Chapter 2

Kello oli tulossa 7, kun pieni osasto suksimiehiä palasi pääjoukkoon, muassaan pari vankia karkoitetusta venäläisestä vartiosta Lungilla, joka on noin neljä virstaa Revonlahden kirkon eteläpuolella uuden jokijuovan läntisellä rannalla. Cronstedt jakeli juuri käskyjänsä, kun yksinäinen suksimies, hiestyneenä ja vohkuen kiiti joen jäätä pitkin.

"Uusi viesti Adlercreutziltä", jupisi Cronstedt voimatta irtautua synkästä ajatuksesta, joka häntä valtasi. "Ehkä tuo ilmoittaa meille tappiota ja käskee meidän peräytymään". Lode, joka seisoi lähinnä everstiä ja selvään oli kuullut hänen sanansa, nosti päätänsä tavallista äkkinäisemmin, ja tarkka katselija olisi huomannut hänen vaalenevan pariksi silmänräpäykseksi; Aminoff puri kiroten huuliansa; Furumark oli äänetön kuin kuolema ja Gregori Tigerstedtin silmissä loisti tuli, jossa helposti saattoi nähdä taistelun toivoa.

Muuan upseeri saattoi suksimiehen Cronstedtin luo. Eversti katsoi muutaman sekunnin äänetönnä nuorukaisen hoikkaa vartta, sitte sanoi hän: "Mistä sinä tulet?"

Vastauksen asemasta otti nuorukainen huolellisesti käärityn paperin karkean nuttunsa povitaskusta ja ojensi sen everstille. Näkyi selvästi että poika yritti puhua, mutta hänen raskaasti hengittävästä rinnastaan tuli vaan säännöttömiä ääniä. Heloittavat kasvonsa vaalenivat sekunti sekunnilta, ja vaikka hän nähtävästi ponnisti viimeiset voimansa pysyäksensä seisaallaan, ainakin niinkauvan kuin hän oli everstin edessä, vaipui hän kuitenkin tainnotonna kylmälle lumelle. Sittekuin saapuville tullut haavuri oli vakuuttanut, ettei hän ollut haavoitettu vaan että hän oli väsymyksestä perin uupunut, sanoi Cronstedt:

"Hän on tuonut tärkeän kirjeen Adlercreutziltä; antakaat hänen levätä ja voimistua".

Sitte kutsui eversti päälliköt sotaneuvoitteluun saamansa kirjeen johdosta.

* * * * *

Kello kolme aamulla 27:nä päivänä huhtikuuta, joka oli keskiviikkopäivä, tapasi Adlercreutz talvitiellä Lumijoelle ja noin 1/8 virstan Kettusen pohjoispuolella venäläisen vartion, joka heti karkoitettiin ja jonka tehtyä pieni suomalainen joukko, 150 miestä, muodosti jääkäriketjun ja lähti pimeän turvassa Kettuseen päin, minne venäläinen osasto kenraalimajuri Garnaultin johdolla lähetettiin pääkortteerista. Kettusella olevat kasakat pakenivat ja Adlercreutz kulki, yhä ketjulla, eteenpäin metsikön lävitse jokea kohden. Täyteen kolme tuutia kestäneessä taistelussa, piti hän toimessa Venäläiset, jotka, tietämättä suomalaisen osaston suuruutta, eivät uskaltaneet lähettää enempää väkeä kirkolta ja pappilasta. Adlercreutzin tarkoitus ei ollutkaan pienellä joukollansa liiaksi rehennellä, hän tahtoi vaan antaa Bulatowille tehtävää pohjoisessa ja jakamalla hänen sotavoimaansa helpoittaa voittoa Cronstedtille.

4.

Oitis Kettusen eteläpuolella jakautuu Siikajoki kahteen haaraan, vanhaan itäänpäin ja uuteen, varsinaiseen jokeen, länteen päin. Uuden haaran itäisellä rannalla on Revonlahden kirkko; sitä vastapäätä läntisellä rannalla on pappila. Rannat ovat tällä kohdalla korkeita ja niillä kasvoi siihen aikaan kuusimetsä. Vanhan haaran itäisellä rannalla ja lähellä sen yhtymistä valtajokeen oli Pekkosen talo, jota ympäröitsi Kettusen pohjoispuolelle ja Lumijoelle vievän talvitien toiselle puolelle ulottuva metsä. Tässä talossa olivat kaikki rakennukset poltetut poroksi paitsi yksi, ja siihen oli Kyösti viety. Hänen vankihuoneensa oli ylen pieni ja varustettuna vaan yhdellä akkunalla itäänpäin. Kun luultiin ettei Kyösti pakoa ajatellut, ei huonetta vartioinnut mikään eri vahti; sitä piti silmällä vaan se patrulli, joka säännöllisesti joka tunti kulki ohitse ja sivumennen katsoi oliko vanki tallella, tutki huoneen ainakin alussa ja salpasi tarkasti oven. Mutta kun tuli tieto Suomalaisten lähenemisestä, eivät Venäläiset niin paljon huolineet Kyöstistä. Heillä oli kyllin ajattelemista omasta puolustuksestaan.

"Onni sinulle, poikaseni", sanoi alaupseeri, joka vei Kyöstin vankeuteensa, työntäessään hänen ovesta sisälle, ja tätä sanoessaan väänsi ryssä naamaansa niin inhoittavasti, että tuo nuori sotilaspoika tunsi sydämensä oikein raskaaksi. "Jahka olemme nöyristäneet kankeaniskaiset kansalaisesi, tulee luultavasti sinun vuorosi".

Kyösti ei huolinut vastata mitään, vaan loi viholliseensa halveksivan katseen ja heittäytyi sitte eräässä loukossa olevalle olkilyhteelle. Tällä sijalla, ainoa mikä hänelle kylmänä talviyönä suotiin, lepäsi hän liikkumattomana, näennäisesti vähääkään huolimatta jääkärien pilkkasanoista, mutta kun viimeinen sotamies oli kadonnut näkyvistä, hypähti hän ylös. Hänen silmänsä säihkyivät vihasta ja kauvan hillityt tunteet purkausivat sanoiksi näin:

"Lurjukset! Vanhaa vaaria kohtelivat he kuin eläintä ja minun he ovat sulkeneet tämmöiseen kurjaan läättiin. Huh, ilma on kylmää! Isä oli kyllä oikeassa, sanoessaan ettei Venäläisiltä ollut mitäkään hyvää odottamista. Kenraali näytti kuitenkin tuntevan ihmisen tavalla, kun hän käski vaaria hoitamaan hyvin. Mutta, onko ihmisellistä sulkea ihminen tämmöiseen hökkeliin. Ah, jospa pääsisin täältä pois. Ei vaarille kukaan tee pahaa niin kauvan kuin hän on kipeä, mutta jahka hän tulee terveeksi, saattavat nuot ilkiöt lähettää hänen Siperiaan siitä syystä että hän otettiin aseilla varustettuna. Ei, se ei saa tapahtua", -- huudahti Kyösti päättävästi ja joka olisi nähnyt viisitoista vuotiaan, kun ajatus "rakkaan vaarinsa" pelastamisesta sai silmänsä säihkymään ja vartalonsa oikenemaan, olisi varmaankin pitänyt hänen kahdenkymmenen vuoden vanhana nuorukaisena. "Minä tahdon tarkemmin tutkia vankihuoneeni", ajatteli hän ja rupesi oitis sitä tekemään.

Pimeys oli kuitenkin niin vahva, että hän vaan vaivoin taisi liikkua käsin tunnustelemalla, ja kuinka hiljaa hän astuikaan, oli hän monta kertaa kaatumaisillansa jollekin edessään olevalle esineelle. Nämät esteet eivät kuitenkaan rohkeata Suomalaista peloittaneet; hänen täytyi ehtiä päättämänsä määrän päähän, tapahtui se sitte kuinka hiljaa tahansa. Puolen tuntia huoneessa liikuttuansa tapasi hän akkunan, jota hän ei ollut ennen huomannut. Hän oli vähältä huudahtaa ilosta, kun hän huomasi akkunan olevan kylläksi leveän miehelle kiipeämään ulos. Ainoa, mikä häntä huolestutti, oli se, että siinä oli lasiruudut. Kuinka hän saattoi poistaa kaikki esteet pitämättä ääntä ja siten herättämättä vahtimiehen huomiota, sillä ei hän osannut ajatella muuta kuin että häntä vartioittiin!

"Joutavia; totta siihenkin keino keksitään", ajatteli hän. "Minä odotan nyt puolenyön tuloa, ja kaikkien nukuttua panen minä tuumani toimeen".

Nyt juuri hän kuuli marssivien sotamiesten jyminää.

Se olikin patrulli, ensimmäinen joka lähestyi. Hillityllä hengittämisellä kuulteli Kyösti heidän tasaista astuntaansa, ja hänen sydämensä sykki kovasti huomatessaan niiden taukoavan oven edessä. Hän peljästyi yhä enemmän kun hän selvään kuuli oven avattavan ja hän ajatteli muun muassa, (sillä paljon muutakin harhaili hänen mielessään tällä hetkellä):

"Jos minä nyt viedään pois, tulee ehkä pako mahdottomaksi, sillä saattavathan he heittää minun semmoiseen vankeuteen, jossa ei ole akkunan eikä ikkunan pienintä aavistustakaan".

Edemmäksi eivät hänen ajatuksensa ehtineet, sillä ovi avattiin äkkiä ja karkea ääni huusi: "Oletko siellä, poika?"

"Olen", vastasi Kyösti heikolla äänellä, sillä hän pelkäsi, että jos ei hän vastaisi, rupeisivat Venäläiset tutkimaan huonetta ja huomaisivat ehkä silloin akkunan, josta eivät he luultavasti tähän saakka tietäneet.

Venäläinen, joka luuli vangin olevan puoliunessa koska hän vastasi niin matalalla äänellä, sanoi:

"En minä voi sille mitään, että häiritsen untasi, sillä minua on käsketty näin silloin tällöin koska päähäni pälkähtää käydä sinua tervehtimässä. Ha, ha, ha."

"Ha, ha, ha", nauroivat jääkärit pilkallisesti kun ovi suljettiin ja telki nostettiin eteen.

"Niin, naurakaa vaan, te", ajatteli Kyösti, raivoissaan pujoten nyrkkiänsä ja purren hampaitansa, "mutta lopussa kiitos seisoo, oli vaarin tapana sanoa ja niin minäkin sanon".

Näin sanoen hapuili hän taasen akkunalle. Kasvonsa koskivat kylmään, jäätyneesen ruutuun, ja ajatellessaan vanhan isonisänsä tilaa, ei hän saattanut pidättää kahta kuumaa kyyneltä, jotka tipahtivat hänen silmistään. Ah, viidentoista vuotiaan tunteet eivät vielä ole niin terästetyt, että tapauksia saatettaisiin katsella samalla levollisuudella kuin kolmenkymmenen vuotinen mies niitä katselee, vaikkapa ne koskisivat rakkaita omaisiakin. Toiseksi oli kulunut vaan yhdeksän vuorokautta siitä kuin Kyösti kadotti isänsä, että se tunteitten aaltoileminen, johon kuolinviesti oli hänen saattanut, tarvitsi vaan vähäpätöisen herätyksen, taasen noustaksensa eloon. Tuo tuntematon kohtalo, joka odotti vanhaa soturia kolmannen Kustaan loistavista taisteluista, oli tämä herätys. Itseänsä nuorukainen ei ajatellut. Tuvassa oli kylmää ja kolkkoa; ulkopuolella vinkui vahva ja nihkeä tuuli nurkissa ja sai ilman sangen pahaksi sille, jonka täytyi olla ulkona. Kyösti ei näinä muistojen silmänräpäyksinä tuntenut kylmyyttä tuvassa, vaikka hänen ruumiinsa lävitse silloin tällöin kävi kylmä vilunpöyry; ei hän myöskään havainnut tuulen yksitoikkoista vinkunaa ulkona. Tietämättänsä nojausi hän hiljaa seinää vastaan ja painoi kasvonsa lujemmin ruudulle ja -- ratsh! tuolla kylmästä arka ruutu oli palasilla hangella. Hieno lumipilvi peitti samassa vangin. Kyösti hypähti peljästyneenä ylös ja tirkisteli ruutua ja sangen monta minuuttia kului ennenkuin hän tointui. Tarkasti kuuneltuansa, osoittaisiko jokin kenenkään kuullen ruudun särkymisen, ajatteli hän:

"Joko täällä ei ole vahtimiestä ensinkään, taikka lepää hän täydessä unessa. Mutta mitähän lämmintä oikealla poskellani tuntuu. Täällä on niin pimeä, etten saata nähdä. Ah, se on varmaankin verta; lasinsirpale on tehnyt siihen haavan".

Sittekuin hän, niin hyvin kuin se pimeässä kävi laatuun, oli tutkinut haavansa ja huomannut sen vähäpätöiseksi, meni hän taas akkunalle. Päänsä koski johonkin esineesen ja taas pyryili hänen ympärillänsä hienoa lunta, joka oli niin kylmää että häntä oikein pöyristytti. Luminen oksa, joka oli kasvanut akkunaa vasten, oli sen särkyessä pistäytynyt huoneesen. Siitä tiesi Kyösti, että lähellä kasvoi puu ja hän iloitsi siitä, sillä saattoihan hän hädän tullen paeta siihen. Miten hänen nyt piti tekemän? Painaisiko hän ulos jäljellä olevat ruudut ja lähtisikö hän matkaansa? Hänen tätä tuumiessaan, läheni taas tupaa nopeita askelia, ovi avattiin ja äskeinen karkea ääni kysyi samaa kuin ensi kerrallakin. Kyösti antoi hänen uudistaa kysymyksensä pari kertaa, teki sitte liikkeen kuin olisi hän yhtäkkiä herännyt ja vastasi niin puoliunisella äänellä kuin suinkin. Ryssä, joka nyt oli yksin, jupisi muutamia ymmärtämättömiä lauseita, nauroi uudestaan ja poistui, huolellisesti suljettuansa oven.

"Nyt taikkei koskaan", ajatteli Kyösti ja lähestyi akkunaa. Samassa kuuli hän pitkän ulvonan. "Se on susi", jatkoi hän ajatuksiansa; "min'en sitä pelkää; se tulee vielä seurakseni pakoretkellä".

Tätä sanoessaan tempoi hän jäljellä olevat ruudut akkunasta. Sitte kuulteli hän tarkasti, kuitenkaan havaitsematta muuta ääntä kuin tuulen hälvenevää suhinaa. Yö oli jotenkin pimeä; ei edes valkea lumikaan saanut vaalastusta aikaan. Kyösti laski kätensä akkunanpielelle. Se oli niin mädäntynyt että hän helposti saattoi siitä palastaa isoja kappaleita. Varovasti nousi hän akkunalle ja oli juuri aikeessa hypätä alas, kun hän kuuli huudon. "Vahtimies huutaa vaihetusta", ajatteli hän. "Nyt minun täytyy rientää ennenkuin patrulli palajaa takaisin, sillä kun ovi avataan, syntyy siitä ilmaliike, jonka vartio varmaankin huomaa".

Tuumasta toimeen. Kyösti hyppäsi alas, ajatellen: "menköön syteen taikka saveen!" ja hän vaipui lumeen kainaloihinsa saakka. Voimakas hän oli, vaikka vasta niin nuori, ja helposti hän pääsi lumikinoksen lävitse kapealle tielle, jonka hän tiesi vievän metsän lävitse Kettusen itäpuolelta. Kyösti lähti juoksemaan niin paljon kuin osaksi jäätynyt osaksi sohjainen lumi sitä salli. Hän huomasi kuitenkin, ettei hän kauvankaan jaksaisi juosta, sillä hetken perästä alkoi hän jo tuntea väsymystä. Hän pysähtyi ja katseli ympärillensä.

"Ah, jos minulla nyt olisi sukseni", ajatteli hän. "Entä jos yrittäisin kääntyä kotio päin ja..."

Uusi huuto Kettuselta päin keskeytti hänen ajatustensa juoksua.

"Siellä on myöskin tie suljettuna", jupisi hän huolestuneena. "Siis minun perästäkin täytyy jatkaa matkaani pohjoiseen päin. Kun vaan pääsisin 'alta pois' ennenkuin Venäläiset huomaavat paenneeni!"

Tätä ajatellessaan kulki Kyösti eteenpäin uutterasti ja luuli olevansa jotenkin Kettusen kohdalla, kun hän takaansa kuuli epäselvää hälinää, ikäänkuin riitaa. Hän pysähtyi hämmästyneenä, sillä hän kuuli selvään, että he olivat Venäläisiä, ja hänen päähänsä pisti oitis että he olivat häntä ajamassa takaa. Hän ei pettynytkään, sillä kun Bulatow sai tiedon Kyöstin paosta, lähetti hän oitis muutaman jääkärin häntä etsimään, käskyllä tuoda vanki takasin elävänä taikka kuolleena. Bulatow pelkäsi että Suomalaiset muuten liian varhain saisivat tiedon hänen asemastaan sekä hänen väkensä todellisesta paljoudesta. Jääkärit pitivät sentähden erittäin tärkeänä saada Kyösti valtaansa, ja kun he luulivat hänen paenneen pohjoiseen päin, kulkivat he ketjussa tarkasti tutkien jokaista pensasta ja puuta.

Siinä nyt Kyösti seisoi, niinkuin hän luuli, joka silmänräpäys valmiina joutumaan vihollisen käsiin, jossa tapauksessa hän todella olisi "tullut tuhasta tuleen". Mutta harvoin on tapahtunut että pelkuruus olisi ollut valtavampi kuin rakkaus elämään. Samassa kun vaara ikäänkuin kohotettu kalpa on putoamaisillaan ihmisen päähän, ponnistautuu hän viimeiseen voimaansa asti välttääksensä sitä; sillä niissä hetkissä, jolloin hengestä heitetään arpaa, tuntuu elämä niin intoiselta, vaikka, vaaran ollessa kaukana, kuolemasta puhutaankin halveksivasti. Silloin, kun ihminen todella tuntee ijankaikkisuuden tuulahduksen kiitävän sielussansa, on hän ylipäänsä pelko lähtemään kuolemata vastaan, ja ehkä sentähden, ettei hän tunne kuolintapaansa, ja tämä tietämättömyys juuri kai on se, joka kovimmin koskee sieluun. Jos hän ei milloinkaan ennen ole ollut vilkasaatteinen, niin kyllä hän nyt sitä on; aivuissa risteilee tuhat ehdotusta, joista kaikista vaan yksi ainoa saattaa olla mahdollinen. Ja aina valitsee hän sen joka on lähinnä, tietämättä tuoko se mukanaan pelastuksen taikka kuoleman. Useimmiten ei ole aikaakaan punnita mitä on tehtävä taikka ei.

Niinpä nytkin; Kyösti oli päättänyt uskaltaa kaikkea pelastukseksensa, että hän sitte vuorostaan saattoi pelastaa vanhan isonisänsä, sillä hän oli saanut päähänsä, että Bulatow vaan odotti Niilon parantumista, lähettääksensä hänen muiden onnettomain vankien kanssa Siperiaan, eikä tätä luuloa saanut kukaan poistettua. Hänellä vaan ei vielä ollut selvillä kuinka tämän pelastuksen piti käymän päinsä. Ensi huolensa oli nyt pelastua itse. Hetken hän oli kahden vaiheella kiipeisikö hän isoon puuhun vai kätkeytyisikö hän pensastoon, joka pistäysi esille lumesta noin parin kyynärän päässä hänestä.

"Ei", ajatteli hän. "Jos minä kapuan puuhun, syntyy siitä kolinaa ja takaa-ajajani huomaavat minun varmaankin. Jos minä kätkeydyn pensastoon, tutkii vihollinen luultavasti senkin, ja minä olen taas kiinni". Tuumittuansa vielä hetken, jonka ajalla Venäläisten kuiskaavat äänet olivat yhä lähenneet, virkahti hän: "Nyt olen keksinyt turvallisemman keinon. Sieltä ei kukaan ryssä tiedä minua etsiä".

Nopeasti hyppäsi hän muutamaan kinokseen ja kokosi lunta päällensä. Siellä oli hyvä ja lämmin maata eikä kauvan kestänytkään ennenkuin hiki rupesi virtaamaan pitkin Kyöstin ruumista. Hän tuli levottomaksi; vielä ei vihollisia kuulunut, ja epävarmaa oli kuinka kauvan hänen täytyi olla tässä. ajan pitkään kuitenkin sangen epämukavassa asennossa. Hän aikoi jo pistää päänsä esille tutkiakseen olivatko jääkärit lähteneet menemään toista tietä vai ei, mutta juuri samassa kuuli hän vainoojiensa kuiskaavat äänet läheisyydessään. Hän ei uskaltanut liikahtaa peljäten pienimmänkin varomattomuuden ilmaisevan hänen kätköpaikkansa. Venäläiset tutkivat ylen tarkasti lähimmät puut ja pistivät painettinsa niin syvälle pensaihin, että Kyösti epäilemättä olisi läpitse pistetty, jos hän sieltä olisi turvaansa etsinyt. Pari jääkäriä astui niin läheltä Suomalaisen ohitse, että heidän olisi tarvinnut astua askeleen taikka pari sivullepäin tavataksensa häntä. Kyösti pidätti hengitystänsä niin että hän oli vähältä tukehtua. Hän kuuli takaa-ajajien pysähtyvän lähelle häntä pitämään neuvottelua. Ottaisivatkohan he tutkiaksensa sohjaista luntakin? Silloin hän olisi auttamattomasti hukassa. Neuvottelun päätettyä hajoutui joukko. Toinen puoli meni suoraan itää kohden, loput lähtivät joelta päin etsimään karkuria. Kyösti oli pelastunut, ja kun hän varmaan luuli vihollisen ehtineen niin loitos, ettei se enään palajaisi takaisin, hypähti hän ylös, pudisti lumen päältänsä ja lähti nopeasti astumaan Lumijokea kohden. Jokainen askel vei hänen siis yhä kauvemmaksi vainoojistaan. Vihdoin harveni metsä, ja siitä ymmärsi Kyösti lopuksikin päässeensä toivotulle tielle. Niin oli käynytkin. Semmoisella ilolla, jota vaan se saattaa tuntea, joka ihmeellisesi on pelastunut kuolinhädästä, äkkäsi hän vihreät viitat, jotka osoittivat tietä, eikä paljon puuttunut ettei hän riemussaan syleillyt niitä. Mutta yht'äkkiä laski hän alas vaaleakiharaisen päänsä ja syvä murhe kuvastui hänen hienoissa kasvoissaan. Kaikkialla ympärillänsä vallitsi haudan hiljaisuus, sillä tuulikin oli käynyt levolle. Ei missään näkynyt kulkianta, jolta hän olisi saattanut kysyä missä suomalainen armeija oli. Kun päivä valkeni saisivat ehkä vainoojansa hänen käsiinsä.

"Tulkoon lopuksi mikä tahansa", ajatteli hän, "minä lähden menemään tietä pitkin. Jahka päivä valkenee saan kai nähdä jonkun, joka tietää minua neuvoa. Eteenpäin siis, vaikkapa Lumijoelle saakka!"

Mutta Kyösti ei ehtinyt kauvas, ennenkuin ratsujoukko, joka ilmestyi hämmästyneen nuorukaisen eteen kuin pilvistä, sulki tien häneltä. Suomalainen ei enään ennättänyt heittäytyä lumelle, hän oli jo huomattu ja hänen korvissaan kaikui tämä huuto:

"Oletko Suomalainen vai ryssä?"

"Suomalainen henkeen ja vereen asti", huusi Kyösti riemuiten ja juoksi joukkoa kohden. "Jumalan kiitos siitä, että olen tavannut maanmiehiäni! Nyt saattaa vaarinikin pelastua!"

Kolmekymmentä rakuunaa, jotka Kyösti niin otolliseen aikaan tapasi, olivat Adlercreutzin osaston etujoukko.

5.

Edellisessä luvussa on jo kerrottu kuinka Adlercreutz 150 miehensä kanssa ajoi Venäläiset takaisin ja valloitti Kettusen talon, ja sitte ketjuillansa lähestyi jokea, sekä kuinka hänen täytyi pidättyä, kun Garnault saapui kirkolta apuväen kanssa. Juuri tässä, kohta Kettusen ja läntisen Ketin eteläpuolella, joka oli joen itäisellä rannalla, oli taistelu hurjimmallaan.

Kukapa nyt oli Kyöstiä iloisempi. Hän oli itse saanut puhutella Siikajoen urosta, ja tämä oli katsellut köyhää, suomalaista poikaa niin ystävällisesti, ettei poikapoloinen milloinkaan muistanut nauttineensa niin iloista hetkeä. Kun Kyösti oli kertonut isänsä olleen Siikajoella kaatuneiden joukossa, oli Adlercreutz taputtanut häntä olalle ja sanonut;

"Sittehän sinulla on hyvä esikuva poikaseni. Mutta, sanohan, etkö sinäkin tahtoisi koettaa mihin sinä kelpaat? Sinä näytät minusta rohkealta".

"Antakaa minulle vaan kivääri, niin minäkin kyllä osaan viholliseen, ja suokoon Jumala, että saisin tavata jääkärit, jotka vanhaa vaariani kiusasivat!"

Kyösti häristi nyrkillänsä etelään päin ja Adlercreutz hymyili tyytyväisenä hänen innokkaalle toivollensa. Hän käski oitis ajutanttinsa antamaan nuorelle Suomalaiselle kaikki mitä kuului jääkärin varustukseen.

Kukapa nyt oli Kyöstiä ylpeämpi! Hän ei nyt enään sekuntiakaan epäillyt isoisänsä pelastuksen onnistumista, ja rinnassaan tämä iloinen ajatus meni hän sijallensa ketjussa. Karjalaiset mielistyivät oitis Kyöstin suoriin ja rehellisiin kasvoihin, ja kun hän lyhyen levon kestäessä oli kertonut tapahtumansa, pidettiin hän oitis täysikelvollisena toverina. Ijäkäs ja harmaapartainen soturi sanoi:

"Kyllä minä tunnen Niilonimisen sotamiehen, joka oli mukana Porrassalmella ja muutenkin kaikkialla, missä verta vuoti, mutta en minä tiedä oletko sinä hänen poikansa poika vai et. No no, se on yhden tekevä. Pääsumma on se, että sinä olet oikea kristitty, rakastat kuningastasi ja isänmaatasi sekä että sinulla ennen kaikkia on rohkeutta rinnassasi ja voimaa käsivarressasi kun sitä kovemmin kysytään. Niin, niin, älä inttele, poika; kyllä minä tiedän mitä sinä tahdot sanoa! Kuuletko rumppua? Nyt tilallesi, ja pidä silmäsi auki, sillä tämän tapaisessa leikissä, joka nyt tarjoutuu, et suinkaan ennen ole tanssinut. Älä ole kuulevanasikaan luotien musiikkia ja pysy 'turskina', niin ei ole hätäpäivää".

Kyösti kiitti vanhaa, tylynnäköistä mutta hyvänsävyistä soturia lämpimällä kädeniskulla ja asettui tilallensa, lähelle opettajaansa. Hei, kuinka matka kului ja kuinka nopeasti viisitoista kasakkaa, jotka olivat Kettusella, tekivät jälkiä. He näyttivät todellakin tahtovan mennä kilpaa jääkärien luotien kanssa, jotka täällä heittivät hevosen ja miehen nurin niskojensa hangelle, että lumi vahvana pyrypilvenä pyöri heidän ympärillään, tuolla sivumennen naappasivat yhden taikka pari jalkaa juoksijalta, jonka kautta ratsastajan täytyi antautua vangiksi, viilsivät kuoren puista ja saattoivat aikaan kaikenlaista turmiota elävissä ja hengettömissä esineissä.

Myrskyn nopeudella kävi kulku Kettusen molempien talojen välitse ja ohitse; vielä eivät jääkärit olleet kohdanneet mainittavaa vastarintaa. Niin arveli ainakin tuo vanha soturimme ja katsoi samassa leikillisesti Kyöstiin, huomatakseen mitä hänen sanansa vaikuttaisivat. Mutta Kyösti oli levollinen, sen verran saattoi ukko pimeässäkin nähdä, ja hänessä syttyi sentähden samassa lämmin ystävyys orpoon.

Kun jääkäririvi saapui Antin talolle, kävi Kyösti niin lähellä portaita, jolla isäntä seisoi tummakiharaisen tyttärensä kanssa, että hän selvästi saattoi nähdä heidän kasvonsa. Antin olivat kalpeat mutta levolliset, tyttären sitä vastoin levottomat. Ei kumpikaan tuntenut Kyöstiä vaaleaverisenä jääkärinä, joka katseli heitä niin tarkasti, ennenkuin hän puoliääneen huusi heille:

"Olkaa rauhassa, hyvä isäntä, ja sinäkin, Katri. Kyllä me pian ajamme ryssät kylästä ja koko pitäjästäkin".

"Mitä sinä olet tehnyt, poika, taikka oletko sinä todellakin Kyösti?" huusi Antti Kettunen ja juoksi portailta alas. "Vie sinua peijakas! No, totta tosiaan, sinä se olet! Mutta kuinka, hornan tuutissa, sinä pääsit vihollisen käsistä?"

"Minä karkasin, näette", sanoi Kyösti ja loi Katriin niin lempeän silmäyksen, että tämä punastuen käänsi katseensa lumeen, "enkä nyt aio rauhoittua ennenkuin vanha vaarini on pelastettu".

"Sinä olet kunnon poika", sanoi Antti ja taputti nuorukaista olalle. "Tiedätkö minne vihollinen on Niiloukon vienyt?"

"En", vastasi Kyösti, ja vapisi vasten tahtoansa kun hän luuli saavansa kuulla vastaukseksi: "Siperiaan;" mutta hän oikein riemastui, kun Antti sanoi:

"Erääsen pappilan ulkohuoneesen, jonka Venäläiset ovat laittaneet sairaita varten, on Niilo viety".

"Kiitoksia ilmoituksestanne, isäntä, ja hyvästi, Katri -- älkäät nyt peljätkö", huusi Kyösti heiluttaen kivääriänsä ja lähti sitte jääkärien muassa metsikön lävitse sitä venäläistä jääkäriketjua vastaan, joka odotti Kettusen eteläpuolella.

"Mitä tuo kummallinen ja kamala ääni on, joka ilmassa vinkuu?" kysyi Kyösti.

Ne jääkärit, jotka kuulivat hänen kysymyksensä, nauroivat salaa ja vanha soturi sanoi:

"Se on luotien musiikkia, poikaseni. Mitä pidät siitä?"