Part 1

ADOLPHE

Erään tuntemattoman papereista löydetty tarina

Kirj.

BENJAMIN CONSTANT

Suomentanut

L. Onerva

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1920.

JOHDANTO.

Benjamin Constant kuuluu niihin harvinaisiin kirjailijoihin, jotka yhdellä teoksella luovat itselleen pysyväisen sijan kirjallisuuden historiassa. Romaani _Adolphe_ on tuon aikoinaan kuuluisan ranskalaisen poliitikon, puhujan ja sanomalehtimiehen ainoa kaunokirjallinen tuote, mutta siksi merkittävä, että sen tekijää sen pohjalta voidaan pitää koko nykyaikaisen psykologisen romaanin kanta-isänä ja uranuurtajana.

Benjamin Constant de Rebecque syntyi Lausannessa v. 1767 protestanttisista ja alkuaan ranskalaisista vanhemmista, joista Nantes'in ediktin peruutus oli tehnyt sveitsiläisiä. Hänen erinomaiset hengenlahjansa ilmenivät jo aikaisin, ja isä, Hollannin palveluksessa oleva upseeri, antoi pojalleen mahdollisimman huolellisen tietopuolisen kasvatuksen Oxfordin, Erlangenin ja Edinburghin yliopistoissa, johon viimeksimainittuun hänet lähetettiin jo 13 v:n ikäisenä. Tällöin on hän jo pikkuvanha maailmanmies, varhaiskehittyneine elämänvaistoineen, jotka selvästi kuvastavat samaa epävakaista ja puolinaista luonnetta, joka on hänelle tunnusmerkillinen koko elämän ijän ja jota hän niin mestarillisesti on kuvannut _Adolphessa_. Äly ja tunteenherkkyys on hänessä kehittynyt tuntuvasti tahdon kustannuksella. Häntäkin painaa tuo monipuolisesti lahjakkaiden henkilöiden tavallinen kirous: keskityskyvyn puute, joka esiintyy hänessä tarmottomuutena, herkuttelevana ja samalla epätoivoisena toimettomuutena, elämäänkyllästymisenä, hienona itse-ivana ja samalla myrskyisenä alttiutena vaikutelmille, vaihtelun ja nautinnon haluna, rakkauden janona, jota on mahdoton tyydyttää, herkkähermoisena levottomuutena, epämääräisenä toiminnanviettinä, jota este kiihoittaa, mutta jonka menestys kuihduttaa, aiheettomana murhemielenä ja rajattomana kaipauksena, älyn ja tunteen ainaisena, ratkaisemattomana ristiriitana. Toisin sanoen: Constant on jo lapsesta pitäen n.s. "vuosisadan sairauden" tartuttama. Sisäisen särkyneisyyden ja jäytävän epäilyn kalvetustauti on tähän aikaan ilmassa, ja korkeimmat kirjalliset saavutukset 1800-luvun alkupuolella luodaan näissä merkeissä. Rakkaudella on tietysti tärkeä sijansa tässä "maailmantuskaisessa" melankoliassa. Samoin kuin Byron ja Musset, ei Constant'kaan voi elää naisten kanssa eikä ilman heitä. Hän suhtautuu rakkauteen elähtäneenä kyynikkona, armottomana, terävänäköisenä havainnoitsijana, mutta samalla hän on herkistyneessä hellämielisyydessään sen armoilla kuin lapsi.

Ensimäinen nainen, jolla oli syvempi vaikutus Constantiin, oli rouva de Charrière, lahjakas ja ennakkoluuloton sveitsiläinen kirjailijatar. Tutustuessaan tähän itseään 20 vuotta vanhempaan naiseen oli Constant vasta 19-vuotias, mutta heidän välilleen syntyi ikäerosta huolimatta lämmin ystävyyssuhde, joka kesti rouva de Charrière'n kuolemaan asti. Ne täysin avomieliset kirjeet, jotka Constant kirjoitti tälle luotettavalle ystävättärelleen, kuvastavat juuri parhaiten hänen nuoruuden aikaista sieluntilaansa. Vallankumouksen ensimäisinä vuosina oleskeli Constant Brunswigissa hallitsevan herttuattaren kamariherrana. Tällöin hän meni naimisiin, mutta erosi heti kuherruskuukausien jälkeen ja rakastui heti taas erääseen toiseen naiseen, Charlotte v. Hardenbergiin, josta monta vuotta myöhemmin tuli hänen toinen vaimonsa. Mutta rakkaus oli hänelle toistaiseksi leikintekoa, kunnes hän vihdoin v. 1794 tapasi kohtalonsa rouva de Staëlin hahmossa. Heti alunpitäin tunsivat nämä molemmat rikassieluiset poikkeusolennot vastustamatonta vetovoimaa toisiinsa ja pian muodostui tuon silloisen Ranskan lahjakkaamman naisen, keisariajan etevimmän kirjailijattaren ja sen hienohermoisimman, henkevimmän ja säkenöivimmän kaunosielun välille syvä ja kohtalokas lemmensuhde, jota eivät mitkään esteet voineet katkaista, ei rakastavien oma tahtokaan, eivät uudet avioliitot toisten kanssa. He tarvitsivat toisiaan alati sielunsa hedelmöittäjiksi; heidän keskustelunsa ja henkinen seurustelunsa oli loistavan ja kimmoisen luomisvoiman ja yhteisymmärryksen siivittämää; heidän rakkautensa sensijaan myrskyisää, kiduttavaa, monivaiheista, tuskaisesti vangitsevaa. [Kts. lähemmin L. Onerva: Madame de Staël. Merkkimiehiä. Elämäkertasarja. N:o 22.] Mutta he olivat välttämättömiä toisilleen. Constant oli rva de Staëlin ainainen seuralainen milloin Parisissa, milloin tämän maatilalla Coppet'ssa, milloin maailman matkoilla.

Rva de Staëlin ilmakehässä kiintyi Constantin mieli yhä enemmän politiikkaan, jolle alalle hänellä, ollen sukkela, teräväkielinen väittelijä, kouluutettu, kekseliäs kynänkäyttäjä ja mainio puhuja, oli mitä loistavimmat edellytykset. Pian joutuivatkin rva de Staël ja Constant yhdestä puolin taistelemaan Napoleonia vastaan, joka karkoitti molemmat maasta. Tätä maanpakoa kesti kymmenkunta vuotta. Napoleonin kukistumisen jälkeen, heti kun Ludvig XVIII oli julkaissut perustuslakinsa, kiiruhti Constant jälleen Parisiin, jossa hän julkaisi mestarillisia pikku kirjoitelmia ja niitti mainetta valtiollisena puhujana ja kansanedustajana, mutta otti siitä huolimatta myös sangen huomattavalla tavalla osaa satapäiväisen keisarikunnan järjestyspuuhiin. Saadakseen anteeksi tämän hairahduksen sepitti hän Waterloon taistelun jälkeen kaunopuheisen armonhakemuksen kuningas Ludvigille. Kun hänelle ilmoitettiin, että kuningas oli sen luettuaan tullut vakuutetuksi hänen mielenmuutoksestaan, virkahti hän: "Sen kyllä uskon, melkeinpä olin itsekin sitä lukiessani tulla vakuutetuksi siitä"!

Constant oli yhtä häilyväinen ja luonteeton politiikkansa yksityiskohdissa kuin yksityiselämässäänkin, seuraten kaikessa sitä periaatetta, jonka hän oli ottanut tunnuslauseekseen: _sola inconstantia constans_. Hän oli periaatteellinen epäilijä, mutta pääsuunta oli hänellä kuitenkin aina sama: elämänsä loppuun asti hän pysyi valtiollisena liberaalina ja kuului parlamenttaariseen vastustuspuolueeseen, yksilöllisen vapauden etuvartiostoon. Hän ei ollut luonteeltaan ehjä eikä puhdas, mutta hän saattoi olla ylevämielinen ja lennokas. Kun v. 1830 muuan ystävä kirjoitti hänelle: "Täällä pelataan hirvittävää peliä, päät ovat vaarassa, tuokaa meille omanne!" ei hän hetkeäkään epäröinyt, vaan astui uljaasti heinäkuun vallankumouksellisten riveihin. Samana vuonna hän kuoli koko Ranskan nuorison rajattoman ihailun esineenä. Kun hänet haudattiin, riisuivat ylioppilaat hevoset hänen ruumisvaunujensa edestä ja vetivät ne kunniasaatossa Père-Lachaisen hautausmaalle.

Constantin poliittiset ja uskonto-filosofiset kirjoitelmat sellaiset kuin _Cours de politique constitutionnelle_ (1817-20, 4 nid.), _Mémoires sur les cent jours_ (1822), _Du polythéisme romain considéré dans ses rapports avec la philosophie grecque et la religion chrétienne_ (1833, 2 nid.), _Mélanges de littérature et de politique_ (1829) ovat tyystin joutuneet unhoon, samoin hänen suuri teoksensa uskonnon kehityksestä, _De la religion considérée dans sa source, ses formes et ses développements_, jota hän kirjoitti kolmisenkymmentä vuotta ja joka oli tarkoitettu Chateaubriandin _Le Génie du Christianisme'n_ veroiseksi, mutta joka ei oppineisuudestaan ja ennakkoluulottomasta otteestaan huolimatta kykene vakuuttamaan ketään.

Aivan toisella tavoin mielenkiintoisia ovat Constantin jälkeenjääneet päiväkirjan sivut _Journal intime_ psykologisine paljastuksineen ja ennen kaikkea myös taiteellisessa suhteessa verraton itse-erittely _Adolphe_, jota voi pitää uudenaikaisten sieluntutkimusten ensimäisenä esikuvana. Sellaisena se merkitsee tärkeää kirjallisuushistoriallista merkkipylvästä, joka ei ole vaivatta pystytetty, johon päästäkseen yksilöllisyys, henkilöllinen erikoisuus on saanut taistella itselleen elämänoikeutta halki pitkien vuosisatojen.

XVIII:n vuosisadan ranskalainen kirjallisuus on vielä ankaran sovinnaista ja ulkokohtaista. Vähitellen XVIII:lla vuosisadalla alkaa tämä yleisinhimillisiä tyyppejä ihannoiva kirjallisuuden suunta, s.o. Corneillen, Racinen ja Molièren klassillisen kolmikon ylivalta järkkyä. Jo Lesagen Gil Blas ja vielä enemmän Abbé Prévost'n _Manon Lescaut_ ja Marivaux'n _Marianne_ osoittavat siirtymistä yksilöllisyyden tarkkaamiseen. Kuitenkaan eivät vielä nämäkään kirjailijat ole itsekohtaisen kirjallisuuden varsinaisia edustajia. Vasta XIX:n vuosisadan alussa, jolloin Rousseausta alkunsa saanut uusromanttisuus ja sitä seuraava "maailmantuska"-runous puhkesi esiin ja rajumyrskyn tavoin levisi kaikkialle Europpaan, vasta silloin voi sanoa voimakkaan minä-kirjallisuuden alkaneen. Omat kokemukset tulivat taiteellisen luomistyön ainoaksi pohjaksi ja kirjailijan oma henkilöllisyys siksi polttopisteeksi, jonka läpi jokaisen elämänilmiön tuli heijastua. Kaksi neroa, Goethe ja Byron, iski ilmoille tämän valtavan liikkeen alkukipinät, ja yht'äkkiä oli koko maailma Wertherin sieluntuskien kaikupohjana, ja Byronin räiskyvän satiirinen uhma imeytyi nihilistis-pessimistisenä myrkkynä ajan vereen.

Ja nyt astuu kirjallisuuteen uusi tyyppi, sortuva haaveilija, parantumattomasti väsynyt ja kaihoonsa riutuva, pettynyt ja epäilevä, voitettu taistelussa jo ennen taistelua, sama "vuosisadan sairauden" kuluttama kalvas ja kiihkeän levoton rotu, jota Goethe kuvaa _Wertherissä_, Byron koko tuotannossaan, etenkin _Child Haroldissa_, Rousseau _Yksinäisen vaeltajan haaveiluissa_, Musset _Vuosisadan lapsen tunnustuksen_ erinomaisessa johdannossa, Chateaubriand _René'ssä_ ja jota myös Constant edustaa sekä ihmisenä että kirjailijana. Heine, Leopardi ja Musset muodostavat maailmantuskaisen minä-runouden kansainvälisen lyyrillisen kolmiapilan. Toiselta puolen taas kehittyy suorasanaisessa esityksessä se intohimon luonnonhistoria, jota jo Rousseaun _La nouvelle Héloïse_ ja Abbé Prévost'n _Manon Lescaut_ kuvaavat, yhä tiukemmaksi proosatyyliksi, yhä monipuolisemmaksi sielulliseksi tutkimusalaksi; rakkauden runous muuttuu todelliseksi rakkauden psykologiaksi. Tässä suhteessa on Constantilla kiistämättömät ansionsa. Adolphe on laatuaan ensimäinen teos, jossa tuntuu uudenaikaisen analyytikon kaunistelematon, terävä ja samalla muotokiinteä ote, tuo melkein tunteellinen mielenkiinto ilmiöihin, tuo ehdoton totuuden taju, jotka ominaisuudet myöhemmin ovat synnyttäneet Ranskalle niin monta suurta psykologista kirjailijaa.

_Adolphen_ henkilöt ovat ei ainoastaan todenmukaisia, vaan tosia aivan sanan kirjaimellisessa merkityksessä. Adolphe on lahjomattoman rehellinen luonteenkuva tekijästä itsestään ja Ellénore on toisinto rva de Staëlista. Samoin kuin Musset ja George Sand, tuo toinen kuuluisa ranskalainen kirjallinen rakastajapari, kuvasivat onnetonta rakkaustarinaansa tuotannossaan, samoin myös rva de Staël ja Constant ikuistivat toisensa kirjallisesti. Sielulliselta kokoonpanoltaan, joskaan ei käsittelytavaltaan, on Adolphe sangen läheltä Chateaubriand'in Renén ja Senancourin Obermannin hengenheimolainen, aikakauden ilmiö samoin kuin ne. Ellénoren kanssa sensijaan tekee kokonaan uusi naistyyppi, n.s. 30-vuotias nainen, tuloaan kirjallisuuteen: miestä vanhempi, kokeneempi, voimakkaampi, intohimoonsa sortuva, jollaisiksi Balzac myöhemmin kernaasti kuvaa sankarittarensa. Adolphe on ainesosiinsa jaoiteltu sielu, monisäikeisyydessään, liikaälyllisyydessään ohut, heikko ja kelmeä. Hän on yhteiskunnallisten sovinnaisuuksien vanki. Ellénore on niiden uhri; hän on jonkinlainen nais-Werther, intohimossaan ehjä, ehdoton. "Kaikki tulivuoret ovat vähemmän tultasyökseviä kuin tämä nainen", on Constantin mainesana ystävättärestään, rouva de Staëlista, ja samaa luonteenpiirrettä korostaa hän myös Ellénoressa. "Häntä katseli kuin ihanaa myrskyä." Mutta hän oli luotu sortumaan täydessä voimassaan ja kukoistuksessaan, sillä hän oli noussut yhteiskuntaa vastaan. "Yhteiskunta on liian voimakas. Onneton siis se nainen, joka luottaa sellaiseen tunteeseen, jota kaikki yksistä tuumin koettavat myrkyttää ja jota vastaan yhteiskunta silloin, kun se ei ole pakotettu kunnioittamaan sitä laillisena, asestautuu kaikella sillä, mitä ihmissydämessä suinkin on pahaa, masentaakseen kaiken mikä siinä on hyvää!" Siinä kirjan aatesisältö.

_Adolphe_ on pieni mestariteos. Se on elävä ja voimakas rakkaustarina, jonka tehoa aika ei ole heikontanut, ja samalla on se tutkielma yhteiskunnan ja yksilön keskinäisestä suhteesta. Se on palanen todellista sielunelämää, joka luo lisävalaistusta kahden tunnetun kirjailijan luonteenkuvaan. Se on lähtökohdaltaan siis hyvinkin itsekohtainen, mutta samalla se tuo silmiemme eteen kaksi ajan tyyppiä, jotka muunnoksina ovat kulkeutuneet kirjailijalta toiselle ja siten muuttuneet kirjallisuushistoriallisesti yleispäteviksi. Ja lisäksi on romaanin yksinkertaisesti sommiteltu juoni lukemattomine sielullisine vivahduksineen kerrottu sillä muototaituruudella, sillä klassillisella kirkkaudella ja keveän hienolla ilmehikkyydellä, mihin ainoastaan gallialainen henki ja gallialainen kieli täysin pystyvät.

Helsingissä elokuulla 1920.

_Suomentaja_.

ADOLPHE.

ERÄÄN TUNTEMATTOMAN PAPEREISTA LÖYDETTY TARINA.

KUSTANTAJAN SELITYS.

Matkustelin Italiassa monta vuotta sitten. Minun täytyi pysähtyä erääseen majataloon Cerenzassa, joka on pieni kylä Calabriassa, Neton tulvimisen vuoksi; samassa majatalossa asui muuan muukalainen, jonka oli pakko oleilla siellä samasta syystä. Hän oli hyvin hiljainen ja näytti surulliselta; hän ei osoittanut minkäänlaisia kärsimättömyyden merkkejä. Valittelin välistä hänelle, koska hän oli ainoa ihminen, jolle saatoin tässä paikassa puhua, sitä, että meidän matkamme täten oli viivästynyt. "Minulle on yhdentekevää", vastasi hän, "olenko täällä vai muualla." Isäntämme, joka oli ollut puheissa erään napolilaisen palvelijan kanssa, joka palveli tätä muukalaista tietämättä hänen nimeään, kertoi minulle, ettei tämä lainkaan matkustellut uteliaisuudesta, sillä hän ei tahtonut nähdä raunioita, ei maisemia, ei muistomerkkejä eikä ihmisiä. Hän luki paljon, mutta ei milloinkaan yhtäjaksoisesti; hän käveli illoin, aina yksinään, ja usein hän saattoi viettää kokonaisia päiviä istuen liikkumattomana, pää molempien käsien varassa.

Juuri silloin, kun kulkuneuvot olivat tulleet siksi kuntoon, että olisimme voineet lähteä, sairastui tuo muukalainen sangen vaikeasti. Ihmisyys velvoitti minua jäämään hänen luokseen hoitamaan häntä. Cerenzassa ei ollut muita lääkäreitä kuin muuan kylähaavuri; tahdoin lähettää hakemaan Cozenzesta tehokkaampaa apua. "Ei maksa vaivaa", sanoi minulle muukalainen; "tuo mies on juuri sopiva minulle." Hän oli oikeassa, kenties oikeammassa kuin luulikaan, sillä tuo mies paransi hänet. "Minä en uskonut teitä niin taitavaksi", sanoi hän hieman nyreissään, hyvästellessään häntä; sitten hän kiitti minua huolenpidostani ja lähti.

Useampia kuukausia myöhemmin sain Napoliin kirjeen Cerenzan majatalon isännältä sekä erään lippaan, joka oli löydetty Strongoliin johtavalta tieltä, jota pitkin me molemmat, sekä muukalainen että minä, olimme jatkaneet matkaamme, vaikkakin erillämme. Majatalon isäntä, joka lähetti sen minulle, luuli sen varmasti kuuluvan jommallekummalle meistä. Se sisälsi paljon hyvin vanhoja, osotteettomia kirjeitä tai sellaisia, joista osotteet ja nimikirjoitukset olivat kuluneet pois, lisäksi naisen muotokuvan sekä erään vihkon, johon oli kirjoitettu seuraava kertomus eli elämäntarina. Muukalainen, näiden tavaroiden omistaja, ei ollut jättänyt minulle erotessamme mitään osotetta, jolla olisi voinut hänelle kirjoittaa; minä säilytin niitä luonani kymmenen vuotta epätietoisena siitä, mitä minun pitäisi niille tehdä, kunnes kerran sattumalta, mainitessani niistä muutamille henkilöille eräässä saksalaisessa kaupungissa, muuan heistä hartaasti pyysi, että uskoisin hallussani olevan käsikirjoituksen hänelle. Viikon kuluttua sain tuon käsikirjoituksen takaisin ynnä kirjeen, jonka olen sijoittanut tämän tarinan loppuun, sentähden että se olisi käsittämätön, jos lukisi sen ennenkuin on tutustunut itse kertomukseen.

Tämä kirje sai aikaan sen, että päätin toimittaa tämän teoksen julkisuuteen, vakuuttaen minut siitä, ettei se voinut saattaa huonoon valoon eikä loukata ketään. En ole muuttanut sanaakaan alkuperäisessä tekstissä; nimien poisjättäminenkään ei ole minun työtäni: ne olivat alunpitäin merkityt samalla tavoin kuin vieläkin, vain alkukirjaimilla.

I.

Olin juuri täyttänyt kaksikymmentä kaksi vuotta ja päättänyt opintoni Göttingenin yliopistossa. -- Isäni, joka oli vaaliruhtinas X:n ministeri, tahtoi, että matkustelisin Europan huomattavammissa maissa. Hänen tarkoituksensa oli sitten kutsua minut luokseen, hankkia minulle virka hallintoalalla, jonka johto oli hänelle uskottu, sekä valmistaa minua kerran astumaan omalle tilalleen. Joskin olin viettänyt kovin epäsäännöllistä elämää, olin kuitenkin melko uutteralla työllä saavuttanut menestystä, joka oli antanut minulle erikoisaseman opintotoverieni joukossa ja saanut isäni kiinnittämään minuun luultavasti hyvinkin liioiteltuja toiveita.

Nämä toiveet olivat saaneet hänet suhtautumaan erittäin anteeksi antavasti moniin tekemiini hairahduksiin. Hän ei milloinkaan ollut antanut minun kärsiä niiden seurauksista. Hän oli aina myöntynyt avunpyyntöihin näissä asioissa, jopa ehättänyt joskus itse tarjoamaankin avustusta.

Kaikeksi onnettomuudeksi oli hänen suhtautumisensa minuun paremminkin ylevämielistä ja anteliasta kuin hellää. Tunsin syvästi, että hän ansaitsi kaiken kiitollisuuteni ja kunnioitukseni, mutta minkäänlaista keskinäistä luottamusta ei meidän välillämme ollut koskaan ollut. Hänen henkisessä virityksessään oli jotakin ivallista, joka ei soveltunut minun luonteeseeni. Minä en siihen aikaan parempaa pyytänyt kuin saada antautua noiden alkuperäisten ja rajujen tunnelmain valtaan, jotka tempaavat sielun pois arkielämän piiristä ja saavat sen halveksimaan kaikkea ympäröivää todellisuutta. Isässäni näin, en sensoria, vaan kylmän ja pisteliään huomioijan, joka ensin sääliväisesti hymyili ja sitten piankin kärsimättömästi katkaisi keskustelun. En muista, että minulla kahdeksanatoista ensimäisenä ikävuotenani olisi koskaan ollut hänen kanssaan tunnin kestävää keskustelua. Hänen kirjeensä olivat ystävällisiä, täynnä järkeviä ja hienotunteisia neuvoja; mutta tuskin olimme päässeet yhteen, kun jo tunsin hänessä jotakin väkinäistä, jota en voinut käsittää ja joka vaikutti minuun kiusallisesti. Minä en siihen aikaan vielä tiennyt, mitä on ujous, tuo sisäinen sairaus, joka saattaa vainota meitä aina vanhuuden päiviin saakka, joka painaa takaisin sydämeen meidän syvimmät mielenliikkeemme, joka hyytää puheemme, joka tekee luonnottomaksi suussamme kaiken, mitä yritämme sanoa, niin ettemme voi ilmaista ajatuksiamme muuten kuin epämääräisin sanoin tai enemmän tai vähemmän katkeran ivan muodossa, ikäänkuin siten haluaisimme kostaa omille tunteillemme sen tuskan, jonka meille tuottaa se, ettemme voi niitä tuoda ilmi. Minä en tiennyt, että yksinpä poikansakin parissa minun isäni oli ujo ja että useinkin kauan odotettuaan minulta jotakin sydämellisyyden ilmaisua, jollaisia hänen näennäinen kylmyytensä ei tuntunut minulle sallivan, hän erosi minusta kyynelsilmin ja valitteli muille, että minä en rakastanut häntä.

Tämä umpimielinen suhtautumisemme vaikutti suuresti luonteeseeni. Ollen yhtä ujo kuin hänkin, mutta levottomampi, koska olin nuorempi, totuin sulkemaan itseeni kaiken, mitä tunsin, tekemään kaikki suunnitelmani yksin, luottamaan ainoastaan itseeni niiden toteuttamisessa ja pitämään toisten neuvoja, harrastusta, apua, niin, yksinpä läsnäoloakin esteenä ja häiriönä. Otin tavakseni, etten koskaan puhunut itseäni koskevista asioista, että alistuin keskusteluun ainoastaan kuin ikävään välttämättömyyteen ja elävöitin sitä silloin alituisella leikinlaskulla, joka teki sen minulle vähemmän väsyttäväksi ja auttoi minua salaamaan todellisia ajatuksiani. Tästä oli seurauksena eräänlainen antaumuksen puute, jota ystäväni vieläkin minussa moittivat, ja vaikeus puhua vakavasti, jota minun yhäkin on vaikea voittaa. Siitä johtui samalla kiihkeä itsenäisyyden halu, kärsimätön tuskastuminen niihin siteisiin, jotka minua ympäröivät, ja voittamaton kauhu uusien solmimiseen. Minun ei ollut hyvä olla muutoin kuin aivan yksinäni, ja niin tuntuva on minussa vieläkin tämä sielullinen taipumus, että kun aivan vähäpätöisissäkin tilaisuuksissa saan valita kahden mahdollisuuden välillä, niin kavahdan ihmishahmoa ja luonnollinen pyrkimykseni on paeta sitä saadakseni mietiskellä rauhassa. Kuitenkaan ei minussa ollut sitä pohjatonta itsekkäisyyttä, jota tuollainen luonne näyttää edellyttävän: vaikka en välittänytkään muista kuin itsestäni, oli mielenkiintoni itseäni kohtaan sangen vähäinen. Syvimmällä sydämessäni piili hellyyden kaipuu, jota en huomannut, mutta joka tyydyttämättömäksi jääneenä lakkaamatta vieroitti minut kaikesta siitä, mihin uteliaisuuteni kulloinkin kohdistui. Tätä välinpitämättömyyttä, mitä tunsin kaiken suhteen, lisäsi vielä kuoleman-ajatus, joka jo aivan nuorena ollessani oli järkyttänyt mieltäni; en koskaan ole voinut käsittää, kuinka ihmiset niin helposti unohtavat sen. Seitsemäntoista vuotisena olin nähnyt kuolevan erään vanhemman naisen, jonka omalaatuinen ja tavallista huomattavampi henki oli alkanut kehittää omaani. -- Tämäkin nainen oli, kuten niin monet muut elämänsä keväässä suuren sielunvoimansa ja todellakin harvinaisen lahjakkaisuutensa tunnossa avosylin rientänyt maailmaan, jota hän ei tuntenut. Kuten niin monet muut oli hänkin, koska ei ollut taipunut keinotekoisten, mutta välttämättömien sovinnaisuuksien ikeeseen, pettynyt toiveissaan, viettänyt ilottoman nuoruuden, ja vihdoin oli vanhuus saavuttanut hänet silti taltuttamatta häntä. Hän asui eräässä linnassa, joka oli erään meidän maatilamme naapuristossa, tyytymättömänä ja yksinäisenä, pelkästään oman henkevyytensä varassa ja eritellen kaikkea älyllään. Melkein vuoden ajan olimme tyhjentymättömissä keskusteluissamme tarkastelleet elämää sen kaikilta puolilta ja tottuneet pitämään kuolemaa aina kaiken loppumääränä. Ja sitten, keskusteltuani niin paljon kuolemasta hänen kanssaan, olin nähnyt kuoleman vievän hänet aivan silmieni edestä.

Tämä tapahtuma oli herättänyt minussa epävarmuuden tunnetta ihmiskohtaloon nähden ja epämääräistä haavemieltä, joka ei sittemmin enää minusta luopunut. Runoilijoiden teoksista luin mieluimmin niitä kohtia, jotka muistuttivat ihmiselämän lyhyydestä. Mielestäni ei mikään päämäärä ollut ponnistelun arvoinen. Omituista kyllä, on tämä vaikutelma heikentynyt sikäli kuin vuodet ovat kasaantuneet ylitseni. Johtuneeko tuo sitten siitä, että toivossa on aina jotakin epäilyttävää ja että silloin, kun se jättää ihmisen elämänuran, tämä ura saa ankaramman, mutta samalla tosiperäisemmän luonteen? Vai siitäkö, että elämä näyttää sitä todellisemmalta, mitä tyystimmin harhakuvitelmat siitä ovat kadonneet, aivan kuin vuorten huiput piirtyvät selvemmin taivaanrantaa vasten silloin kun pilvet hajaantuvat?