Part 6

"Minä en ole enää", sanoi hän minulle, "siinä ijässä, jolloin sielu avautuu uusille vaikutelmille. Isäni on minulle outo. Jos jään tänne, löytää hän muita, jotka ympäröivät hänet huolenpidollaan; hän on tuleva siten aivan yhtä onnelliseksi. Minun lapseni saavat hra de P:n omaisuuden. Minä tiedän kyllä, että kaikki tulevat minua soimaamaan, minua pidetään kiittämättömänä tyttärenä ja tunteettomana äitinä: mutta olen liian paljon kärsinyt; minä en ole enää niin nuori, että ihmisten mielipiteillä olisi suurtakaan valtaa minuun. Jos päätökseni tuntuu jollakin tavoin julmalta, niin syyttäkää, Adolphe, siitä itseänne. Jos voisin kuvitella teidät toiseksi kuin mitä olette, niin kentiespä suostuisin eroon, jonka katkeruutta lievittäisi pian koittavan suloisen ja kestävän yhdessäolon ajatus; mutta te ette sen parempaa pyytäisi kuin saada kuvitella minun elävän kahden sadan peninkulman päässä itsestänne, tyytyväisenä ja rauhallisena, perheeni helmassa ja ylellisyydessä. Te kirjoittelisitte siitä asiasta minulle järkeviä kirjeitä, jotka jo aivan näen silmissäni; ne murtaisivat sydämeni; en tahdo antautua siihen leikkiin. Minulla ei ole sitäkään lohdutusta, että tietäisin voineeni uhraamalla koko elämäni herättää teissä sellaisen tunteen, jonka olisin ansainnut; mutta te olette joka tapauksessa ottanut tämän uhrin vastaan. Minä kärsin jo aivan kylliksi teidän käytöksenne penseydestä ja meidän keskinäisen suhteemme kuivakiskoisuudesta; minä siedän nämä kärsimykset, jotka te laskette kannettavakseni, minä en vapaaehtoisesti tahdo kutsua esiin uusia."

Ellénoren äänessä ja sävyssä oli jotakin ankaraa ja tuimaa, joka ilmaisi pikemminkin lujaa päätöstä kuin syvää ja liikuttavaa tunnetta. Jonkun aikaa oli hän ollut aina jo etukäteen ärtynyt pyytäessään minulta jotakin, aivan kuin olisin jo antanut kieltävän vastauksen. Hän vallitsi minun tekojani, mutta hän tiesi, että minun arvostelukykyni ei niitä hyväksynyt. Hän olisi tahtonut tunkeutua ajatusteni salaisimpaan pyhäkköön murtaakseen siellä eräänlaisen salatun vastarinnan, joka raivostutti häntä. Puhuin hänelle asemastani, isäni tahdosta, omasta halustani; rukoilin, kiivastuin. Ellénore oli järkähtämätön. Koetin vedota hänen jalomielisyyteensä, ikäänkuin ei rakkaus olisi kaikista tunteista itsekkäin ja niin muodoin myös loukattuna vähimmin jalomielinen. Tein sellaisenkin ihmeellisen yrityksen, että koetin hellyttää häntä kuvaamalla, kuinka onneton minä olisin jäädessäni hänen luokseen; onnistuin vain vimmastuttamaan hänet, siinä kaikki. Lupasin tulla häntä tervehtimään Puolaan; mutta hän näki näissä lupauksissa, joissa ei ollut innostusta eikä välittömyyttä, vain kärsimättömän halun päästä hänestä erilleni.

Kokonaisen vuoden olimme jo asuneet Cadenissa tilanteemme mitenkään muuttumatta. Kun Ellénore näki minut synkkänä tai alakuloisena, tuli hän ensin murheelliseksi, sitten loukkaantui ja sai soimauksillaan minut houkutelluksi tunnustamaan, että olin väsynyt, jonka seikan olisin tahtonut salata. Minua puolestani harmitti, aina kun Ellénore näytti tyytyväiseltä, nähdä hänen nauttivan olomuodosta, joka maksoi minun onneni hinnan, ja minä häiritsin tätä hänen lyhytaikaista nautintoaan vihjauksilla, jotka valaisivat hänelle minun sisäisen mielentilani. Me ahdistimme siis toisiamme vuorotellen epäsuorilla lauseilla peräytyäksemme sitten taas ylimalkaisten vastaväitteiden ja epämääräisten puolustelujen turviin ja vaietaksemme. Sillä me tiesimme niin hyvin molemmin puolin, mitä me aioimme toisillemme sanoa, että me vaikenimme päästäksemme sitä kuulemasta. Joskus jompikumpi meistä oli valmis antamaan myöten, mutta aina laiminlöimme otollisen hetken lähestyä toisiamme. Meidän epäluuloiset ja haavoittuneet sydämemme eivät enää löytäneet toisiaan.

Kysyin useasti itseltäni, minkätähden yhä jäin tuohon noin tuiki kiusalliseen asemaan: vastasin siihen, että jos lähtisin Ellénoren luota, seuraisi hän minua, ja niin olisin aiheuttanut taas uuden uhrauksen hänen puoleltaan. Vihdoin tulin siihen päätökseen, että täytyi vielä tehdä hänelle mieliksi viimeisen kerran ja että sitten, kun kerran olin hänet jälleen saattanut perheensä helmaan, ei hän voisi enää mitään vaatia. Olin juuri ehdottamaisillani hänelle sitä, että saattaisin hänet Puolaan, kun hän sai ilmoituksen, että hänen isänsä äkkiä oli kuollut. Hän oli määrännyt Ellénoren ainoaksi perillisekseen, mutta eräät myöhemmät kirjeet olivat ristiriidassa hänen jälkisäädöksensä kanssa ja jotkut etäiset sukulaiset uhkasivat niiden nojalla kumota sen. Huolimatta siitä, että Ellénore ja hänen isänsä olivat melko vieraita toisilleen, vaikutti tämä kuolemantapaus häneen tuskallisesti: hän syytti itseään siitä, että hän oli hyljännyt isänsä. Eikä aikaakaan niin hän jo syytti minua omasta virheestään.

-- Te olette saanut minut laiminlyömään pyhän velvollisuuden, sanoi hän minulle. Nyt ei ole kysymys muusta kuin omaisuudestani: sen uhraaminen on minulle vieläkin helpompaa. Minä en totta tosiaan matkusta yksinäni maahan, jossa en tapaa muita kuin vihollisia.

-- Minä en ole tahtonut, vastasin minä hänelle, että te laiminlöisitte mitään velvollisuutta; olisinpa päinvastoin toivonut, tunnustan sen suoraan, että olisitte suvainnut joskus muistaa, että minunkin oli tuskallista laiminlyödä omiani; tätä oikeudenmukaisuutta olen teiltä turhaan odottanut. Minä taivun tahtoonne, Ellénore; teidän etunne on tärkeämpi kuin kaikki muut asianhaarat. Me matkustamme yhdessä milloin vain haluatte.

Me lähdimme todellakin matkaan. Matkan suoma virkistys, vaihteleva ympäristö ja ponnistelumme itsemme hillitsemiseksi toivat seurusteluumme aika-ajoin jonkin verran vanhaa sydämellisyyttä. Pitkällinen tottumus toisiimme, ja kaikki ne moninaiset kohtalot, jotka olimme yhdessä kokeneet, olivat liittäneet joka sanaan, melkeinpä joka eleeseen muistoja, jotka siirsivät meidät äkkiä menneisyyteen ja jotka vasten tahtoammekin täyttivät sydämemme liikutuksella, aivan samoin kuin salamat iskevät halki yön silti sitä hälventämättä. Me elimme, niin sanoakseni, jonkinlaisten sydämen muistelojen pohjalta, jotka olivat siksi voimakkaita, että eron ajatus tuntui meistä tuskalliselta, mutta kuitenkin siksi heikkoja, että ne eivät voineet onnellistuttaa yhdessäoloamme. Minä antauduin näille tunnelmille levätäkseni tavallisesta pakkovirityksestäni. Olisin tahtonut antaa Ellénorelle sellaisia hellyydenosoituksia, jotka olisivat tyydyttäneet häntä; väliin aloin puhua hänen kanssaan entistä rakkauden kieltä; mutta nämä tunnelmat ja tämä kielenkäyttö muistuttivat noita kelmeitä ja värittömiä lehtiä, jotka riutuen puhkeavat juurettoman puun oksista kuin kuoleman jälkisato.

VII.

Ellénore sai, heti paikalle päästyään, hankituksi itselleen luvan ruveta sen omaisuuden haltijaksi, jota häneltä käräjöitiin pois, sillä ehdolla, ettei hän käyttäisi määräysvaltaansa ennenkuin oikeusjuttu oli päätöksessä. Hän asettui asumaan eräälle isänsä perintötilalle. Minun isäni, joka ei kirjeissään milloinkaan kosketellut mitään asiaa aivan suoraan, tyytyi höystämään ne matkaani vastaan tähdätyillä pistosanoilla.

"Olitte ilmoittanut minulle", kirjoitti hän, "että ette lähtisi matkalle. Olitte esittänyt minulle laajasti kaikki ne syyt, jotka estivät teitä lähtemästä; siksi olinkin aivan varma siitä, että te matkustaisitte. Minä en voi muuta kuin surkutella teitä siitä, että te, jolla on niin itsenäinen mielenlaatu, aina teette juuri sitä, mitä te ette tahdo. Muuten en mitenkään halua arvostella tilannetta, jota en täysin tunne. Tähän asti näytti minusta siltä kuin olisitte ollut Ellénoren suojelija ja siltä kannalta katsottuna oli teidän menettelytavassanne jotakin jaloa, joka oli kunniaksi luonteellenne, oli kiintymyksenne esine sitten millainen tahansa. Nyt ovat suhteenne toiset; nyt ette enää te suojele häntä, vaan hän suojelee teitä; te oleskelette hänen luonaan, te olette muukalainen, jonka hän tuo sukuunsa. Minä en sano mitään siitä asemasta, jonka täten valitsette itsellenne; mutta kun sillä saattaa olla hankaluutensa, tahtoisin vähentää niitä sikäli kuin minun vallassani on. Olen kirjoittanut parooni de T:lle, meidän ministerillemme siinä maassa, jossa oleskelette, suositellakseni teitä hänelle; en tiedä, suvaitsetteko käyttää hyväksenne tätä suositusta; nähkää siinä ainakin vain hartaan myötätuntoni osoitus, älkääkä mitenkään pitäkö sitä jonkinlaisena hyökkäyksenä itsenäisyyttänne vastaan, jota isäänne nähden aina olette osannut menestyksellä puolustaa."

Tukahdutin ne mietelmät, joita tällainen tyyli minussa herätti. Maatila, jolla Ellénoren kanssa asustin, oli vähän matkan päässä Varsovasta; lähdin kaupunkiin parooni de T:n luo. Hän otti minut vastaan ystävällisesti, kyseli minulta Puolassa oleskeluni syitä, tiedusteli suunnitelmiani; en tiennyt oikein mitä vastata hänelle. Muutamia minuutteja kesti tällaista tukalaa keskustelua, sitten hän sanoi:

-- Minä tahdon puhua teille suoraan. Minä tunnen ne syyt, jotka ovat tuoneet teidät tähän maahan, isänne on ne minulle ilmoittanut; vieläpä ymmärränkin ne: ei ole ainoatakaan miestä, joka ei kerran elämässään olisi joutunut ristiriitaan toiselta puolen halutessaan rikkoa sopimattoman suhteen ja toiselta puolen pelätessään tuottaa surua sille naiselle, jota hän on rakastanut. Nuoruuden kokemattomuudesta johtuu, että paljon liioitellaan sellaisen tilanteen vaikeuksia; uskoo niin mielellään tosiksi kaikki nuo tuskan ilmaukset, joilla heikko ja tunnealtis sukupuoli korvaa kaikki voiman ja järjen menetelmät. Sydän kärsii, mutta itserakkaus nauttii sellaisesta; ja mies, joka toden teolla luulee uhrautuvansa sille epätoivolle, jonka hän on aiheuttanut, ei itse asiassa palvele kuin oman turhamaisuutensa harhakuvitelmia. Ei ole ainoatakaan intohimoista naista, jollaisia maailma on täynnä, joka ei olisi väittänyt, että hän kuolee, jos hänet hylätään; ei ole ainoatakaan, joka ei vielä olisi elossa ja joka ei olisi lohduttautunut.

Minä tahdoin keskeyttää hänet.

-- Anteeksi, sanoi hän, nuori ystäväni, jos ilmaisen ajatukseni liian säälimättömästi; mutta se hyvä, mikä minulle on kerrottu teistä, lupaavat lahjanne, tuleva elämänuranne, kaikki tuo vaikuttaa sen, että tunnen velvollisuudekseni olla teiltä mitään salaamatta. Näen sieluunne, vasten tahtoannekin ja paremmin kuin te itse; te ette ole enää rakastunut siihen naiseen, joka teitä vallitsee ja raahaa mukanaan; jos te rakastaisitte häntä vielä, ette olisi tullut minun luokseni. Te tiesitte, että isänne oli kirjoittanut minulle; saatoitte helposti aavistaa, mitä minulla oli teille sanottavana; te ette ole pahastunut kuullessanne minun suustani samoja ajatuksia, joita itse itsellenne lakkaamatta toistatte ja aina turhaan. Ellénoren maine ei lainkaan ole tahraton.

-- Lopettakaamme, minä pyydän, vastasin minä, tämä hyödytön keskustelu. Onnettomat olosuhteet ovat voineet vaikuttaa Ellénoren varhaisempiin vuosiin; ihmiset voivat saada epäedullisen käsityksen hänestä valheellisen varjon nojalla; mutta minä olen tuntenut hänet jo kolme vuotta, ja koko maan päällä ei ole sen ylevämpää sielua, jalompaa luonnetta, ei puhtaampaa eikä alttiimpaa sydäntä.

-- Kuten haluatte, vastasi hän, mutta tuollaisiin vivahduksiin ei yleinen mielipide kiinnitä huomiota. Tosiasiat puhuvat lahjomatonta kieltään, ne ovat kaikkien tiedossa; jos kiellättekin minua niihin kajoamasta, niin luuletteko sillä voivanne ne hävittää? Kuulkaahan jatkoi hän: tässä maailmassa täytyy jokaisen tietää, mitä hän tahtoo. Te ette kai nai Ellénorea?...

-- En tietenkään, huudahdin; hän itsekään ei ole sitä koskaan halunnut!

-- Mitä siis aiotte tehdä? Hän on kymmenen vuotta teitä vanhempi; te olette kahdenkymmenen kuuden vuotias; te hoidatte häntä vielä kymmenen vuotta; hän tulee vanhaksi; te olette päässyt elämänne keskipäivään ehtimättä mitään alkaa, mitään lopettaa, joka tyydyttäisi teitä. Ikävystyminen valtaa teidät; hän käy huonotuuliseksi; hän miellyttää teitä päivä päivältä yhä vähemmän; te olette hänelle päivä päivältä yhä välttämättömämpi: ja koko teidän ylhäinen syntyperänne, suuri varallisuutenne, hienostunut älynne ei ole johtanut sen parempaan tulokseen kuin että vetelehditte joutilaana jossakin Puolan loukossa, ystävienne unohtamana, maineettomana, naisen kiduttamana, naisen, joka ei koskaan, teitte te mitä tahansa, kuitenkaan tule olemaan tyytyväinen teihin. Lisään vain yhden seikan ja sitten emme enää milloinkaan palaa tähän aiheeseen, joka on teille kiusallinen. Kaikki tiet ovat teille avoinna, kirjallisuus, sotalaitos, hallitus; teillä on edessänne mitä loistavimmat avioliittomahdollisuudet; te olette luotu menemään ties' kuinka pitkälle: mutta painakaa tarkkaan mieleenne, että teidän ja kaiken menestymisen välillä on yksi yli pääsemätön este ja että tämä este on Ellénore.

-- Olen luullut olevani velvoitettu, herra ministeri, vastasin minä hänelle, kuuntelemaan teitä keskeyttämättä; mutta velvollisuuteni itseäni kohtaan on myös ilmoittaa teille, että ette mitenkään ole onnistunut muuttamaan minun kantaani. Ei kukaan muu kuin minä, toistan sen vielä kerran, kykene oikein arvostelemaan Ellénorea; ei kukaan muu osaa kyllin panna arvoa hänen tunne elämänsä aitouteen ja syvyyteen. Olen hänen kanssaan niin kauan kuin hän tarvitsee minua. Ei mikään ulkonainen menestys voisi lohduttaa minua, jos olisin jättänyt hänet onnettomuuteen; ja vaikkapa minun täytyisikin supistaa elämänurani siihen, että olen hänelle tukena, rohkaisen häntä hänen vaikeuksissaan, kiedon hänet hellyyteeni häntä väärin tuomitsevan yleisen mielipiteen halveksintaa vastaan, en sittenkään katsoisi käyttäneeni elämääni hyödyttömästi.

Nämä sanat sanottuani lähdin; mutta ihme ja kumma: tunne, joka ne minulle saneli, vaihtui niin nopeasti, että tuskin olin ehtinyt ne lausua, kun se jo oli sammunut! Halusin palaamalla jalkaisin viivyttää sitä hetkeä, jolloin taas tapaisin tuon saman Ellénoren, jota juuri olin puolustanut; harppasin kiireesti kaupungin läpi: minulla oli tarve olla yksin.

Päästyäni maaseudulle hidastutin kulkuani ja tuhannet ajatukset risteilivät aivoissani. Nuo turmiolliset sanat: "Teidän ja kaiken menestymisen välillä on yksi ylipääsemätön este ja tämä este on Ellénore", kaikuivat korvissani. Heitin pitkän ja kaihomielisen silmäyksen siihen aikaan, joka ijäksi oli häipynyt taakseni; muistelin nuoruuteni toivoja, sitä lujaa luottamusta, mikä minulla ennen oli omaan kykyyni vallita tulevaisuuttani, sitä kiitosta, minkä olin niittänyt ensimäisistä kokeistani, sitä maineen aamuruskoa, jonka olin nähnyt kajastavan ja katoavan. Toistin itsekseni useiden opintotoverieni nimiä, joita olin kohdellut ylpeällä halveksinnalla ja jotka pelkästään hellittämättömän työn ja säännöllisen elämän voimasta olivat jättäneet minut kauas taakseen menestymisen, arvon ja kunnian tiellä: oma toimettomuuteni ahdisti minua kuin painajainen. Kuten saiturit aarteita kootessaan kuvittelevat kaikkea sitä hyvää, mitä näillä aarteilla voisi ostaa, edusti Ellénore minun silmissäni nyt luopumusta kaikista niistä menestysmahdollisuuksista, mitä minulla muuten olisi ollut. Minä en surrut ainoastaan yhtä elämänuraa: kun en ollut yrittänyt ainoatakaan, surin niitä kaikkia. Kun en koskaan ollut koetellut voimiani, kuvittelin niitä rajattomiksi ja kiroilin niitä; olisin toivonut, että luonto olisi luonut minut heikoksi ja keskinkertaiseksi säästääkseen minulta ainakin tunnonvaivat siitä, että halvensin itseäni tahallisesti. Jokainen kiitos, jokainen hyväksyntä, joka minulle oli annettu lahjakkaisuudestani tai tiedoistani, tuntui minusta sietämättömältä soimaukselta, aivan kuin olisin kuullut ihailtavan vankityrmään kahlitun voimailijan väkeviä käsivarsia. Jos yritin rohkaista mieltäni vakuuttamalla itselleni, että toiminnan aika ei vielä ollut ohitse, nousi Ellénoren kuva eteeni kuin haamu työntäen minut takaisin tyhjyyteen; hetkittäin raivosin häntä vastaan, mutta kumma kyllä ei tämä raivo laisinkaan vähentänyt sitä kauhua, jota tunsin ajatellessani, että voisin murhetuttaa häntä.

Väsyneenä näihin katkeriin tuntemuksiin alkoi sieluni äkkiä etsiä lohtua vastakkaisista tunnelmista. Eräät sanat, jotka parooni de T. ehkä sattumalta oli lausunut rauhallisen ja onnellisen avioliiton mahdollisuuksista, saivat minut mielikuvituksessani rakentamaan kuvan ihanteellisesta elämäntoverista. Ajattelin kaikkea sitä lepoa, arvonantoa, jopa riippumattomuuttakin, minkä sellainen kohtalo minulle tarjoaisi; sillä ne kahleet, joita jo niin kauan aikaa olin kantanut, sitoivat minua tuhat kertaa enemmän kuin mitä laillisesti vahvistettu liitto olisi tehnyt. Kuvittelin isäni iloa; halusin kärsimättömästi saada jälleen isänmaassani ja vertaisteni seurapiirissä sen paikan, mikä minulle kuului; kuvittelin, kuinka ankaran säädyllisellä ja moitteettomalla käytöksellä taittaisin kärjen kaikilta niiltä tuomioilta, joita kylmä ja pintapuolinen pahansuopaisuus oli minusta langettanut, kaikilta niiltä moitteilta, joilla Ellénore minua kiusasi.

Alituisesti hän minua syyttää, sanoin itsekseni, kovasydämiseksi, kiittämättömäksi ja armottomaksi. Oi, jospa taivas olisi suonut minulle sellaisen naisen, jonka olisin voinut sopivaisuuden muotoja loukkaamatta tunnustaa vaimokseni, jota isäni ei olisi hävennyt omaksua tyttärekseen, niin olisin ollut maailman onnellisin ihminen saadessani tehdä hänet onnelliseksi! Tämä lemmenherkkyys, jota ymmärretään väärin sentähden että se on sairas ja loukattu, jolta vaatimalla vaaditaan ilmaisuja, joita sydämeni ei voi antaa kiivastelevalle ja uhkailevalle vaatijalle, kuinka se olisikaan suloista rakastetun olennon seurassa, joka kanssani viettäisi säännöllistä ja kunnioitettua elämää! Mitä kaikkea olenkaan tehnyt Ellénoren tähden! Hänen vuokseen olen jättänyt maani ja sukuni; hänen vuokseen olen tuottanut surua vanhalle isälle, joka vieläkin huokailee kohtaloani tuolla kaukana; hänen vuokseen asun nyt näillä seuduin, jossa nuoruuteni hupenee hukkaan yksinäisyydessä, vailla kunniaa, mainetta ja iloa: jos olen tehnyt näin paljon uhrauksia ilman rakkautta tai velvollisuutta, niin eikö se todista, mitä kaikkea rakkaus ja velvollisuus saisivatkaan minut tekemään? Jos näin suuresti pelkään tuottaa tuskaa naiselle, joka ei vallitse minua muulla kuin tuskallaan, niin kuinka hellävaroin karkoittaisinkaan kaiken murheen ja huolen siltä, jolle voisin julkisesti uhrautua ilman omantunnonvaivoja ja arkailuja! Miten toisenlaiselta kuin nyt näyttäisinkään silloin! Miten tämä katkeruus, josta minua aina syytetään, sentähden että sen vaikuttimet ovat tuntemattomat, nopeasti kaikkoaisi minusta! Miten minä olisinkaan kiitollinen taivaalle ja hyväntahtoinen ihmisille!

Näin puhelin; silmäni kyyneltyivät; tuhannet muistot ryöppysivät kuin kosket sieluuni; suhteeni Ellénoreen oli tehnyt minulle kaikki nämä muistot innoittaviksi. Kaikki, mikä suinkin muistutti minulle lapsuudestani, niistä paikoista, joissa olin viettänyt varhaisimmat vuoteni, ensimäisistä leikkitovereistani, ijäkkäistä vanhemmistani, jotka olivat tuhlanneet minulle ensi hellyyden osoituksia, kaikki haavoitti mieltäni ja koski sydämeeni: olin pakotettu torjumaan luotani aivan kuin rikolliset ajatukset kaikkein viehkeimmät kuvat, kaikkein luonnollisimmat toivomukset. Se elämäntoveri, jonka mielikuvitukseni äkkiä oli luonut minulle, sitävastoin liittyi kaikkiin näihin kuvitelmiini, antoi pyhityksensä kaikille näille toivomuksille; hän yhtyi kaikkiin velvollisuuksiini, kaikkiin iloihini, kaikkiin mielihaluihini; hän muodosti sillan nykyisestä elämästäni tuohon nuoruuden kauteen, jolloin toivo välkytteli edessäni niin laajaa tulevaisuutta ja josta Ellénore oli minut erottanut kuin kuilu. Pienimmätkin yksityiskohdat, mitättömimmätkin esineet kuvastuivat jälleen muistooni; näin kuin silmieni edessä vanhanaikaisen linnan, jossa olin asunut isäni kanssa, metsät, jotka sitä ympäröivät, virran, joka huuhteli sen muureja, vuoret, jotka reunustivat kotoista taivaanrantaa; kaikki nuo seikat tuntuivat minusta nyt niin läheisiltä, niin eläviltä, että ne saivat minut tuskaisasti värähtämään; ja mielikuvitukseni loihti näihin puitteisiin nuoren, viattoman olennon, joka kaunisti ja henkevöitti niitä toivolla. Harhailin tällaiseen haaveiloon vaipuneena, yhäti vailla mitään varmaa suunnitelmaa, myöskään päättämättä lopettaa suhdettani Ellénoreen, tajuten todellisuutta vain hämärästi ja epäselvästi, jotensakin samassa tilassa kuin murheen murtama ihminen, joka on nähnyt lohdullisen unen ja joka aavistaa, että tämä unelma on katkeava. Havaitsin äkkiä Ellénoren linnan, jota huomaamattani olin lähestynyt, pysähdyin, käännyin toisaalle: olin onnellinen voidessani viivyttää sitä hetkeä, jolloin taas kuulisin hänen äänensä.

Päivä painui mailleen: taivas oli kuulaan heleä; seutu tyhjeni; ihmiset olivat lopettaneet työnsä: he jättivät luonnon omiin hoteisiinsa. Ajatukseni saivat vähitellen yhä vakavamman ja jylhemmän värityksen. Yön hetki hetkeltä sakenevat varjot ja tuo minua ympäröivä suuri hiljaisuus, jonka vain silloin tällöin joku etäinen ääni katkaisi, loivat minuun mielikuvaryöppyni jälkeen tyynemmän ja juhlallisemman mielialan. Annoin katseeni liitää pitkin harmahtuvaa taivaanrantaa, jonka ääriviivoja en enää erottanut ja joka juuri siksi antoi minulle ikäänkuin jonkinlaisen äärettömyyden tunnelman. En ollut kokenut mitään tällaista pitkään aikaan: hautoen lakkaamatta mielessäni henkilökohtaisia asioita, katse aina kohdistettuna omaan tilanteeseeni, olin vierautunut kaikista yleisistä aatteista; en ajatellut muuta kuin Ellénorea ja itseäni: Ellénorea, joka herätti minussa väsymyksen sekaista sääliä, itseäni, jota en enää voinut vähääkään kunnioittaa. Olin alentunut niin sanoakseni erään uudenlaisen itsekkyyden, raukkamaisen, tyytymättömän ja nöyryytetyn itsekkyyden ikeeseen; olin iloinen ja kiitollinen siitä, että minussa oli herännyt ajatuksia, jotka kuuluivat toiselle tasolle, että vielä kykenin unohtamaan itseni ja antautumaan epäitsekkäiden mietteiden valtaan; sieluni tuntui ikäänkuin nousevan pitkästä ja häpeällisestä alennustilasta.

Melkein koko yö kului näin. Kuljeskelin määrää vailla; astelin halki peltojen ja metsien, ohi nukkuvien kylien. Silloin tällöin pilkahteli jostakin etäisestä asunnosta kalpea valojuova pimeyden puhki. Tuolla, puhuin itsekseni, kenties joku onneton paraillaan vääntelehtii tuskissaan tai kamppailee kuoleman kanssa, tuon selittämättömän kuoleman mysteerion kanssa, josta ei jokapäiväinen kokemuskaan näy vielä saaneen ihmisiä vakuutetuksi, joka on kaikkien varma päämäärä, mutta joka ei lohduta eikä rauhoita meitä, jonka kuittaamme tavaksi tulleella välinpitämättömyydellä ja ohimenevällä kauhulla! Ja minäkin, jatkoin itsekseni, olen mukautunut tähän mielettömään epäjohdonmukaisuuteen! Kapinoin elämää vastaan, ikäänkuin ei elämä loppuisikaan. Kylvän onnettomuutta ympärilleni voittaakseni muutamia kurjia vuosia, jotka aika piankin minulta riistää! Oh, parasta luopua noista hyödyttömistä ponnistuksista, nauttia vain nähdessään ajan häipyvän, päiviensä kiiruhtavan pois yhden toisensa perästä, pysyä liikkumattomana, jo puoleksi kuluneen elämän välinpitämättömänä tarkastelijana; entä sitten jos se ryöstetään ja särjetään: ei ainakaan voida pidentää sitä! Maksaako vaivaa taistella sen puolesta?

Kuoleman ajatus on aina vaikuttanut minuun syvästi. Se on aina riittänyt heti tyynnyttämään kiihkeimmätkin mielenmyrskyni; nytkin sillä oli tavanmukainen vaikutuksensa: mielialani Ellénorea kohtaan tuli vähemmän katkeraksi. Koko ärtymykseni katosi; koko tästä houre-yöstä ei minulle jäänyt muuta vaikutelmaa kuin suloinen, melkein rauhaisa tunnelma: kentiespä myös ruumiillinen väsymys, jota tunsin, osaltaan lisäsi tätä levollisuuden tunnetta.