Part 3

Tehtaiden ovet eivät tavallisesti hevillä auenneet vieraille, -- -- mutta hieno, sievä vallasnainen, joka talutti kädestä koreata poikaa, "eikä kuitenkaan ymmärtänyt mitään koko meiningistä", sai katsella melkein kaikkea mitä halusi. Vaikeuksista hän koetti selviytyä kääntymällä suoraan johtavien henkilöiden puoleen, ja oli luonnollista, että hän tällöin epäonnistui. Kaikesta, mitä hän ei ymmärtänyt, koetti hän uupumattomasti päästä perille. Ja senjälkeen oli aina uusi tehtävä selittää kaikki Rafaelille, ja mieluisin tehtävä mitä hän saattoi ajatella.

Rafaelin taipumukset ja halu viittasivat kyllä tähän suuntaan, mutta 13-vuotiaalle pojalle, joka sai olla kokonaan erillään tovereista ja leikeistä, tämä kaikki pian muodostui kiduttavaksi. Tuskin ehti äiti huomata tämän, kun hän jo kiiruhti muuttamaan kaikki toisin; he läksivät Englannista ja muuttivat Ranskaan. Uusi vieras kieli vaikutti, että Rafael jälleen turvautui kokonaan häneen; nyt ei kukaan päässyt pojasta osille. He asettuivat asumaan Calais'hin. Jo siellä olonsa ensimäisinä päivinä äiti leikkasi tukkansa lyhyeksi. Hän luuli paremmin vaikuttavansa poikaan osoittaessaan täten, että kun poika ei tahdo olla hänen näköisensä, niin tahtoo hän kuitenkin olla pojan näköinen ja esiintyä poikana niinkuin Rafaelkin. Hän osti uuden vapaamuotisen hatun, hän sommitteli itsellensä uuden vapaan leningin; kun kerran tukka oli toisenlainen, sai kaikki muukin muuttua. Mutta kun hän sitten seisoi poikansa edessä puettuna viisitoistavuotiaan tytön tavoin, reippaana ja melkein vallattomana, niin poika ihan pelästyi. Ja kesti kauan, ennenkuin poika tajusi, mikä tarkoitus tällä kaikella oli. Niin pitkälti kuin hän muisti äitiään, oli äidissä kaikki ollut juhlallisempaa, kauniimpaa kuin nyt. "Äiti", sanoi hän, "mikä sinuun on tullut?"

Äiti kalpeni, jäykistyi, sopersi jotain, että tällä tavoin oli mukavampaa, ettei punainen tukka ole kaunis silloin kun se alkaa muuttaa väriään, -- ja meni huoneeseensa.

Siellä hän otti esille Rafaelin hiuskiharat ja asetti omansa niiden viereen ja itki. "Äiti, mikä sinuun on tullut?" Hän saattoi vastata: "Rafael, mikä sinuun on tullut?" -- --

Hän kulki poikansa kera kaikkialla yltympäri. Kaksi kaunista, aistikkaasti puettua ihmistä saavat olla varmat siitä, että he herättävät huomiota Ranskassa, ja tästä hän piti. Kaikilla näillä retkeilyillä hän puhui ranskaa. Poika pyysi häntä hartaasti puhumaan niin että hänkin olisi ymmärtänyt, mutta siitäpä ei tullut kerrassaan mitään. Ja taas kuljetti äiti häntä tehtaasta toiseen. Ja niin pidättyväinen ja epäkäytännöllinen kuin hän olikin avatessaan höyrypannun uunia, oli hän samalla täynnänsä viekkautta ja keimailua. Ja niin, arka kuin hän oli puvustaan, niin tuli hän mielellään sekä nokeentuneena että öljyisenä ulos tehtaista, jos vain Rafael voi saada nähdä jotain uutta mekaniikan alalta. Hän karttoi huonoa ilmaa kuin koleraa, -- mutta meni Rafaelin tähden mielellään rikkihappojen ja otsoonin katkuun. "Oma kokemus, Rafael, on elämää; muu on vain elämän varjoa." Tahi: "Oma kokemus, Rafael, on ruokaa ja juomaa, muu on kirjallisuutta."

Poika ei ollut aivan samaa mieltä. Hän huomasi että _Notre-dame de Paris_, jonka äärestä hän päivittäin sai tempautua irti, oli maittavin ateria, mitä hän koskaan oli vielä nauttinut, mutta firma _Mazel & fils_ haisi raadolliselle. Hänen lukemisensa... äitihän itse oli hänet pannut lukemaan, kielen vuoksi, ja auttanut häntä... ja nyt tuli äiti mustasukkaiseksi kirjoille. Häntä ei voitu saada enää ostamaan pojalle uusia kirjoja.

Mutta hän sai niitä kuitenkin.

He olivat viipyneet Calais'ssa useita kuukausia. Rafaelilla oli opettaja, ja hän alkoi tuntea olevansa tolillaan, kun täysihoitolaan saapui eräs leski jostain siirtomaasta. Tällä oli mukanaan kolmetoistavuotias tyttärensä. Näitä he eivät ehtineet tavata ateriain aikoina kuin kahtena päivänä, kun jo nuoriherra alkoi hakkailla neitosta. Tähän kiinnittivät ensi hetkestä alkaen kaikki huomionsa. Pian sai koko täysihoitola hauskuutta kuunnellessaan kuinka Rafael koetti oppia lausumaan kieltä sujuvasti ja jopa toisinaan osasi valikoida sanansa loisteliaastikin.

Tyttö opetti hänelle kielen ilman hajuakaan kieliopista, vain miellyttämällä ja ilossa ja pikkukinastuksessa. Uskollinen silmäpari ja nuorekas ääni oli tarpeeksi. Ja tytöltä hän sai salaa romaanin toisensa jälkeen. Sillä salaa sen täytyi tapahtua. Salaa oli Lucie ne hankkinut, salaa toimitti hän ne pojalle, salaa ne luettiin ja salaa ne taas vietiin takaisin. Poika osoittautui hieman hajamieliseksi opintojensa suhteen, mutta mikään muu ei ilmaissut hänen kirjallisuushuvimatkojaan, eivätkähän ne niin erinomaisia olleetkaan. Rouva Kaas huomasi poikansa hakkailuhankkeet ja hymyili muiden keralla hänen edistykselleen ranskankielessä. Hänellä ei ollut läheskään niin paljon muistutettavaa tätä seurustelua kuin pojan lontoolaisia tovereita vastaan. Tässähän hän toki sai itsekin olla jossain määrin mukana, kun sensijaan tuo toinen seurapiiri sulki hänet kokonaan ulkopuolelleen. Hän kutsui yhä useammin äidin tyttärineen ulos pienille huvimatkoille, ja hän oli iloinen heidän seurastaan.

Mutta tämä salainen romaaninluku synnytti pian keskusteluja aikaihmisten tyyliin. He puhelivat rakkaudesta sillä syvällä kokemuksella, mikä heidän iälleen on niin ominainen. Ja vielä varmemmin he osasivat määritellä, minkälaisen avioliiton pitäisi olla. Tällöin saivat he sanoneeksi toisilleen asioita, jotka täyttivät heidät riemulla, jopa vapisuttivat heitä. Kun he olivat totuttautuneet puhumaan omista asioistaan muiden kautta, tulkitsemaan omia tunteitaan muiden tunteilla, oli heille helppoa jatkaa peliään toistenkin tullessa paikalle. Ja ennenkuin he huomasivatkaan, oli heidän välilleen muodostunut vertauskuvallinen kieli. Rouva Kaas pani eräänä iltana merkille, että sanaa "rose" venytettiin pitempään kuin joku ruusu olisi ansainnut. Samalla hän huomasi lasten silmissä viehkeätä iloa. Silloin hän puuttui keskusteluun ja kysyi: "Mitä te tarkoitatte ruusulla, lapset?"

Jos heidät olisi keksitty keskellä ruusupensastoa suutelemassa toisiaan -- jota he eivät koskaan olleet tehneet! -- niin eivät he olisi voineet sen enemmän punastua. --

Seuraavana päivänä löysi rouva Kaas uuden asunnon, kaukana satamasta, jonka lähellä he tähän saakka olivat asuneet.

Rafael oli suuresti kärsinyt Englannista muutettaessa juuri silloin, kun hän oli kiivennyt alas korkeilta tikapuiltaan ja tullut toveriensa tasalle. Mutta silloin hän ei näyttänyt suruaan pienimmälläkään tavalla. Ehdoton eristys, aina kirjoihin saakka, jonka hän myöskin oli saanut kestää, oli sekin ollut raskas. Mutta tähän saakkahan hän oli vieraassa maassa ja vieraan kielen vuoksi ollut auttamattomasti pakoitettu turvautumaan äitiinsä. _Nyt_ hän nousi julkiseen kapinaan! Hän meni muitta mutkitta takaisin hotelliin, etsi rouva Meryn ja hänen tyttärensä ja käyttäytyi kuin ei mitään olisi tapahtunut. Näin hän teki joka päivä, sittenkuin oli saanut läksynsä lukeneeksi. Lucie itse tuli hänen romaanikseen; _hän_ sai koko hänen vapaa-aikansa.

Ja vielä enemmänkin, -- sillä tapaaminen tytön äidin luona ei enää ollut kylliksi -- heillä oli sovittuja kohtauksia satamassa! Toisinaan oli heillä palvelustyttö näön vuoksi mukanaan; toisinaan tämä jättäytyi kokonaan jälkeen. Milloin he kapusivat jonkun norjalaisen aluksen kannelle, milloin purjehtivat ympäri satamaa, milloin etsivät olinsijan suurten puiden siimeksessä. Kun hän näki tytön tulevan ulos portista lyhyeen hameeseen puettuna, näki tämän nopsat liikkeet ja jo kaukaa sai hilpeän tervehdyksen joko päivänvarjolla tahi hatulla tahi kukkakimpulla, näyttivät laiturit, laivat, tavaralaatikot, tynnörit, haju, melu ja koko hyörinä ja pyörinä laulavan ja soittavan:

Enfant! si j'etais roi, je donnerais l'empire Et mon char et mon sceptre et mon peuple à genoux!

[Lapsi! Jos olisin kuningas, niin valtakuntani, vaununi, valtikkani ja kansani laskisin sinun polviesi eteen! -- Suom.]

Ja hän juoksi vastaan! Koskaan ei hän uskaltanut muuta kuin tarttua tytön molempiin tylleröisiin ruskeihin käsiin ja sanoa: "Te olette hyvin suloinen, te olette oikein, oikein hyvä"; ja tyttö ei puolestaan päässyt sen pitemmälle kuin että katsoi poikaan, käveli hänen kanssaan, hymyili hänelle ja sanoi: "Te ette ole samanlainen kuin muut!" -- Mitkä olivat ne elämänkokemukset, jotka olivat tuon kolmetoistavuotiaan tyttösen opettaneet sanomaan jotain noin suurta, tietää vain meidän Herramme ja tyttö itse. Poika ei lähemmin kysellyt asiaa, sillä hän oli liiankin varma, että se oli totta.

Tyttö opetti hänelle ranskaa aivan siten kuin kaksi lintua syö toistensa nokasta tahi kuin se, joka kurkistaa kuvaansa lähteestä juodessaan vettä. --

Eräänä päivänä kun äiti ja poika söivät yhdessä päivällistään, sanoi äiti lempeästi pojalle: "Minä kuulin että Rouenissa on erinomainen valmistava koulu teknillisiä opintoja varten. Kirjoitin sinne ja tässä on vastaus. Minusta on joka suhteessa parasta että menemme sinne. Ja niin ajattelet varmasti sinäkin, jahka luet sen. Mitäs sanot?"

Poika ensin punastui, sitten kalpeni, -- pani senjälkeen syrjään leipäpalasensa ja lautasliinansa, nousi ja meni.

Myöhemmin samana päivänä äiti kysyi häneltä, eikö hän kuitenkin tahtoisi edes lukea Rouenista tullutta kirjettä. Poika poistui hänen luotansa vastaamatta sanaakaan. Ja myöhemmin, juuri kun läheni se hetki, jona pojan oli tapana mennä tapaamaan Lucie'tä satamaan, sanoi äiti, ja tällä kertaa sangen päättävästi, että he matkustaisivat tunnin kuluttua; hän oli pakannut jo tavaratkin. Vielä heidän siinä seistessään tuli palvelija noutamaan tavaroita. Silloin Rafael käsitti kuinka tavattoman hyvin hän saattoi ymmärtää että isä oli piiskannut äitiä.

Heidän ajaessaan vaunuissa asemalle oli hänen tuskansa niin suuri, että hänestä tuntui että äiti yhtä hyvin olisi saattanut pistää häntä puukolla. Rautatievaunussa hän ei katsahtanutkaan äitiinsä.

Ensi päivinä Roueniin tulon jälkeen hän ei vastannut, ei kysynyt; -- hän oli omaksunut äidin oman taktiikan. Ja hän noudatti sitä järkähtämättömämmin kuin itse huomasikaan. Kauan oli hän jo arvostellut äitiä, ja nyt syöpyi tämä arvostelu kaikkeen mitä äiti teki tahi sanoi; hän tarkasteli äitiä syytöksen hengessä, entisyys nousi muistossa esiin ja muuttui toisenlaiseksi. Isän kumarainen olemus nojatuolissa karvattomien nahkojen ympäröimänä, liassa ja löyhkässä, nousi nyt _äitiä_ vastaan, joka asui omissa rikkaasti sisustetuissa, tuuletetuissa, usein hajuvesiltä tuoksuvissa huoneissaan. Siitä saakka kun Rafael oli seissyt isänsä ruumiin ääressä, oli hän tuntenut että vanhusta oli kohdeltu pahoin. Hänetkin oli opastettu laiminlyömään isää, karttamaan häntä, kiertämään hänen määräyksiään. Tätä ennen oli hän lukenut tämän kaiken talonväen syyksi.

Nyt hän siirsi sen äidin tiliin kokonaan. Isähän oli jumaloinut äitiä, ja tämä jumaloiminen oli sitten muuttunut hurjaksi, kuluttavaksi vihaksi. Mitä olikaan tapahtunut? Hän ei tiennyt sitä. Mutta sen hän tunsi, että äidillä oli kyky iskeä puolikuolleestakin kipunoita. Hän näki Lucien tulevan juosten ja kukkakimppua kantaen ja etsivän häntä katseillaan koko tien pituudelta -- yhä kauemmas ja kauemmas tähyten -- ja sitten pysähtyvän paikoilleen. Hän ei voinut ajatella tätä kyyneltymättä, -- ja silloinkos hän vihasi!

Mutta lapsi on lapsi, -- ei tätä voinut iänkaiken kestää. Se häipyi siihen että paikkakunta oli uusi ja täynnään historiallisia merkillisyyksiä, että opinnot jälleen alkoivat ja että äiti aina oli mukana. Mutta jännitystä oli tässä kaikessa, molemmilla puolin. Arvostelun henki, joka oli tullut häneen jo Englannissa, ei hänestä enää luopunut. --

-- Opiskellessa muodostui heidän yhdyselämänsä varsin hedelmälliseksi; poika oli alkanut äidin oppilaana ja lopetti hänen opettajanaan. Äiti tahtoi seurata kaikessa mukana, ja tästä halusta, joka ilmeni melkein pikkumaisena tarkkuutena ja nerokkaina kysymyksinä, oli pojalle suurta hyötyä.

Paitsi opiskeluhetkiä oli heillä muitakin hyviä aikoja; mutta niin toinen kuin toinenkin tiesi, että kaikessa heidän keskustelussaan oli jotakin ulkopuolista, joka ei koskaan enää muuttunut sisäpuoliseksi.

Silloin kun he olivat sovinnossa, tajusi poika äidin erinomaiset puolet ja hänen uhrautuvan elämänsä; kun he taas olivat riidassa, näki hän ehdottomasti kaikkea päinvastaista. Kun he olivat sovinnossa, teki poika säännöllisesti kaiken mitä äiti toivoi; hän oli kohteliaisuuden maassa opiskelemassa; -- kun he olivat riidoissa, teki hän pahinta mikä hänen päähänsä kulloinkin pälkähti. Hän sai aikaisin huonoja tovereita ja alkoi liian aikaisin elostaa. Hän oli kapinan poika.

Tämmöistä hän jälkeenpäin hirveästi katui. Äiti huomasi tämän ja tahtoi että poika näkisi hänen sen huomanneen. "Täällä on vierasta hajua, -- hyi! Missä olet saanut tuota hajua itseesi, -- hyi!" -- Ja senjälkeen hän ruiskutti hajuvesiä pojan päälle. Poika punotti kuin tulikukka ja olisi kaikessa kurjuudessaan ja häpeässään kernaasti pistänyt päänsä tulikuumaan uuniin. Mutta jos hän vähääkään yritti puhua, tuli äiti jäykäksi kuin sauva ja ojensi kapean kätensä häntä kohden: _"Taisez-vous! Des égards, s'il vous plait!"_

Kirstenin puolustukseksi olkoon sanottu, että niin räikeitä kertomuksia kuin hän aikoinaan olikin kirjoittanut, hänellä itsellään ei ollut kokemusta elämästä; hän suorastaan ei käsittänyt, minkälaatuista luottamusta hänen pitäisi pojalleen osoittaa.

Ja niinpä tapahtui, että hän, joka kerran tahtoi vallita poikansa koko elämää, jokaista poikansa ajatusta, tahtomatta jakaa kenenkään kanssa, -- ei edes kirjojen kanssa, että hän nyt vähitellen ei ollut poikaansa lähellä muussa suhteessa kuin opintoja koskevissa asioissa.

Ranskankieli soveltuu erinomaisesti loitolla pysyttäytymisen ja diplomatian palvelukseen. Se tarttui heihinkin, niin, ehkäpä se jo alunpitäen oli auttanut heitä heidän muodostaessaan yhdyselämäänsä tämmöiseksi. Sen avulla saattoi välttää yhteentörmäyksiä, ja sehän oli jo hyvä. Heti kun pieninkään kahnaus oli syntymässä, kuului: "Monsieur, mon fils!" tahi suoraan ja mutkattomasti: "Monsieur!" -- "Madame, ma mere!" tahi suoraan ja mutkattomasti: "Madame!"

Rupesi näyttämään siltä että Rafaelille yhteen aikaan oli käydä pahoin. Hänen nopea kasvunsa ja opinnot, joiden ääressä äiti piti häntä lämpöisenä, vaikuttivat, ettei hänen rakenteensa kestänyt ylenmääräisiä ponnistuksia.

Mutta sitten tapahtui jotakin. Hän seisoi eräänä päivänä, ollessaan 19 vuotias, eräässä ranskalaisessa kemikaaliotehtaassa, ja huomasi kuinka puolet tehtaan käyttövoimasta voitaisiin säästää. Näki sen yhdessä välähdyksessä kuin salaman. Tehtaan omistajan poika oli hänen opintotovereitaan, hän juuri oli Rafaelin tehtaaseen tuonutkin, -- ja hänelle Rafael uskoi keksintönsä.

Voimansäästösuunnitelman he laativat yhdessä kuumeisella innolla työskennellen -- pienimpiä yksityiskohtia myöten; se oli hyvin monimutkainen, sillä siihenhän perustui koko tehtaan käyttäminen. Suunnitelman tutki sitten itse omistaja tarkoin, apunaan poikansa ja tehtaan apulaiset, ja se päätettiin panna toimeen!

Se onnistui täydelleen; käyttövoimaa tarvittiin _vähemmän_ kuin puolet entisestä määrästä!

Silloin kun koe tehtiin, oli Rafael poissa; hän oli eräässä kaivoksessa. Äiti ei ollut hänen mukanaan, sillä hän ei koskaan tullut kaivoksiin. Heti kun Rafael tuli kotiin, kiiruhti hän äitineen katsomaan työnsä tulosta tehtaalla. He näkivät sen, ja he punastuivat molemmat huomatessaan työmiesten erikoisen kunnioittavan käyttäytymisen. He tulivat aivan liikutuksiinsa, kun omistaja kutsuttiin paikalle ja kun he näkivät tämän kiihkeän ilon ja riemun keksinnön johdosta. Sampanja ja väkevät puheet silloin vuotivat virtanaan. Ja äidille ojennettiin mitä sievin kukkaiskimppu.

Huumaantuneena puheista ja viinistä ja neroksi nimityksestä palasi Rafael jälleen kotiin äitinsä kanssa. Hän tunsi kuin olisi hänen toisella puolellaan koko maailma ja hän itse vain toisella puolella. Äiti kulki kukkakimppuineen ylen onnellisena ja autuaana.

Rafaelilla oli yllään uusi päällystakki, juuri semmoinen jota hän oli halunnutkin, hyvin pitkä ja rintataipeista silkillä reunustettu. Hän tunsi olonsa riemulliseksi tämä päällystakki yllään. Oli kirkas talvipäivä ja aurinko paistoi kirkkaasti silkkiin ja se paistoi muuhunkin kuin siihen. "Kas, kuinka taivas on pilvetön, äiti. Siellä ei ole pilkkuakaan", sanoi hän. "Eikä sinun päällystakillasi liioin", lisäsi äiti. -- Vanhalla päällystakilla niitä nimittäin oli ollut suuri joukko, ja kullakin niistä oli oma tarinansa. Rafael oli nyt liian suuri suuttuakseen tämmöisestä huomautuksesta, ja liian iloinen myöskin. Äiti kuuli hänen hyräilevän -- Norjan kansallislaulua. He palasivat takaisin kaupunkiin kuin Elysiumin ihanuudesta; kaikki vastaantulijat katsoivat heitä; ihmiset aavistavat onnen läsnäolon. Olihan Rafael myöskin päätänsä pitempi kuin useimmat muut ja lisäksi vaaleaverinen, ja hän talutti eleganttia äitiänsä kukkasineen reippaassa kävelytahdissa ja katseli kuin aurinkoisista korkeuksista ja valoseppel päässään pitkin bulevardia.

"Tämmöisinä päivinä tuntee itsensä kokonaan uudeksi ihmiseksi", sanoi hän. "Tämmöisinä päivinä saa suurta luottamusta itseensä", huomautti äiti. Rafael pusersi hänen käsivarttaan.

He tulivat kotiin, ottivat esiin paperipinkan ja katsoivat toisiinsa. Kaiken sen luonnokset, minkä he nyt olivat nähneet käytännössä toteutuneena, olivat siinä, ja lisäksi vielä muita piirustuksia. Äiti otti ne ja kiersi kapeaksi rullaksi. "Rafael!" sanoi hän ja asettui juhlalliseen asentoon hymyillen ja vavisten: "Polvistu, minä lyön sinut ritariksi!" Pojasta tämä ei tuntunut luonnottomalta; hän totteli. _"Noblesse oblige!"_ sanoi äiti ja kosketti rullalla hiljaa hänen päätänsä.

Mutta samassa hän päästi sen kädestään nyyhkyttäen. Rafaelin täytyi nousta ja ottaa hänet syliinsä. --

Illalla oli Rafaelilla iloinen istunto toveriseurassa, ja häntä juhlittiin kovasti. Mutta yöllä hän makasi sängyssään valtavan epäilyksen ja pelon valloissa. Koko tapaushan saattoi sittenkin olla vain sattuma! Hänhän oli nähnyt ja oppinut niin paljon, ettei tämän tarvinnut olla mikään keksintö. -- Vaan mikä sitten? Mikään nero hän ei voinut olla, se tietysti oli liioittelua. Voiko olla semmoista neroa, joka ei ole voitonvarma? Tahi oliko hänen omituinen elämänsä vahingoittanut voitonvarmuutta? Yhtämittaista jännitystä, joka heikonsi innostusta ja antaumusta. Yhtämittaista tunnontuskaa, kauheata, kammottavaa tunnontuskaa. Tämä järkyttävä tuska -- olikohan se enne? Ulottuiko sen vaikutus tulevaisuuteen? --

Puoli vuotta myöhemmin kokosi sähkö hänen kaikki monelle taholle haarautuneet opintonsa -- ja vei heidät Müncheniin.

Näiden opintojen vaikutuksesta hän alkoi kirjoittaa. Ylioppilailla oli yhdistys, ja tämän yhdistyksen kokouksessa piti hänen esittää jotakin. Mutta se mitä hän kirjoitti, oli niin erikoista, että häntä pyydettiin näyttämään professorille sitä, ja tämä puolestaan kiitti ja kehoitti häntä kovasti. Professori myöskin sai aikaan, että hänen ensimmäinen kirjoitelmansa painettiin.

Eräs norjalainen teknillinen aikakauslehti julkaisi yhden hänen myöhemmistä kirjoitelmistaan -- ja tämä tuli ulkonaiseksi aiheeksi siihen, että hänen ajatuksensa jälleen alkoivat askarrella Norjassa.

Norja esiintyi hänen mielikuvituksessaan sähkön jättiläismaana; sen lukemattomien koskien voimalla voitiin valaista koko maailma! Hän näki kuinka vesi sähköisen kehän ympäröimänä salaperäisesti kiilui ja loisti talvisessa pimeydessä, hän näki veden myöskin rannalla olevine maailmantehtaineen ja -laivastoineen. Nyt oli hänellä jotakin, jonka vuoksi kannatti palata kotiin!

Hänen äitinsä ei omaksunut tällaista isänmaanrakkauden-tunnetta eikä liioin tuntenut mitään vetoa Norjan elämää kohtaan. Mutta rahat, jotka hän oli säästänyt Rafaelin opintoja varten, olivat aikoja sitten huvenneet, ja Hellebergenekin oli vaatinut niistä osansa. Ja korvausta ei kartano antanut; sehän oli metsätalo, ja uusi metsä oli vielä alaikäistä.

Siis kotiin! Pari vuotta Hellebergenessä, -- niitä Rafael juuri tarvitsi.

Mutta joka kerta kun saapui aika, jolloin he olivat päättäneet matkustaa, tuli jotakin esteeksi.

Ensin pidätti Rafaelia eräs pieni keksintö, jolle hän tahtoi hakea patentin. Tähän saakka hän vain oli synnyttänyt ilmoille aatteet, joita toiset olivat käyttäneet hyväkseen; nyt tulisi tässä suhteessa olemaan toisin. Keksintö sai patentin ja tämä vietiin eräälle agentille myytäväksi. Mutta he eivät matkustaneet vieläkään. Mikä oli esteenä? Uusi keksintö ja uusi patentti, paremmin kauppansa tekevä kuin edellinen, joka ikävä kyllä ei mennyt. Tämäkin patentti haettiin, tämäkin maksoi rahaa ja vietiin kaupan. Eikö Rafael siis voinut matkustaa? Oojaa, kyllä vaan.

Mutta rouva Kaas ymmärsi pian, ettei tämä ollut täyttä totta. Silloin sai hän erään nuoren sukulaisen avukseen. Tämä oli Hans Ravn, insinööri -- niinkuin useimmat Ravneista. Hans Ravniin Rafael kovasti mieltyi. Tämä johtui siitä että hän itsekin oli temperamentiltaan Ravn, mitä hän ei tähän saakka ollut lainkaan tiennyt. Ja tämä oli kuin ilmestys! Hän oli luullut että Ravnit olivat samanlaisia kuin hänen äitinsä, mutta nyt hän kuuli, että äiti juuri oli jotain aivan toista kuin muut.

Hans Ravnille sanoi rouva Kaas lopulta että heidän nyt täytyi matkustaa! Matkustuspäiväksi määrättiin toukokuun viimeinen päivä, ja tästä piti Hansin levittää tietoa, sillä rouva Kaas arveli, että lähtöön tulisi enemmän pakkoa, kun se tulisi yleisesti tiedoksi.

Hans Ravn kertoi uutisen kaikille, osaksi sen vuoksi että hän oli Rafaelin ammattitovereita, osaksi toivoen, että jotain tehtäisiin, esim. että pidettäisiin semmoiset lähtökekkerit, ettei paremmista apua.

Kaikki yksimielisesti päättivätkin pitää jäähyväiskekkerit, ja ne päättyivät siten että seurue järjestyneenä joukkueena saattoi kunniavieraan kotiin. Matkalla he tapasivat upseerijoukkueen, joka matkasi kotiin samalla tapaa. Oli vähällä tulla tappelu, mutta sopu säilyi kuitenkin; insinöörit hurrasivat upseereille ja upseerit hurrasivat insinööreille. Seuraavana päivänä seisoi sanomalehdessä kummastakin kekkeristä ja seurueiden yhteenotosta.

Tästä koitui seurauksia, joita rouva Kirsten Kaas ei ollut osannut aavistaakaan.

Ensinnä eräs hyvin miellyttävää laatua. Se professori, joka oli saanut Rafaelin ensimäisen kirjoitelman painatetuksi, ajoi vaunuissa perheineen rouva Kaasin asunnolle; hän nousi portaat ja kysyi eikö rouva heidän seurassaan haluaisi vielä kerran katsella kauneinta mitä oli Münchenissä ja sen ympäristöillä. Kirsten tunsi imartelun hyväämieltä ja nousi vaunuihin. Matkalla he tietysti puhuivat vain Rafaelista. Osaksi hänen ominaisuuksistaan, hän kun oli kaikkien naisten suosikki, osaksi tulevaisuudesta, jota kohti hän oli kulkemassa; professori lausui, ettei hänellä ollut vielä ollut niin lahjakasta oppilasta. Rouva Kaasilla oli mukanaan erinomainen kaksoiskiikari; joka kerta kun hän tuli liikutetuksi, hän pani sen silmäinsä eteen, ja muiden ylistyslauseet levittäytyivät kuin auringon kimalluksena talojen ja maiseman ylle. Pieni seurue aterioi vielä yhdessä ja ajoi kotiin vasta iltapäivällä.

Tullessaan sisään huoneisiinsa tunsi rouva Kaas voimakasta kukkais-tuoksua. Jotkut heidän tuttavistaan, jotka tähän saakka eivät olleet tienneet, milloin he matkustaisivat, tahtoivat nyt osaltaan täten juhlia heitä molempia. Sitäpaitsi oli ovikello soinut koko päivän, kertoi palvelijatar.

Vähää myöhemmin tulivat Rafael ja Hans Ravn sekä pari perhettä; he tahtoivat syödä tänä iltana yhdessä; viimeisen patentin myynti tuntui onnistuvan; täytyihän tätä tapausta juhlia edeltäpäin! Rouva Kaas oli loistavalla tuulella, ja niin lähdettiin. Ulkona oli niin ihana kevätilma, että siitä täytyi nauttia maan hengessä, -- kauas kaupungista siis!