Part 8

Olin vielä myrtynyt äsken kokemastani tuskasta. Parooni näytti minulle useita isäni kirjeitä. Ne ilmaisivat paljon suurempaa surua kuin mitä olin otaksunut. Tulin kovin alakuloiseksi. Tieto siitä, että minä jatkuvasti liehdoin Ellénoren mielenmyrskyjä, lisäsi neuvottomuuttani. Loppujen lopuksi, aivan kuin kaikki olisi liittoutunut Ellénorea vastaan, hän itse omalla kiivaudellaan sai minut, näin empiessäni, tekemään ratkaisevan päätöksen. Minä olin ollut poissa koko päivän; parooni oli viivyttänyt minua luonaan vielä kutsujen jälkeen; oli jo myöhäinen ilta. Minulle tuotiin parooni de T:n läsnäollessa kirje Ellénorelta. Näin edellisen silmissä jonkinlaisen orjuuttani säälittelevän ilmeen. Ellénoren kirje oli kovin katkera. Mitä, sanoin itsekseni, en saa enää viettää päivääkään vapaana, en saa enää hengittää tuntiakaan rauhassa. Hän vainoaa minua kaikkialla niinkuin orjaa, joka on tuotava takaisin hänen jalkoihinsa; ja sitä tuimempana, mitä heikommaksi tunsin itseni, huudahdin: "Totisesti, minä lupaan sen, nyt katkaisen kaikki välini Ellénoreen, ja uskallan sen sanoa hänelle itse; te voitte ilmoittaa siitä etukäteen isälleni."

Näin sanoen jätin paroonin. Olin jo pahoillani siitä, mitä juuri olin lausunut, enkä itsekään oikein uskonut lupaukseen, jonka olin antanut.

Ellénore odotti minua kärsimättömästi. Omituisen sattuman kautta oli hänelle nyt juuri poissaollessani ensimäisen kerran mainittu siitä, että parooni de T. yritti erottaa meitä. Hänelle oli kerrottu, mitä minä olin puhellut ja millaista pilaa olin laskenut. Hänen epäluulonsa olivat heränneet, hän oli koonnut mielessään yhteen useampia asianhaaroja, jotka tuntuivat vahvistavan niitä. Minun äkillinen tuttavallisuuteni miehen kanssa, jonka kanssa en ollut milloinkaan ennen seurustellut, se läheinen ystävyyssuhde, joka vallitsi tämän ja isäni välillä, näyttivät hänestä kumoamattomilta todistuksilta. Hänen levottomuutensa oli lyhyessä ajassa kasvanut siihen mittaan, että kohdatessani hänet hän oli jo aivan vakuutettu kavalluksestani, kuten hän sitä nimitti.

Minä olin saapunut hänen luokseen lujasti päättäneenä puhua hänelle suuni puhtaaksi. Mutta kun hän syytti minua, niin, kuka uskoisi, minun ainoa pyrkimykseni oli tehdä kaikki tyhjäksi. Niin, kielsinpä tuona samana päivänä juuri sen, mitä äsken vielä olin päättänyt hänelle sanoa seuraavana päivänä.

Oli myöhä; minä jätin hänet yksin, kiiruhdin nukkumaan saadakseni päättymään tämän pitkän päivän; ja kun vihdoin olin aivan varma siitä, että se todella oli lopussa, tuntui minusta hetkellisesti ikäänkuin ääretön paino olisi nostettu hartioiltani.

Seuraavana päivänä nousin vasta noin puolen päivän aikana, ikäänkuin viivyttämällä kohtaustamme olisin samalla viivyttänyt lopullista kohtalokasta hetkeä.

Ellénore oli rauhoittunut yön aikana sekä omien mietteittensä että minun eilisten vakuuttelujeni perusteella. Hän puheli minulle käytännöllisistä asioistaan avomielisellä luottamuksella, joka liiankin hyvin ilmaisi, että hän piti meidän molempien elämäämme erkanemattomasti yhteenkuuluvana. Mistä löytää sanat, jotka olisivat saaneet hänet jälleen eristäytymään?

Aika riensi hirvittävällä nopeudella. Jokainen minuutti teki selittäytymisen yhä välttämättömämmäksi. Niistä kolmesta päivästä, jotka olin varannut itselleni ratkaisun aikaa, oli jo toinen melkein loppuun kulunut; hra de T. odotti minua viimeistään ylihuomenna. Hänen kirjeensä isälleni oli matkalla, ja minä olin syömäisilläni sanani, kun en ollut vielä tehnyt edes pienintä yritystä täyttääkseni lupaustani. Vähä väliä menin ulos ja tulin jälleen sisälle, tartuin Ellénoren käteen tuon tuostakin, alotin jotakin lausetta, jonka heti katkaisin, katselin auringon kehrää, joka painui kohti taivaanrantaa. Tuli taas yö, lykkäsin taas asiani huomiseksi. Kokonainen päivä oli vielä jälellä: tuntikin riitti.

Tuo päivä kului samoin kuin edellinenkin. Kirjoitin hra de T:lle pyytääkseni häneltä vielä armonaikaa: ja, kuten heikkojen luonteiden tapana on, kasasin kirjeeseeni tuhansia syitä perustellakseni tätä lykkäystä, todistaakseni, ettei se millään tavoin muuttanut sitä päätöstä, minkä olin tehnyt, ja että jo nyt saattoi Ellénoren ja minun suhdettani pitää ainiaaksi katkenneena.

X.

Seuraavat päivät vietin rauhallisempana. Olin lykännyt epämääräiseen tulevaisuuteen tuon välttämättömän toiminnan hetken; se ei enää vainonnut minua kuin mikäkin aave; luulin että minulla nyt oli runsaasti aikaa valmistaakseni Ellénorea. Minä tahdoin olla lempeämpi ja hellempi hänelle jättääkseni ainakin ystävällisen muiston. Minun levottomuuteni oli nyt kokonaan toista laatua kuin tähän asti tuntemani. Minä olin rukoillut taivasta, että se asettaisi Ellénoren ja minun välille jonkun sellaisen äkkiarvaamattoman esteen, jota en voisi voittaa. Tuo este oli ilmaantunut. Tarkastelin Ellénorea nyt kuin olentoa, jonka olin kadottava. Hänen vaateliaisuutensa, joka niin usein oli tuntunut minusta sietämättömältä, ei minua enää peloittanut; tunsin jo etukäteen itseni siitä vapautetuksi. Olin ikäänkuin vain itsenäisempi tehdessäni vielä hänen mielikseen, eikä minussa enää ollut tuota sisäistä kapinaa, joka ennen sai minut alituisesti repostelemaan kaikkea. Minä en enää ollut kärsimätön; päinvastoin salaa halusin viivyttää turmion hetkeä.

Ellénore huomasi tämän ystävällisemmän ja herkemmän mielialani: hän itsekin muuttui vähemmän katkeraksi. Minä kutsuin vartavasten esiin sellaisia puheenaiheita, joita olin välttänyt; minä nautin hänen rakkaudenilmaisuistaan, jotka aikaisemmin olivat olleet minusta kiusallisia, mutta jotka nyt olivat kallisarvoisia, koska ne joka kerta saattoivat olla viimeiset.

Eräänä iltana olimme eronneet tavallista hellemmän keskustelun jälkeen. Salaisuus, jota kannoin rinnassani, sai minut surulliseksi; mutta surussani ei ollut mitään kirpeää. Eron hetken haluamani epämääräisyys auttoi minua karkoittamaan koko sen ajatuksenkin. Yöllä minä kuulin linnasta outoa ääntä. Se taukosi pian, enkä minä kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota. Aamulla kuitenkin muistui se mieleeni, halusin tietää sen syytä ja ohjasin askeleeni Ellénoren huonetta kohti. Miten hämmästyinkään, kun minulle sanottiin, että hän jo kaksitoista tuntia oli maannut kovassa kuumeessa, että lääkäri, jonka hänen palvelijansa olivat kutsuneet, oli sanonut, että hänen henkensä oli vaarassa, ja että Ellénore oli kieltänyt jyrkästi ilmoittamasta asiasta minulle tai päästämästä minua hänen luokseen.

Yritin tehdä vastaväitteitä. Lääkäri tuli itse luokseni ja selitti minulle, kuinka välttämätöntä oli olla tuottamatta hänelle mitään mielenliikutuksia. Hän katsoi Ellénoren kiellon, jonka syytä hän ei tiennyt, johtuvan siitä, ettei tämä tahtonut tehdä minua levottomaksi. Kyselin hädissäni Ellénoren palvelijoilta, mikä oli mahtanut saattaa hänet näin äkkiä niin vaaralliseen tilaan. Edellisenä iltana, senjälkeen kun hän oli eronnut minusta, oli hän saanut Varsovasta jonkun kirjeen, jonka eräs ratsastava lähetti oli tuonut; avattuaan ja luettuaan sen hän oli pyörtynyt; tultuaan tajuihinsa hän oli heittäytynyt vuoteelleen sanaakaan sanomatta. Eräs hänen kamarineidoistaan, jota tämä ilmeinen mielenkuohu huoletti, oli jäänyt huoneeseen hänen tietämättään; keskellä yötä tämä nainen oli nähnyt, miten hän äkkiä oli ruvennut värisemään, niin että vuode hänen allaan tärisi: tuo nainen oli tahtonut kutsua minua; Ellénore oli vastustanut sitä aivan kuin kauhun vallassa, niin rajusti, ettei oltu rohjettu tehdä vastoin hänen tahtoaan. Oli lähetetty noutamaan lääkäriä; Ellénore oli kieltäytynyt ja kieltäytyi yhäkin vastaamasta hänen kysymyksiinsä; koko yön hän oli äännellyt katkonaisia sanoja, joita ei voinut ymmärtää, ja painanut usein nenäliinan suutaan vastaan ikäänkuin estääkseen itseään puhumasta.

Sill'aikaa kun minulle kerrottiin näitä yksityiskohtia, riensi toinen palvelijatar, joka oli jäänyt Ellénorea valvomaan, luoksemme aivan säikähdyksissään. Ellénore näytti kadottaneen tajuntansa. Hän ei tuntenut enää mitään eikä ketään ympärillään. Silloin tällöin hän huusi, toisti minun nimeäni; sitten hän kauhun vallassa teki eleen kädellään ikäänkuin torjuakseen luotaan jotakin hänelle vastenmielistä.

Minä astuin sisälle hänen huoneeseensa. Näin hänen vuoteensa jalkapäässä kaksi kirjettä. Toinen oli minun kirjeeni parooni de T:lle, toinen tältä itseltään Ellénorelle. Liiankin hyvin tajusin silloin tuon hirvittävän arvoituksen selityksen. Kaikki minun ponnistukseni voittaakseni aikaa vielä viimeisiin hyvästelyihin olivat täten kääntyneet juuri tuota onnetonta vastaan, jota tahdoin säästää. Ellénore oli lukenut omalla käsialallani kirjoitettuna minun lupaukseni luopua hänestä, nuo lupaukset, jotka olin tehnyt vain sentähden, että toivoin siten voivani jäädä kauemmaksi aikaa hänen luokseen, ja joita juuri tämä palava halu oli saanut minut toistelemaan ja kehittelemään jos jollakin tavoin. Hra de T:n kiihkoton katse oli helposti niissä joka rivillä toistuvissa vakuutteluissa keksinyt sen epäröimisen, jota koetin peittää, ja huomannut ne minun oman epävarmuuteni salajuoniksi; mutta tuo julmuri oli liiankin hyvin laskenut, että Ellénore näkisi niissä järkähtämättömän päätöksen. Minä lähestyin häntä: hän katsoi minuun tuntematta minua. Minä puhuttelin häntä: hän säpsähti. "Mitä on tämä hälinä?" huudahti hän; "kuulen äänen, joka koskee minuun." Lääkäri huomautti, että minun läsnäoloni pahensi hänen hourailuaan, ja pyysi minua kaikella muotoa poistumaan. Miten kuvata sitä, mitä tunsin kolmen pitkän tunnin kuluessa? Vihdoin lääkäri taas tuli ulos. Ellénore oli vaipunut syvään horrostilaan. Lääkäri antoi toivoa hänen toipumisestaan, siinä tapauksessa, että kuume hänen herätessään olisi laskenut.

Ellénore nukkui kauan. Saatuani kuulla, että hän oli herännyt, kirjoitin hänelle pyytäen päästä hänen puheilleen. Hän antoi myöntävän vastauksen. Minä tahdoin puhua; hän keskeytti minut.

-- Minä en tahdo kuulla teidän suustanne, sanoi hän, yhtään kovaa sanaa. En vaadi enää mitään, en pane vastaan missään asiassa; mutta älköön tuo ääni, jota niin suuresti olen rakastanut, älköön tuo ääni, joka soi sydämeni sisimmässä, tunkeko sinne enää raadellakseen sitä. Adolphe, Adolphe, minä olen ollut kiivas, olen voinut loukata teitä; mutta te ette tiedä, kuinka minä olen kärsinyt. Jumala suokoon, ettette milloinkaan tulisi sitä tietämäänkään.

Hänen mielenliikutuksensa kiihtyi äärimmilleen. Hän painoi otsansa minun kättäni vasten; se oli tulikuuma; hänen piirteensä vääntyivät ankarasta hermokohtauksesta.

-- Taivaan tähden, huudahdin minä, rakas Ellénore, kuulkaa mitä sanon! Niin, minä olen syyllinen: tuo kirje...

Hän rupesi värisemään ja aikoi mennä. Minä pidätin häntä.

-- Väsyneenä ja kiusattuna, jatkoin, olen voinut heikkona hetkenä antaa myöten julmalle vaateelle, mutta eikö teillä itsellänne ole tuhansittain todistuksia siitä, että minä en voi tahtoa mitään sellaista, joka erottaisi meidät? Olen ollut tyytymätön, onneton, epäoikeudenmukainen; ehkäpä myös te taistellessanne liian rajusti kapinoivaa mielikuvitusta vastaan olette voinut jossakin määrin vahvistaa minussa tuota ohimenevää heikkoa pyrkimystä, jota nyt halveksin; mutta voitteko mitenkään epäillä minun syvää kiintymystäni? Eivätkö sielumme ole kiedotut toisiinsa tuhansin sitein, joita ei mikään voi katkaista? Eikö koko menneisyys ole meillä yhteinen? Voimmeko heittää silmäystäkään näihin kolmeen kuluneeseen vuoteen kohtaamatta kaikkialla tunnelmia, jotka olemme yhdessä tunteneet, iloja, joista olemme nauttineet molemmat, tuskia, jotka olemme kestäneet yhdessä? Ellénore, alkakaamme vielä tänä päivänä uusi ajanjakso, kutsukaamme takaisin haihtuneet onnen ja rakkauden hetket.

Hän katsoi minuun jonkun aikaa epäilevän näköisenä.

-- Entä teidän isänne, vastasi hän vihdoin, teidän velvollisuutenne, perheenne, ne toiveet, joita teihin kiinnitetään!...

-- Tietenkin, vastasin, sitten joskus, kerran, ehkä...

Hän huomasi, että epäröin.

-- Hyvä Jumala, huudahti hän, minkätähden hän herättikään minussa toivoa riistääkseen sen taas heti pois! Adolphe, minä kiitän teitä hyvästä tahdostanne, se teki minulle hyvää, sitäkin enemmän, kun se ei tule vaatimaan, niin ainakin toivon, teiltä minkäänlaista uhrausta; mutta minä rukoilen teitä, älkäämme puhuko enää tulevaisuudesta... Älkää soimatko itseänne mistään, tapahtuipa mitä tahansa. Te olette ollut hyvä minulle. Minä toivoin mahdottomia. Rakkaus oli koko minun elämäni; se ei voinut merkitä teille samaa. Hoidelkaa minua nyt vielä muutamia päiviä.

Kyyneleet virtasivat vuolaina hänen silmistään; hän hengitti vähemmän vaivaloisesti; hän nojasi päänsä minun olkapäätäni vasten.

-- Näin juuri, sanoi hän, olen aina toivonut saavani kuolla.

Minä puristin häntä rintaani vasten, uudestaan vannoin heittäväni aikaisemmat aikeeni, paheksuin julmaa vimmaani.

-- Ei, lausui hän, teidän tulee olla vapaa ja tyytyväinen.

-- Voinko mitenkään olla sitä, jos te olette onneton?

-- Minä en tule olemaan onneton kauan aikaa, teidän ei tarvitse enää kauan aikaa minua surkutella.

Minä en halunnut kuulla puhuttavankaan tällaisista pelon aiheista, jotka tahdoin uskoa harhakuvitelmiksi.

-- Ei, ei, rakas Adolphe, sanoi hän minulle, kun ihminen kauan on kutsunut kuolemaa luokseen, niin lähettää taivas hänelle vihdoin ikäänkuin jonkinlaisen vääjäämättömän aavistuksen, joka ilmoittaa hänelle, että hänen rukouksensa on kuultu.

Minä vannoin hänelle, etten milloinkaan häntä jättäisi.

-- Sitä olen aina toivonut, nyt olen vanna siitä.

Oli tuollainen surullinen talvipäivä, jolloin aurinko kuin kaihomielin valaisee harmahtavaa maisemaa, ikäänkuin se säälien katsoisi maata, jota se on lakannut lämmittämästä. Ellénore ehdotti että menisimme ulos.

-- On hyvin kylmä, sanoin minä hänelle.

-- Se ei haittaa, minä tahtoisin kernaasti kävellä kanssanne.

Hän tarttui käsivarteeni; me astelimme hyvän aikaa vaieten; hän liikkui vaivaloisesti ja nojasi minuun melkein koko ruumiinpainollaan.

-- Pysähtykäämme hetkiseksi.

-- Ei, vastasi hän minulle, minusta on hauskaa tuntea, että te vielä tuette minua.

Me vaikenimme jälleen. Taivas oli kirkas, mutta puut olivat lehdettömiä; ei ainoakaan tuulen leyhkä halkaissut ilmaa, ei ainoatakaan lintua lentänyt avaruudessa: kaikki oli liikkumatonta, ja ainoa ääni, mikä katkaisi hiljaisuuden, oli askeliemme alla murtuvan jäisen ruohon risahtelu.

-- Kuinka kaikki on tyyntä, sanoi minulle Ellénore; kuinka luonto alistuu kohtaloonsa! Eikö sydämenkin tule oppia tyytymään osaansa?

Hän istuutui kivelle; äkkiä hän laskeutui polvilleen ja painoi päänsä alas molempien käsiensä varaan. Erotin muutamia hiljaisella äänellä lausuttuja sanoja. Ymmärsin, että hän rukoili. Vihdoin hän nousi ja sanoi:

-- Menkäämme kotiin, minun on kylmä. Pelkään, että minua rupeaa heikottamaan. Älkää puhuko minulle mitään; en ole nyt siinä tilassa, että jaksaisin kuunnella teitä.

Tästä päivästä alkaen näin Ellénoren heikontuvan ja riutuvan aivan silmissä. Keräsin joka suunnalta lääkäreitä hänen ympärilleen: toiset pitivät tautia parantumattomana, toiset tuudittivat minua turhiin toiveisiin; mutta synkkänä ja äänettömänä jatkoi luonto koko ajan näkymättömällä kädellään armotonta työtään. Hetkittäin näytti Ellénore virkeämmältä. Olisi voinut joskus luulla, että se rautakäsi, joka painoi häntä, oli hellittänyt otteensa. Hän kohotti väsynyttä päätään; hänen poskensa saivat vähän eloisamman hohteen, hänen silmänsä vilkastuivat: mutta sitten yht'äkkiä jonkun tuntemattoman mahdin julma oikku hävitti nämä valheelliset elpymisoireet, lääketieteen voimatta keksiä siihen syytä. Täten näin hänen aste asteelta kulkevan kohti häviötään. Näin lähenevän kuoleman painavan pettämättömän leimansa noihin niin jaloihin ja ilmehikkäisiin kasvoihin. Näin -- mikä nöyryyttävä ja surkuteltava näky -- ruumiillisen kärsimyksen jättävän tuohon tarmokkaaseen ja ylpeään luonteeseen tuhansia epämääräisiä ja hajanaisia jälkiä, ikäänkuin ruumiin runtelema sielu noina hirvittävinä hetkinä olisi koettanut muunnella itseään kaikin tavoin mukaantuakseen tuskattomammin elimien rappeutumiseen.

Yksi ainoa tunne ei hetkeksikään muuttunut Ellénoren sydämessä: hänen hellyytensä minua kohtaan. Hän oli niin heikko, ettei hän jaksanut puhua minulle kuin joskus; mutta hänen äänetön katseensa riippui kiinni minussa, ja minusta tuntui silloin siltä, kuin olisivat hänen silmänsä pyytäneet minulta elämää, jota en voinut hänelle enää antaa. Minä pelkäsin aiheuttaa hänelle ankaria mielenliikutuksia; keksin tekosyitä poistuakseni huoneesta: harhailin umpimähkään kaikilla niillä paikoin, missä olin ollut yhdessä hänen kanssaan; kostutin kyyneleilläni kiviä, puiden juuria, kaikkia niitä esineitä, jotka jollakin tavoin muistuttivat hänestä.

Tämä ei ollut rakkauden ikävöintiä, se johtui synkemmästä ja surullisemmasta tunteesta; rakkaus on siihen määrin yhtä rakkauden esineen kanssa, että yksinpä sen epätoivossakin on jonkinlaista viehätystä. Se taistelee todellisuutta, kohtaloa vastaan; sen kiihkeä halu saa sen erehtymään voimistaan, se haltioituu kesken tuskaansa. Minun tuskani oli kolkko ja yksinäinen; minä en lainkaan tahtonut kuolla Ellénoren kanssa; minä tulisin elämään edelleen ilman häntä tässä ihmiserämaassa, jonka halki niin useasti olin toivonut saavani taivaltaa kenestäkään riippumattomana. Minä olin murtanut olennon, joka minua rakasti, olin särkenyt tuon sydämen, omani toverin, joka väsymättömässä hellyydessään järkähtämättä oli tahtonut uhrautua minulle; ja jo nyt yksinäisyys yllätti minut. Ellénore oli vielä hengissä, mutta minä en voinut enää uskoa hänelle ajatuksiani; olin jo orpo maan päällä; en elänyt enää siinä rakkauden ilmakehässä, jonka hän levitti ympärilleni; ilma, jota hengitin, tuntui raaemmalta, ihmisten kasvot, jotka vilahtelivat ohitseni, välinpitämättömämmiltä; koko luonto näytti vakuuttavan minulle, että tästä lähin en enää milloinkaan maailmassa tulisi saamaan rakkautta.

Ellénoren tila muuttui äkkiä vaarallisemmaksi; pettämättömät merkit osoittivat hänen läheistä loppuaan: muuan hänen uskontokuntansa pappi ilmoitti hänelle sen. Ellénore pyysi minua tuomaan hänelle erään lippaan, joka sisälsi paljon papereita; hän poltatti niistä useampia silmäinsä edessä, mutta hän näytti yhä etsivän niistä erästä, jota hän ei löytänyt, ja hänen levottomuutensa kiihtyi äärimmilleen. Minä rukoilin häntä luopumaan tuosta etsiskelystä, joka järkytti hänen mieltään ja jonka kestäessä hän oli kaksi kertaa pyörtynyt.

"Olkoon menneeksi", vastasi hän minulle; "mutta rakas Adolphe, älkää hyljätkö erästä pyyntöäni. Te löydätte jostakin paperieni joukosta erään kirjeen, joka on osoitettu teille; polttakaa se lukematta sitä, minä rukoilen teiltä sitä, meidän rakkautemme nimessä, näiden viimeisten hetkien nimessä, joita te olette minulle huojentanut."

Minä lupasin sen hänelle; hän rauhoittui.

"Antakaa minun nyt", jatkoi hän, "suorittaa ne velvollisuudet, jotka uskontoni säätää; minulla on paljon syntejä sovitettavana: minun rakkauteni teihin oli kenties myös hairahdus; en kuitenkaan pitäisi sitä sellaisena, jos tämä rakkaus olisi voinut tehdä teidät onnelliseksi."

Minä jätin hänet. Tulin takaisin vasta yhdessä koko talonväen kanssa ollakseni läsnä viimeisissä juhlallisissa rukouksissa; ollen polvillani eräässä hänen huoneensa nurkassa minä väliin vaivuin omiin ajatuksiini, väliin taas tarkastelin vaistomaisella uteliaisuudella kaikkia noita tänne kokoontuneita ihmisiä, toisten kauhua, toisten hajamielisyyttä, ja tuota kummallista tottumuksen vaikutusta, joka tekee ihmiset välinpitämättömiksi kaikissa säädetyissä hartausharjoituksissa ja saa heidät pitämään kaikkein ylevimpiä ja järkyttävimpiä menojakin vain sovinnaisena tapana ja pelkkänä muodollisuutena; kuulin näitten ihmisten koneellisesti toistavan kuolinrukouksen sanoja, ikäänkuin heidän itsensä ei myös kerran olisi täytynyt olla päähenkilöinä samanlaisessa näytelmässä, ikäänkuin heidän itsensä ei myös kerran olisi ollut kuoltava. Kaukana siitä, että kuitenkaan olisin halveksinut näitä menoja; onko niiden joukossa ainoatakaan, jonka ihminen tietämättömyydessään rohkenisi tuomita hyödyttömäksi? Ne toivat rauhaa Ellénoren mieleen; ne auttoivat häntä ottamaan tuon hirvittävän askeleen, jota kohti me kaikki kuljemme kenenkään meistä voimatta edeltäpäin tietää, mitä hän silloin on tunteva. Minä en kummastele sitä, että ihminen tarvitsee jonkun uskonnon; mikä minua ihmetyttää on se, että hän yleensä koskaan saattaa tuntea itsensä kyllin voimakkaaksi, kyllin suojatuksi onnettomuudelta hyljätäkseen niistä jonkun: hänen pitäisi, siltä minusta tuntuu, haluta heikkoudessaan huutaa niitä avukseen kaikkia. Onko ainoatakaan valoa, jonka voisimme työntää luotamme siinä pilkkopimeässä yössä, joka meitä ympäröi, ainoatakaan oksaa, johon uskaltaisimme olla tarttumatta siinä vuolaassa pyörteessä, joka meitä kiidättää?

Tuon niin kaamean juhlatoimituksen aiheuttama mielenliikutus näytti väsyttäneen Ellénorea. Hän nukahti jotenkin levolliseen uneen; hän heräsi virkistyneempänä; minä olin yksin hänen huoneessaan, me puhuimme silloin tällöin jonkun sanan pitkien väliaikojen kuluttua. Se lääkäri, joka oli osoittautunut taitavimmaksi päätelmissään, oli sanonut minulle, ettei hän eläisi enää yhtä vuorokautta; minä katsoin vuorotellen kelloon, joka mittasi tunteja, ja Ellénoren kasvoihin, joilla en huomannut mitään uutta muutosta. Jokainen kuluva minuutti elvytti minun toivoani ja minä aloin epäillä petollisen lääketieteen ennustuksia. Yht'äkkiä Ellénore syöksähti pystyyn rajulla liikkeellä; minä otin hänet käsivarsiini: suonenvedontapainen vavistus värisytti hänen ruumistaan; hänen silmänsä etsivät minua, mutta hänen silmissään kuvastui epämääräinen kauhu, aivan kuin hän olisi rukoillut armoa joltakin uhkaavalta, jota minun silmäni eivät erottaneet; hän kohottautui uudelleen, vaipui jälleen alas; näki selvästi, että hän yritti paeta; olisi voinut luulla, että hän taisteli jotakin näkymätöntä fyysillistä voimaa vastaan, joka, väsyneenä odottamaan lopun hetkeä, oli tarttunut häneen ja piti kiinni hänestä tehdäkseen hänestä lopun tällä kuolinvuoteella. Vihdoin hän lakkasi ponnistelemasta tuota vihamielistä luonnon vimmaa vastaan; hänen jäsenensä herpautuivat, hän näytti tulevan hiukan tuntoihinsa: hän puristi kättäni; hän halusi itkeä, kyyneleet olivat kuivuneet; hän halusi puhua, ääni oli sammunut: hän antoi päänsä vaipua kuin talttuneena käsivarrelle, joka sitä tuki; hänen hengityksensä tuli hitaammaksi: hetkistä myöhemmin häntä ei enää ollut.

Viivyin kauan liikkumattomana elottoman Ellénoren vierellä. Sieluni ei ollut vielä tullut vakuutetuksi hänen kuolemastaan; silmäni katselivat jonkinlaisella tylsällä hämmästyksellä tuota hengetöntä ruumista. Eräs hänen kamarineidoistaan, joka oli tullut sisään, levitti taloon tuon kolkon murhesanoman. Ympäriltäni kuuluva melu herätti minut siitä horrostilasta, johon olin vaipunut; nousin seisomaan: silloin vasta tunsin vihlovan tuskan tunteen, noiden ikuisten jäähyväisten koko kammottavaisuuden. Kaikki tuo moninainen puuha, tuo arkielämän toimeliaisuus, nuo erilaiset hommat ja huolet, jotka eivät enää liikuttaneet häntä, hälvensivät mielestäni tuon harhakuvan, jota koetin viivyttää, että Ellénore vielä oli elossa, kanssani. Tunsin viimeisenkin siteen katkeavan ja hirvittävän todellisuuden astuvan ainaiseksi hänen ja minun välilleni. Kuinka se nyt painoikaan minua tuo vapaus, jota olin niin kaivannut!

Kuinka minun sydämeni nyt toivottelikaan takaisin tuota samaa riippuvaisuutta, jota vastaan usein olin kapinoinut! Äsken oli vielä kaikilla toimillani joku määrä; minä tiesin varmaan voivani jokaisella niistä säästää jonkun huolen tai tuottaa jonkun ilon; silloin valittelin sitä: minua tuskastutti se, että ystävän silmä tarkkasi kaikkia puuhiani, että toisen onni oli riippuvainen niistä. Nyt ei kukaan niitä tarkannut; ne eivät liikuttaneet ketään; ei kukaan pyrkinyt riistämään aikaani eikä tuntejani; ei yksikään ääni kutsunut minua takaisin, kun lähdin ulos: minä olin todellakin vapaa; minua ei enää rakastettu: minä olin vieras koko maailmalle.