Part 3

»Muistakaa, että teillä on ystävä minussa», hän sanoi myöhemmin kun erosimme puutarhan veräjällä. »Noudattakaa neuvoani, älkääkä pitäkö liikaa kiirettä. Puhukaa mahdollisimman vähän, älkää koskeko väkeviin, opetelkaa mahdollisimman paljon kieltä, mutta olkaa kuin ette sanaakaan ymmärtäisi. Varmasti pääsette perille jostakin. Hyvästi, poikani», ja hän jäi huiskuttamaan minulle lihavalla kädellään.

Samana iltana astuin lastilaivaan, joka kiersi rannikkoa Delagoalahteen. Maailma ei ole suuri — ainakaan meille kierteleville skoteille, sillä kenenkäpä muun olisin ensimmäisenä laivaan tultuani tavannut ellen vanhaa ystävääni Tam Dykeä, joka oli toisena perämiehenä laivalla! Pudistimme kättä ja minä vastailin parhaan kykyni mukaan hänen Kirkcaplea koskeviin kysymyksiinsä. Söin illallispalan hänen kanssaan hytissä ja kiipesin sitten kannelle näkemään laivan irroittamista rannasta.

Äkkiä syntyi jotain hälinää laiturilla, ja suuri mies näkyi käsilaukkuineen avaavan itselleen tietä laskusillalle. Miehet, jotka juuri olivat irroittamassa köysiä, koettivat estää häntä, mutta hän tunkeutui eteenpäin selittäen, että hänen täytyi tavata kapteeni. Tam meni esiin ja kysyi tulijalta kohteliaasti, jos hän etukäteen oli tilannut matkan. Tulija myönsi, ettei niin ollut laita, mutta sanoi selvittävänsä sen asian kapteenin kanssa kahdessa minuutissa. Jostakin syystä, jonka hän itse parhaiten tiesi, lähti Hänen Korkea-arvoisuutensa John Laputa Durbanista suuremmalla kiireellä kuin hän oli sinne tullut.

Mitä hän kapteenille sanoi, sitä en tiennyt, mutta mukaan hän pääsi, ja kaiken päälle sai Tam muuttaa hytistään tehdäkseen tilaa hänelle. Ja tämä harmitti ystävääni aivan erikoisesti.

»Tuo musta elukka mahtaa olla rahoista tehty, sillä että hän on maksanut ylimääräistä, siitä olen varma. Ukko ei rakasta mustia veljiään sen enempää kuin minä. Huonosti ovat asiat, jos me nyt alamme lastata neekereitä...»

Minä sain aivan liian vähän aikaa nauttia Tamin seurasta, sillä seuraavan päivän iltana saavuimme jo Lorenzo Marquesiin. Tämä oli nyt minun lopullinen maihinnousupaikkani Afrikassa, ja muistan, kuinka innokkaasti tarkastelin laakeita viheriöitseviä rantoja ja mannermaan pensaita kasvavia rinteitä. Meidät laskettiin maihin pienissä veneissä ja Tam seurasi mukanani voidakseen viettää illan yhdessä kanssani. Tällä hetkellä oli koti-ikäväni täysin parantunut. Minulla oli edessäni tehtävä, joka lupasi koitua mielenkiintoisemmaksi kuin opinnot Edinburghissa, ja nyt olin yhtä innostunut pääsemään määräpaikkaani kuin olin ollut vastahakoinen jättämään Englannin. Pää täynnä kaikkia salaisuuksia tarkastelin jokaista portugalilaista kerjäläistä ja satamajätkää vakoojana, ja kun Tamin kanssa olin juonut pullon Collares-likööriä kahvin päälle, tuntui minusta kuin vihdoinkin olisin joutunut maailmalle.

Tam vei minut mukanaan erään ystävänsä, skotlantilaisen Aitken-nimisen miehen luo, joka oli suuren Thea Randissa olevan kaivosliikkeen asiamies. Hän oli kotoisin Fifestä ja tervehti minua sydämellisesti tervetulleena, sillä hän oli nuoruudessaan kuullut isäni saarnaavan. Aitken oli väkevä, leveäharteinen mies, joka oli palvellut Gordonin rykmentissä ja sitten sodan aikana saanut erinäisiä salaisia tehtäviä Delagoassa. Hän oli myöskin metsästäjä ja oli harjoittanut kauppaa pitkin koko Mozambiquen rannikkoa, sekä taisi jokaista kafferimurretta. Hän tiedusteli minulta, minne aioin ja saatuaan vastaukseni tuli hänen silmiinsä sama ilme kuin minkä oli huomannut Durbanissa osastopäälliköllä.

»Se on mutkallinen paikka jonne tulette, mr Crawfurd», hän sanoi.

»Niin, olen kuullut sanottavan sellaista. Tiedättekö jotain siitä? — Te ette ole ensimmäinen, joka on näyttänyt salaperäiseltä kuullessaan tuon nimen.»

»En ole koskaan käynyt siellä», hän sanoi, »vaikka olenkin ollut sangen lähellä sitä portugalilaiselta puolelta. Se onkin juuri omituista Blaauwildebeestefonteinissa, että kaikki ovat kuulleet puhuttavan siitä, mutta kukaan ei ole käynyt siellä.»

»Ettekö haluaisi kertoa, mitä olette kuullut.»

»Niin, sen verran tiedän, että alkuasukkaat ovat hieman kummallisia siellä ylhäällä. Siellä on joku pyhä paikka, jonka jokainen kafferi Algoa Baysta Zambesiin saakka ja vielä etäämmällekin tuntee. Metsästysmatkoillani olen joskus kohdannut kafferilaumoja mitä etäisimmiltä seuduilta, ja kaikki he ovat olleet joko menossa Blaauwildebeestefonteiniin tai tulossa sieltä pois. Se on niinkuin Mekka on muhamettilaisille, pyhiinvaelluspaikka. Myöskin olen kuullut kerrottavan jostain vanhasta miehestä siellä ylhäällä, jonka pitäisi olla 200 vuoden ikäinen. Niin, jonkinlainen noitamies tai taikuri siellä ylhäällä vuorilla varmasti on.»

Aitken tupakoi hetkisen hiljaisuuden vallitessa ja sanoi sitten: »Erään asian tahdon lisäksi sanoa. Luulen myöskin että siellä on timanttikaivos. Olen usein aikonut matkustaa sinne ja tutkia olosuhteita.»

Tam ja minä pyysimme häntä selittämään tarkemmin, minkä hän myöskin teki virkkaiseen tapaansa.

»Oletteko koskaan kuulleet puhuttavan L.T.K:sta — Laittomasta Timantti-Kädestä?» hän kysyi. »Nähkääs, on tunnettu asia, että kafferit timanttikentiltä usein karkaavat mukanaan paljon jalokiviä, jotka he sitten myyvät juutalaisille ja portugalilaisille jälleenostajille. On laitonta tehdä kauppaa heidän kanssaan, ja kun olin salaisen poliisin palveluksessa täällä, oli meillä tavaton vaiva tuosta laittomasta liikkeestä. Mutta tein erään huomion, nimittäin että miltei kaikki kivet, jotka sain käsiini, olivat peräisin samalta seudulta — lähempää tai etäämpää Blaauwildebeestefonteinista, eikä ole mitään syytä otaksua, että kaikki olisivat varastetut Kimberleystä tai The Premieristä. Muutamat niistä kivistä, jotka kulkivat käsieni kautta, olivat sitäpaitsi aivan erilaisia kuin ne kivet, joita aikaisemmin olin nähnyt Etelä-Afrikassa. En ollenkaan ihmettelisi, vaikka kafferit Zoutpansbergissa olisivat löytäneet jonkun rikkaan suonen, ja ovat kyllin viisaita vaietakseen. Jonakin kauniina päivänä minä vielä matkustankin sinne ylös tervehtimään teitä ja samalla otan selvän asiasta».

Keskustelu koski sitten muita aiheita kunnes Tam, joka ajatteli kärsimäänsä vääryyttä, kysyi jotain omaan laskuunsa.

»Oletko koskaan tavannut erästä suurta, pitkää alkuasukaspappia, jonka nimi on Laputa? Hän tuli väkisin laivaan, kun läksimme Durbanista, ja minä sain luovuttaa hänelle hyttini.» Tam kuvasi miehen perinpohjaisesti ja kostonhaluisesti, sekä lisäsi: »Varmaankaan hänellä ei voinut olla hyvät aikomukset.»

Aitken pudisti päätään. »Ei, en tiedä kuka hän voisi olla. Sanoit hänen nousseen maihin täällä. No niin, pidän kyllä vaarin hänestä. Suurikokoisia alkuasukaspappeja ei nähdä joka paikassa.»

Sen jälkeen minä kysyin häneltä Henriquesista, josta Tam ei ollut vielä kuullut mitään. Kuvasin hänen näkönsä, vaatteensa ja tapansa. Aitken nauroi ääneen.

»Useimmat Hänen Majesteettinsa Portugalin Kuninkaan alamaisista sopisivat noihin tuntomerkkeihin. Jos hän on kuten luulette roisto, niin voitte olla vakuutettu että hän on mukana L.T.K:ssa, ja jos otaksumani Blaauwildebeestefonteiniin nähden pitävät paikkansa, niin saatte te kyllä vielä kuulla hänestä ennemmin tai myöhemmin. Kirjoittakaapa minulle rivi tai pari jos hän sattuisi sukeltamaan esiin, niin voin ottaa selvää hänen ennätyksistään.»

Seurasin Tamia laivalle keventynein sydämin. Olin tyytyväinen asiaintilaan sellaisena kuin se oli. Olinhan matkalla paikkaan, joka kätki jonkun salaisuuden, minkä olin päättänyt paljastaa. Alkuasukkaat Blaauwildebeestefonteinin ympäristössä olivat hyvin epäiltäviä ja oli mahdollista, että jossain seudulla oli timanttikenttiä. Henriquesilla oli jotain tekemistä paikkakunnan kanssa ja niin myös John Laputalla, josta viimeksimainitusta minä tiesin erään omituisen asian. Tiesihän tosin Tamkin sen, mutta hän ei ollut tuntenut entistä ahdistajaansa ja minäkään en ollut mitään puhunut. Tunsin kaksi henkilöä, Collesin Durbanissa ja Aitkenin Lorenzo Marquesissa, jotka olivat valmiita auttamaan minua, jos joutuisin vaikeuksiin. Suurin piirtein katsoen näytti kaikki muodostuvan mielenkiintoiseksi seikkailuksi.

Keskustelu Aitkenin kanssa oli antanut Tamille aavistuksen mietiskelyistäni. Hän hyvästeli minua kehottaen minua ilmoittamaan hänelle, jos jotain sattuisi.

»Käsitän että olet joutumassa johonkin sotkuiseen juttuun käsiksi. Annapa kuulua itsestäsi jos jotain puhkeaisi, tulen heti luoksesi, vaikkapa jättäisin sitten paikkani laivalla. Lähetä kirje asiamiehelle Durbaniin, jos sattuisimme olemaan satamassa. Et kai ole unohtanut Dyve Burnia, Davie?»

III.

BLAAUWILDEBEESTEFONTEIN.

»Kristityn vaellus» oli nimeltään eräs lapsuuteni sunnuntailukeminen, ja kun ensimmäisen kerran sain näkyviini Blaauwildebeestefonteinin, muistui selvästi mieleeni eräs paikka siitä. Se oli se kohta, jossa puhutaan, kuinka Kristitty ja Toivorikas monien vaarojen jälkeen saavuttivat lopulta Suloiset Vuoret, joilta he saivat nähdä Kaanaan.

Monen pölyävän peninkulman jälkeen rautatiellä ja väsyttävän matkan jälkeen Kap-kärryissä kuivien tasankojen ja hedelmättömien, kivisten solien kautta, olin äkkiä saapunut suloiseen, viheriöitsevään satamaan. »Sinisen villipedon lähde» oli kirkkaana kohiseva pieni koski, joka virtasi sinisten kallioiden yli alas syviin järviin, joita reunustivat saniaiskasvit. Yltympäri oli korkea ylätasanko, millä kasvoi mehevää ruohoa, jossa upeili kehäkukkia ja liljoja kotoisten kaunokkien ja voikukkien sijasta. Tiheitä, korkeita puita kasvavia viidakkoja oli siellä täällä mäenrinteillä ja niityillä aivankuin koko maisemalla olisi ollut puutarhuri, joka kaikki oli järjestänyt. Kauempana painui laakso jyrkästi tasangolle, joka loittoni taivaanrantaa kohden kuin paksu sumu. Pohjoisessa ja etelässä panin merkille vuoriston muodostuksen: milloin se pisti ylös terävänä huippuna, milloin levisi kuin vaakasuora sinertävä linnanvalli. Ylätasangon äärimmäisellä reunalla, missä tie juuri rupesi menemään alaspäin, olivat ne majat, jotka muodostivat Blaauwildebeestefonteinin. Raikas vuoristoilma oli aivan huumannut minut ja nyt lisäsivät huumaustani illan ihanat kukkaistuoksut. Tulipa täällä näyttäytymään mikä käärme tahansa, niin joka tapauksessa olin totisesti tullut Edeniin.

Blaauwildebeestefonteinissa oli ainoastaan kaksi sivistyneen näköistä rakennusta; kauppapuoti joen vasemmalla rannalla ja vastapäätä sitä tien toisella puolella koulutalo. Muuten oli paikalla noin kaksikymmentä alkuasukasmajaa, kaikki ylempänä rinteillä. Ne olivat sitä lajia, jota hollantilaiset kutsuvat rondavelsiksi. Koulutaloa ympäröi kaunis puutarha, mutta kauppapuoti oli paljaalla, pölyisellä paikalla ympärillään vain muutamia ulkohuoneita ja suojuksia. Oven edustalla oli pari vanhaa auraa ja tyhjiä tynnöreitä, ja erään yksinäisen kumipuun alla oli puupenkki karkeasti veistettyine pöytineen. Pieniä alkuasukaslapsia leikki hiekassa ja seinän vieressä istui eräs vanha kafferi.

Minun vähäiset matkakapineeni olivat pian nostetut kärryistä ja minä menin suoraan puotiin. Se oli tuota tavallista mallia: yhdessä nurkassa tiski pullorykmentteineen ja seinähyllyillä joukko säilykepurkkeja ja kaikenlaista pientä kauppatavaraa. Huone oli tyhjä ja sokerilaatikon päällä oli ilma mustana kärpäsistä.

Huoneen peräosassa oli kaksi ovea. Avasin summamutikassa oikean puoleisen ja jouduin jonkinlaiseen keittiöön, jonka yhdessä nurkassa oli vuode ja pöydällä joukko likaisia lautasia. Vuoteella makasi kovasti kuorsaava mies. Menin lähemmä katsomaan ja huomasin että hän oli vanhahko, kaljupäinen ukko, puettuna vain paitaan ja housuihin. Hänen kasvonsa olivat punaiset ja pöhöttyneet ja hän hengitti epäsäännöllisesti. Huonon whiskyn haju tuntui huoneessa. Ymmärsin että tässä oli mr Peter Japp, esimieheni, ja heti olin selvillä, miksi kauppa kävi huonosti Blaauwildebeestefonteinissa: liikkeen johtaja oli juopporatti.

Palasin takaisin puotihuoneeseen ja koetin nyt toista ovea. Se johti pieneen makuuhuoneeseen, joka oli puhdas ja puoleensavetävä. Pieni alkuasukastyttö — Zeetaksi kuuluivat häntä nimittävän — oli juuri järjestämässä huonetta ja niiasi sievästi astuessani sisään. »Tämä on teidän huoneenne, baas», hän sanoi hyvällä englanninkielellä, kun tiedustelin asiaa. Hänellä oli kaikesta päättäen hyvä käsityskyky, sillä kaapin päällä oli suuri ruukku täynnä kukkivia neriumeja ja vuodevaatteet olivat moitteettoman valkoiset. Hän toi minulle pesuvettä ja sitten kupin väkevää teetä kantaessani sisään tavaroitani ja maksaessani ajomiestä. Kun sitten olin puhdistautunut matkapölyistä, sytytin piippuni ja läksin tien yli etsimään mr Wardlawia.

Tapasin koulunopettajan oman viikunapuunsa alla, tutkimassa yhtä monista kafferiaapisistaan. Kun hän oli tullut suoraan rautateitse Kapkaupungista, oli hän jo ollut perillä viikon ja oli nyt järjestyksessä paikan toiseksi vanhin valkoinen asukas.

»Oletpa saanut hienon esimiehen, Davie», olivat hänen ensimmäiset sanansa. »Kolme viimeistä päivää on hän ollut täysi kuin Itämeri.»

En voi väittää, että mr Jappin pahe olisi tuottanut minulle mitään syvempää surua. Toisen kuolema toisen leipä, ja jos hän osoittautuisi mahdottomaksi, niin olisi se vain eduksi minulle. Mutta koulunopettaja otti asian myöskin toiselta puolelta. »Meitä lukuunottamatta hän on ainoa valkoinen mies koko paikkakunnalla», hän sanoi, »näyttää siltä kuin ei hänestä tulisi erikoisempaa lisää seuraelämään.»

Koulu oli suorastaan ilveilyä. Siinä oli viisi valkoista lasta vuoristossa olevista hollantilaisista farmariperheistä. Toinen osasto oli paremmin varustettu, mutta näiden seutujen lähetyskoulut vetivät kuitenkin enemmän puoleensa alkuasukkaita. Mr Wardlawin kasvatusinto leimusi korkealla. Hän suunnitteli järjestääkseen työpajan ja opettaakseen siinä puusepäntyötä ja hevosenkengitystä, joita kumpaakaan alaa hän ei itse tuntenut tippaakaan. Hän ylisteli oppilaittensa älyä ja valitti katkerasti puuttuvaa taitoaan heidän kielessään. »Davie», hän sanoi, »meidän molempien täytyy ankarasti tarttua kieliopinnoihin, sillä se on meille eduksi. Hollanninkieli ei ole vaikeata, se on ikäänkuin eräänlaista keittiökieltä, jonka selvittää itselleen parissa viikossa. Mutta nuo kotimaiset kielet ne ovat kovaa purtavaa. Pääkielenä täällä on sesuto, ja olen kuullut, että kun sitä vain osaa, on helppo oppia zulua. Sitten on meidän opittava tämä jota shanquanit puhuvat — sitä kai sanotaan barongaksi. Olen tavottanut majoista tuolla ylhäällä erään kastetun kafferin, joka tulee joka aamu ja puhuu tunnin kanssani. On parasta, että sinä tulet mukaan.

Lupasin ja menin senjälkeen tien poikki takaisin puotiin. Japp nukkui vielä, minkä vuoksi annoin Zeetan tuoda huoneeseen kupillisen puuroa, ja menin sitten vuoteeseen.

Seuraavana aamuna oli Japp selvä ja esitteli minulle jonkinlaisia anteeksipyyntöjä. Hän selitti potevansa yhtämittaista selänkolotusta, mihin paras lääke on lasillinen silloin tällöin. Sitten hän alkoi perehdyttää minua tehtäviini liioitellun ystävällisellä äänellä. »Pidin teistä heti ensi näkemältä», hän sanoi, »ja luulen, että meistä tulee hyvät ystävät, Crawfurd. Te olette kunnon poika, joka ei siedä mitään tyhmyyksiä, sen näen. Hollantilaiset täällä ovat ikävää joukkoa ja kafferit vieläkin pahempia. Älä luota kehenkään, se on tunnuslauseeni. Sen tietää toiminimemme ja niinpä onkin minulla ollut heidän luottamuksensa jo neljäkymmentä vuotta.»

Päivän tai pari meni kaikki hyvin. Epäilemättä saattaisi liike, jos sitä vain kunnolla hoidettaisiin, helposti kukoistaa Blaauwildebeestefonteinissa. Sisämaassa päin oli alkuasukkaita tiheässä kuin muurahaisia ja suuria joukkoja saapui usein Shanquan-alueelta matkalla The Randin kaivoskentille. Sitäpaitsi saattoi tehdä hyviä kauppoja hollantilaisten farmarien kanssa, varsinkin tupakalla, josta mielestäni saattoi muodostua hyvä vientitavara, kun vain työtä pantaisiin siihen. Rahaakin löytyi aika lailla ja möimme miltei yksinomaan käteisellä, vaikka luottoa usein pyydettiin. Ryhdyin työhöni suurella innolla ja parin viikon kuluessa olin käynyt kaikissa maataloissa ja asumuksissa. Aluksi Japp kiitteli tarmoani, koska hän senvuoksi sai hyvän tilaisuuden istua sisällä ja ryypätä. Mutta pian hänen kehumisintonsa lauhtui, sillä hän alkoi pelätä että saattaisin vallata hänen paikkansa. Hän oli hyvin utelias tietämään, olinko tavannut Collesia Durbanissa ja mitä tämä oli sanonut. »Minulla on itsensä Mackenzien lähettämä kirje», hän kertoi minulle lukemattomia kertoja, »jossa hän kohottaa minut aivan pilviin. Ilman vanhaa Peter Jappia ei kauppahuone tulisi toimeen, nähkääs.» Kun minulla ei ollut mitään halua väitellä tuon vanhan lurjuksen kanssa, kuuntelin vain äänettömänä hänen juttujaan. Mutta se ei hälventänyt hänen pelkoaan ja pian tuli hän niin kateelliseksi, että oloni alkoi tuntua erittäin epämiellyttävältä. Hän oli syntynyt siirtomaissa ja sitä hän ei jättänyt koskaan painostamatta. Hän oli hyvillään taitamattomuudestani liikeasioissa ja jos joskus tein virheen, saattoi hän jankuttaa siitä monta tuntia. »Niin, mr Crawfurd, tästähän ei ole kerrassaan mihinkään; te englantilaiset nuorukaiset pidätte itseänne hirveän pätevinä, mutta kuinka onkaan, niin me vanhat täältä etelästä olemme sittenkin toisinaan vähän parempia. Viidenkymmenen vuoden päästä ehkä tekin olette oppinut yhtä ja toista pientä, mutta me tiedämme kaikki jo ennenkuin alotamme.» Hän aivan ulvoi naurusta kun hän näki minun sitovan kääröä, ja hän piti paljon hauskaa kustannuksellani (eikä syyttä) kun hän näki minun yrittävän hoitaa hevosta. Säilytin mielenmalttini sangen hyvin, vaikka toisinaan tekikin mieleni perinpohjin pehmittää mr Japp.

Oikeastaan hän oli siivoton vanha törkimys, — sen huomasi parhaiten siitä tavasta jolla hän kohteli Zeetaa. Tuo lapsiparka teki työtä päivät pitkät taloudessa ja suoritti varmasti kahden palvelijan askareet. Hän oli isätön ja äiditön, tullut tänne joltakin lähetysasemalta. Jappin mielestä hän oli inhimillisiä oikeuksia vailla oleva olento. Hän ei voinut puhutella tyttöä samalla kiroamatta ja usein hän löi ja tyrkki tyttöä niin että vereni kuohahteli. Ja sitten eräänä päivänä hän meni liian pitkälle. Zeeta oli siivotessaan sattunut kaatamaan puoli lasillista wiskyä Jappin päälle. Tämä sai käsiinsä jonkunlaisen ruoskan, jolla hän alkoi säälimättömästi hakata Zeetaa, kunnes tytön huudot kutsuivat minut paikalle. Tempasin ruoskan ukon kädestä, tartuin häntä kaulukseen ja paiskasin hänet nurkkaan perunasäkkien päälle, jonne hän jäi retkolleen, puhkuen raivoa ja tyhjentäen pahimmat haukkumasanansa päälleni. Sitten annoin vuorostani hänen kuulla mielipiteeni asiasta. Sanoin hänelle, että jos tällaista vielä kerran tapahtuisi, ilmoitan heti asiasta Collesille Durbaniin, ja lisäsin, että sitä ennen hän saisi selkäsaunan, jota hän ei koskaan olisi unohtava. Hetken kuluttua hän pyysi anteeksi, mutta huomasin helposti, että hän oli ruvennut vihaamaan minua synkästi.

Oli vielä eräs asia, jonka olin havainnut Jappin suhteen. Hän kerskaili kyvystään kohdella alkuasukkaita, mutta minun nähdäkseni olivat hänen menettelytapansa valkoiselle miehelle arvottomia. Zeeta sai osakseen kirouksia ja iskuja, mutta oli toisia kaffereita, joita hän otti vastaan matelevalla ystävällisyydellä. Varsinkin eräs suuri musta ilkimys patikoi usein puotiin ja hänet otti Japp vastaan kuin olisi hän ollut kauan kadoksissa ollut veli. Monta tuntia he saattoivat sitten puhua keskenään ja vaikka en alussa ymmärtänyt mitään, saatoin kuitenkin nähdä, että valkoinen mies mateli mustan edessä. Kerran kun Japp oli poissa kotoa, tuli tuo musta olio puotiin aivankuin se olisi ollut hänen omansa, — mutta hän pääsi pihalle pikemmin kuin oli tullut sisään. Jälkeenpäin Japp moitti kohteluani. »Mwanga on hyvä ystäväni», hän sanoi, »ja hankkii meille useita hyviä kauppoja. Pyydän että olette kohtelias hänelle tästä lähin». Vastasin kuivasti, että aioin heittää ulos Mwangan samoin kuin jokaisen muunkin joka ei käyttäytyisi kunnollisesti.

Jappin suhde kaffereihin jatkui ja rupesin epäilemään, että hän salaisesti hankki heille väkijuomia. Joka tapauksessa olin huomannut muutamia päihtyneitä olioita alkuasukasmajojen ja Blaauwildebeestefonteinin välisellä tiellä, ja tunsin pari niistä Jappin ystäviksi. Puhuin asiasta mr Wardlawin kanssa ja hän sanoi: »Luulen että tuolla vanhalla lurjuksella on joku ruma salaisuus, josta mustat ovat selvillä, ja tästä johtuu heidän valtansa häneen.» Olin valmis uskomaan, että ystäväni oli oikeassa.

Vähitellen aloin tuntea oloni yksinäiseksi, sillä mr Wardlawilla oli kiire kirjojensa parissa, joten minulla ei ollut paljoakaan seuraa hänestä. Senvuoksi päätin hankkia itselleni koiran ja ostinkin sellaisen eräältä rutiköyhältä saarnaajalta, joka olisi ollut valmis myymään vaikka sielunsa ryypystä. Koira oli suuri buurilais-jahtikoira, mastiffin ja bulldogin ja ties mitä kaikkea sekotusta. Väri oli lähinnä punajuovainen ja karva selässä kasvoi muuta turkkia vastaan. Joku oli kertonut minulle, tai ehkä olin sen lukenut jostakin, tämännäköisen selän koiralla merkitsevän sitä, että se ei anna minkään peloittaa itseään, olipa sitten kysymyksessä vaikka kiljuva leijona. Ja juuri tämän vuoksi minä kiinnitinkin tähän koiraan huomioni. Annoin kymmenen shillinkiä ja saapasparin (jotka viimemainitut sain puodista sisäänostohintaan) ja koiran omistaja heitti jäähyväiset kehottaen minua varomaan koiran luonnetta. Colin — sen nimen annoin koiralleni — alotti oleskelunsa luonani repimällä housuntakamukseni ja pelottamalla mr Wardlawin puuhun. Neljätoista päivää kesti hellittämätön kamppailu, ennenkuin sain Colinin suostumaan itseeni, ja vielä tänä päivänä on vasemmassa käsivarressani todistus tästä. Mutta sittenpä tulikin hänestä uskollinen varjoni, ja voi sitä joka uskaltaisi nostaa kätensä Colinin herraa vastaan. Japp selitti, että koira oli paha henki, ja Colin vastasi kohteliaisuuteen vilpittömällä inholla.

Colinin seurassa aloin nyt kuluttaa vähän vapaata aikaani tutkimalla vuoriston kätköjä. Olin tuonut mukanani pienen haulikon, ja puodista lainasin mauserkiväärin. Minulla oli synnynnältä tarkka silmä ja vakava käsi, ja pian tuli minusta sekä hyvä haulikolla ampuja että — kuten luulen — verraton tarkkuusampuja kiväärillä. Vuorijonon rinteillä oli sekä peltopyitä ja metsäkanoja että erästä fasaanilajia, ja ruohoisella ylätasangolla tapasin erästä meidän teeriämme muistuttavaa lintulajia, jota hollantilaiset kutsuivat nimellä »rorkaan». Mutta parasta urheilua oli sittenkin metsästää kääpiöhirviä metsiköissä, joissa metsästäjällä on puolellaan hyvin vähän etuja tai ei lainkaan. Kerran heitti haavoittunut kääpiöhirvi minut maahan ja ellei Colinia olisi ollut, olisin saanut vakavia vammoja. Toisella kerralla kaadoin yhdellä laukauksella kauniin leopardin eräässä rotkossa lähellä Letabaa, ampumalla sitä aivan Colinin pään yli eräältä kallionkielekkeeltä. Sen nahka on nyt tuossa takan edessä huoneessa, jossa tätä kirjoitan. Colinin parhaat ominaisuudet tulin tuntemaan kuitenkin eräällä niistä retkistä, joita tein lomapäivinäni alas tasangoille. Siellä oli meillä jalompaa saalista: hollantilaisilta nimiltään wildebeest, hartebeest, impala ja jonkun kerran myös noodoo. Aluksi olin aivan kelpaamaton ja sain hävetä Colinin edessä. Mutta sitten opin vähitellen sitä tarkkaavaisuutta jota vaaditaan alangolla, opin seuraamaan jälkiä, arvostelemaan tuulta, ja hiipimään eteenpäin pensaiden suojassa. Ja heti kun luoti oli osunut, oli Colin salaman nopeudella kiinni otuksessa. Koiralla oli vinttikoiran nopeus ja bullterrierin voimat. Siunasin sitä päivää, jona köyhä matkasaarnaaja oli kulkenut ohi.