Chapter 1

Produced by Tapio Riikonen

ADLERCREUTZIN SANANSAATTAJA

Tapaus Revonlahden tappelusta v. 1808

Kirj.

J. O. ÅBERG

Suomentanut Arvo L:nd [Arvo Liljestrand]

Tampere, 1882. J. F. Olán, kustantaja.

1.

Sunnuntai 24:nä päivänä huhtikuuta v. 1808 oli kirkas ja kylmä, lumi säkenöi miljoonista lumitähdistä ja narisi, ikäänkuin vihasta, kun kulkijan anturat tallasivat sitä. Raikas pohjatuuli loi hohkavia ruusuja vaaleille kasvoille, pani pakkaisen lumen pyrynä pyörimään, tempasi irti puiden vaaleita koristeita ja hajoitti niitä pilvinä pitkin, vieläpä metsien syvimpiin sisuksiinkin. Ainoa esine johon ei tuuli nyt pystynyt vaikka se muuten oli tämän hurjan tanssijan paraita leikkitoveria, oli järvi, jonka aallot olivat jään kovien siteitten vallassa. Ehkäpä juuri suuttuneena siitä, ettei hän saanut leikkiä ja sekoittua aallottarien vihreöihin kiharoihin, tuulien tuima haltija puhkui joka hetki yhä kovemmin, taivutti metsän jättiläishonkien latvoja, lakasi lumipeiton olkikatoilta ja sirpotteli ilmaan mustuneita olkia, ylipäänsä poikamaisuudessaan laittaen yhden tempun toista hurjemmaksi.

Yllämainittuna juhlapäivänä siirtykäämme Revonlahden pienelle kirkolle, joka on Siikajoen itäisellä rannalla. Jumalanpalvelus on loppunut; ihmiset, jotka tänään olivat kokoontuneet niin lukuisasti kuin suinkin, kuulemaan saarnamiehen kiitosta Siikajoen voitosta, tulvasivat kirkosta sekä pidättyivät useaan joukkoon kirkkopihassa. Vakaina ja hiljaisin äänin puhuivat he sodasta, ensimmäisestä voitosta ja toivoistansa uhkaavan vihollisen pikaisesta tarkoittamisesta. Ja kun Adlercreutzin nimi lausuttiin, nostivat vanhat kunnioittamalla lakkiansa, nuorten, jotka tarkasti kuultelivat puhetta, itsekseen ajatellessa: "ah, joka saisi olla muassa!" Tätä ajatellessaan säihkyi uljuus ja rohkeus heidän silmissään ja he tunsivat jättiläisvoiman virtaavan suonissaan.

Kaksikymmentä vuotta oli kulunut siitä kuin vanhukset, silloin nuorukaisia taikka nuoruutensa voimassa olevia miehiä, kolmannen Kustaan sodan aikana keskustelivat päivän tapauksia. Moni heistä, jotka silloin samalla paikalla puhuivat Suomen pelastuksesta, lepäsivät nyt vihreän turpeen alla, tietämättä sitä kohtaloa, jota kohtaan heidän isäinsä maa liikkui astuessaan Idän sotalaumoja vastaan.

Joen puolisella kirkon veräjällä olivat pitäjän mahtavimmat talolliset koossa. Antti Kettunen, jonka talo oli noin "Ruotsin virstan" kirkon pohjoispuolella Siikajoen rannalla, johti puhetta. Hän oli pitäjän rikkaimpia talollisia, ja hänen mieltänsä sentähden tavallisesti aina noudatettiin. Samalla oli hän myös röyhkeä -- niinkuin rikkaat miehet enimmäkseen ovat, sillä he luottavat niin tavaroihinsa, että he luulevat kaikkien heitä köyhempien täytyvän heitä totella -- ylpeä ja kova päätöksiensä täyttämisessä. Mutta tavallisten kaltaistensa vastakohtana oli Antti Kettunen antelias, kun oli kysymyksessä yleinen hyvä ja varsinkin isänmaa. Kaksi poikaansa oli hän lähettänyt sotajoukkoon Siikajoella ja molemmat olivat kaatuneet, voittaen. Sentähden oli Antin muoto suruinen, kun hän sanoi:

"Minä olen uhrannut rakkaimman omaisuuteni isänmaalle. Tytärtäni en saata lähettää sotaan, muuten sen kyllä tekisin; omaisuuteni on melkein kaikki hävitetty; tuskin on muuta jäljellä kuin maa. Mutta ei se minua huolestuta. Polttakoon vihollinen taloni, hävittäköön suvilaihon pelloiltani ja hakatkoon metsäni maahan, kyllä näille uraille niin paljon puita jää, että minä ja moni muu saatamme rakentaa itsellemme pirtin, jossa saamme asua elämämme loppuun saakka. Itse olen jo liian vanha ottamaan museettia käteeni; älkööt vaan nuoret, jotka vielä ovat jäljellä, turhaan viipykö ja odottako, kunnes vihollinen on sitonut heidän kätensä rautaisilla siteillä. Ruutia ja pyssyjä on minulla kotona kätkössä; kuka tahtoo saa käydä noutamassa mitä hän tarvitsee".

Vahvaa mielihyvän murinaa kuului seurassa, ja Antti Kettusen naapuri sanoi.

"Antti on puhunut niinkuin uskollisen pohjalaisen sopii. Me tahdomme pysyä valassamme, jonka olemme tehneet kuninkaallemme, Kustaa neljännelle, ja petturi on se, joka uskollisuutensa rikkoo". Antti jatkoi:

"Te tiedätte ettei vielä ole montaa päivää kulunut sittekuin joukkomme voitti ensimmäisen voittonsa Siikajoella. Eipä mahda pitkä aika kulua ennenkuin uudestaan paukkuu. Olkoon silloin jokainen valmis astumaan vaaraa vastaan, vaikka se uhkaisi meidän henkeämmekin. Sinä, Niilo", jatkoi hän kääntyen vanhemman miehen puoleen, joka seisoi lähellä, murhe kalpeilla kasvoillaan, "saatathan sinä lähettää Kyöstin mukaan. Tosin hän on vaan viidentoista vuotias, mutta totta hän saattaa kiväärin laukaista, kuulemma".

"Antti", sanoi Niilo, yksi rikkaan talollisen monesta torpparista, laskein vavisten kätensä lähellä seisovan poikansa pojan päälle, "minä en tosin ole menettänyt kuin yhden pojan Siikajoella, kun ei minulla ollut enempää annettavaa. Vaikka minulla olisi tuhat poikaa, antaisin minä ilolla kaikki isänmaan edestä. Kyöstikin saa mennä, mutta minä olen tahallani pidättänyt hänen kotona siksi kun asiat tulevat paremmin järjestykseen. Uskokaat minua, hyvät ystävät", jatkoi Niilo ja oikasi vartaloansa, "minä, vanhana sotamiehenä, tiedän parhaiten, että järjestys, johto ja yhteys edistävät voittoa enemmän kuin nuoruuden rohkeus järjestyksettä. Minä sanon kuin te, Antti, että jos minulla olisi yhtä paljon voimaa kuin halua, ottaisin minäkin kiväärin käteeni ja menisin vihollista vastaan. P----le! Minä muistan kyllä vanhat ajat. Olisitte vaan olleet mukana Porrassalmella, jossa eversti Döbeln sai haavansa otsaan, Savitaipaleella, Kärnäkoskella ja monessa muussa paikassa. Hei, kuinka vihollinen sai selkäänsä, varsinkin Porrassalmella! Suokoon Jumala jälkeläistemme aina kuolevan samalla rohkeudella kuin heidän isänsä".

"Amen^, vastasivat kokoontuneet yhteen ääneen.

"Poikani", sanoi Niilo ja astui vähän sivulle miehistä, "nyt saat viimeinkin tahtosi täytetyksi. Etkö nyt ole iloinen^"

"Olen, vaari", riemuitsi viidentoista vuotias Kyösti ja rohkeus ja uljuus loistivat hänen vaaleissa sinisilmissään. "Saattepa nähdä, vaari, ettette te turhaan ole opettanut minua lataamaan ja ampumaan. Tykinpauketta en minä pelkää ensinkään, minä kuultelin sitä läheltä Siikajoella ja silloin minä jo totuin siihen. Saatte olla varma siitä, etten minä tahdo olla isää huonompi".

Kun vanha soturi taputti pojanpojan päätä, tipahti lämmin kyynel hänen hopeanhohtoiseen partaansa. Toisen hän oitis puserti silmäkulmaansa ja sanoi, Kyöstiä syleillen:

"Jumala siunatkoon sinua. Jos Herra ottaisi sinunkin pois, niin minä kuitenkin tiedän että sinä ja isäsi olette kaatuneet isänmaamme edestä, ja minä saatan levolla astua hautaani. Tule, poikani, menkäämme kotio katsomaan vanhaa museettiani, joka vielä kyllä saattaa keikahuttaa vihollislurjuksen hangelle".

"Niin, minä hieron piipun niin kirkkaaksi kuin olisi se hopeata", huudahti nuorukainen iloisesti.

Vanha Niilo ja hänen poikansa poika olivat tuskin ehtineet kirkonaidan ulkopuolelle, kuin Antti Kettunen kovalla äänellä huusi:

"Varo itseäsi, Niilo; nyt sinä hyökkäät suoraa päätä suden kitaan. Minä näen kasakoitten piikkien kiiltävän toisella puolen jokea!"

"Niin oikein, vaari", sanoi Kyösti osoittaen sormellansa sinne päin kuin Antti oli sanonut, "tuolla he ovat".

Niilo-ukko katseli hetken tarkasti läheneviä kasakoita, joiden takana pitkiä riviä jalkaväkeä näkyi. Tavan takaa hän molemmin käsin hieroi silmiänsä ikäänkuin teroittaakseen näkökykyänsä. Vihdoin sanoi hän:

"Antilla on tarkat silmät; hän on oikeassa. Nuo ovat ennestään tunnettuja aropetoja, jotka tulevat hävittämään ja polttamaan, sillä he ovat luonnollisesti perin raivoissaan kärsimästään tappiosta. Pian kotio, Kyösti. Nyt ei ole aikaa piippua kiillostamaan. Nyt on sen sijaan pantava piippuun luoti, joka osaa purra ja rohkeutta lisäksi. Vaikka olenkin näin vanha, en saata istua kotona, kun vihollinen lähenee omia asuntojamme. Riennä, poika, kyllä minä seuraan jäljessä".

Näin sanoen lähti vanha soturi astumaan. Näytti siltä kuin hän olisi kumppaniensa etupäässä ajanut vihollista takaa; hänen käyntinsä oli tasaista ja nopeata; hopeaiset hapsensa, jotka olivat yhtä valkeat kuin lumi allansa, valuivat hänen hartioillensa; silmissä paloi sama tuli kuin pitkää aikaa ennen, hänen seisoessaan ensimmäisessä rivissä kun Venäläiset hyökkäsivät pienen Porrassalmen ylitse ja kunnaalla kävivät Savolaisten kimppuun; ei sanaakaan tullut hänen huuliltansa, ennenkuin hän astui kotonsa kynnyksen ylitse. Silloin huudahti hän:

"Pian tuomaan pyssy tänne, Kyösti. Minä etsin ruudin ja luodit".

Lähelle puoli tuntia kului ennenkuin Niilo ja hänen holhokkinsa valmistuivat. Kyösti astui ensinnä ulos. Mutta hän oli tuskin ehtinyt kynnyksen ylitse, ennenkuin suuttumuksen ja peljästyksen huuto kajahti hänen huuliltansa. Vanhus, joka parhaillaan pani telkeä oven eteen, aikoi juuri kysyä pojan huudon syytä, kun hänkin säpsähti ja hämmästyksessään pudotti nenäliinan, johon hän oli pannut ruudin ja luodit, ja vieläpä semmoisella seurauksella, että kaikki ampumavarat menivät hukkaan. Torppaa ympäröivän matalan kiviaidan takana kiilsi päiväpaisteessa painettimetsä ja sieltä kuului samassa myös karkea huuto:

"Stoi (seis)!"

Venäläiset jääkärit olivat piirittäneet Kettusen molemmat talot ja Niilon torpan.

2.

Venäläisten äkkiarvaamaton tulo oli tehnyt Antti Kettusen ja hänen kumppaniensa kauniin päätöksen tyhjäksi, ainakin täksi kerraksi. Mutta, niinkuin säen kytee tuhassa ja tarvitsee vaan tuulahduksen viemään tuon heikon tuhkapeitteen pois, sen uudestaan ilmituleen syttyäksi, niin Revonlahden talonpojatkin päivä päivältä ja yhä lisääntyvällä levottomuudella odottivat jotakin muutosta siinä tilassa johon he olivat joutuneet. Tosin Venäläiset olivat tarkkaan tutkineet kaikki asunnot ja ottaneet haltuunsa kaikki aseet ja ampumavarat, joita he olivat tavanneet, mutta ukot ajattelivat näin: "Kun me vaan pääsisimme kutsumattomista vieraistamme, niin kyllä me hankimme itsellemme ampumavaroja ja aseita".

Oli huhtikuun 24 päivä illalla. Pakkanen oli lauhtunut; kirkon ja pappilan ympärillä olevilta kunnailta virtasi pieniä puroja alas jäälle; metsien kaunis puku muuttui vähitellen vedeksi, ja auringon säteet muuttuivat yhä lämpeimmiksi. Kaikki osoitti että lämpeämpi ajankohta oli tullut.

Kuinka ihminen iloitseekaan keväinen tulosta! Hän tuntee itsensä ikäänkuin uudestaan syntyneeksi ja voimistuneeksi uusia vastuksia varten; tuntuu siltä kuin mieli vähitellen heräisi pitkästä, horroksen tapaisesta talviunesta. Maa pukeutuu vihreään pukuunsa; puissa on jo kuiskailevia lehtiä ja niiden äidillisessä suojassa hymyilevät pienet kukkaset niin viehättävästi ja näyttävät sanovan uneksuvalle ihmiselle: "Nosta pääsi! Kevät on tullut ja helmassaan se kantaa sinun tulevaisuuttasi. Elä uudestaan!" Virrat, lähteet, jäästä vapautetut aallot laulavat äärettömänä riemuitsevana kuorona: "Nyt on kevät! Ilon aika on tullut!"

Mutta vaikka tämä ilon aika oli tulossa Suomen seuduilla ja jo huomattiin sen ensimmäinen viesti, penseä tuuli, ei se kuitenkaan herättänyt mitäkään iloa Revonlahden asujamissa. Ja kuinka he saattoivatkaan riemuita keväimen pikaisesta tulosta, kun vihollinen metelöitsi heidän kotoseuduillansa; kuinka he saattoivat iloita luonnon nuorennetusta elämästä, kun heidän omaansa, lastensa ja vaimojensa elämää joka päivä uhattiin! Tosin oli saadussa voitossa ilon syytä, mutta voihan oikullinen onni muuttua ensi koetuksessa. Sanalla sanoen: Revonlahtilaisten tila ei suinkaan iloa herättänyt.

Kun Niilo ja hänen poikansa poika "olivat otetut aseilla varustettuina", niinkuin sanottiin, kohdeltiin heitä kovemmin kuin muita. Paitsi tavallisia loukkaussanoja, sai vanhus sekä upseerien että sotamiesten puolelta kärsiä ruumiillistakin kovuutta. Kun tämän sodan historiaa luetaan, tullaan tavallisesti siihen päätökseen, että kasakat hurjimmin ja raaemmin kohtelivat maan asukkaita, mutta se käsitys on väärä. Kasakat, ja varsinkin siniset eli donilaiset, kohtelivat aina heitä sävyisemmin kuin muut joukot. Vihreitä jääkäriä sitä vastoin vihattiin ja peljättiin kovimmin. Nepä juuri Kyöstiäkin ja hänen vanhaa isoaisäänsä rääkkäsivät. Viisitoista vuotias ei huolinut niistä haavoista ja mustelmista, joita hän sai, hän ei päästänyt huuliltansa pienintäkään valitusta, mutta kun hän näki vanhuksen iskuista vaipuvan maahan, näki kuinka veri tahrasi hänen kasvonsa ja valkeat hapsensa, ei hän enään saattanut malttaa mieltänsä. Silmänräpäystäkään arvelematta tempasi hän käteensä penkillä olevan kirveen ja löi sillä jääkäriä, joka oli vanhusta rääkännyt, päähän niin lujasti, että tämä ääntäkään päästämättä kuolleena vaipui maahan. Ennenkuin jääkarit ehtivät tointua, oli Kyösti, jolla norjuudessa tuskin oli vertaistaan, tarttunut kaatuneen ladattuun pyssyyn ja asettunut puolustusasentoon.

Tämä tapahtui pienessä rappeutuneessa tuvassa, joka oli vaan muutaman kyynärän päässä kirkon aidalta, varsin joen rannalla. Kaikki kirkonkyläläiset, jotka suruisina harhailivat Venäläisten seassa, katselivat tapausta ja moni sydän "leiskahti ilosta" nähdessään Kyöstin rohkeutta.

"Toden totta", kuiskasi Antti Kettunen naapurilleen, "minä olen erhettynyt tuon pojan suhteen. Hänellähän on rohkeutta meidän kaikkien edestä, ja minä oikein olen häpeilläni kun meidän toimettomina vaan täytyy katsella". Koko joukko kirouksia vihatuista vihollisista lopetti hänen puheensa.

"Mitäpä saatamme tehdä", sanoi naapuri. "Olla vaiti ja katsella, emme muuta".

Antti Kettunen puri hampaitansa ja vannoi itseksensä, että hän vapaaksi päästyänsä kovasti kostaisi turvattoman Niilon rääkkääjille.

Kyöstin uhkaava asento ja hänen päättävä tekonsa saivat Venäläisten ensi silmänräpäyksessä hämmästymään. Heitä suututti kuitenkin se häpeä, että heidät oli voittanut parraton poika, joka lisäksi oli heidän vankinsa, ja muutamat töyttäsivät tempaamaan Kyöstiä alas penkiltä jolle hän oli hypännyt. Mutta vanhan Niilon pojanpoika näytti, että hän oli Suomalainen ja että hän oli perinyt isänsä ja isänisänsä mielialan. Vaikka hän olikin vaan kasvava poika, heitteli hän raskasta kivääriä niin voimallisesti ja samalla semmoisella menestyksellä, että kaksi jääkäriä tarmotonna keikahti laattialle. Kyöstin rinta aaltoili ja hänen muuten lempeissä silmissään säihkyi rohkeus ja taisteluhalu. Hänestä sopi sanoa, että nyt juuri vaarojen ja kunnian himo hänessä syttyi.

"Hyvin Kyösti", huusi vanha soturi, tuo jäännös kolmannen Kustaan ajoilta, ja nousi käsivarrelleen, "sinä olisit varmaankin ansainnut olla kanssamme Porrassalmella, jos silloin olisit elänyt. Jos sinun reima ja kunnon isäsi..."

Joku pyssyntukilla sattui vanhuksen toiselle hartialle. Hiljaa vaikeroiden vaipui hän taas laattialle. Tämä uusi rääkkäys sai veren vieläkin tulisemmin kiehumaan Kyöstin suonissa, se tulvasi valtavammin hänen kasvoihinsa ja hän huusi:

"Kurjat pelkurit, jotka rääkkäätte avutonta ja turvatonta ukkoa, tulkaat vaan tänne jos uskallatte!"

Jääkärit, jotka eivät tähän saakka uskaltaneet ampua peljäten päälliköitten huomiota, valmistausivat nyt sitä tekemään. Kun Kyösti huomasi heidän tarkoituksensa, päätti hän olla heitä nopeampi liikkeissään. Muuan jääkäri nosti pyssynsä tähdätäkseen; Kyösti oli vilkkaampi ja jääkäri kaatui. Salamana tuli se ajatus Kyöstin päähän, että hänen piti koettaman paeta ja rukoileman päälliköiltä armoa vanhalle isoisällensä. Tuumasta toimeen. Ruudinsavun vielä peittäessä läsnäolevat verhoonsa, heitti hän voimakkaasti pyssyn vihollisiin, joissa kova parahdus todisti iskun sattuneen, hyppäsi norjasti alas penkiltä ja riensi nopeasti kuin kärme hämmästyneitten vihollisten lävitse. Hän oli jo ehtinyt ovelle, kun joku esti hänen pääsemästä edemmäksi. Kyösti katsoi ylemmäs: edessään seisoi ylhäinen upseeri. Upseeri katsahti nuorta Suomalaista, joka hengästyneenä seisoi hänen edessään, sekä jääkäriä, jotka hämmästyksissään tepastivat edestakaisin tuvassa.

"Mitä tämä on", huudahti hän osoittaen tainnotonta Niiloa, "olenhan minä kovasti kieltänyt, ettei ketään saa milläkään tavalla rääkätä. Kuka ampui?"

"Minä", vastasi Kyösti, näyttämättä vähääkään pelolta.

"Sinä", sanoi Venäläinen, "oletko sinä ampunut oman maanmiehesi?" Upseeri luuli Niilon ammutuksi, sillä hän ei nähnyt kaatunutta jääkäriä, kun sen kumppanit olivat siirtäneet ammutun syrjään upseerin tullessa.

"En; minä olen ampunut venäläisen jääkärin", vastasi Kyösti niin reimasti, että Kettusen Antti, joka naapurinsa kanssa oli tunkeutunut lähelle upseeria, kuiskasi talonpojan korvaan:

"Jos tuo poika vaan elää sodan ylitse, saa hän, eikä kukaan muu, tyttäreni vaimoksi. Minä pidän tuosta pojasta, sillä hän on yhtä rohkea kuin omatkin poikani olivat".

Antin naapuri aikoi vastata, mutta venäläisen upseerin sanat keskeyttivät häntä.

"Puhu, poika", sanoi upseeri tuimasti, "mutta jos valhettelet ammutan sinun paikalla kuoliaaksi".

Kyösti kertoi alusta loppuun asti sen kamalan menettelyn, jolla hänen isoaisäänsä oli kohdeltu ja lopetti näin:

"Kun näin ettei vaarini muulla tavalla olisi päässyt vapaaksi, ammuin minä hänen kiusaajansa".

"Herra kenraali", sanoi samassa muuan saapuville tullut upseeri, "tämä poika ja vanhus tuolla olivat vangittaissa aseilla varustetut".

"Onko se totta?" kysyi kenraali kovasti.

"On! Ainakin oli minulla vaarin vanha museetti, jolla hän entisaikoina on monta ryssää kaatanut", vastasi Kyösti ripeästi, "ja jos minä kerran pääsen vapaaksi, niin kyllä minäkin sillä heitä muutamia kaadan".

"Mutta nyt minä vartioitan sinua kovasti, ettet pääse pois", sanoi kenraali.

"Mitäpä siitä", sanoi tuo rohkea suomalainen poika, "tottahan jokin reikä löytyy minulle yhtä hyvin kuin rotallekin".

Kenraali ei vastannut mitään, vaan kääntyi pois, heikon hymyn levitessä hänen huulillensa.

"Näetkös", sanoi Kettusen Antti naapurilleen, "kenraali on hyvillään Kyöstin vastauksesta. Jos minä olisin tuon Venäläisen sijassa, päästäisin minä pojan menemään matkaansa, sillä minä olen varma siitä että hän pettää vartijansa".

Naapuri ravisti päätänsä vastaukseksi.

Sittekuin kenraali vielä kerran oli kovuudella käskenyt jääkärien sävyisyydellä kohdella asukkaita ja viedä Niilon sairashuoneesen sekä Kyöstin tarkasti vahdittavaksi, meni hän pois. Kun Antti Kettunen kysyi lähellä olevalta kasakalta kuka tuo mennyt oli, vastasi aron poika äkäisesti;

"Se oli kenraali Bulatow".

"Ylipäällikkö itse", kuiskasi Antin naapuri.

3.

Yhtä helppoa kuin on kesäaikana matkustaa Suomessa, vaikka täällä onkin paljon järviä ja jokia, yhtä hankalata on kulku talvella. Tässä maassa, niinkuin muissakin pohjoisissa maissa, joissa lumi suurimman osan vuotta peittää maan, sulkeutuvat useimmiten yleiset tiet, ja niinkutsuttuja talviteitä ruvetaan ajamaan. Ne tiet kyllä käyvät laatuun pakkasella ja hankikannolla, sillä suksimiehelle on silloin tuskin mitäkään estettä, mutta kun ilma muuttuu suojaiseksi, saa usein henkensä kaupalla kulkea semmoista talvitietä, joka usein käy sekä jokien että järvien ja soiden poikki, mitkä viimeksi mainitut usein ovat sangen pettäviä. Sitä paitsi ovat talvitiet vaivalloisia kulkea senkin tähden että tie usein katoo tuiskusta ja silloin on seuraaminen niitä viittoja, tavallisesti pieniä karahkoita, joita siellä ja täällä on pistettyinä tien viereen. Kun enemmän pyryttää, katoavat nekin usein näkymättömiin. Sentähden tarvitaan rohkeutta ja melkoista tottumusta näillä teillä kulkeaksi.

Talvitiellä, joka kävi Siikajoen läntistä rantaa Revonlahden ja Paavolan kirkkojen välillä, kulki soturijoukko yöllä huhtikuun 26:nnen ja 27:nnen päivän välillä. Sää oli suojakasta ja vaikeutti marssia, jonka ohessa suksistelevat jääkärit, jotka sivuilla harhailivat eteenpäin, ainoasti suurimmalla vaivalla pääsivät eteenpäin. Osastossa oli 4 pataljoonaa Savolaisia, Savon ja Karjalan jääkäriä, 50 karjalaista rakuunaa sekä 4 kolmipuntaista tykkiä. Koko luku teki 2,700 miestä eversti Cronstedtin johdolla. Matkan määränä oli Revonlahti.

Kello oli 4 ja 5 välillä aamulla ja vielä oli niin pimeä että joukot vaan ylen vitkaan etenivät. Tarkka vartio, joka pidettiin, että vihollinen olisi niin valmistautumaton kuin suinkin, esti myöskin joukon nopeata kulkua. Suurin vaikeus oli tykkien kuljettamisessa, mutta vetäjien ja sotamiesten yhteisillä ponnistuksilla saatiin nekin eteenpäin, vaikka vitkalleenkin.

Cronstedt ei ollut parhaalla tuulella, vaiti ja tuumivana ratsastaessaan ensimmäisen jalkaväkipataljoonan etunenässä. Hänen tutkivat silmäyksensä liitivät kolonnasta kolonnaan niin pitkälle kuin ne ulottuivat, mutta niissä ei nyt kuvastunut iloisuutta, vaan levollista vakaisuutta. Hyvän hetken ratsastettuaan, vaipuneena omiin ajatuksiinsa, toinen käsi takin alla ja toisella leikiten ratsunsa ohjaksilla, nosti hän katseensa pimeätä taivasta kohden, jolla synkkiä pilviä nopeasti kiiti toinen toisensa jäljessä. Muutamia minuuttia katseltuansa pilviä, ikäänkuin olisi hän niiltä tahtonut kysyä omaa ja osastonsa kohtaloa seuraavana päivänä, sanoi hän puoliääneen itsekseen:

"Jumalan avulla ja miesteni urhollisuudella on voitto oleva meidän".

Hän oli tuskin lausunut viimeisen sanan, kun kaksi ratsastajaa täyttä nelistä ajoi hänen rinnallensa.

"Eversti", sanoi toinen, "minun poikani haluavat levottomuudella vihollisten kimppuun. Sallikaa meidän kiirehtiä marssiamme".

"Hyvä everstiluutnantti Christiernin", sanoi Cronstedt, hymyillen sille innolle, joka joukkoansa elähytti, "miten tässä on mahdollista nopeammin kulkea. Lumihan estää jokaisen liikkeen. Saatatte olla varma siitä, että muuten olisin pyrkinyt pääsemään ajoissa perille. Kello on jo pian 5 emmekä vielä ole Pouskaria edempänä. Jo kaksi tuntia sitte piti Adlercreutzin oleman talvitiellä Lumijoelle. Minä olen varma siitä, että hän puolellatoista sadalla miehellään on uskaliaasti käynyt vihollisen kimppuun. Ainoa lohdutus on se, etteivät Venäläiset saata pimeässä nähdä hänen väkensä vähyyttä. Kuinka teidän väkenne laita on, everstiluutnantti Lode?" kysyi hän toiselta ratsastajalta, joka ei vielä ollut sanaakaan sanonut.

"Se kulkee tasaisesti eteenpäin eikä riehu niinkuin Christierninin ja Furumarkin jääkärit", vastasi ukko Lode levollisesti, luoden toverilleen leikkisän katseen, jonka tämä palkitsi vastaten:

"Mutta kun tarvitaan, niin kyllä minun mieheni ovat yhtä levollisia ja vakaita kuin sinunkin".

"Enhän ole milloinkaan sitä kieltänytkään", selitti Lode ojentaen sotatoverilleen kätensä, jota tämä lämpimästi pusersi.

"Vaiti", huudahti Cronstedt äkkiä pidättäen hevoistansa ja kuullellen, "minä luulin kuulleeni tykinpauketta pohjoisesta".

"Sen kyllä uskon", intti everstiluutnantti Aminoff, joka juuri lähestyi, "Adlercreutz paukuttaa parasta kättä Revonlahdella, ja täällä meidän täytyy tallustella polviin saakka lumiryövyssä".

"E1 minun syyni ollut, ettei päästy lähtemään niin aikaisin kuin aikomus oli ollut", vastasi Cronstedt, johon Aminoffin äkäiset sanat olivat koskeneet. "Jos olisin saanut tiedon niin varhain, että olisin alkuyöstä päässyt lähtemään, olisimme varsin hyvin ennättäneet perille kello 3:een. Nyt tuli käsky vasta juuri ennen puolta yötä, ja te tiedätte itse, hyvät herrat, että oli mahdotonta valmistua ennen kello yhtä, kun osastot olivat niin hajallaan. Nyt ei ole muuta neuvona kuin rientää niin paljon kuin mahdollista. Ehkä Adlercreutz saa vihollista pidetyksi aisoissaan siksi kun me ehdimme perille".

"Se olisi toivottavinta", sanoi Christiernin innolla.

"Vaivalla saan jääkärini hillityksi", virkkoi Aminoff. "Nyt tulee toinen ääni kelloon. Kuka teistä, hyvät herrat, tahtoo lähteä kilpaa kanssani Lunkiin?"

Ei kukaan vastannut. Ukko Lode nyökkäsi äänetönnä päätänsä sotatovereilleen ja ratsasti hiljalleen kolonnansa luo. Hän ei lisännyt marssia ja ennätti kuitenkin ensimmäisenä Lunkiin; Aminoff, joka alussa väsytti jääkäriänsä, tuli viimeisinä.