Chapter 3

Kyösti ei vastannut tähän. Kummallinen tunne oli vallannut hänen. Hänestä oli kuin tuo pitkä, kestävä ääni olisi muodostunut kähiseviksi kärmeiksi, jotka yhä lähenivät. Hänen sydämensä supistui. Kyllä hänestä olisi ollut parempi, että hän olisi nähnyt vastustajansa. Nyt piti hänen vaan tähtäämän sinnepäin, missä hän näki salamat Venäläisten pyssyistä. Kun hän sattumalta katsoi sivullepäin, huomasi hän puiden välissä tumman esineen. Hän hieroi silmiänsä ja koetti katsoa niin tarkasti kuin hän voi. Niin, oli siinä esine. Se oli Niilon vanha pirtti. Omituinen tunne virtasi nuorukaisen rintaan nähdessään armaan lapsuutensa kodon. Hän toivoi vanhan vaarinsa nyt olevan siellä; ukko olisi sitte nähnyt, ettei nuorempi sukupolvi ollut vanhaa huonompi. Lukijasta on kai kummallista ja liioiteltua, että Kyösti kotonsa nähtyään tuli rohkeammaksi, mutta niin oli todellakin laita. Hän olisi nyt saattanut kuulla toista vertaa enemmän luotia vinisevän ohitsensa, ajattelematta vetää jalkaansakaan takasin; sillä nyt, kun isä ja äiti olivat kuolleet, vanha Niilo puoleksi hukassa -- sillä jota enemmän hän ajatteli ukon pelastusta, sitä vaikeammalta se näytti -- oli tuo rakas tupa vallannut heidän sijansa hänen sydämessään. Ja kukapa sitä ihmettelisi! Koto on, niin sanoaksemme, osa meistä itsestämme, ja silloin kun sitä uhkaa vaara taikka ihminen on ehkä ainaiseksi sen jättämäisillään, painaa tämä osa sangen raskaana puntarissa. Kun jääkäririvi teki käännöksen, joutui Kyösti vielä lähemmäksi pirttiä. Hän ampui kuin kaksi miestä ja kun taistelua oli kestänyt puoli tuntia oli poika jo kokonaan tottunut luotien vinisemiseen.

Adlercreutz oli itse mukana ketjussa ja kehoitti urheita jääkäriänsä vankasti vastustamaan niitä hajanaisia osastoja, joita Garnault lähetti tuleen. Hänen läsnäolonsa vaikutti hyvää taisteleviin, varsinkin Kyöstiin, joka paloi halusta osoittaa kuntoansa päällikön nähden, ettei tämä saisi huonoa ajatusta Revonlahtilaisista, ja kostaa Venäläisille sekä vangitsemistansa että isonisänsä rääkkäystä.

"Kun ensimmäinen koe on tuommoinen, on siitä helppo päästä ansiokkaasen maineesen", sanoi eversti nähdessään kuinka kylmäverisesti uusi jääkäri jo ampui.

Kyöstin silmissä säihkyi oikeutettu ylpeyden mielihyvä. Adlerereutzin kehoittavat sanat innostuttivat häntä vielä enemmän. Melkein jokainen ampumansa luoti sattui tarkoitettuun mieheen.

Vihdoin alkoi päivän ensi koi kaitana viivana näkyä idässä. Venäläiset joukot näkyivät yhä selvemmin, ja tumma kolonna, joka liikkui joen jäällä, luultiin vihollisen apuväeksi, niinkuin se todella olikin. Niinkuin edellisessä on mainittu, ei Adlercreutzin tarkoitus ollut tehdä päärynnäkköä venäläiseen joukkoon; siksi oli hänen oma osastonsa liian pieni. Kun hän nyt huomasi, että hänen tarkoituksensa oli tehty tyhjäksi, kun ei, nimittäin, Cronstedt ollutkaan ehtinyt perille niin kauvan määrätyn ajan jälkeen, ja kun Venäläiset, nähtyänsä sen pienen joukon, joka kolme tuntia oli heitä vastustanut, alkoivat tehdä liikettä kiertääkseen suomalaisten taakse, puhallutti hän joukkonsa peräytymään.

Se ei ollut Kyöstin mieleen. Kun ei hän tuntenut sodankäymistapoja, tahtoi hän mieluimmin mennä eteenpäin voittamaan taikka kaatumaan. Mutta nyt täytyi hänen vaan totella. Kuitenkin, ennenkuin hän ehkä ainaiseksi jätti armaan kotonsa, tahtoi hän vielä kerran nähdä sen sisustan. Muutamalla askeleella pääsi hän pirtille. Ovi oli vielä suljettuna, mutta akkunat olivat särjetyt. Tässä ei nyt ollut aikaa pitkiin tuuminkeihin, sillä Venäläiset kävivät joka hetki tulisemmin päälle. Hän kapusi sisälle eräästä akkunasta. Huone oli tyhjäksi ryöstetty, ja eräästä nurkassa olevassa vielä savuavasta tuhkaläjästä näki hän, että Venäläiset olivat aikoneet polttaa tuvan. Jos Kyöstillä olisi ollut aikaa, olisi hän sammuttanut tulen, joka vielä kyti tuhan alla, mutta hänen uusien toveriensa ja varsinkin tuon vanhan soturin huudot, sekä uuden vankeuden ja sen yhteydessä olevien seikkojen pelko, pakoittivat hänen kiirehtimään. Vielä kerran loi hän katseen huoneesen, nähdäkseen eivätkö viholliset mahdollisesti jättäneet jotakin, mikä hänelle olisi arvollista. Yht'äkkiä pääsi ilohuuto hänen huuliltansa. Hän oli huomannut rakkaat suksensa koukuissansa katossa, samassa paikassa jonne hän itse oli ne pannut. Silmänräpäyksen työ oli temmata ne alas ja hypätä akkunasta ulos.

"Ha, ha, ha", nauroi vanha jääkäri, kun näki Kyöstin juosten, sukset seljässään, tulevan sijallensa riviin, "kummallisen saaliin sinä sieltä sait. Ansaitsivatko sukset vapauden uhalle panemista?"

Kaikki, jotka kuulivat nämät pistosanat, nauroivat täyttä kurkkua.

Suuttumuksen puna heloitti Kyöstin kasvoilla, kun hän vastasi.

"Tuo pirtti on minun kotoni, ja näillä suksilla, jotka urhea isävainajani on minulle tehnyt, olen minä monta peninkulmaa hiihtänyt. Siksi ne ovat minulle kalliit".

Nauru taukosi heti ja vanha jääkäri sanoi, lepyttäen:

"Kas niin, olkaamme ystävät taas. Se, joka niin pitää kotoansa arvossa, että hän panee vapautensa kaupalle saadakseen sinne luoda silmäyksen, se, Vanhan [Vanha on, niinkuin tiedetään, Väinämöisen lisänimiä] nimessä, joka aina hyvää suojelee, ansaitsee onnea ja kiitosta. En minä sanoillani pahaa tarkoittanut. Kykenetkö sinä ohjaamaan noita pitkiä suksia?"

"Kyllä", vastasi Kyösti kummallisella hymyllä. "Kyllä minä luulen siihen kykeneväni, koska minä olen sitä opetellut kahdeksan vanhasta, enkä talvisin ole juuri muuta tehnyt kuin harhaillut metsissä. Kansa sanookin minua pitäjän parhaaksi hiihtäjäksi eikä susi ohitseni juokse".

"Sitä tahdon pian koettaa", kuului miehevä ääni Kyöstin takaa, ja kun hän äkkiä kääntyi ympäri, kohtasi häntä Adlercreutzin tutkiva silmäys. Eversti ei virkannut sanaakaan lisää, eikä Kyöstikään rohjennut kysyä, mitä hän noilla sanoillaan tarkoitti. Hän ei kuitenkaan saattanut olla asiata ajattelematta.

"Tarkoittiko hän, että minä tarvitsin niitä, päästäkseni sitä nopeammin pakenemaan", ajatteli hän, "sitte minä heitän ne oitis pois, se on varmaa".

Kun ketju palausmatkallaan tuli Antti Kettusen talolle, seisoi isäntä taas portailla, mutta Katria ei näkynyt. Kyösti riensi ohitse, Antin häntä näkemättä. Poika ei saattanut katsella niitä nuhteita, joita hän luuli näkevänsä vanhuksen silmissä. Pian jäivät Kettusen ja läntisen Ketin talot jääkäriketjun taakse, joka hyvässä järjestyksessä palasi samaa tietä kuin se oli tullutkin.

* * * * *

Hyvän matkan itäänpäin siitä paikasta, jossa Kyösti oli rakuunat tavannut, ja jota paikkaa ei hän liikutuksetta saattanut jälleen nähdä, seisattui Adlercreutz ja käski joukkonsa leiriytyä siihen. Ei pitkää aikaa kulunutkaan ennenkuin vahtitulet loimosivat siellä ja täällä sen synkän metsän rinteellä, joka Siikajoen itäpuolella ulottui Lumijoen talvitieltä Paavolan ohitse. Lumi oli luotu pois ja jääkärit kokosivat melkoisia risuläjiä, osaksi niillä pitääkseen tulta voimassa, osaksi käyttääkseen niitä istuimiksi. Aamu valkeni hiljalleen ja lupasi tuoda jäljessään kauniin päivän.

Iloisuus, joka tavallisesti on sotaelämän välttämätön seuraaja, oli melkein kokonaan poissa. Se ajatus, kuinka toisellaiselta nyt olisi saattanut näyttää, jos Cronstedt olisi ehtinyt perille Adlercreutzin antaessa Venäläisille tekemistä pohjoisessa, synkisti jokaisen mieltä, väsyneet jääkärit olisivat ehkä saaneet levätä kunnollisissa majoissa, tarvitsematta, niinkuin nyt, oikoa jäseniänsä melkein paljaalla maalla, jonka nihkeys ei suinkaan vaikuttanut hyvää. Kuitenkaan ei kukaan huolehtinut leposioistansa, ainakaan ei kukaan niistä kuulunut mitään valittavan. Mutta palausmatka pisti kuin terävä teräs monen soturin sydämeen ja pusersi monen nöyryytyksen kyyneleen hänen silmistään.

"Pitääkös palausmatkan nyt taas alkaman, juuri kun olemme ruvennet eteenpäin menemään", sanoi vanha jääkäri, joka Kyöstin kanssa oli eteläisimmän vartiotulen vieressä, "silloin minä tahdon puolestani sanoa, etten minä jaksa kulkea edemmäksi. Minun jalkani ovat liian vanhat ja minä olen kyllästynyt noiden sakramenskattujen ryssien edellä 'travaamiseen', jotka me ajaisimme halki koko Suomen, jos vaan saisimme, mutta..."

"Oh, kyllä Adlercreutz menisi eteenpäin", keskeytti vanha rakuuna, joka oli tullut käynnille leiriin, tervehtimään erästä siellä olevaa veljeänsä, "mutta, nähkääs, Klingspor se on, joka asiat johtaa, ja me tiedämme kyllä, ettei hän ensi hädässä päälle käy".

"Rakuuna on oikeassa", virkkoi muuan nuorempi jääkäri. "Mutta minä luulisin Adlercreutzin sanan olevan marsalkille sangen tärkeän ja että eversti saa tehdä melkein mitä hän tahtoo. Jos ei Klingsporilla olisi häntä ja Cronstedtiä, niin tiesi Herra kuinka hän asioistaan selvenisi".

"Silloin hän menisi täyttä nelistä pakoon, siksi kun hän ei enään pääsisi edemmäksi, luulen ma", arveli Kyösti vallan varmana.

Korkeavartaloinen soturi, joka samassa astui tulelle, lopetti keskustelun ja marsalkin soimaamisen, mikä muuten kuului joka päivän "programmiin" ja lisäksi oli hyvin ansaittuakin.

"Eversti, eversti", jupisivat jääkärit ja nousivat seisaalleen.

"Levolla, levolla, pojat", sanoi Adlercreutz lempeästi. "Te kyllä tarvitsette lepoa tämän pitkän taistelun perästä. Meidän täytyy pian lähteä matkalle jälleen".

Näin sanoen tarkasti hän jokaista jääkäriä, ikäänkuin olisi hän ketäkään erityistä heistä etsinyt. Hän loi vihdoin katseensa Kyöstiin, joka juuri hoiti rakkaita suksiansa, ja hän viittasi hänelle astumaan esille.

"Sinä olet kunnon poika", sanoi eversti, "ja nyt saat näyttää oletko sinä, niinkuin sanot, pitäjän paras hiihtäjä".

Kyöstin silmissä säihkyi nuoruuden tuli; hän loi ensin katseen suksiinsa, jotka tuolla loimoavasta tulesta punertavalla lumella olivat niin valkeina ja kiiltävinä, ja sitte kumppaneihinsa, varsinkin vanhaan jääkäriin Porrassalmen tappelusta, ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa. Näettekö kuinka hän luottaa minuun. Sitte sanoi hän rivakkaasti:

"Jos sitä on mahdollinen tehdä, koetan minä parastani".

"Mahdollista se on, mutta vaikeata", sanoi Adlercreutz. "Tässä on kirje. Pyri pääsemään metsän lävitse ja etsi Cronstedtin joukko, joka on matkalla Paavolasta taikka on jo ehtinyt Revonlahdelle. Mutta, sen sanon sinulle, jos Venäläiset rupeavat sinua ahdistamaan etkä sinä luule pääseväsi heidän käsistään, niin sinun täytyy hukata kirje. Jumalan haltuun nyt. Lähde oitis matkaan".

Adlercreutz kääntyi ja aikoi mennä, kun Kyösti "hieman" vapisevalla äänellä sanoi:

"Ja jos minun onnistuu viedä kirje perille, ehkä silloin pääsen tilaisuuteen pelastamaan vaarini?"

Eversti kääntyi taas ja katseli nuorta Suomalaista ystävällisin silmin.

"Sinä pidät siis paljon isostaisästäsi", sanoi hän.

"Oi, niin!"

"No! Saattaahan tapahtua että hän pelastetaan jos Cronstedt käy Venäläisten päälle. Mutta joudu nyt. Aika on kallis".

Kyösti ei tarvinnut pitkää aikaa vaatteittensa muuttamiseen. Pian oli hän entisessä puvussaan, sovitti sukset jalkaansa ja kiiti pois, vanhan jääkärin hätäillen huutaessa:

"Pidä puoltasi, poika, ja näytä, että Suomalainen hiihtäjä jättää aron pojan hevosenkin jälkeensä!"

Kyösti ei kuullut vanhuksen sanoja. Kuin ammuttu nuoli katosi hän kookkaitten puiden väliin.

6.

Vaikka Kyösti jo niin nuorella ijällä oli oppinut erinomaisen hyvin ja taitavasti käyttämään suksia, mikä usein oli hänen pelastanutkin uhkaavista vaaroista, saattoi hän puheena olevana aamuna vaan vaivoin päästä eteenpäin, osaksi sentähden, että metsä yhä taajeni, osaksi myös sentähden, ettei lumi pitkillä matkoilla kannattanut. Vaikka hän oli pukeunut sangen keveään pukuun, pitkän mekkonsa oli hän vaihtanut lyhyeesen nuttuun, joka ei ollut hänen kulkemiselleen esteenä, oli hänen lämmin ja hiki jo ennenkuin hän oli kulkenut paria sataa kyynärää. Matka näytti tulevan ylen hankalaksi. Pitkät oksat sivalsivat häntä tavan takaa vasten silmiä ja pyrytti hänen ympärilleen kylmiä lumipilviä, jonka ohessa hänen usein täytyi kiertää pitkiä matkoja välttääksensä liikaa lunta. Mutta toivo isonisän pelastumisesta, joka ehkä juuri riippui tämän matkan onnistumisesta, antoi hänelle voimia ja yllytti häntä ponnistuksiin, joita hän vastaisessa tapauksessa olisi välttänyt.

Se metsä, jonka lävitse Kyöstin piti tunkeutuman Cronstedtin joukolle, oli, niin edellä on sanottu, Siikajoen vanhan jokipohjan itäpuolella, ja sen läntisellä rinteellä olivat talot Korkiala, Jääskelä, Montinen ja Vilmonen, etelästä päin lukien. Kesäisin oli tämä laaja metsä yhteismaana Revonlahtilaisten elukoille, mutta kun talvi tuli, harhaili siellä ristiin rastiin karhuja ja varsinkin susia, ja silloin sitä käytettiin yhteisenä metsästysmaana, jossa pitäjän kasvava nuoriso sai harjoitella voimiansa, norjuuttansa ja ampumataitoansa ärtynyttä petoa vastaan. Kyösti oli monta kertaa isänsä ja isonisänsä kanssa ollut metsästämässä näillä seuduilla, ja tunsi metsän jotenkin tarkoin. Hän pysyi keskellä metsää, välttääkseen venäläisiä, joiden oli tapana käydä partioretkillään kelpo matkoja metsäänkin päin. Petoja hän ei peljännyt, sillä ensiksi oli hänellä hyvät sukset, ja lisäksi oli hän vanhalta rakuunalta saanut lainaksi pitkälle käyvän karpiinin sekä kymmenen laukauksen varat, sillä museetti olisi vaan ollut hänelle vaivaksi.

Vihdoinkin harveni metsä. Kyösti hiljensi vauhtiansa ja katseli tarkasti ympärilleen.

"Vai niin", ajatteli hän, "en ole vielä joutunut edemmäksi kuin Vilmoselle, enkä siis ole puolimatkassa Lunkiin, jossa minun on meneminen joen poikki. Minä olen nyt samalla paikalla, jossa vaari talvella oli heittämäisillään henkensä, elleivät isä ja Antti Kettunen olisi joutuneet hänelle avuksi. Minä olen vielä näkevänäni karhun kamalan muodon, kun se seisoi vaarin päällä, toinen käpälä hänen otsallaan. Isän laukaus kaatoi otson ettei se enään konsanaan kitaansa avannut. Ja tuolla Katri juoksi sutta pakoon, joka mieluummin olisi syönyt hänen, kuin ihaillut hänen kaunista muotoansa. Katri hiihtää myös hyvin; niin, melkein yhtä hyvin kuin minä", lopetti hän ajatuksensa ja hänen piti juuri lisäämän vauhtia, kun hän sen sijaan kokonaan pysähtyi.

Itäisellä sivulla pientä lakeutta, josta Kyöstiä eroittivat muutamat taajassa olevat puut, oli susi. Se oli huomannut hiihtäjän ja odotti nähtävästi hänen tuloansa lakeudelle, että "harmajakoiven" olisi helpompi käydä aiotun suuruksensa kimppuun, jota se nähtävästi piti erittäin tärkeänä. Silmänsä kieppuivat päässään hurjasti ja kieli riippui ammollansa olevasta suusta.

"Tuo nälkäinen riiviö näyttää mielivän minua", mumisi Kyösti sen henkilön koko varmuudella, joka tuntee etevyytensä. "Mutta odotapas, nälkyri, minulta saat maistaa suurusta, jokei ehkä sula varsin helposti".

Näin sanoen otti hän esille karpiinin, ja huomattuansa sen olevan hyvästi ladattuna, painoi hän putkeen vielä luodin, häristäessään sudelle ja huutaen:

"Tule nyt, niin saat kahdenkertaiset 'räätit'. Semmoista ei tarjota joka päivä, mutta kun minulla on kiiru, enkä tahdo sinun tähtesi ruveta viivyttelemään, niin minä uhraan sinulle enemmän, kuin sinä ansaitset. Ahaa, sinä olet vanha metsästäjä, näemmä", huudahti Kyösti, varovasti hiihtäessään lakeudelle, suden liikahtamatta vähintäkään. "Sinä näyt tietävän millä tavalla saalis satimeen viekoitellaan ja miten sitte yht'äkkiä sen kimppuun hyökätään, kun tiedetään ettei se enään voi kynsiäsi välttää. Mutta tällä kertaa olet varmaankin erhettynyt, ole sitte kuinka vanha juupeli tahansa".

Kyösti lisäsi vauhtiansa ja susi seurasi häntä uskollisesti silmillään, sekä liikkui ylen hiljaa eteenpäin, siksi kun hiihtäjä ehti lakeudelle. Silloin hyökkäsi peto esille ja pyrytti ympärilleen niin paljon lunta, että tuo rohkea nuorukainen vaan nauroi vihollisensa kykenemättömyydelle juoksemaan syvässä lumessa niin joutuen kuin tahtoi.

"Nyt saattaisin sinun jättää pitkällä nenällä", ajatteli Kyösti, "mutta sitte sinä tietysti hiivit johonkin taloon ja saatat ehkä saada jonkun maanmieheni saaliiksesi. Mieluummin saisit syödä jokaisen ryssän Revonlahdelta, mutta et sinä huoli mistäkään erosta ihmisissä. Sentähden on kai parasta, että teen sinusta lopun".

Susi juoksi jotenkin nopeaan, vaikka syvä lumi nähtävästi oli sen juoksulle esteenä, ja vähänkin taitamattomamman hiihtäjän kuin Kyöstin olisi ollut sangen vaikeata päästä pakoon. Suomalainen ojensi karpiininsa, kun peto oli vaan muutaman kyynärän päässä ja jo aikoi syöstä hänen päällensä. Taitavuudella, joka pelasti hänen henkensä, sillä hän oli hyvin poikamaisesti päästänyt suden liian lähelle itseänsä, teki hän äkkinäisen käännöksen ja laukasi samassa aseensa. Molemmat luodit menivät suden avattuun kitaan ja tappoivat sen paikalla.

Samassa hetkessä kuin laukaus pamahti, kuului pitkäveteinen, valittava ulvona sieltäpäin, josta kuollut vihollinen oli tullut, ja Kyösti, joka tästä äänestä oli kovin peljästynyt, ehti tuskin, kaiken taitonsa ja voimansa avulla, taajempaan metsään, ennenkuin puoli tusinaa susia, yhtä nälkäisiä kuin ammuttukin, syöksi lakeudelle ja kuolleen toverinsa nähdessään hurjalla himolla kävivät sen kimppuun. Tämä pelasti Kyöstin. Hän ei viipynytkään enään nähtyänsä petojen rupeevan repimään ammuttua; silloin riensi hän matkaan, nopeammin kuin ennen. Varmuuden vuoksi latasi hän karpiinin uudestaan, jos matkalla vielä useampi vaara tarjoutuisi.

Kohtaamatta mitään vastusta hiihti hän Montisen, Jääskelän ja Korkialan ohitse ja oli jo lähellä eteläistä Lodenperää, kohta Lungin pohjoispuolella vanhan jokipohjan vieressä, missä se muuttuu kaidaksi ojanteeksi, joka kesäisin on kuivilla, mutta pari sataa kyynärää etelämpänä juoksee tavallista levyänsä. Kyösti hengitti vapaammin. Kun hän vaan pääsi Lunkiin, kävisi hänen kyllä hyvin, sillä siellä hän toivoi tapaavansa omaa väkeä.

Mutta yht'äkkiä hän pidätti kuultelemaan. Hän ei pettynyt; metsässä oli ihmisiä ja vieläpä hyvin lähelläkin häntä. Epätietoisuus siitä olivatko he vihollisia taikka maanmiehiä, tuskastuttivat nuorta hiihtäjää, sillä hän ei tietänyt odottaisiko hän siksi kuin he näyttäheysivät, vai jatkaisiko hän matkaa. Vähän tuumittuansa valitsi hän jälkimmäisen ja oli jo lähtenyt eteenpäin, kun mahdoton rytinä pakoitti hänen uudestaan pysähtymään, tapahtui mitä tahansa. Pari laukausta kuului ja paukahduksesta päätti Kyösti, etteivät ne olleet suomalaisesta pyssystä kotoisin. Rytinä kasvoi ja viidakkojen lävitse, jotka tallaantuvat kuin heikot ruohot, riensi muhkea täysikasvanut koiraskarhu. Jos Kyösti olisi varmaan tietänyt metsästäjien olleen suomalaisia, olisi hän kyllä ruvennut "nallen" kanssa otteluun, mutta nyt hänen täytyi hillitä metsästysintoansa. Karhun matka kävi noin viisikymmentä kyynärää Kyöstistä.

Metsästäjät tulivat kohta otuksen perässä, ja nuorukaisen tarkka silmä havaitsi heti, että ne olivat venäläisiä, osaksi kasakoita ratsastaen, osaksi jääkäriä suksilla. Nyt oli hänen tilansa vaikeampi, kuin silloin kun susi hätyytti häntä, sillä jos joku Venäläisistä olisi parempi hiihtämään kuin hän, saattoi hän, asioiden näin ollen, ottaa vapaudelta ja ehkä elämältäkin jäähyväiset. Moittien ajattelemattomuuttansa siinä, että hän salli uteliaisuuden vietellä itseänsä pysähtymään, kun hänellä oli niin tärkeä asia ajettavana, lähti hän liikkeelle päästäksensä pakoon, jos suinkin mahdollista oli. Mutta jääkärit olivat jo huomanneet hänen. Onnettomuuden lisäksi tuli vielä se, että ryssien joukossa oli sama vanha jääkäri, jonka vartioittavaksi Kyösti oli jätetty ja tämä tunsi oitis entisen vankinsa, vaikka oli matkaakin heidän välillänsä. Nähdessään Kyöstin, joka paollansa oli ukolle saattanut parikymmentä nuuttaruoskan iskua, heräsi kiukku hänessä, ja hän vannoi verisesti kostavansa. Hän huusi sentähden muutamalle toverilleen sekä parille kasakalle ja rupesi ajamaan nuorta Suomalaista takaa. Venäläiset olivat hyviä hiihtäjiä, varsinkin tuo vanha jääkäri ja voimansa avulla läheni hän yhä Kyöstiä.

Niin oli takaa-ajoa kestänyt hetken matkaa, kun Kyösti yht'äkkiä näki edessään kaksi ratsastavaa kasakkaa. Hän hämmästyi mutta vaan hetkeksi. Seuraavana sekuntina teki hän jo uskaliaan käännöksen parin puun välissä, ja sai siten vastassaan olleet kasakat sivullensa. He kannustivat ja suomivat hevosiansa ja koettivat parastansa päästä kyllin pian osaksi löyhän lumen lävitse, ja toisen onnistuikin lähetä niin, että hän jo nosti keihästänsä. Mutta Kyösti kumartui ja isku meni harhaan. Samaten kävi toisen kasakan luodin.

Nuori Suomalainen tarttui karpiiniin ja juuri kun kasakka sai irti heittoaseensa, joka oli tunkeutunut syvälle erään puun runkoon, ja aikoi syöstä pakolaisen perään, ampui tämä. Luoti sattui hevosen rintaan. Haavoittunut eläin hirnui kivusta ja kaatui. Hiihtäessään henkensä edestä eteenpäin, latasi hän äkkiä karpiinin uudestaan. Toisen kasakan luoti viilsi niin läheltä Kyöstin korvaa, että hän oli vähältä kaatua. Vastaukseksi sai kasakka suomalaisen luodin keskelle rintaansa. Hänen kuolinvuoteensa oli valkea lumi.

Mutta vielä ei oltu vaarasta päästy. Päin vastoin se lähestyi yhä uhkaavampana, vanhan jääkärin muodossa. Kasakkain viivyttäessä Kyöstiä, oli tuo vanha hiihtäjä tuntuvasti lyhentänyt matkaa itsensä ja pakolaisen välillä. Ainoalla silmäyksellä oivalsi Kyösti tämän. Hän ei edes joutunut uudestaan lataamaan asettansa. Kasakoista vapautuneena alkoi hän hiihtää kahta hurjemmin. Vanha Venäläinen ponnisti voimiansa. Puhisten kuin kaksi höyryveturia kiitivät ajettu ja ajaja puiden välitse, Kyösti tehden koukelmia sinne tänne, pettääkseen vainoojaansa, mutta tämä, joka jo luuli olevansa varmana saaliista, seurasi sitä tarkasti, ja vähensi vähitellen sitä väliä, joka eroitti hänen pakolaisesta. Tämän huomasi Kyösti ja hän ponnisti voimiansa niin paljon kuin hän suinkin voi. Henki riippui hiuskarvasta.

Yht'äkkiä häneltä pääsi ilohuuto. Metsän harvojen puiden välistä havaitsi hän joen ja toisella puolen tunsi hän selvästi Lungin rakennukset. Hän teki viimeisen ponnistuksensa. Venäläinen niinikään. Kyösti kiiti rantamaa pitkin ja hänen piti juuri laskeman joelle, kun hän yhtäkkiä syöksähti päällensä pystyyn jäälle. Kun hän äkkiä nousi ylös, näki hän että vasen suksi oli taittunut juuri jalkanahan edestä. Innollisesti himoten toiselle puolen jokea, oli hän päästänyt suksensa menemään päin lumeen peittynyttä kiveä, jonka seurauksena oli sekä hänen kaatumisensa että suksensa menettäminen. Ryssä ilmestyi samassa rantaäyräälle. Salamana kiiti hän jäälle ja hurjalla äänellä huusi hän:

"Antaudu, kloppi, muuten minä ammun!"

"Tuossa näet olenko minä kloppi!" huusi Kyösti takasin ja heitti karpiinin niin voimakkaasti, että se sattui jääkärin käteen, jonka tähden hänen pyssynsä putosi lumeen. Vanha Venäläinen päästi kovan tuskan ja raivon huudon ja töytäsi Kyöstin päälle, joka, odottamatta tätä, ei ennättynyt väistyä, vaan lankesi vihollisensa alle. Turhaan nuorukainen yritti päästä irti, väkevä Venäläinen piti häntä kiinni kurkusta toisella kädellään ja irroitti toisella suksea, sillä antaakseen vastustajalleen iskun, joka veisi hänen tainnottomaksi. Ryssä huomasi, näet, sen olevan ainoan keinon, millä hän kokonaan saisi nuoren vastustajan valtaansa.

Purskahtaen pilkkanauruun ja raivoisasti huutaen heilutti hän irtisaamaansa suksea Kyöstin ylitse. Suomalainen luuli viimeisen hetkensä tulleeksi ja antoi sielunsa Jumalan huomaan. Mutta isku ei pudonnutkaan. Sen sijaan kaatui Venäläinen luodista, jonka oli ampunut toinen kahdesta Suomalaisesta jääkäristä, mitkä otolliseen aikaan olivat saapuneet rantaan. Ainoasti muutama heikko ja korahtava hengenveto ja kaikki oli lopussa.

Suurimmalla ponnistuksella jaksoi Kyösti nousta ylös. Hänen koko ruumiinsa oli mielestään ruhjottu rikki, ja kun hän perästäkin jääkärien avulla pääsi jaloilleen, pysyi hän tuskin pystyssä. Ryssän luja isku hänen kurkkuunsa teki vielä hänelle kipeätä.

Sittekuin hän oli puhunut käheyksestänsä ja ilmoittanut tahtovansa itse jättää kirjeen Cronstedtille, sekä vastannut niihin kysymyksiin, joita hänelle tehtiin aamullisen taistelun johdosta, vietiin hän, niinkuin ylempänä kerrottiin, alipäällikön luo.

* * * * *