Part 11

"Minulle olisi tietysti mieluista saada tietää, onko Akontios todellakin noussut maalle Ikariassa, ja jos niin on asian laita, mitenkä nämät huhut ovat selitettävät. Ehkä ne kuitenkin alusta loppuun ovat Kononin keksimiä."

"Kuinka mielelläni suostuisin viemään sanan Kydippelle! mutta se on, sen mukaan kuin olen huomannut, aivan mahdotonta; hänen isänsä ympäröi häntä kolmikertaisella vartiostolla, eikä kukaan orjista uskalla tehdä Karidemoksen käskyä vastaan."

"Voi hyvin, herra! Rukoilen kaikkia jumalia, että he suojaavat ja varjelevat sinua."

Tämä kirje teki papin mielen alakuloiseksi. Siihen asti tottunut kun oli toimimaan turvattinsa hyväksi -- sillä hänen kirjeenvaihtonsa Klitifonin kanssa tarkoitti etupäässä Akontioksen onnea -- näki hän itsensä tämän ilmoituksen johdosta olevan pakotetun istumaan ristissä käsin. Joll'ei Klitifon voinut päästä Kydippen luo, niin ei toinenkaan sanansaattaja saanut parempaa aikaan. Akontios itse taas ei voinut astua maalle Miletossa heittäymättä varmaan kuolemaan.

Niinmuodoin päätti pappi toistaiseksi kärsivällisesti odottaa. Mutta jo seuraavana päivänä katui hän tätä epäilevää mielialaansa. Hän sanoi itselleen, ett'ei hänellä ollut oikeutta niin kokonaan joutua epätoivoon rakkaan Akontioksensa tulevaisuudesta ainoastaan sentähden, ett'ei hän sillä hetkellä nähnyt mitään keinoa päästä pulasta. Viisas, maailmaa kokenut mies, jota tämä kova onni ei koskenut niin välittömästi, oli ehkä vielä keksivä keinon. Ja niin kääntyi Melanippos huolinensa Filostratos ruhtinaan puoleen.

KYMMENES LUKU.

Kolme päivää myöhemmin vietettiin hallitsijan hovissa yhdet niitä juominkeja, joiden kehuttiin kelpaavan esikuviksi kaikkialla, missä vaan Helleenien kieltä puhuttiin. Filostratos ruhtinaan kukilla koristetuissa saleissa ei vallinnut ionilaista ylellisyyttä eikä boiotilaista kohtuuttomuutta, vaan todellisen ideaalisen elämännautinnon täydellistä sopusointuisuutta. Jos muuten kreikkalaiset juomingit eivät päättyneet ennenkuin useimmat osan-ottajat olivat pikariin heittäneet kaiken tajunsa, niin oli Bakkhos täällä sitä vastoin vaan huolista päästävä jumala, virkistäjä ja innostaja, joka teki ihmiset kykenevämmiksi ottamaan vastaan kaikkea ihanaa ja jaloa. Huilunsoitto ja viehättävien tanssijatarten miellyttävät liikkeet vaihtelivat iloisen keskustelun kanssa, joka, vaikka olikin keveätä, usein koski vieläpä toisinaan koki selvittääkin taiteen ja elämän syvimpiä kysymyksiä, valtio-oppia ja viisaustiedettä. Eivät mitkään vähätietoiset tavalliset ihmiset, joiden ainoana etuna oli heidän ylhäinen syntyperänsä, saaneet nauttia tämän jalon ruhtinaan seuraa; päinvastoin valitsi Filostratos, katsomatta nimeä ja sukuperää, ystävänsä kaikkialta, missä hän vaan tapasi rakastettavaa hilpeyttä, suuria luonnonlahjoja ja jaloja luonteita.

Niin venyttiin patjoilla maljain ääressä ja nautittiin khiolaisen rypäleen mehua, kun Ximmias, joka tavallisesti aina ensimmäisenä sai kuulla kaikki uutiset, hiukan myöhästyneenä astui saliin ja harvinaisella juhlallisuudella lausui:

"Terve ruhtinaalle, jonka vahva käsi meitä varjelee! Miletossa ovat merirosvot nousseet maalle!"

"Mahdotonta!" kuului joka jakkaralta.

"Kerro!" sanoi Filostratos. "Mistä sait sen sanoman?"

"Satamassa käy se suusta suuhun. Olbios on Kalaze-laivoineen uskaltanut pimeän suojassa tunkeutua aina läntisen etukaupungin rantatokeitten luo, jossa maallenousua pidettiin mahdottomana syystä että muurit siellä ovat aivan äkkijyrkät. Sauvoimia ja tikapuita myöten he ovat kiivenneet ylös pitkin suuria neliskulmaisia kiviä ja sitten kolmikymmenmiehisenä joukkona rynnänneet kaupunkiin; ennenkuin säikähtyneet kaupunkilaiset toipuivat, oli Afroditen temppeli murrettu auki, osa templin-aarteesta ryöstetty ja jumalattaren vartalokuva viety pois. Ennenkuin arkontti sai miehensä aseihin, purjehti Kalaze jo taas merelle."

"Mitä he kuvasta hyötyvät?" kysyi eräs Epeirosta oleva filosoofi.

"Olbioksella on viekkaat tuumat", vastasi Ximmias. "Afroditen kuva on kansan luulon mukaan kaupungin tehokkain suoja. Erään ennustuksen mukaan tuottaa tämän kuvan menetys välttämättä onnettomuutta kaupungille. Nähtävästi on Olbioksen ryöstöretki vaan valmistus suurempaan hyökkäykseen; silloin toivoo hän että tuo ennuslause tulee olemaan hänen liittolaisenaan ja tekemään kansan, joka jo ennestään on tottumaton sotaan, veltoksi ja ryhdittömäksi."

"Onko moista kuultu!" sanoi Filostratos. "Yksi ainoa laiva -- ja Mileto, tuo suuri, rikas, mahtava kaupunki! Mutta he elävätkin hekumoitsevaa ja heikontavaa elämää, ja Korinthoon aikovan lähetystön pelkurimaisuus varmaankin rohkaisi röyhkeitä merirosvoja."

"Todella niin onkin, herra. Kerrotaan että Olbios merirosvojensa etunenässä oli pilkannut vapisevaa pappia -- kunnioitetun Melanippoksemme kelvotonta seuraajaa -- josta pilkasta saattoi huomata, että lähettiläslaivasta helposti saatu voitto oli kiihottanut heitä tulemaan itse kaupunkiin. Jos Konon, Akontioksemme vastustaja, todella on yllyttänyt merirosvot tähän ensimmäiseen yritykseen, kuten nuorukainen vakuuttaa, niin kantaa petos jo arveluttavia hedelmiä."

"Jumaluuden kostava käsi", sanoi Filostratos.

Hallitsija oli tuskin lausunut nämät sanat kun eräs juomanlaskijoista astui Ximmiaksen luo ja ilmoitti, että hänen orjansa Keryx odotti etupihan sisäänkäytävän luona ja pyysi saada puhutella herraansa.

"Enemmän sanomia!" huusi Ximmias tyytyväisellä hymyllä. "Keryxin käskin paikalla ilmoittaa minulle, jos joku uusi laiva Miletosta päin tulisi satamaan."

"Käske hänen käymään sisään", sanoi Filostratos.

Keryx, ymmärtäväisen näköinen, neljäntoista vuotias poika astui saliin, tervehti ruhtinasta ja sitten muita vieraita ja alkoi hallitsijan viittauksesta kertomuksensa:

"Ikarian suojelija", niin kuului hänen sointuva, melkein tyttömäisen vieno äänensä -- omituinen vastakohta sanoman sisältöön -- "vast'ikään laski kaksisoutoinen vene, täynnä pakolaisia Miletosta, ankkuriin rannassa. Kaupunki on anastettu. Julma Olbios on kahdeksalla laivalla voittanut arkontin sotavoiman, pannut gerontit kahleisin, miehittänyt kaikki muurit ja anastanut vallan itselleen. Joka taholta virtailee yhä kasvava joukko hurjia seikkailijoita, joilla hän kartuttaa sotavoimaansa. Mileton tyrannina on hän käskenyt kaikkia asukkaita antamaan pois aseensa ja sen lisäksi viidennen osan omaisuuttaan. Jotka tottelevat, niitä tahtoo hän säästää; mutta muutamia, jotka vastustivat, on hän julmimmalla tavalla antanut kiduttaa kuoliaaksi; heidän talonsa ryöstettiin ja pistettiin palamaan. Arkontti Karidemos on viidenkymmenen aseellisen kanssa vetäytynyt linnaan ja varustellut sitä. Osa neuvoston sotamiehiä on liittynyt häneen, ja kun sen mahtavan rakennuksen muuria ei niin helposti käy murtaminen, niin arvellaan, että hän muutamia päiviä voi puolustaida. Konon, joka lähinnä häntä oli ensimmäinen ylhäisistä, on päätä pahkaa paennut Prieneen, ja samoin on suuri osa asujamia lähtenyt pois, osittain meritse, osittain maitse. Kun kiiruhdin tänne ylös tuomaan teille tätä sanomaa, oli vielä toinen laiva näkyvissä, jonka myöskin luullaan tuovan pakolaisia Miletosta. Tällä välin on se jo kyllä ehtinyt maalle. Jos käsket, herra, riennän uudestaan alas rantaan."

"Nämäpä ovat outoja uutisia", sanoi Filostratos. "Kahdeksan laivaa, -- siis kokonainen laivasto! Kuitenkaan en ymmärrä, kuinka kaupunki, semmoinen kuin Mileto, oli niin helposti anastettavissa. Puhu poika, etkö kuullut tulijain nimiä?"

"Niitä mainittiin kyllä, mutta en malttanut kuulemaan; sitä paitsi ne olivat minulle outoja."

"Ystävät", sanoi ruhtinas, nousten seisomaan, "ei ole jaloa salaa tahi julkisesti iloita onnettomuudesta, vaikkapa se kohtaisikin vastustajaa. Sentähden tukahutan ne tunteet, jotka tässä hetkessä minussa heräävät. Sen vaan uskallan tässä sanoa, että meille Ikarialaisille ei Miletolaisten onnettomuus tuota mitään vahinkoa. Hallitkoon Miletoa kuka tahansa, niin ei mikään hallitus voi vahingoittaa Ikarian kauppaa enemmän kuin nykyinen, jolla on niin ahdasmieliset käsitykset rannikkokansain totisista harrastuksista; ei mikään voi olla kuurompi hartaille esityksilleni, rukouksilleni, vieläpä uhkauksillenikaan. Meidän itse ei tarvitse pelätä merirosvojen hyökkäystä; meidän laivamme ovat vahvat ja hyvin varustetut; porvaristomme on hyvin harjaantunut aseitten käytäntöön ja tottunut kestämään vaivoja; rannikkomme ovat kaikkialla yhtä varmat ja helpot puolustaa. Minuun ei siis koske Miletoa kohdannut onnettomuuden isku, ja jos ihmisenä surkuttelenkin yksityisiä ihmisiä, jotka ovat joutuneet onnettomuuden uhreiksi, niin valtiomme johtajana olisin melkein taipuvainen pitämään onnellisena tätä tapausta, josta poika on meille kertonut."

Ximmiaksen viittauksesta vetäytyi poika takaisin. Samassa silmänräpäyksessä ilmestyi toinen palvelija, joka toi ruhtinaalle kirjeen, lisäten, että asialla oli kiire.

Hallitsija luki.

"Olorokselta", puhkesi hän ehdottomasti sanomaan. "Hän on vast'ikään noussut maalle. Karidemoksen kanssa oli hän sulkeutunut arkontin palatsiin. Mutta sitten onnistui hänen, noudattaessaan Karidemoksen pyyntöjä, päästä pakenemaan, ja täällä Drakonissa... Niin, onpa se outoa..."

Hän rypisti otsaansa.

"Hyvä", sanoi hän viimein.

"Oloros on sukulaiseni, jo siitä syystä en voi kieltää häneltä luoksepääsyä."

Hän kääntyi orjaan.

"Sano viestille, joka tämän toi, että tahdon ottaa vastaan kirjeen kirjoittajan täällä salissa."

Kokoontuneitten uteliaisuus oli noussut korkeimmilleen, ja he unhottivat kokonaan juomisen. Filostratos jäi kylmäksi ja umpimieliseksi.

"Tehän tulette olemaan todistajina siihen, mitä hän tuo esiin", sanoi hän hymyillen. Sitten lisäsi hän vähän närkästyneenä:

"Ettekö arvaa sitä? No, jumalien nimessä, ettehän te muutoin ole hitaita arvaamaan arvoituksia, jotka ovat tätä vaikeammat! Hän tulee pyytämään mahdottomia. Karidemos on antanut hänelle toimeksi pyytää meidän apuamme merirosvoja vastaan."

"Meidän apuamme?" huusi Ximmias. "Mekö taistelisimme ystävällisen naapurimme Mileton puolesta? Sehän kuuluu satyripelin oikulta."

"Mutta niin se on. Loukkaajilla on lyhyt muisti."

Vähän ajan kuluttua astui Oloros, muutamien nuorten miesten seurassa, jalolla arvokkaisuudella huoneesen. Filostratos käski tarjota tulijoille pikarillisen oivaa viiniä. Sitten puhui Oloros vähän epävakaisella äänellä:

"Varmaankin sinua kummastuttaa, rakas Filostratos, että Mileto kauheassa hädässään kääntyy juuri sinun puoleesi. Todellakin minä, joka aina katkerasti olen surkutellut Miletolaisten vääryyksiä Ikariaa kohtaan, huomaan hyvin ristiriitaisuutta käytöksessämme. Varmaan olisinkin neuvonut arkonttia luopumaan aikeestaan, joll'en hänen kanssaan olisi lujasti vakuutettu siitä, ettei yksikään läheisistä kaupungeista ja saarista kykene niin täydellisesti kukistamaan merirosvojen valtaa, kuin Drakanonin hallitsija. Korvaukseksi pyydetystä avusta arkontti tarjoo runsasta sotakustannusten hyvitystä, ja myöntää myöskin kaikki ne kauppaedut Latmon lahden rannoilla asuvaisten kanssa, joita tähän asti turhaan olet pyrkinyt saavuttamaan. Pelasta siis hädän-alaiset heimolaisesi ja ajattele kaikkien inhimillisten olojen katoavaisuutta!"

"Minä en anna apua", sanoi ruhtinas lujalla päättäväisyydellä. "Voiko Mileto myöskin korvata minulle kaikkien niiden Ikarian kansalaisten veren, jotka sota minulta tempaisi? Ja toiseksi: se, mitä te minulle tarjootte, joutuu minun haltuuni kumminkin niin pian kuin Karidemoksen valta murtuu; sillä yksistään hän ja hänen puoluelaisensa, eikä koko kansa, vastustavat vaatimuksiani. -- Auttaakseni todellisesti ystävällismielistä kaupunkia, en säästäisi kansalaisteni enkä omaa vertani; mutta pelastaa omalla hengenvaaralla muukalaisia, vieläpä vihollisia turmiosta, älä pyydä sitä keneltäkään kellä on terve järki."

"Mutta ajattelehan toki..."

"Kaikkia olen jo ajatellut. Paitsi sitä -- tiedän tarkemmin, kuin luuletkaan, mikä on ollut syynä merirosvojen hyökkäykseen. Mileton hallitsija kantakoon itse kunnottomuutensa hedelmät; sillä jumalat itse ovat tämän suoneet. Joka hulluudessa elää ja kulkee rikoksen koukertelevaa tietä, hänen ei pidä ihmetellä, jos hän viimein suistuu surman suuhun."

"Tämänkö vastauksen annat minun siis viedä?"

"En käske sinua menemään! Jää sinä niin kauvan kuin sinua haluttaa vieraaksi ja tervetulleeksi ystäväksi tähän taloon!"

Oloros pudisti surullisesti päätään.

"Se olisi petos synnyinkaupunkiani vastaan", sanoi hän painavasti. "Karidemos ei todellakaan ole ollut minun mieleni mukainen arkontti; mutta tällä hetkellä edustaa hänen persoonansa vanhaa Miletoa. Hänen rinnallaan tahdon tapella -- ja kuolla. Jää hyvästi!"

"Sinun tähtesi toivon teidän aseillenne voittoa. Muuten -- en voi toisin tehdä."

Oloros kumarsi. Sitten alkoi hän vitkaan astua ulos.

"Herra, sinä voit!" kuului silloin äkkiä nuoren kuvanveistäjän liikutettu ääni.

Hämmästyneinä kääntyivät kaikkien katseet rohkeaan nuorukaiseen. Oloroskin kääntyi ympäri.

"Niin, herra", jatkoi Akontios yhä kasvavalla innolla, "sinä voit, ja jos sallit, niin todistan väitteeni yhtä hyvin kuin matemaatiikkokin lauseensa."

Filostratos rypisti kulmakarvojaan.

"Puhu!" sanoi hän viimein. "Minua tosin hämmästyttää, että nuoriso luulee voivansa neuvoa vanhempia ja kokeneempia; mutta aina olen ymmärtänyt sietää vastaväitettä, jos sillä on hyvä tarkoitus."

"Mitä parhain, herra", sanoi Akontios. "En tarkoita ainoastaan Mileton parasta, vaan sinunkin, vieläpä kaikkien Helleenien tulevaisuutta, kun nyt rukoillen sinua pyydän: älä anna merirosvojen lopettaa ilkityötään! Huonossa maassa ei koskaan voi kasvaa hyviä hedelmiä. Vaikka Olbios perustaisi uuden valtion Miletoon, on hän kuitenkin aina rikoksen tekijä ja rosvo, kansan oikeuden halveksija, barbaari. Mileto rosvovaltana uhkaa lähinnä Samosta ja sitten Ikariaa. Kaikki jalot tavat, joita esi-isiltä olemme perineet, häviävät, jos Olbioksen raaka nyrkki pääsee niitä koskettamaan. Mutta että yhteiskunta, jonka ensimmäisenä lakina on ryöstö ja väkivalta, saapi lukuisasti kansalaisia ja sotilaita, että sinne kokoontuu kaikki, mikä on turmeltunutta ja kelvotonta yhtyäkseen ilkitöitä tekemään, sitä et kai epäile. Sentähden on tämä turmelus jo alusta masennettava, ett'ei se sittemmin anastaisi naapurivaltojakin."

Akontios vaikeni. Suostumuksen mutina kuului kokoontuneitten joukosta. Filostratos pudisti levollisena päätään.

"Sitäkö vielä pitäisi odottaa", sanoi hän viimein. "Sinä arvaat kuitenkin näitten merirosvojen sitkeyttä liian suureksi. Päästyään kerran pehmeään, hyvin varustettuun pesään, heillä tuskin enään lienee halua uusilla seikkailuilla panna saavutettua onneansa vaaran alttiiksi. Jos tämä kuitenkin tapahtuisi, niin onhan aina vielä aikaa yhdessä muitten Hellaan kaupunkien kanssa sulkea heiltä tie. Mutta Karidemos ja hänen alustalaisensa kärsikööt nyt, mitä ovat rikkoneet; sillä heistä itsestään vaan riippui hankkia itselleen liittolaiseksi Ikarian kansa. Joka tahtoo jotain saada, hänen pitää myös osata antaa. Tämän ikivanhan säännön ovat Miletolaiset polkeneet jalkojensa alle."

"Herra", jatkoi Akontios, "ei Miletolaiset, vaan heidän sokaistut johtajansa. Mutta onnettomuus on nyt kai avannut heidänkin silmänsä. Pitääkö kaupungin, pitääkö koko kansan, joka paheksii gerusian ja arkontin käytöstä, kärsimän vallanpitäjien typeryyden takia? Sitä ei oikeutta rakastava Filostratos saata tahtoa!"

Viehättävällä kaunopuheliaisuudella esitti hän nyt näitä mielipiteitä; hän pyysi ruhtinasta muistelemaan, mitä Ximmiaksen orja äsken oli kertonut kaupunkilaisten toivottomasta hämmästyksestä, merirosvojen röyhkeydestä ja julmuudesta; hän kuvaili niitten miesten epätoivoa, jotka, hakien apua isänmaalleen, oman henkensä vaaralla olivat tulleet Ikariaan, ja joiden nyt täytyi palata viemään surullista tietoa, ett'ei mikään voi estää piiritettyjen surmaa. Ihana nuorukainen, kasvavan innostuksen elähyttämänä, pää pystyssä ja silmät säihkyvinä, puhuen Filostratokselle ei niinkuin rukoilija, vaan pikemmin niinkuin ennustaja, joka julistaa jumaluuden tahtoa, oli lumoavan näköinen. Tämä voimakas kiihkeä ja kuitenkin liikkeissään kohtuullinen kauneus vaikutti Filostratoksen tositaiteelliseen mieleen melkein vielä vastustamattomammin, kuin Akontioksen sanojen selvä ajatus. Kun nyt Melanipposkin innokkaasti puolusti nuorukaisen sanoja, antoi hallitsija rajulla kiivaudella myöten niille tunteille, jotka jo kauvan olivat liikkuneet hänen sydämmessään. Samoin kuin nähdessään Afroditen valtavan kauniin vartalokuvan, syleili hän nuorukaista kaikkien nähden ja puhui sitten, katsellen häntä liikutettuna silmiin:

"No hyvä, Akontios! Sinulle, viehättäjälle, joka niin mahtavasti voit liikuttaa kaikkien sydämmet, on tämäkin onnistunut; sinä olet temmannut miekan tupestani, ja jumalien avulla käytän sitä Mileton vapauttamiseksi."

Enemmistö juhlavieraita tervehti tätä Filostratoksen päätöstä vilkkailla suostumushuudoilla.

Oloros, joka ovesta oli kuullut kaikki, kääntyi nyt takaisin, kumarsi ruhtinaalle ja kiitti sydämmellisesti kaupungin ja sen hallitsijan puolesta.

"Tosiaankin", jatkoi hän katsellen milloin Filostratokseen, milloin Akontiokseen, "en tiedä, ketä minun tulee enemmän ihaella: ruhtinastako, joka on muuttanut monivuotisen vihollisuuden ystävyydeksi, vaiko taideniekkaa, joka unhottaen vihamielisen tuomion ankaruutta puolustaa vainoojiaan. Jos Filostratoksen uhri painaakin mahtavammin tekojen vaa'assa, niin antaa Akontios kuitenkin ehkä suuremman uhrin, jos jalomielisyyttä katsotaan, sillä hän on saanut kärsiä kovinta, mitä vapaalle miehelle saattaa tapahtua. Pelotta uskallan puhua näin, sillä en puhu tässä Babylonialaisten enkä Persialaisten kuninkaalle, vaan Ikarian hallitsijalle, jaloimmalle kaikista Kreikkalaisista."

Akontios, joka myös oli kiittänyt ruhtinasta, astui nyt Oloroksen luo.

"Älä arvaa jalomielisyyttäni liian korkeaksi", sanoi hän puoliääneen. "Eikö Karidemos ole Kydippeni isä? Sano, Oloros, missä Kydippe nyt on? Jo kauvan on tämä kysymys ollut huulillani. Onko hän turvassa?"

"Toivon sen, kun nyt Filostratos on antanut suostumuksensa. Morsiamesi on arkontin palatsissa."

"Siis hänkin on sisään suljettu ja ryövärijoukon saartamana? Melkein sitä aavistin."

"Pako oli hänelle tarjona, jos hän olisi tahtonut paeta yhdessä Kononin kanssa. Hän pyysi, hän rukoili tyttöä, mutta tämä pysyi lujana epäyksessään. Jos hän olisi seurannut Kononia laivaan, niin olisi hänen kohtalonsa ollut varma. Se olisi ollut samaa kuin Akontioksen hylkäämistä ja kavaltajalle menemistä."

"Rohkea tyttö!" huudahti Akontios ylen onnellisena.

"Oi, kuinka se ajatus on kiihottava rohkeuttani että anastettua kaupunkia valloittaessani, valloitan armaanikin! Sillä minä käyttelen miekkaa yhtä hyvin kuin talttaakin."

Saatuna kerran asiaa suosimaan Ikarian ruhtinas antoi heti tarpeelliset käskyt. Kun koko valtiomuoto oli niin erinomaisessa järjestyksessä, ja etenkin aina tappeluun valmis sotalaivasto -- suurin koko itäisessä Arkkipelaagissa -- niin saatettiin jo kolmantena päivänä jälkeen Oloroksen tulon lähteä liikkeelle. Koska ei niin paljo tarkoitettu meritappelua, kuin, jos vaan oli mahdollista, äkillistä maallenousua, niin oli Filostratoksella sotalaivojensa ohessa suuri luku kuljettajalaivoja, joissa oli lukuisasti porvareja ja palkkasotureja. Niin lähdettiin pian jälkeen auringon laskun purjehtimaan kotiinjääpien onnentoivotusten ja ilohuutojen seuraamina; he olivat lujasti vakuutetut siitä, että asia, jonka puolesta Filostratos alkoi sotaa, oli hyvä ja oikea, jo siitä syystä, että hän sitä puolusti.

YHDESTOISTA LUKU.

Arkontin palatsissa odotettiin sillä välin turhaan tietoja Olorokselta.

Jo sen vaikutuksen takia, jonka kaupungin täydellinen kukistaminen tekisi lähimaakuntiin, täytyi merirosvojen kaikin mokomin koettaa murtaa Karidemoksen ja hänen pienen sotajoukkonsa valta niin pian kuin mahdollista.

Oloroksen paosta Ikariaan olivat he saaneet kuulla, ja arvasivat kyllä matkan tarkoituksen. Mutta Mileton ja Ikarian välillä vuosikausia vallinneen huonon sovun tähden epäilivät he tämän lähetyksen onnistumista, ja aivan varmaan oli muka Filostratos sitä vähemmin taipuvainen sekaantumaan asiaan Karidemoksen hyväksi, kuta varmempi merirosvojen voitto oli ja kuta täydellisemmin heillä oli kaupunki vallassaan. Niinä kolmena päivänä, jotka Oloroksen salaisesta lähdöstä olivat kuluneet, ryhtyivät he kahdesti säännölliseen hyökkäykseen vankkaa rakennusta vastaan, mutta kummallakin kerralla ajoi Karidemoksen väki heidät takaisin. Nämä miehet taistelivat epätoivon uljuudella, sillä Olbios oli, kun arkontti uhmaillen oli kieltänyt antautumasta, vannonut kauhean valan, että kun hän tämän viimeisen linnoituksen Miletossa saa haltuunsa, niin ei yksikään miehistöstä ole pääsevä pakoon.

Päivää ennen ikarialaisen laivaston lähtöä sai Olbios tietää, että Filostratos riensi Miletolaisten avuksi. Tämä sanoma ei ainoastaan yllyttänyt rosvojen kuumeentapaista halua saada palatsia valtaansa, vaan myös sitä tuskallista huolellisuutta, jolla koetettiin estää kaikkea kanssakäymistä ulkomaailman kanssa. Karidemoksen ei pitänyt saada tietää että Filostratos oli tulossa häntä auttamaan -- muutoinhan rosvopäällikkö menettäisi tehokkaimman liittolaisensa, joka palatsin sisällä taisteli hänen edukseen, nimittäin pelon, että Oloroksen yritys oli rauennut tyhjiin. Tämä pelko toi ehkä viimein mukaansa hervottomuutta, ennenkuin Ikarialaisten sotavoima vielä saapui perille, ja jos saataisiin linna valloitetuksi ennen vihollisten laivaston tuloa, niin olisi -- lukematta voiton siveydellisessä suhteessa tuottamaa huonoa vaikutusta -- erittäin tärkeä asema anastettu.

Sill'aikaa kuin Olbios sotapäällikön taidolla, joka raa'assa luonnonlapsessa oli ihmeteltävä, varustautui kolmatta, ja kuten hän toivoi ratkaisevaa rynnäkköä tekemään -- sillä, suuttuneena epätäydellisiin apukeinoihinsa, oli hän antanut pystyttää rautapäisiä muurinruhjimia ja muutenkin valmistuttanut useita hyödyllisiä koneita --; sill'aikaa kuin hän mitä innokkaimmin järjesti rannikon puolustustointa ja huonokurisesta roistoväestä, joka nyt joka taholta tulvaili Miletoon, tuota pikaa valmisti järjestettyjä joukkoja; sill'aikaa kuin hän useaan paikkaan antoi luoda valleja ja rakentaa muureja, jossa työssä Mileton arvokkaimpien porvarien täytyi olla osallisina, niin oli arveluttava tila arkontin palatsissa noussut korkeimmilleen ja oli pelättävä mitä pahinta.

Yksi seikka oli etenkin huolettava: muonavarat alkoivat pelottavan nopeasti vähetä. Arkontti tietysti ei ollut valmistautunut elättämään niin monta odottamatonta vierasta; merirosvojen hyökkäys oli tullut niin äkkiarvaamatta, että Karidemoksen täytyi pitää itseään onnellisena kun hän töin tuskin pääsi suojaan palatsin muurien taakse. Hankkia muonavaroja, sitä ei kukaan ollut ajatellut. Täytyi siis ryhtyä siihenkin, mitä arkonttia ja hänen huonettaan varten sattumalta oli kyökeissä, kellareissa ja ruokakammioissa. Nämät, itsessään jotenkin runsaat varat olivat jo piirityksen kolmantena päivänä supistuneet niin vähiin että Karidemoksen täytyi noudattaa mitä tarkinta säästäväisyyttä niitä jaellessaan. Hän itse, ylellisyyteen tottunut, ylhäinen hekumoitsija myöntyi, viisaasti arvaten, mitä se olisi muissa vaikuttava, tähän jakotapaan ja vaati itselleen ja lähimmälle ympäristölleen ainoastaan sen verran, kuin halvimmalle sotamiehellekin annettiin. Mutta ei tämäkään niukkuus voinut ainaiseksi poistaa uhkaavaa vaaraa. Oli helppo laskea, milloinka viimeinen leipänelikko, milloinka viimeinen viinitynnyri oli tyhjenevä, eikä se aika ollut aivan kaukana.