ja puolustusliiton tekeminen Ikarian kanssa ja niitten vanhan-aikaisten rajoitusten poistaminen, jotka siihen saakka olivat olleet estämässä vapaata kanssakäymistä saarelaisten ja Miletolaisten kesken.

Melanippos, jolle gerusia paikalla taas tarjosi Afroditen papin arvon, kieltäytyi ottamasta sitä vastaan. Kokemus -- sanoi hän -- oli häntä kyllin opettanut, että hän mielipiteillään jumalattaren todellisesta olennosta liiaksi poikkesi uskovaisen kansan luuloista ja käsityksistä. Hän tahtoi tyytyä siihen tietoon, että hän oli kantanut tuolle kuolemattomalle ihanimman uhrin, minkä pappi hänelle voi tarjota, nimittäin yhdistänyt kaksi rakastavaa sydäntä, joita epäsuotuisa kohtalo tahtoi tuhansilla esteillä erottaa. Ainoastaan yhden palveluksen tahtoi hän vielä tehdä jumalattaren pyhäkölle; hän tahtoi pyytää Mileton neuvostoa korvauttamaan Afroditen kuvan, jonka merirosvot olivat vieneet mukaansa Lemnokseen, sen mestarin kädellä, joka siihen kykeni ennen kaikkia muita helleeniläisiä mestareja, nimittäin Akontioksen kädellä. Hän, Melanippos, tiesi, että jumalatar, Akontioksen luomana oli saava muodon, joka oli viehättävä ihmisten mielet vielä hurmaavammalla ja taivaallisemmalla tavalla kuin mainioitten Athenalaisten mestariteokset. Siitä oli hänellä takauksena se ihana kuva, jonka taideniekka oli veistänyt Ikarian hallitsijalle...

Kun Konon sai tietää, että kaikki oli saatu ilmi, pakeni hän Prienestä Paflagoniaan. Vasta monen vuoden kuluttua tuli hänelle Akontioksen jalomielisyyden kautta mahdolliseksi palata.

Mutta uuden kuun keskivälillä kaikuivat häälaulut pitkin Mileton katuja, sulostuttaen nuoren kuvanveistäjän ja Karidemoksen tyttären vihkiäisiä. Avara, väkirikas kaupunki oli lukemattomine seppeleineen ikäänkuin yksi ainoa suuri juhlasali. Onnea ja tyytyväisyyttä loisti kaikkien silmistä, ja aina myöhään yöhön asti paloivat roihuavat tulisoitot torilla ja pitkin silmän-siintämättömiin ulottuvaa satamakatua. Taivaallisen soiton pauhaavat sävelet kaikuivat sen thalamoksen ympärillä, jossa Mileton ihanin morsian riisui morsiushuntunsa -- Kydippe kuolemattoman Afroditen maallinen perikuva.