Part 5

Eräs herra, joka kuului Ellénoren salonkiin ja joka, senjälkeen kun tämä oli rikkonut välinsä kreivi de P:hen, oli osoittanut häntä kohtaan niin kiihkeää intohimoa, että Ellénoren hänen epähienon tunkeilemisensa vuoksi oli ollut pakko sulkea hänet pois seurapiiristään, uskalsi lasketella hänestä solvaavia pilapuheita, joita minun mielestäni oli mahdoton sietää. Me miekkailimme; minä haavoitin häntä vaarallisesti, haavoituin myös itse. En voi sanoin selittää sitä levottomuuden, kauhun, kiitollisuuden ja rakkauden ilmettä, joka kuvastui Ellénoren kasvoilta, kun hän näki minut tuon tapahtuman jälkeen. Hän muutti asumaan luokseni, vastustelustani huolimatta; hän ei hetkeksikään luopunut viereltäni koko sairauteni aikana. Päivisin hän luki minulle, suurimman osan öitä hän valvoi vuoteeni reunalla; hän tarkkasi vähäisimpiäkin liikkeitäni, hän arvasi jokaisen toivomukseni; hänen valpas hyvyytensä teki moninkertaiseksi hänen kykynsä ja antoi hänelle kaksin verroin voimaa. Hän vakuutti minulle yhä uudestaan, että jos minä olisin kuollut, ei hänkään olisi voinut elää. Sydämeni oli täynnä hellyyttä ja omantunnon vaivat raatelivat minua. Olisin tahtonut löytää itsestäni jotakin, jolla olisin voinut palkita noin kestävän ja hellän kiintymyksen; kutsuin avukseni muistot, mielikuvituksen, itse järjenkin ja velvollisuuden tunteen: turhaa vaivaa! Tilanteen vaikeus, varmuus siitä, että tulevaisuus oli erottava meidät, ehkäpä myös jonkinlainen kapinanhenki kahletta vastaan, jota minun oli mahdoton katkaista, kalvoivat minua sisällisesti. Syytin itseäni kiittämättömyydestä, jota koetin häneltä salata. Olin aivan onneton, kun hän näytti epäilevän rakkautta, joka oli hänelle niin välttämätön; enkä ollut vähemmän onneton silloin, kun hän näytti uskovan siihen. Tunsin, että hän oli parempi kuin minä, ja halveksin itseäni siitä, etten ollut hänen arvoisensa. On hirvittävä onnettomuus, ettei saa vastarakkautta, silloin kun itse rakastaa; mutta on sangen suuri onnettomuus olla intohimoisen rakkauden esine, silloin kun ei enää itse rakasta. Tämän henkeni, jonka olin pannut alttiiksi Ellénoren vuoksi, olisin antanut vaikka tuhat kertaa, jotta hän olisi ollut onnellinen ilman minua.

Ne kuusi kuukautta, jotka isäni oli minulle myöntänyt oleskelulupaa, olivat lopussa; täytyi ruveta tuumimaan poislähtöä. Ellénore ei vähääkään vastustanut matkaani, hän ei edes koettanut sitä viivyttää; mutta hän vaati minulta sen lupauksen, että kahden kuukauden kuluttua jälleen palaisin hänen luokseen tai sallisin hänen tulla minua tapaamaan; vannoin sen hänelle juhlallisesti. Mitä en olisi luvannutkaan tuollaisena hetkenä, jolloin näin hänen kamppailevan itseään vastaan ja hillitsevän tuskaansa? Hän olisi voinut vaatia minua jäämään luokseen; syvimmässäni tiesin hyvin, että hänen kyyneleitään olisin totellut. Olin kiitollinen hänelle siitä, että hän ei käyttänyt valtaansa; tuntui kuin olisin siitä syystä rakastanut häntä enemmän. Sitäpaitsi erosin itsekin katkeralla kaipuulla olennosta, joka oli kiintynyt minuun noin harvinaisella alttiudella. Kauan kestävissä suhteissa on aina jotakin niin syvää! Niistä muodostuu tietämättämme osa sisäistä olemustamme! Kaukaa pitäen kaikessa rauhassa päätämme katkaista ne; uskomme kärsimättöminä odottavamme vain hetkeä, jolloin saamme panna tuon päätöksemme toimeen: mutta kun tuo hetki saapuu, täyttää se meidät kauhulla; ja sellainen on meidän kurja, oikkuileva sydämemme, että eroamme rikkiraastetuin rinnoin niistä, joiden kanssa meidän oli ilotonta olla yhdessä.

Poissa ollessani kirjoitin säännöllisesti Ellénorelle. Pelko siitä että kirjeeni voisivat tuottaa hänelle tuskaa ja halu kirjoittaa hänelle vain sitä, mitä tunsin, olivat minulle ainaisena ristiriidan aiheena. Olisin toivonut, että hän olisi arvannut sieluntilani, mutta tehnyt sen tulematta siitä surulliseksi; olin tyytyväinen itseeni, kun olin voinut käyttää sanoja kiintymys, ystävyys, uskollisuus rakkaus-sanan sijasta; mutta äkkiä olin näkevinäni edessäni Ellénore raukan murheellisena ja yksinäisenä, minun kirjeeni ainoana lohtunaan; ja sitten, kahden varovaisesti sirkilöidyn ja kylmän sivun jälkeen, lisäsin taas nopeasti muutamia tulisia tai helliä lauseita, jotka olivat omiaan pettämään hänet uudestaan. Täten siis, vaikka en koskaan sanonut niin paljon, että se olisi tyydyttänyt häntä, sanoin kuitenkin aina tarpeeksi johtaakseni hänet harhaan. Tosiaan omituinen laji vilpillisyyttä, jonka onnistuminen kääntyi minua itseäni vastaan, pitkitti ahdistustani ja oli minulle sietämätöntä!

Levottomana laskin ohivieriviä päiviä ja tunteja; koetin ajatuksissani hidastuttaa ajan kulkua; vapisin pelosta nähdessäni sen hetken lähestyvän, jolloin minun tuli täyttää lupaukseni. En keksinyt mitään keinoa voida matkustaa. En myöskään mahdollisuutta siihen, että Ellénore voisi asettua samaan kaupunkiin kuin minä. Kentiespä, ollakseni aivan suora, kentiespä en sitä halunnutkaan. Minä vertasin riippumatonta ja rauhallista olotilaani siihen kiihkoisaan, levottomaan ja heittelehtivään elämään, johon hänen intohimonsa minut tuomitsi. Minun oli niin hyvä olla vapaana, mennä ja tulla, lähteä ja palata, kenenkään siihen kiinnittämättä huomiota! Kanssaihmisteni välinpitämättömyys oli minulle lepoa, niin sanoakseni, hänen rakkautensa aiheuttaman väsymyksen jälkeen.

En kuitenkaan uskaltanut antaa Ellénoren aavistaa sitä, että olisin tahtonut luopua suunnitelmistamme. Hän oli ymmärtänyt kirjeistäni, että minun oli vaikea jättää isääni; hän kirjoitti minulle, että hän siitä syystä alkoi hankkiutua matkaan. Kauan aikaa olin millään tavalla vastustamatta tätä hänen päätöstään; minä en vastannut mitään varmaa tästä asiasta. Annoin hänen epämääräisin sanoin ymmärtää, että suurin iloni olisi aina tietää hänet... sitten lisäsin, tehdä hänet onnelliseksi: kaikki surkeita kaksimielisyyksiä, mutkallista kielenkäyttöä, jonka epäselvyys itseänikin tuskastutti, mutta jota arkailin tehdä selvemmäksi. Vihdoin viimein päätin puhua hänelle suoraan; sanoin itselleni, että se oli velvollisuuteni; yllytin omantuntoni taisteluun heikkouttani vastaan; vahvistin itseäni hänen tuskansa muistoa vastaan sillä ajatuksella, että hän sitten saisi rauhan. Kävelin pitkin askelin huoneessani lausuillen ääneen sitä, mitä aioin hänelle sanoa. Mutta tuskin olin pannut paperille muutamia rivejä, kun jo mielialani muuttui: en enää nähnyt lauseitani niiden sisällön, vaan sen vaikutuksen valossa, jonka ne varmasti tulivat tekemään; ja yliluonnollisen voiman aivan tahtomattani ohjatessa kuuliaista kättäni supistin sanottavani siihen, että ehdotin hänelle muutaman kuukauden lykkäystä. En ollut taaskaan sanonut, mitä ajattelin. Kirjeessäni ei ollut rahtuistakaan vilpittömyyttä. Syyt, jotka esitin, olivat heikkoja, sentähden että ne eivät olleet totuudenmukaisia.

Ellénoren vastaus oli kiivas; hän oli pahastunut siitä, että en tahtonut nähdä häntä. Mitä hän siis minulta pyysi? Saada elää tuntemattomana minun lähettyvilläni. Mitä olisi minulla pelättävää hänen läheisyydestään, jos hän asuisi hiljaisessa lymypaikassaan keskellä suurta kaupunkia, jossa ei kukaan häntä tuntenut? Hän oli minun vuokseni uhrannut kaikki, omaisuutensa, lapsensa, maineensa; hän ei pyytänyt muuta palkintoa uhrauksistaan kuin saada odottaa minua kuin nöyrä orjatar, viettää joka päivä seurassani muutaman minuutin, nauttia niistä hetkistä, jotka voisin hänelle lahjoittaa. Hän oli jo napisematta myöntynyt kahden kuukauden eroon, ei siksi, että tämä ero olisi hänen mielestään ollut välttämätön, vaan siksi, että minä näytin sitä haluavan; ja kun hän vihdoin oli päässyt, raskaasti kooten päivät pääksytyksin, siihen ajankohtaan, jonka minä itse olin määrännyt, niin ehdotin minä hänelle, että hän alkaisi uudestaan tämän pitkän kidutuskauden! Hän oli hyvinkin saattanut erehtyä, hän oli kenties lahjoittanut elämänsä kovalle ja tylylle miehelle; minä olin tekojeni herra, mutta minulla ei ollut oikeutta pakottaa häntä kärsimään, sen ainoan hylkäämänä, jolle hän oli uhrannut kaikkensa.

Pian tämän kirjeen jälkeen saapui Ellénore itse; hän ilmoitti minulle tulostaan. Minä lähdin hänen luokseen siinä varmassa mielessä, että näyttäisin hyvin iloiselta; halusin kärsimättömästi tyynnyttää hänen sydäntään ja antaa hänelle edes hetkiseksi onnea ja rauhaa. Mutta olin loukannut häntä; hän tarkasteli minua epäluuloisesti: hän havaitsi piankin väkinäiset ponnistukseni; hän ärsytti ylpeyttäni soimauksillaan; hän herjasi minun luonnettani. Hän maalasi minut niin kurjaksi heikkoudessani, että se sai minut kapinoimaan vielä enemmän häntä kuin itseäni vastaan. Mieletön raivo valtasi minut: kaikki sääli ja säästäminen oli tipotiessään, kaikki hienotunteisuus unohdettu. Oli aivan kuin itse raivottaret olisivat yllyttäneet meitä toisiamme vastaan. Kaiken, mitä suinkin leppymättömin viha oli keksinyt meistä, sovellutimme molemminpuolisesti toisiimme, ja nuo molemmat onnettomat olennot, koko maan päällä ainoat, jotka todella tunsivat toinen toisensa ja olisivat voineet tehdä toisilleen oikeutta, ymmärtää ja lohduttaa toisiaan, käyttäytyivät nyt kuin kaksi verivihollista, vimmastuneina repimään toisensa kappaleiksi.

Me erosimme kolme tuntia kestäneen kohtauksen jälkeen; ja ensimäisen kerran elämässä me erkanimme ilman selitystä, ilman sovintoa. Tuskin olin jättänyt Ellénoren, kun jo suuttumukseni antoi sijaa syvälle tuskalle. Olin kuin sekaisin päästäni, vielä aivan huumautuneena siitä, mitä äsken oli tapahtunut. Toistin hämmästellen omia sanojani; en voinut käsittää käyttäytymistäni; koetin etsiä itsestäni jotakin syytä, mikä näin oli voinut minut harhauttaa.

Oli kovin myöhäinen, en tohtinut palata Ellénoren luo. Päätin mennä häntä tapaamaan varhain seuraavana aamuna ja palasin kotiin isäni luo. Siellä oli paljon vieraita; minun oli helppo niin suuressa seurassa pysytellä syrjässä ja salata levottomuuteni. Kun vihdoin olimme kahden, sanoi isäni minulle:

"Minulle on kerrottu, että kreivi de P:n entinen rakastajatar on tässä kaupungissa. Olen aina antanut teidän olla täydessä vapaudessanne enkä koskaan tahtonut tietää mitään rakkaussuhteistanne; mutta teidän ijässänne ei sovi pitää julkista rakastajatarta; ja minä ilmoitan teille, että olen ryhtynyt toimenpiteisiin saadakseni hänet lähtemään täältä pois."

Nämä sanat sanottuaan hän jätti minut. Minä seurasin häntä hänen huoneeseensa asti; hän viittasi minua poistumaan.

"Isäni", sanoin minä hänelle, "Jumala tietää, etten ole kutsunut Ellénorea tänne tulemaan; Jumala tietää, että soisin hänen olevan onnellisen ja että sillä hinnalla olisin valmis ijäksi luopumaan hänestä; mutta punnitkaa sitä, mitä teette; luullessanne erottavanne minut hänestä, voitte mahdollisesti liittää minut häneen ainaisiksi ajoiksi."

Kutsutin heti luokseni erään kamaripalvelijani, joka oli seurannut minua matkoillani ja joka tunsi suhteeni Ellénoreen. Annoin hänen tehtäväkseen ottaa selvää, jos mahdollista, heti paikalla, mitkä ne toimenpiteet olivat, joista isäni oli puhunut. Hän palasi kahden tunnin kuluttua. Isäni sihteeri oli uskonut hänelle vaitiolon lupauksella, että Ellénore oli saava seuraavana päivänä häätömääräyksen. Ellénore häädetty! huudahdin, häpeällisesti häädetty! Hän, joka on tullut tänne ainoastaan minun tähteni, hän, jonka sydämen minä olen murtanut, hän, jonka kyyneleitä kylmänä katsoin! Mihin voisi hän nyt kallistaa päänsä, onneton, yksin ja vailla jalansijaa maailmassa, jonka kunnioituksen minä olen häneltä riistänyt? Kenelle kertoa tuskaansa? Päätökseni oli pian tehty. Pestasin avukseni miehen, joka minua palveli; lahjoin hänet kullalla ja lupauksilla. Tilasin postivaunut kello kuudeksi aamulla kaupungin portille. Tein tuhansia suunnitelmia Ellénoren ja minun ikuista yhteiselämää varten; rakastin häntä enemmän kuin vielä milloinkaan ennen; koko sydämeni oli jälleen hänen; olin ylpeä voidessani suojella häntä. Kärsimättömästi halusin saada sulkea hänet syliini; rakkaus täytti sieluni kokonaan; tunsin pään, sydämen ja aistien kuumeista huumaa, joka järkytti koko olemukseni. Jos Ellénore tuolla hetkellä oli tahtonut erota minusta, olisin vaikka kuollut hänen jalkoihinsa pidättääkseni häntä.

Aamu koitti; riensin Ellénoren luo. Hän oli makuulla, vietettyään yönsä itkien; hänen silmänsä olivat vielä kosteat ja hänen hapsensa hajallaan; tuloni hämmästytti häntä.

"Tule", sanoin hänelle, "lähtekäämme!" Hän aikoi vastata jotakin. "Lähtekäämme!" toistin minä. "Onko sinulla maan päällä ketään muuta suojelijaa, muuta ystävää kuin minä? Eivätkö minun käsivarteni ole sinun ainoa turvasi?"

Hän vastusteli.

"Minulla on tärkeitä syitä", jatkoin, "jotka ovat henkilökohtaista laatua. Taivaan nimessä, seuraa minua."

Ja minä vein hänet mukaani väkisin. Matkalla minä hukutin hänet hyväilyihini, pusersin häntä rintaani vasten, vastasin hänen kysymyksiinsä ainoastaan suuteloilla. Vihdoin mainitsin hänelle, että huomattuani isäni aikovan erottaa meidät, olin tuntenut, etten voisi olla onnellinen ilman häntä, että tahdoin pyhittää hänelle elämäni ja liittää meidät yhteen kaikilla mahdollisilla siteillä. Hänen kiitollisuutensa oli ensin rajaton; mutta pian hän keksi kertomuksessani ristiriitaisuuksia. Vähitellen hän kiihkein kysymyksin sai minulta urkituksi esiin totuuden; hänen riemunsa katosi, hänen kasvonsa peittyivät synkkään pilveen.

"Adolphe", sanoi hän minulle, "te petätte itsenne; te olette jalomielinen, te uhraudutte minulle sentähden että minua vainotaan; te luulette tuntevanne rakkautta ettekä itse asiassa tunne muuta kuin sääliä."

Minkätähden lausuikin hän nuo turmiolliset sanat? Minkätähden paljasti hän minulle salaisuuden, jota en tahtonut tietää? Koetin saada hänet vakuutetuksi, kenties siinä onnistuinkin; mutta totuus oli iskenyt läpi sieluni: innostus oli lyöty lamaan; pysyin edelleenkin uhrautumispäätöksessäni, mutta se ei tehnyt minua enää onnelliseksi; ja jo asui mielessäni ajatus, joka minun jälleen täytyi salata.

VI.

Kun olimme saapuneet valtakunnan rajalle, kirjoitin isälleni. Kirjeeni oli kunnioittava, mutta sen pohjasävy oli katkera. Minä kannoin hänelle kaunaa siitä, että hän oli lujittanut kahleitani luullessaan katkaisevansa ne. Minä ilmoitin hänelle, että en jättäisi Ellénorea ennenkuin hänen asemansa olisi niin vakiintunut, ettei hän enää tarvitsisi minua. Minä pyysin häntä hartaasti, ettei hän vainoamalla tätä pakottaisi minua pysymään häneen ainaisesti sidottuna. Odotin hänen vastaustaan voidakseni päättää, mihin asettuisimme olemaan.

"Te olette kahdenkymmenen neljän vuotias", vastasi hän minulle: "en tahdo käyttää teihin nähden määräysvaltaa, joka kohta on lopussa ja johon en koskaan ole turvautunut; vieläpä koetan, mikäli suinkin voin, salata teidän eriskummallista menettelyänne; levitän sellaista tietoa, että olette matkustanut pois minun määräyksestäni ja minun asioissani. Myöskin pidän kernaasti huolta rahallisista tarpeistanne. Tulette itsekin pian huomaamaan, että elämä, jota vietätte, ei ole teille sovelias. Teidän syntyperänne, lahjanne, varallisuutenne ovat luoneet teidät yhteiskunnassa muulle paikalle kuin isänmaattoman ja irtolaisen naisen toveriksi. Kirjeenne todistaa jo, ettette ole tyytyväinen itseenne. Muistakaa, ettei kannata pitkittää tilannetta, jota täytyy hävetä. Te hukkaatte hyödyttömästi nuoruutenne parhaimmat vuodet ja sellainen menetys on korvaamaton."

Isäni kirje lävisti minut kuin tuhannen tikarin iskua. Satoja kertoja olin itse sanonut itselleni saman, minkä hän sanoi minulle; satoja kertoja olin tuntenut häpeää siitä, että elämäni hupeni turhuuteen ja toimettomuuteen. Soimaukset, uhkauksetkin olisivat olleet minulle mieluisampia; vastarinnassa olisi mielestäni ollut jotakin kunniakasta ja minulla olisi ollut se tunne, että minun oli välttämätöntä koota voimani puolustaakseni Ellénorea niitä vaaroja vastaan, jotka häntä uhkasivat. Mutta nyt ei ollut mitään vaaroja: minulle suotiin täysin vapaat kädet; ja tästä vapaudesta ei ollut muuta hyötyä kuin että kannoin kahta kärsimättömämmin iestä, jonka näennäisesti olin itse valinnut.

Me asetuimme Cadaniin, erääseen pieneen böömiläiseen kaupunkiin. Teroitin itselleni sitä seikkaa, että kun kerran olin ottanut vastuulleni Ellénoren kohtalon, niin en saanut tuottaa hänelle kärsimystä. Onnistuinkin hillitsemään itseni. Kätkin omaan poveeni pienimmätkin tyytymättömyyden ilmaukset ja käytin kaikki henkeni voimat luodakseni itselleni eräänlaisen keinotekoisen iloisuuden, jolla saatoin peittää syvän surullisuuteni. Tällä ponnistelulla oli itseeni nähden odottamattomat seuraukset. Me olemme siinä määrin taipuisia olentoja, että lopulta todellakin tunnemme niitä tunteita, joita alussa teeskentelemme. Unohdin osittain nuo salatut murheeni. Alituinen leikinlaskuni haihdutti omaakin raskasmielisyyttäni; ja nuo hellyyden vakuuttelut, joilla hyvittelin Ellénorea, levittivät sydämeeni lempeää liikutusta, joka muistutti melkein rakkautta.

Aika ajoittain kyllä kiusalliset muistot ahdistivat minua. Yksin ollessani jouduin puuskapäisen levottomuuden valtaan. Keksin jos jonkinlaisia eriskummallisia suunnitelmia riistäytyäkseni äkkiarvaamatta irti tuosta piiristä, jossa en ollut paikallani. Mutta torjuin aina pois nämä mielijohteet kuin pahat unet; Ellénore näytti onnelliselta; kuinka olisin saattanut särkeä hänen onnensa? Noin viisi kuukautta kului täten.

Eräänä päivänä huomasin, että Ellénore oli kiihdyksissään ja että hän vaivoin koetti salata minulta jotakin ajatusta, joka häntä askarrutti. Pitkien pyyntöjen jälkeen ja saatuaan minut lupaamaan, etten koettaisi järkyttää sitä päätöstä, minkä hän oli tehnyt, hän tunnusti minulle, että hra de P. oli kirjoittanut hänelle; hän oli voittanut oikeusjuttunsa; hän muisteli kiitollisena niitä palveluksia, joita Ellénore oli hänelle tehnyt, ja heidän kymmenvuotista yhdessäoloaan. Hän tarjosi Ellénorelle puolet omaisuudestaan, ei rakentaakseen uudestaan suhdetta hänen kanssaan, koska se ei ollut enää mahdollista, vaan sillä ehdolla, että hän luopuisi siitä kiittämättömästä ja kavalasta miehestä, joka oli heidät erottanut. "Minä olen vastannut", sanoi hän minulle, "ja arvaatte kyllä, että kieltäydyin." Arvasin sen liiankin hyvin. Olin liikutettu, mutta epätoivoissani tästä uudesta uhrauksesta, jonka Ellénore minun vuokseni teki. En kuitenkaan uskaltanut ruveta väittämään vastaan: yritykseni siihen suuntaan olivat aina olleet niin tuloksettomia! Lähdin tuumiskelemaan, mille kannalle minun nyt piti asettua. Se oli minulle selvää, että meidän suhteestamme täytyi tulla loppu. Minulle se oli tuskallinen, hänelle se kävi vahingolliseksi; ainoastaan minä olin estämässä häntä saavuttamasta mukavaa asemaa ja sitä arvonantoa, joka maailmassa ennemmin tai myöhemmin seuraa rikkautta; ainoastaan minä olin erottamassa häntä hänen lapsistaan: käyttäytymiseni ei omissa silmissänikään enää ollut anteeksi annettava. Seurata hänen tahtoaan tässä asiassa ei ollut enää jalomielisyyttä, vaan rikollista heikkoutta. Minä olin luvannut isälleni vapautua heti, kun en enää olisi välttämätön Ellénorelle. Minun oli vihdoinkin aika lähteä virkauralle, alottaa toimelias elämä, hankkia edes joitakin ansioita ihmisten kunnioitukseen nähden, ruveta kunniakkaalla tavalla viljelemään lahjojani. Palasin Ellénoren luo siinä, niinkuin uskoin, järkähtämättömässä mielessä, että pakottaisin hänet myöntymään kreivi de P:n tarjoukseen ja että, jos asia vaati, ilmoittaisin hänelle suoraan, etten enää rakastanut häntä.

"Rakas ystävä", sanoin minä hänelle, "jonkun aikaa voi kyllä taistella kohtaloaan vastaan, mutta lopuksi täytyy kuitenkin aina alistua. Yhteiskunnan lait ovat voimakkaammat kuin ihmisten tahto; valtavimmatkin tunteet murtuvat olosuhteiden pakosta. Turhaan koettaa ihminen itsepäisesti totella vain sydämensä ääntä; ennemmin tai myöhemmin on hänen pakko kuunnella järkeä. Minä en voi teitä enää kauemmin pidättää tässä asemassa, joka on yhtä arvoton teille kuin minulle; minä en voi sitä tehdä en teidän enkä itseni vuoksi."

Sikäli kuin puhuin, Ellénoreen lainkaan katsahtamatta, tunsin ajatusteni käyvän yhä epävarmemmiksi ja päätökseni horjuvan. Tahdoin vielä kerran koota voimani ja jatkoin hätäisellä äänellä:

"Minä olen aina oleva ystävänne; olen aina tunteva teitä kohtaan mitä syvintä kiintymystä. Nämä kaksi vuotta, jonka ajan suhteemme on kestänyt, eivät koskaan tule haihtumaan muistostani; ne tulevat aina olemaan elämäni kaunein aika. Mutta rakkautta, tuota aistien hurmaa, tuota tahdostamme riippumatonta huumausta, joka saa unohtamaan kaikki velvollisuudet, kaikki omat harrastukset, sitä en enää tunne."

Odotin hyvän aikaa hänen vastaustaan rohkenematta luoda katsettani häneen. Kun vihdoin häneen katsahdin, oli hän liikkumaton; hän tuijotti kaikkiin esineisiin ympärillään ikäänkuin hän ei olisi tuntenut niistä ainoatakaan; tartuin hänen käteensä; se oli kylmä. Hän työnsi minut luotaan.

"Mitä te tahdotte minusta", sanoi hän minulle; "enkö ole yksin, yksin koko maailmassa, yksin ilman ainoatakaan olentoa, joka minua ymmärtää? Mitä on teillä vielä minulle sanottavaa? Ettekö jo ole sanonut kaikkea? Eikö kaikki jo ole lopussa, lopussa auttamattomasti? Jättäkää minut, menkää luotani; ettekö te sitä juuri toivokin?"

Hän aikoi poistua, hän horjui; koetin pidättää häntä; hän kaatui tiedottomana jalkoihini; nostin hänet käsivarsilleni, suutelin häntä, koetin palauttaa häntä tajuihin.

"Ellénore", huudahdin, "palatkaa tajuihinne, palatkaa minun luokseni; minä rakastan teitä oikealla rakkaudella, mitä hellimmällä rakkaudella. Minä petin teitä vain siksi, että voisitte valita vapaammin."

Oi, sydämen herkkäuskoisuutta, sinä olet selittämätön! Nämä yksinkertaiset sanat, jotka niin moni edellinen puheeni todisti vääriksi, palauttivat Ellénoreen elämän ja luottamuksen; hän pyysi minun sanomaan ne yhä uudestaan ja uudestaan: hän näytti hengittävän niitä ahneesti. Hän uskoi minua: hän huumautui omasta rakkaudestaan, jota hän luuli meidän yhteiseksi; hän vakuutti järkähtämättömästi pysyvänsä siinä, mitä hän oli vastannut kreivi de P:lle, ja minä olin sidottu lujemmin kuin milloinkaan.

Kolme kuukautta myöhemmin ilmaantui uusi mahdollisuus muutokseen Ellénoren elämässä. Erään tuollaisen valtiollisen vaiheen johdosta, jotka ovat niin tavallisia puolueiden järkyttämissä tasavalloissa, pääsi hänen isänsä jälleen Puolaan ja sai takaisin omaisuutensa. Vaikkakaan hän ei juuri ollenkaan tuntenut tytärtään, jonka äiti oli vienyt Ranskaan kolmen vuotiaana, halusi hän nyt saada hänet vakituisesti luokseen asumaan. Hän ei ollut kuullut Ellénoren seikkailuista kuin vain joitakin hämäriä huhuja Venäjällä, jossa hän oli asunut koko maanpakonsa ajan. Ellénore oli hänen ainoa lapsensa: hän pelkäsi yksinäisyyttä, hän kaipasi hoitoa; hän ei parempaa pyytänyt kuin saada selville tyttärensä asuinpaikan, ja heti kun hän sen oli saanut tietää, pyysi hän tätä hartaasti saapumaan luokseen. Ellénore ei voinut olla todenteolla kiintynyt isään, jota hän ei muistanut nähneensä. Siitä huolimatta tunsi hän velvollisuutensa olevan totella; täten hän turvasi lapsilleen suuren omaisuuden ja hankki itselleenkin takaisin sen arvoaseman, jonka hänen onnettomuutensa ja oma käytöksensä olivat häneltä riistäneet; mutta hän ilmoitti minulle jyrkästi, että hän ei matkustaisi Puolaan, ellen minä seuraisi mukana.